Tarjoilijatar - eroottinen novelli

By Vanessa Salt

Tarjoilijan työ on yhtä tuskaa. Zawadin työpäivät ovat pitkiä, eikä inhottava pomo tee asiaa yhtään paremmaksi. Eräänä päivänä tuo jumalainen mies isolla M:llä tulee kahvilaan – Max Connor, joka katosi jäljettömiin lukion jälkeen. Tämä oli sekä Zawadin että hänen parhaan ystävänsä Madden suuri nuoruudenrakkaus. Zawadi tuntee, kuinka perhoset heräilevät jälleen henkiin. Kuumat tunteet ja intohimo ottavat vallan heistä molemmista. Mutta Maxilla on salaisuus, joka tulee ravisuttamaan Zawadin koko maailmaa...-

• Language: Suomi
• Publisher: LUST
• Release date: Sep 16, 2021
• ISBN: 9788726405491

Book preview

Jos olisin tiennyt, että se tulisi tapahtumaan juuri tänään, olisin ehkä tehnyt jotain toisin. Olisin ehkä piiloutunut, karannut tai lintsannut töistä flunssan varjolla tai keksinyt ihan minkä tahansa tekosyyn, jolla olisin voinut jäädä kotiin välttyäkseni väistämättömältä.

Kitkerä kahvin lemu sai minut virkoamaan. En ole koskaan pitänyt siitä hajusta, mikä oli sikäli ikävää, että työskentelin kahvilassa. Sydämeni jyskytti, kun yritin selvittää, missä olin ja mitä olin mennyt tekemään. Univaje. Ympäristö vaikutti utuiselta, ajatus ei oikein kulkenut eivätkä silmäluomet olleet pysyä auki. Olenko minä töissä? Kyllä… Käteni näytti ihan punaiselta luonnonväristä lounassalin puupöytää vasten. Kello tikitti seinällä. Olin selvästi töissä.

Joku ryki kurkkuaan. Pongahdin ylös niin, että tuoli siirtyi kirskuen taaksepäin. Katsoin ylös ja yritin näyttää normaalilta. Hereillä. Sidoin hiukset ja laitoin silmälasit päähän. Olin nukahtanut. Voihan helvetti. Näkyikö se minusta? Oliko se ihan ilmeistä? Lepotauko lieni päättynyt, sillä pomoni Krystan kylmät, tummat silmät tuijottivat minua syvälle silmiin kuin kaksi mustaa tulenliekkiä. Hänen huulensa olivat niin tiukasti toisiinsa puristuneina, että en olisi yllättynyt, jos niistä olisi alkanut vuotaa verta silkasta puristusvoimasta. Vatsani kurni. En ollut ehtinyt edes syödä.

Zawadi! tokaisi Krysta ja mätkäisi kahvikupin pöytään. Pöytälevy tärähti. Kuumia kahviroiskeita lensi käsivarsiini, ja minä tärisin. Oli melkein pahempi, että hän paiskasi mukin noin kuin että hän olisi huutanut. Montakohan minuuttia se oli kestänyt? Ei kannattanut kysyä. Se olisi vain tehnyt hänet entistä vihaisemmaksi.

Kokosin itseni, otin kännykkäni ja kuivasin käsivarteni vaaleanpunaiseen T-paitaani, jossa luki Voikeidas. Anteeksi, Krysta, tämä ei tule toistumaan.

"Ole onnellinen, että saat vielä työskennellä täällä! hän kähisi kuin Klonkku elokuvassa Taru sormusten herrasta. Jos vielä kerrankin näen sinun nukkuvan töissä…"

Ei tule tapahtumaan.

Ryntäsin ulos lounassalista. Ovi paukahti perässäni. Menin käytävään ja sitten ylös kierreportaita. Kiedoin olkapäille ulottuvat pörröiset, mustat hiukseni koristetupsuilla ylös. Olin päntännyt tentteihin niin, etten ehtinyt kunnolla nukkua öisin, mutta sitä ei Krysta kuitenkaan ymmärtäisi. Hänen opintoajoistaan on varmaan jo kuusikymmentä vuotta, jos hänellä edes on mitään koulutusta.

Missä olet ollut? kysyi Kalle, heti kun tulin paikalle. Hän kantoi lasipinoilla täytettyä tarjotinta. Pinot olivat yhtä korkeita kuin New Yorkin pilvenpiirtäjät. Hän tasapainotteli sitä taitavasti yhdellä kädellään. Hikivanat kulkivat pitkin hänen poskiaan. Taaempaa kuului lasien kilinää, naurua ja aterimien kalketta.

Nappasin kassatiskiltä vihkosen ja kynän ja lähdin risteilemään kahden kollegani välissä, Saran, joka seisoi kassalla keskustellen passiivis-aggressiiviseen tapaansa päättämättömän asiakkaan kanssa, ja Felipen, joka oli ottanut kunniatehtäväkseen luoda mahdollisimman yksityiskohtaisia taideteoksia cappuccinojen maitovaahtoon.

Olin lounaalla, huikkasin Kallelle, kun pyyhälsin hänen ohitseen peläten samalla, että ilmavirtaus saisi lasitornin kaatumaan päälleni.

Neljäkymmentäyhdeksän minuuttia?

Niin…

Hajamielisesti vilkaisin kaikkia noita kahvilaan pakkaantuneita ihmisiä. Ilmassa leijaili puolalaisten kahvipapujen kitkerä aromi, kuivahtaneiden korvapuustien sekä voilla, kinuskilla ja runsaalla rasvalla höystettyjen muffinien imelä katku. Rasvaa käytettiin kaikkeen niin paljon, että kaikki omatkin vaatteeni olivat aina ihan rasvatahrojen peitossa, vaikka käytimme työvuorossa aina erillisiä työvaatteita. Rasva tarttui ihoon niin tiukasti, että sitä ei pyyhkimällä saanut irtoamaan. Kenties se oli kulkeutunut nyt jo verenkiertooni asti.

Paikan