All Inclusive – Seuralaisen Tunnustuksia 1-4

By Vanessa Salt

Tässä eroottisessa novellikokoelmassa Liam kertoo tarinan siitä, miten hänestä tuli Tukholman kysytyin seuralainen, ja vie lukijan menneisyyteen, jolloin juuri 18 vuotta täyttänyt viaton poika alkoi saada todella intiimejä oppitunteja ranskanopettajaltaan.Tämä kokoelma sisältää seuraavat novellit:All Inclusive – Seuralaisen Tunnustuksia 1All Inclusive – Seuralaisen Tunnustuksia 2All Inclusive – Seuralaisen Tunnustuksia 3All Inclusive – Seuralaisen Tunnustuksia 4-

• Language: Suomi
• Publisher: LUST
• Release date: Jan 5, 2021
• ISBN: 9788726521726

Book preview

www.egmont.com

All Inclusive – Seuralaisen Tunnustuksia 1

Voit sanoa minua Liamiksi. Ojensin käteni ja katselin tiiviisti vastassani seisovaa henkilöä. Lähinnä tietenkin hänen kasvojaan mutta myös vaatteita ja asentoa.

Minulla on sellainen tapa. Ammatissani se on elintärkeää.

Mies vastassani huomasi katseeni. Hän vääntelehti hieman, ojensi sitten lopulta kätensä. Oli kuin hän ei olisi oikein tiennyt, halusiko hän viedä tämän läpi vai ei.

Alexander.

Mies näytti kuitenkin laittautuneen erityisen hienoksi tapaamista varten. Harmaantuneissa hiuksissa oli vahaa, ja ne oli harjattu huolellisesti oikealle niin, että piikkisuora sivujakaus oli kymmenen senttiä vasemman korvan yläpuolella. Pienet, lyhyet pulisongit olivat sävyltään tummemmat ja paljastivat hänen hiustensa värin ennen harmaantumista. Kasvoissa ei ollut muuten karvoja. Sileäksi ajeltu ja ihovoiteella hoidettu iho. Harmaat silmät. Kulmakarvat näyttivät nypityiltä, mitään tarpeetonta ei pistänyt esiin, ja ne korostivat miehen terävää katsetta. Nenä oli kapea, ja herkät sieraimet värähtelivät hänen puhuessaan.

Kiinnitin huomioni miehen suuhun. Se oli varmaankin kiehtovin osa hänen kasvoistaan. Kapeat huulet, jotka raottuivat nyt, kun hän luultavasti aikoi selittää asiansa uudelleen. Suupielet olivat kääntyneet hieman ylöspäin, mutta ennen kaikkea pidin selvärajaisesta amorinkaaresta, joka ikään kuin veti ylähuulta ylöspäin ja vaimensi muuten julmia piirteitä, kun hän ponnisteli peittääkseen otan-mitä-haluan-enkä-piittaa-sinusta-lainkaan-ilmeen. Miten huulet painuivat yhteen, ja miten tuo hymy ei koskaan ulottunut silmiin asti.

Näen sellaista usein. Kun narsisti loukkaantuu, on parasta jättää juttu sikseen. En oikein tiedä, miksi, mutta uskoin Alexanderin olevan narsisti. Sitä paitsi hän muistutti jotakuta. Julkisuutta välttelevää henkilöä, mutta ei sitten kuitenkaan. Ihmistä, joka oikeastaan kaihtoi median ramppivaloja mutta joutui pakosta seisomaan niissä. Keksisin kyllä pian, ketä.

Mies veti henkeä jatkaakseen ja samalla silitti kämmenellä harmaata solmiotaan. Kädellä, joka oli äsken tarttunut omaani. Taisin olla ainoa, joka ajatteli sitä. Toisessa kädessä hänellä oli kiinni taitettu läppäri ja jonkinlainen kansio.

No, mennäänkö sisään? Alexander elehti kohti Café Sturekattenin ulko-ovea. Jatketaan keskustelua siellä.

Seisoimme Riddargatanilla Östermalmin laitamilla, lähellä Vasastania ja keskustaa. Seutu oli minulle jonkin verran tuttua. Ennen kuin ehdin vastata, Alexander kääntyi ja käveli porttiholvin alle. Näin nyt, että pikkutakki oli vähän liian lyhyt ja että hänen sinisten farkkujensa takataskun reuna oli hieman rispaantunut. Farkut eivät olleet varsinaisesti kuluneet mutta eivät upouudetkaan. Ne olivat hieman kireät reisistä.

Hän taitaa tarvita tätä keikkaa…

Minulle ajatus antoi pienen kultaisen reunuksen, joka ei oikeastaan olisi ollut lainkaan välttämätön.

Ehkä voisin varata lisäksi muutaman päivän Jamaikalla myöhemmin keväällä?

Tottahan toki, sanoin puoliääneen miehen selälle. Tehän maksatte tästä. En välittänyt, kuuliko hän.

Kuten sanottu… Alexander aloitti istuessaan nojatuolissa edessään lasi punaviiniä ja lautasellinen kotitekoisia lihapullia ja perunamuusia. Itse istuin kuluneelle plyysisohvalle, jotta sain hieman tilaa ympärilleni aivan liian täyteen ahdetussa kahvilassa. Ja kaksi lasia samppanjaa, enempää ei tarvittu.

Mies hypisteli ruokailuvälineitä, asetteli ne pikkutarkasti suoraan ja samalle etäisyydelle lautasen molemmin puolin ja jatkoi: …me kyllä maksamme siitä. Sitten hän katsoi minun lasiani ja hymyili hieman.

Niin, kesti hieman, ennen kuin pääsimme yhteisymmärrykseen. Otin kulauksen Pol Rogeria ja kiinnitin katseeni yhteen halvoista kristallikruunuista, jotka levittivät himmeää loistettaan kahvilaan. Muistin, miten hemmetin epäluuloinen olin, kun mies soitti ensimmäisen kerran. "Olen Vain Magazine Sweden -lehdestä, hän sanoi. Se on elämäntapalehti, joka suosii äärimmäisyyksiä. Niiltä, jotka elävät elämäänsä kuin huomista ei olisi, niille, jotka mielellään haluaisivat elää niin. Olin juuri vähällä katkaista puhelun, kun hän sanoi saaneensa numeroni todelliselta fanilta".

Niin homma toimii minun alallani: henkilökohtaisilla suosituksilla. Ei mitenkään muuten.

Päätoimittaja halusi miettiä hetken, palkkiosihan ei ole kovin vähäinen. Alexander vältteli edelleen katsettani. Hän leikkasi lihapullat tarkalleen puoliksi ja piti muusin, kastikkeen ja puolukkahillon erillään lautasella.

Kaveri ei ole mikään huithapeli.

Epäilykseni hänen luonteestaan vahvistuivat. Yhtäkkiä tajusin, ketä hän muistutti: Madeleinen miestä Chrisiä. Siis prinsessa Madeleinen. Sama epämiellyttävä hymy huulilla.

Join taas kulauksen ja tuijotin miestä suoraan. Viimeinkin hän vastasi katseeseeni. No, en tiedä mitään huomisesta… vastasin ja yritin olla kuulostamatta happamalta.

Point taken. Alexander otti kankaisen lautasliinan ja pyyhki kastiketipan pois suupielestään. Hän taitteli liinan taas huolellisesti ja nojautui taaksepäin nojatuolissa. Mutta viisi tonnia tunnissa… Hän levitti kätensä kuin olisi ymmärtänyt mutta ei hyväksyisi tarjousta.

Huokaisin ja kulautin toisen lasilliseni tyhjäksi. Haluatko vai etkö halua?

Pomoni haluaa.

Se riittää minulle. Onko sinulla käteistä mukana?

Alexander nyökkäsi ja avasi läppärinsä. Huomasin sen olevan viimeisin MacBook Pro. Heillä oli varaa.

Onko sinulla jotain sitä vastaan, että äänitän kertomasi? Silloin voin poimia tallennuksesta, jos minulta menee jotain ohi? Alexander poimi jo pienen sanelulaitteen esiin, ennen kuin ehdin vastata. Mehän istumme aika syrjässä…?

Puristin huuliani yhteen. Olin toivonut, ettei äänitys tulisi kysymykseen. Hengitin ulos ja näin silmäkulmastani tutun hahmon lähestyvän. Se oli Sophia, yksi Sturekattenin omistajista. Joskus hän kierteli huvikseen asiakkaiden joukossa, keräili astioita ja järjesteli kahvikuppeja ja leivonnaisia.

Tunsimme toisemme. Hyvin.

Sophia oli myös huomannut minut.

Minua vähän janottaa, sanoin ja hymyilin Sophialle kohottaen tyhjää lasiani. Samalla nyökkäsin lyhyesti Alexanderille sen merkiksi, että äänitys oli okei.

Tässä sinulle, kultaseni, Sophia kujersi ja laski käden olkapäälleni. Täällä on näköjään haastattelu meneillään. Hän iski silmää Alexanderille kuin tuntisi miehen.

Olemmeko tavanneet? Alexander kysyi hymyillen viileästi.

Nyt olemme. Saako sinullekin olla lisää?

Ei, hyvä näin. En tiedä, mitä pomoni…

Talo tarjoaa, Sophia keskeytti. Hän oli kotoisin Peloponnesokselta ja oli saapunut Ruotsiin tyhjin käsin mutta tehnyt töitä menestymisensä eteen. Se kesti jonkin aikaa. Meillä oli paljon yhteistä, minulla ja Sophialla.

Voisitko kertoa, miten kaikki alkoi? Mikä sai sinut valitsemaan tämän… tien, tai ehkä paremminkin polun? Koska mikään suora tiehän tämä ei ole. Alexander siemaili varovasti toista lasillistaan punaviiniä. Ei parasta laatua, mutta Sophian piti kai ajatella myös liikevoittojaan. Ajatus sai Pol Rogerini maistumaan entistä paremmalta. Pikkuruiset kuplat pulppuilivat kitalakea vasten ja tanssahtelivat edelleen alas nielusta. Samppanjan höyryt pistelivät nenää muutaman sekunnin, ennen kuin vastasin.

Osuvammin voisi ehkä sanoa, että ura valitsi minut. Minut houkuteltiin alalle, puhuttiin yksinkertaisesti ympäri. Sitten siitä tuli kuin huume. Olen yrittänyt lopettaa, keskittyä opintoihin, matkustaa, etsiä täydellistä asuntoa… jopa kumppania. You name it. Aina olen kuitenkin palannut sinne. Se on eräänlainen viha-rakkaussuhde, mutta eräänä päivänä tajusin, etten ole ainoa, joka on riippuvainen.

Mitä tarkoitat? Alexander kysyi väliin, nojautui eteenpäin ja sääti pientä mikrofonia, joka oli kiinni paitani napinreiässä. Hän tuli lähelleni, hänen lämmin kätensä hipaisi kaulaani, ja molempien huulille jähmettyi hymynpoikanen. Tällä kertaa hänen reaktionsa vaikutti aidommalta.

Asiakkaani ovat myös riippuvaisia. Minusta. Tiesin, että se kuulosti pöyhkeilyltä. Tiesin, että tarjolla oli markkinat, joissa jokainen, jolla oli rahaa, voi vapaasti valita ja vaihtaa. Tiesin, että kuulostin ylimieliseltä ja tunnetasolla vinoutuneelta, jopa narsistisemmalta kuin mitä uskoin haastattelijani olevan. Silti sanoin niin.

Alexander nyrpisti nenäänsä ja nykäisi korvannipukkaansa. Voit varmaan tarkentaa tuota. En ole ihan varma, pysyinkö mukana. Olet siis…

Kaupungin paras seuralainen, niin. Nojauduin taaksepäin sohvassa ja ojensin jalkani suoriksi. Otetaan alusta. Tarinani on varsin yksinkertainen. Kaikki alkoi, kun täytin 18 vuotta.

Onnea, Liam! Kutsun häntä Miaksi, hän oli äidin parhaita ystäviä. Hän halasi minua heti oven sisäpuolella asunnossamme Strandvägenillä. Hän tuoksui hyvältä, ruusun ja laventelin sekoitukselta, ja suorastaan hukuin hänen syleilyynsä. Hänellä oli pitkät, ruskeat hiukset, jotka tuoksuivat shampoolta ja keväältä. Muistan, että upotin kasvoni niihin ja hengitin muutaman kerran syvään.

Kiitos oli ainoa sana, jonka sain puserrettua suustani, koska minua ujostutti hieman. Mia oli kaunis. Hänellä oli suuret, vihreät silmät, korkeat poskipäät ja kaunis suu kapean leuan yläpuolella. Olin menossa lukion viimeiselle luokalle syksyllä, ja minulla oli ollut paljon kiellettyjä ajatuksia hänestä. Mia oli huippuseksikäs, jopa tuoreen 18-vuotiaan silmissä. Tai ehkä juuri siksi.

Lisäksi Mia auttoi minua ranskan kanssa. Hän tuli kotiimme yhtenä iltana viikossa ja opetti minulle ääntämistä ja kielioppia. Istuimme yleensä aivan lähekkäin, ja minun oli vaikea olla tuijottamatta hänen huuliaan, jotka liikahtelivat erityisen kauniisti, kun hän puhui ranskaa.

Kävin kielipainotteista luokkaa yhteiskuntatieteellisessä lukiossa, eikä kai tarvitse edes sanoa, että ympärilläni pyöri laumoittain innokkaita nuoria naisia. Seksi ei kuitenkaan ollut jotenkin koskaan houkuttanut jonkun koulukaverin kanssa. Kaikki näyttivät Barbie-nuken kopioilta, ja heidän ihonsa uhkasi halkeilla, jos he olisivat uskaltaneet hymyillä. Jo silloin tiesin, mikä minua kiihotti.

Elämänkokemus.

Matikanopettaja. Ranskanopettaja. Niin, jopa kuvismaikka. Tunteikas keski-ikäinen mies, langanlaiha, aaltoilevat mustat hiukset ja surulliset silmät. Ehkä tunnistin itseni hänessä, en tiedä. Suutelimme kerran koulupäivän jälkeen, sitten hän kuitenkin vetäytyi ja sanoi, ettei se ollut sopivaa. Ei lainkaan.

Kaikki tämä sai minut taas muistelemaan Miaa. Hänen katseessaan oli jotain erityisen arvostavaa, kun hän tutkaili minua halauksen jälkeen ja sanoi: Nyt olet täysi-ikäinen, Liam. Hän pörrötti tukkaani. Saat äänestää, tehdä omia päätöksiäsi ja juoda viiniä ravintolassa. Ajaa ajokortin, jos haluat. Hän katsoi minua päästä varpaisiin ja hymyili niin, että hampaat näkyivät. Sinusta on sitä paitsi tullut oikein tyylikäs. Miehekäs… ja melkoisen viehättävä. Hän kallisti päätään ja pyyhkäisi hiussuortuvan sivuun. Tytöt varmasti parveilevat ympärilläsi, vai mitä? Hän iski silmää, ja jotain pilkahti smaragdinvihreydessä. "Sinulla on