Punaista ja mustaa

By Stendhal and Joel Lehtonen

Julien Sorel on laskelmoiva nuori mies, joka aikoo tehdä kaikkensa parantaakseen yhteiskunnallista asemaansa. Sorel ei kaihda keinoja Pariisin seurapiireihin pyrkiessään, ja teologiaakin hän opiskelee pelkästään luokka-aseman takia. Sorelin tavoitteen eteen tulee kuitenkin yllättäviä esteitä, kun hän ajautuu suhteeseen varatun naisen kanssa..."Punaista ja mustaa" on Stendalin klassikkoromaani vuodelta 1830. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 18, 2020
• ISBN: 9788726445541

Book preview

Punaista ja mustaa

Original title

Le rouge et le noir

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2020 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726445541

1. e-book edition, 2020

Format: EPUB 2.0

All rights reserved. No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

SAGA Egmont www.saga-books.com – a part of Egmont, www.egmont.com

Lukijalle

Mikä tekee romaanista klassikon? Miksi juuri Punaista ja mustaa on säilynyt ja säilyy sadoista 1800-luvulla kirjoitetuista teoksista? Aluksi tuntuu siltä, että Punaista ja mustaa sotii eräitä klassikkojen perusedellytyksinä pidettyjä piirteitä vastaan. Hyvin harvoinhan klassikko on aikaansa niin vahvasti sidottu kuin kyseinen teos. Napoleonin jälkeisen ajan tavat ja arvot eivät heti tunnu nykyajan lukijasta luonnollisilta. Käsittääkseni kuitenkin perusedellytys siihen, että jotakin teosta luetaan vuosikymmenestä- ja sadasta toiseen on, että ihminen siinä tunnistaa ihmisen. Ihmisen perusolemushan on sama, hän tuntee rakkautta, vihaa, ystävyyttä, kunnianhimoa. Kun nämä ja muut ominaisuudet erottuvat aitoina ajan ja paikan kehyksistä, lukija tuntee eräänlaista tunnistamisen iloa ja mielihyvää. On turvallista saada muistutus siitä, että muuttuvassa maailmassa ihminen pysyy olennaisesti samana.

Punaista ja mustaa onkin nimenomaan inhimillinen teos. André Gide on sanonut sitä ensimmäiseksi psykologiseksi romaaniksi. Teoksen aito inhimillisyys johtuu siitä, että Punaista ja mustaa on peittelemätön ja rehellinen kuvaus erään miehen toiveista, elämänkatsomuksesta ja arvoista. Tämä mies on Marie-Henri Beyle eli Stendhal.

Kirjailijat perustavat yleensä romaaninsa ainakin jossain määrin omille kokemuksilleen. Tämä on tavallisesti kuitenkin vain lähtökohta, jonka pohjalta kirjailija rakentaa mielikuvituksensa avulla romaanin oman maailman. Stendhal oli sikäli harvinainen kirjailija, ettei hänellä ollut sanottavasti mielikuvitusta. Kaikki hänen romaaninsa perustuvat joko aikaisemmin julkaistuihin teoksiin tai tositapahtumiin. Näihin kehyksiin hän sitten vuodatti oman sielunsa. Henri Beylen elämäkerta antaakin syvyyttä Punaista ja mustaa romaanille, ja se selventää päähenkilön tekojen vaikuttimia.

Marie-Henri Beyle syntyi vuonna 1783 Grenoblessa varakkaan asianajajan poikana. Beylen äiti kuoli pojan ollessa seitsemän vuotias, ja täti muutti Henrin ja tämän sisarten kasvattajaksi. Täti oli hurskas ja ankara ja isä vakava ja tunnontarkka. Kodin ilmapiiri oli ahdistava ja vakava. Asiaa ei suinkaan auttanut se, että Henrin opettajaksi otettiin jesuiittapappi. Henri alkoi vihata isäänsä, tätiänsä ja opettajaansa sekä kaikkia arvoja, joita nämä kunnioittivat. Stendhal kasvatti mielessään tätä vihaa koko elämänsä ajan ja puhui ja kirjoitti siitä ahkerasti.

Isä oli kuningasmielinen, joten Henristä tuli luonnollisesti tasavaltalainen. Koska Beyle vihasi jesuiitta-opettajaansa ja hurskasta tätiään, hänestä tuli kirkon vihaaja. Hän ei uskonut, että uskonnollinen ihminen voisi missään tilanteessa olla rehellinen. Stendhalin viha lapsuutensa auktoriteetteja kohtaan tuntuu dramaattisen liioitellulta. Loppujen lopuksi hänen lapsuutensa ei ollut onnettomampi kuin muiden samaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvien lastenkaan.

Vuonna 1799 Henri lähti Pariisiin pyrkiäkseen kuuluisaan École polytechniqueen, mutta ei viitsinytkään mennä pääsykokeeseen. Kouluun pyrkiminen olikin nähtävästi tekosyy. Beyle tahtoi vain pois kotoaan. Hän sai sukulaisensa Pierre Darun myötävaikutuksella kirjurin paikan sotaministeriössä, ja vuotta myöhemmin hän pääsi Daru-veljesten kanssa Napoleonin toiselle Italian retkelle. Hän ei ottanut osaa sotatoimiin, vaikka myöhemmin väittikin taistelleensa Italiassa.

Italiasta palattuaan Beyle päätti tulla näytelmäkirjailijaksi ja suureksi rakastajaksi. Kumpikaan pyrkimys ei ottanut onnistuakseen. Kuten edellä mainitsin Stendhalilla ei ollut mielikuvitusta. Hän pystyi kyllä arvostelemaan toisten näytelmiä, mutta ei keksinyt juonta omaansa. Rakkausrintamalla hänellä oli myös huonot edellytykset, sillä hän oli lyhyt, lihava ja ruma. Hänellä oli suuri pää, paksu nenä ja lyhyet jalat. Vaikka hän pukeutui erittäin koristeellisesti, hän pysyi kuitenkin salongeissa taka-alalla, sillä hän oli ujo ja kömpelö ja pelkäsi tulevansa naurunalaiseksi.

Päästäkseen ujoudestaan Stendhal meni teatterikouluun. Siellä hän tapasi itseään vanhemman Mélanie Guilbertin, johon päätti rakastua. Hän seurasi Mélanieta Marseilleen, mutta suhde päättyi muutaman kuukauden kuluttua.

Vuodesta 1806 lähtien Stendhal toimi virkamiehenä ja pääsi aina välillä mukaan Napoleonin sotaretkille Saksaan, Itävaltaan ja Venäjälle. Stendhal oli erittäin etevä virkamies ja nautti työtään vastaavaa palkkaa. Näihin aikoihin hän arveli asemansa nyt olevan siksi korkean, että hänen velvollisuutensa oli hankkia itselleen arvoaan vastaava rakastajatar. Tuntematta vähäisintäkään kiitollisuuden velkaa hyväntekijäänsä Pierre Daruta kohtaan hän päätti valloittaa tämän vaimon itselleen. Hän kysyi ystäviltään neuvoa kuinka menetellä ja teki sotasuunnitelmia kuin sotapäällikkö, harkiten etukäteen joka sanan ja liikkeen. Tämä sotaretki päättyi kuitenkin Stendhalin suureksi pettymykseksi musertavaan tappioon.

Napoleon luopui vallasta vuonna 1814, ja Stendhalin virkaura päättyi. Hän pyrki kyllä Bourbonien palvelukseen, mutta häntä ei huolittu.

Vapauduttuaan näin tehtävistään Stendhal palasi ihailemaansa Italiaan, jossa hän jälleen solmi suhteen entisen ystävättärensä Angela Pietragruan kanssa. Juttu loppui kuitenkin lyhyeen, kun Stendhal sai kuulla, että Gina oli ollut hänelle uskoton. Seuraava ihastus oli kreivitär Dembrowski, mutta taaskaan Stendhalilla ei ollut onnea rakkaudessa.

Tänä aikana Stendhal kirjoitti useita matkakertomuksia ja tutkielmia säveltäjien ja kirjailijoiden elämästä ja julkaisi ne omalla kustannuksellaan.

Stendhalilla oli Milanossa laaja tuttavapiiri ja ystäviä kaikista yhteiskuntaluokista. Tämä herätti itävaltalaisten viranomaisten epäluuloja, ja Stendhal karkoitettiin Milanosta. Syyksi ilmoitettiin, että hän oli ollut yhteydessä Italian itsenäisyystaistelijoihin.

Pariisissa Stendhal kulutti aikaansa salongeissa. Hän oli jo päässyt ujoudestaan ja monopolisoi yleensä keskusteluja. Nainen Stendhalin elämässä tänä aikana oli kreivitär Clémentine de Curial. Suhde kesti kaksi vuotta, ja sinä aikana kreivitär kirjoitti rakastajalleen 215 kirjettä. Clémentinen aviomies oli hyvin mustasukkainen, ja Stendhal joutui usein pakenemaan kreiviä tikapuiden avulla kellariin. Punaista ja mustaa romaanin tikapuukohtauksilla on siis vastineensa todellisuudessa.

Kun Louis Philippe nousi valtaan vuonna 1830, Stendhallillekin löytyi taas virka. Hänet nimitettiin Triesten konsuliksi, mutta itävaltalaiset eivät hyväksyneet nimitystä, joten hänet siirrettiin Civita Vecchiaan. Stendhal ei ottanut konsulin tehtäviään kovin vakavasti, vaan matkusti paljon ja kirjoitti ahkerasti.

Hän oli jo aikaisemmin kirjoittanut teoksen De l’Amour ja myöhemmin ensimmäisen romaaninsa Armance. Punaista ja mustaa ilmestyi vuonna 1831 ja Stendhalin toinen varteenotettaoa romaani La Charteuse de Parme muutamaa vuotta myöhemmin. Teosten menekki oli heikko. Esimerkiksi De l'Amouria myytiin seitsemäntoista vuoden aikana yksitoista kappaletta. Tämä ei kuitenkaan masentanut Stendhalia. Hän ennusti, että hänen teoksistaan tulisi kuuluisia vasta 1800-luvun lopussa tai 1900-luvun alussa, ja nämä ennustukset toteutuivat.

Stendhal sai ensimmäisen sydänkohtauksen kadulla Civita Vecchiassa ja siirtyi toivuttuaan Pariisiin. Siellä hän sai nopeasti toisen kohtauksen vuonna 1872, ja tämä osoittautui kohtalokkaaksi.

Stendhalin romaaneissa on useita vaikutteita kirjailijan omasta elämästä. Punaisen ja mustan päähenkilö Julien Sorel vihaa silmittämästi isäänsä, ja ukko Sorel onkin kuvattu aikamoiseksi hirviöksi. Stendhalin käsitys kirkonmiesten ulkokultaisuudesta tulee esiin, kun Julien valitsee pappisuran (papin mustan kaavun) täysin väärin perustein. Julien ihailee Napoleonia ja haluaisi ryhtyä upseeriksi (upseerin punainen takki), mutta keisarin kukistuttua upseereilla ei enää ole yhtä suurta valtaa kuin aikaisemmin. Hän päättelee, että kirkon valta-asema on taas nousussa, ja köyhä talonpoika saattaa päästä elämässä pitemmälle sen riveistä. Julien perustaa siis koko elämänsä epärehelliselle pohjalle ja joutuu aina näyttelemään todellista luontoaan vastaan.

Stendhalin tasavaltalaiset mielipiteet ilmenevät myös voimakkaasti teoksessa. Julien on suorastaan yliherkkä, kun hän arvelee tulleensa loukatuksi yhteiskunnallisen asemansa vuoksi. Aateliset taas kuvataan tahdottomiksi tyhjäntoimittajiksi. Heidän keskustelunsa on tyhjänpäiväistä sanahelinää. Ennen kaikkea heiltä puuttuu voimaa.

Beyle kunnioitti eniten tunteissa ja teoissa ilmenevää voimaa. Hänestä oli yhdentekevää ilmenikö tämä energia rakkauden tai vihan, myönteisen tai kielteisen toiminnan muodossa. Tässä suhteessa hän ihaili italialaisia, ja tahtoi samaistaa itsensä heihin mieluummin kuin omaan kansaansa. Hän kirjoitti jo oman hautakirjoituksensa varmistuakseen siitä, että jälkipolvi olisi tietoinen hänen syntyperästään. Kirjoitus kuului:

Qui giace

Arrigo Beyle Milanese

Visse, scrisse, amo. ¹

Hän oli vakuuttunut siitä, että enää vain alemmilla kansanluokilla oli Ranskassa energiaa. Siksi vallankumous oli oikeutettu, eli jos on voimaa on myös oikeus valtaan. Aateliset ja keskiluokka olivat Stendhalin mielestä muuttuneet 1820-luvun Ranskassa täysin apaattisiksi. He tekivät kyllä suunnitelmia, mutta tekoihin heiltä ei koskaan riittänyt voimaa. He eivät olisi pystyneet puolustamaan itseään ja asemaansa uutta vallankumousta vastaan.

Julien Sorel on monessa suhteessa Stendhalin kaltainen. Hän on turhamainen, helposti loukkaantuva ja epäluuloinen. Julienilla on esikuvansa tavoin hyvä muisti, ja hän on hyvä keskustelija. Rohkeus, kunnianhimo ja laskelmallisuus ovat myös yhteisiä piirteitä. Kumpaakin voi lisäksi moittia kiittämättömyydestä ja röyhkeydestä.

Mutta Julien on myös kaikkea sitä, mitä Stendhal itse tahtoi olla. Julien on ensiksikin kaunis ja lisäksi hän menestyy poikkeuksetta naismaailmassa, vaikka käyttääkin nimenomaan samoja valloituskeinoja, jotka useimmiten toivat Stendhalille itselleen tappion. Kun Julien ottaa puutarhassa yllättäen rouva de Rênalin käden omaansa hän onnistuu ilman muuta yrityksessään. Stendhal taas sai erittäin kylmän vastaanoton yrittäessään samaa temppua rouva Darun puutarhassa. Samoin kuin Stendhalkin Julien pyytää ystävältään yksityiskohtaisia neuvoja kuinka valloittaa ihailtu nainen itselleen. Julienin kohdalla neuvot tepsivät, mutta Stendhalia itseään ne eivät auttaneet.

Punaista ja mustaa perustuu ranskalaisia vuonna 1827 kuohuttaneeseen oikeudenkäyntiin. Syytetty Antoine Berthet oli ollut kotiopettajana kahdessa perheessä, ja vietellyt ensin rouva Michoudin ja sitten neiti de Cordonin.

Jouduttuaan lähtemään kummastakin perheestä Berthet piti rouva Michoudia kaikkien onnettomuuksiensa perussyynä ja ampui tämän kirkossa.

Tämän tapauksen pohjalta Henri Beyle on pystynyt luomaan syvän ja inhimillisen romaanin, joka jää pysyvästi lukijan mieleen.

I

Pikkukaupunki

Put thousands together.

Less bad,

But the cage less gay. ²

Hobbes.

Verrièresin pieni kaupunki on ehkä kaikkein kauneimpia Franche-Comtéssa. Sen valkeat talot, joissa on suipot, punaiset tiilikatot, levittäytyvät pitkin kummun rinnettä, jolla vankat kastanjat tuuheina metsikköinä näyttävät pienimmätkin alanteet. Doubs-joki juoksee muutamia satoja metrejä alempana kaupungin linnoituksia, jotka espanjalaiset aikoinaan rakensivat, mutta jotka ovat nyt raunioina.

Verrièresiä suojaa pohjoisen puolelta korkea vuoriseinä, eräs Juran haara, Verra. Lumi peittää sen särmäiset huiput jo lokakuun ensimmäisillä kylmillä. Vuoristosta syöksyvä puro kulkee Verrièresin läpi matkallaan Doubsiin ja käyttää monia sahoja; tuo sangen yksinkertainen teollisuudenala hankkii kohtalaisen toimeentulon enimmälle osalle seudun asukkaita, jotka ovat paremminkin talonpoikaisia kuin porvareita. Mutta tätä pikkukaupunkia eivät ole rikastuttaneet rahat, vaan eräänlaisen värillisen kankaan, niinsanotun Mülhausenin karttuunin valmistus, joka on tuottanut sille sellaista varakkuutta, että Napoleonin kukistumisen jälkeen on voitu rakentaa uudestaan melkein kaikki Verrièresin talot.

Heti kun tullaan kaupunkiin, kuuluu hirvittävää jyskettä, joka on lähtöisin eräästä koneesta. Se lyö korvat aivan lukkoon. Kaksikymmentä raskasta vasaraa takoo tahdissa, niin että maa tärisee; niitä kohottelee puron voimalla käyvä vesiratas. Jokainen noista vasaroista valmistaa päivittäin ties kuinka monta tuhatta rautanaulaa. Nuoret, terveet ja kauniit tytöt syöttävät näitä valtavia vasaroita pienillä raudanpalasilla, jotka nopsasti muuttuvat nauloiksi. Tämä niin ankaralta tuntuva työ hämmästyttää ensinnä matkustajaa, joka ei ennen ole käynyt Ranskaa ja Sveitsiä toisistaan erottavassa vuoristossa. Ja jos matkustaja Verrièresiin saapuessaan kysyy, kenen tuo kaunis, korvakalvoja tärisyttävä naulatehdas on, vastaavat Isoakatua nousevat kaupunkilaiset hitaasti, venyttelevällä äänellä: — No, sehän on määrin.

Jos matkalainen sitten pysähtyy tuokioksikin tuolle Verrièresin Isollekadulle, joka ylenee Doubsin rannalta kummun laelle, niin saattaa lyödä vetoa, että hän pian näkee erään kookkaan ja tärkeän touhukkaasti liikkuvan miehen.

Sen miehen edessä lentävät kaikilta hatut päästä. Hänen tukkansa on jo harmahtava, ja hän on harmaisiin puettu. Hän on monien tähdistöjen ritari; hänellä on korkea otsa, kotkannenä, ja yleensä hänen kasvonsa ovat muodoltaan säännölliset. Noissa kasvoissakin huomaa ensi silmäyksellä paitsi maalaismäärin virkaan kuuluvaa arvokkuutta myös jonkinlaista miellyttävyyttä, jota joskus tapaa vielä neljäkymmentäkahdeksan- tai viisikymmenvuotiaissakin; mutta eräänlainen itsetyytyväisyyden ja itsekylläisyyden ilme loukkaa sitten pian pariisilaista matkustajaa. Kasvoilla on jotakin rajoitettua ja epäkekseliästä. Tarkastelija tuntee, että miehen kyvyt rajoittuvat loppujen lopuksi siihen, että hän osaa tarkoin vaatia kaikki saatavansa ja itse kieltäytyä niin kauan kuin suinkin mahdollista suorittamasta maksettaviaan.

Sellainen on Verrièresin määri, herra de Rênal. Käytyään arvokkain askelin kadun poikki hän menee raatihuoneelle ja katoaa matkustajan silmistä. Mutta jos pariisilainen jatkaa kävelyään hän näkee satasen askelta ylempänä ensin hyvin kauniin talon ja talon kulmassa olevan rautaportin läpi komean puutarhan. — Bourgognen kukkulat muodostavat niin ihanan viivan kuin ihminen saattaa uneksia, ja se maisema saa matkustajan unohtamaan kaupungin yleensä pikkumaisen, rahanhimon myrkyttämän ilman, joka on jo alkanut hänestä vaikuttaa tukahduttavalta.

Hänelle mainitaan, että tuo talo on herra de Rênalin. Suuren naulatehtaansa tuottamia voittoja Verrièresin määrin on kiittäminen kauniista, hakkukivistä rakennetusta asumuksestaan, joka juuri on valmistumaisillaan. Sanotaan hänen olevan vanhaa espanjalaista sukua, joka on muka muuttanut maahan jo ennen Ludvig XIV:n valloitusta.

Vuodesta 1815 saakka hän on hävennyt olla tehtailija, sillä v. 1815 hänestä tuli Verrièresin määri. — Puutarha, joka ulottuu pengerminä Doubsin rantaan asti, ja muurit, jotka erottavat sen eri jaksoja toisistaan, ovat niinikään palkinto herra de Rênalin kyvyistä rautaliikkeen alalla.

Älkää luulkokaan löytävänne Ranskassa sellaisia viehättäviä puutarhoja kuin saksalaisten tehdaskaupunkien, esimerkiksi Leipzigin, Frankfurtin, Nürnbergin ym. ympäristössä. Franche-Comtéssa mies saavuttaa sitä enemmän lähimmäistensä kunnioitusta mitä enemmän hän rakentaa muureja ja sulloo palstansa täyteen kiviä, jotka on järjestetty päälletysten. Lisäksi ihaillaan herra de Rênalin muureilla täytettyjä puutarhoja vielä senkin vuoksi, että hän on maksanut eräistä niihin käytetyistä maakaistaleista suorastaan niiden painon kultaa. Esimerkiksi saha, jonka omituinen asema Doubsin rannalla pisti silmäänne Verrièresiin tullessanne ja jonka katolla näitte lankkuun jättiläiskirjaimin maalattuna nimen SOREL, oli kuusi vuotta sitten sillä paikalla, johon nyt rakennetaan herra de Rênalin puutarhojen neljännen pengermän muuria.

Ylpeydestään huolimatta täytyi määrin taipua tekemään paljon myönnytyksiä ukko Sorelille, joka on itsepäinen ja tuima talonpoika; hänen oli pakko maksaa sievoiset summat ennen kuin mies suostui muuttamaan tehtaansa toiseen paikkaan. Mitä tulee yleiseen puroon, joka käytti sahaa, onnistui herra de Rênalin saada se Pariisissa nauttimansa suosion avulla johdetuksi uuteen uomaan. Sen edun hän saavutti vuoden 1820-luvun vaalien jälkeen.

Hän antoi Sorelille yhdestä tynnyrinalasta neljä tynnyrinalaa maata viisisataa askelta kauempaa, Doubsin rannalta. Ja vaikka tämä uusi paikka oli Sorelin kuusilankkuliikkeelle entistä paljon parempi, niin osasi Sorel — ukko Sorel, kuten häntä alettiin nimittää, kun hän rikastui — kiskoa ovelilla tempuilla maanomistukseen kärsimättömästi himoitsevalta naapuriltaan hintaa kokonaista 6000 frangia.

Seudun terävät päät ovat kylläkin kylmästi arvioineet tätä kauppaa, ja kerran, neljä vuotta tapahtuman jälkeen herra de Rênal näki tullessaan eräänä sunnuntaina määrinpuvussaan kirkosta, ukko Sorelin kolmen poikansa kanssa hiukan kauempaa hymyilevän hänelle. Se hymy heitti herra määrin sieluun synkän varjon: siitä asti hän on ajatellut, että hän olisi ehkä saanut maat vaihdetuksi huokeammallakin.

Saavuttaakseen Verrièresissä yleisen arvonannon, täytyy näitä aina välttämättömiä puutarhamuureja rakentaessaan ennen kaikkea varoa, ettei noudata mitään sellaisia suunnitelmia, joita keväisin Juran vuorisolien kautta Pariisiin kulkevat italialaiset muurarit ehdottavat. Moiset uutuudet antaisivat ajattelemattomalle rakennuttajalle huonopäisen miehen maineen ja tekisivät hänet ainaiseksi arvottomaksi niiden viisaiden ja järkeväin ihmisten silmissä, jotka määräävät Franche-Comtéssa yleisen mielipiteen.

Toden totta nuo järkevät ihmiset siellä harjoittavat mitä kiusallisinta, hirmuvaltaa. Tämä ruma sana selittää, miksi ihmisen, jos hän on elänyt siinä suuressa tasavallassa, jota sanotaan Pariisiksi, käy aivan sietämättömäksi oleskella pikkukaupungeissa. Yleinen mielipide —ja minkälainen yleinen mielipide! — on yhtä typerä Ranskan maaseutukaupungeissa kuin Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissakin.

II

Määri

Yleinen arvonanto, eikö se ole mitään, hyvä herra? Kunnioitusta hölmöiltä, ihastelua lapsilta, kateutta rikkaalta, halveksumista viisaalta.

Barnave.

Onneksi herra de Rênalin maineelle hallintomiehenä kaivattiin yleiselle kävelypaikalle, joka kulkee kummun reunaa noin sata askelta Doubsin uomaa ylempänä, valtavaa tukimuuria. Ihailtavan asemansa vuoksi se kävelypaikka on kauneimpia maisemia koko Ranskassa. Mutta joka kevät vesisateet kyntivät siihen syviä halkeamia ja tekivät sen kelvottomaksi, ja tämä kaikkien tuntema epäkohta tuotti herra de Rênalille miellyttävän pakon ikuistaa hallituskautensa kuusi ja puoli metriä korkealla muurilla.

Tuossa muurissa, jonka tähden herra de Rênalin täytyi tehdä kolme kertaa matka Pariisiin, sillä viimeistä edellinen sisäministeri oli Verrièresin yleisen kävelypaikan vannoutunut vihollinen, on kaide, joka kohoaa melkein puolitoista metriä maasta. Ja ikään kuin kaikkien nykyisten ja menneiden ministerien uhmalla koristetaan kaidetta parhaillaan sileiksi hakatuilla kivilaatoilla.

Kuinka monesti olenkaan nojannut rintaani noita suuria, kauniin harmaita, siniseen vivahtavia kivilaattoja vasten ja katsellut joitakin eilisiä Pariisin tanssiaisia muistellen alas Doubs-joen laaksoon! Kauempana vasemmalla rannalla mutkittelee viisi, kuusi muuta laaksoa, joiden pohjalta silmä juuri ja juuri erottaa pieniä puroja. Ne virtaavat kuohuen putouksesta toiseen ja laskevat viimein Doubsiin. Auringonpaiste on tulinen siellä vuoristossa, mutta tällä pengermällä uljaat plataanit siimestävät uneksivaa matkalaista, vaikka päivä säteilee korkeimmillaan. Niiden nopea kasvu ja kaunis, sinertävälle vivahteleva vihreys johtuvat mullasta, jota herra määri vedätti täytteeksi valtavan tukimuurinsa taakse, levittäen kaupunginvaltuuston vastarinnasta välittämättä kävelypaikkaa kolmatta metriä. Ja joskin hän on vanhoillinen, ja minä vapaamielisiin lukeutuva, niin annan hänelle siitä täyden kiitokseni! Tuon leventämisen vuoksi kestää tämä pengermä herra määrin ja herra Valenodin, Verrièresin köyhäintalon johtajan, mielestä vertailun vaikkapa Saint-Germain-en-Layen terassin kanssa.

En tiedä muuta kuin yhden ainoan vian tuossa Uskollisuuden tiessä, — sellaisen nimen näkee kävelypaikalla viidessätoista tai parissakymmenessä marmoritaulussa, jotka ovat hankkineet herra de Rênalin rintaan vieläkin yhden uuden kunniamerkin; ainoa, mistä Uskollisuuden tietä moitin, on se, että viranomaiset ovat antaneet niin barbaarisella tavalla leikellä nuo tuuheat plataanit, silpoa ne pelkiksi alastomiksi oksiksi. Sen sijaan että ne mataline, pyöreine ja latuskoine päineen nyt muistuttavat keittiötarhan tavallisinta vihannesta, saattaisivat ne mainiosti kasvaa yhtä mahtavamuotoisina puina kuin Englannissa. Mutta herra määrillä on despoottinen mieli, ja kaksi kertaa vuodessa typistellään nyt armotta kaikkien kaupungin puiden jäsenet. Seudun vapaamieliset väittävät, liioitellen kyllä, että kaupungin puutarhurin käsi on tullut entistäkin ankarammaksi sitten kun herra apupappi Maslon on ottanut tavakseen siepata itselleen tuon typistelyn tuottaman oksasadon.

Mainittu nuori pappismies lähetettiin tänne muutama vuosi sitten Besanconista tarkastamaan kirkkoherra Chélanin ja eräiden toisten seudun pappien viranhoitoa. Muuan vanha sotilaskirurgi, joka oli kuulunut ltalian-armeijaan ja vetäytynyt yksityiselämään Verrièresiin ja oli määrin mielestä yhtaikaa sekä jakobiini että bonapartisti, uskalsi kerran nureksia noiden kauniiden puiden aina säntillisesti uudistuvaa silpomista.

— Minä pidän varjosta, vastasi herra de Rênal, äänessään niin kopea sävy kuin ainakin sopii puhuteltaessa kirurgia ja kunnialegionan jäsentä; minä pidän varjosta, ja minä annan leikata puuni hankkiakseni varjoa, enkä ymmärrä, mitä muuta varten puu olisikaan, jos ei se, kuten esimerkiksi hyödyllinen pähkinäpuu, tuota mitään tuloa.

Siinäpä mahtisana, joka ratkaisee kaikki Verrièresissä: tuottaa tuloa! Se yksinään ilmaisee, mitä kolme neljännestä kaupungin asukkaista tavallisimmin ajattelee.

Tuottaa tuloa on syy, joka määrää kaikki tuossa pikkukaupungissa, joka ensin näytti teistä niin kauniilta. Kun vieras ympäristön rehevien ja syvien laaksojen houkuttelemana saapuu sinne, hän arvelee, että asukkaat varmaankin olisivat herkkiä kauniille. Ja he puhuvatkin sangen usein seutunsa kauneudesta: ei voi kieltää, että he pitävät siitä suorastaan melua, mutta he tekevät niin siksi, että kauneus vetää sinne jonkin verran vieraspaikkalaisia, joiden rahat rikastuttavat majatalojen omistajia, mikä jälleen, välillisen verotuksen avulla, tuottaa tuloja kaupungille.

Eräänä kauniina syyspäivänä herra de Rênal käveli Uskollisuuden tiellä rouvansa käsipuolessa. Kuunnellen miestään, joka puheli vakavia asioita, rouva de Rênal katseli levottomin silmin, mitä hänen kolme pikku poikaansa puuhailivat. Vanhin heistä, siinä yhdentoista vuoden ikäinen, meni liian usein kaiteen ääreen ja näytti aikovan kiivetä sille. Äidin lauhkea ääni lausui silloin nimen Adolf, ja poika luopuikin kunnianhimoisesta hankkeestaan. — Rouva de Rênal oli noin kolmikymmenvuotias, mutta vielä varsin kaunis.

— Hän voi saada kalliisti maksaa sen, tuo korea Pariisin herra, virkkoi herra de Rênal loukatun näköisenä ja kasvot tavallistakin kelmeämpinä. — Minulla on toki eräitä ystäviä linnassa …

Mutta enpä henno kiusata lukijoita selostelemalla maaseutuihmisten puhelun kaikkea pitkäpiimäisyyttä ja pikkumaista oveluutta, vaikka aionkin kertoa maaseudusta parisen sataa sivua!

Se korea Pariisin herra, jota Verrièresin määri näin vihasi, oli herra Appert, joka oli kaksi päivää aikaisemmin uskaltanut tunkeutua ei ainoastaan Verrièresin vankilaan ja köyhäintaloon, vaan sairaalaankin, jonka hoidon määri ja eräät seudun talonomistajat kustansivat.

— Mutta mitä pahaa tuo Pariisin herra sinulle voisi tehdä, sinulle, joka valvot niin omantunnon tarkasti köyhien etua? kysyi rouva de Rênal arastellen.

— Hän tuli tänne vain tekemään skandaalia, ja kohta hän kirjoittelee vapaamielisiin lehtiin.

— Ethän sinä niitä koskaan lue, rakas ystävä.

— Mutta meille puhutaan aina noista jakobiinilaisista kirjoituksista; se häiritsee meitä ja estää meitä tekemästä hyvää. Mitä minuun tulee, en anna sellaista koskaan kirkkoherralle anteeksi.

III.

Köyhien etu

Kunniallinen pappi on seurakunnalleen hyvä sallimus.

Fleuby.

On tiedettävä, että Verrièresin kirkkoherralla joka oli kahdeksankymmenvuotias vanhus, mutta jonka terveys ja luonne olivat vuoriseudun ilmastossa säilyneet rautaisina, oli oikeus milloin tahansa käydä vankilassa, sairaalassa ja köyhäintalossakin. Herra Appert, joka oli lähetetty Pariisista kirkkoherran puheille, oli tullut uteliaaseen pikku kaupunkiin täsmälleen kello kuusi aamulla, — viisas menetelmä kylläkin. Ja heti hän oli mennyt pappilaan.

Kun kirkkoherra Chélan oli lukenut suosituskirjeen, jonka markiisi de la Mole, Ranskan pääri ja maakunnan rikkain tilustenomistaja, oli hänelle lähettänyt, vaipui hän hetkeksi ajatuksiinsa.

— Minä olen vanha ja minusta pidetään täällä, hän supisi vihdoin itsekseen; he eivät uskalla! Ja hän kääntyi kohta pariisilaisen herran puoleen ja loi häneen katseensa, jossa ikävuosista huolimatta liekehti se pyhä tuli, joka ilmaisee, että ihminen ilokseen tekee hyvän ja hieman vaarallisenkin teon:

— Tulkaa mukaani, herra Appert, mutta pyydän, älkää ilmaisko millään tavoin mielipidettänne vankilanhoitajan eikä varsinkaan köyhäinhoidon valvojan läsnäollessa.

Herra Appert huomasi päässeensä tekemisiin kunnon miehen kanssa; hän seurasi arvoisaa kirkkoherraa, kävi vankilassa, sairaalassa ja köyhäintalossa, teki monenmoisia kysymyksiä, mutta ei ilmaissut saamistaan kummallisista vastauksista huolimatta eleelläkään minkäänlaista moitetta.

Sitä kiertelyä kesti monta tuntia. Kirkkoherra pyysi, että herra Appert tulisi hänen luokseen päivälliselle, mutta kutsuttu vastasi, että hänen täytyi kirjoittaa kirjeitä: hän ei tahtonut enää saattaa jalosydämistä opastaan tukalaan asemaan. Kolmen tienoissa herrat olivat saaneet tarkastetuksi köyhäintalon ja palasivat taas vankilaan. Siellä portilla he tapasivat vanginvartijan, joka oli suorastaan jättiläinen 180 senttimetriä pitkä ja länkisäärinen; hänen raa’at kasvonsa oli pelko tehnyt tavallistakin rumemmiksi.

— Kirkkoherra, sanoi hän, kun näki heidät, eikö tuo herra, joka tulee kanssanne, ole herra Appert?

— Entä mitä sitten? kysyi kirkkoherra.

— Sitä, että santarmi, jonka oli käsketty ajaa täyttä neliä, toi minulle keskellä yötä prefektiltä ankaran kiellon, etten saa päästää herra Appertia vankilaan.

— Kyllä, Noiroud, tämä vieras, joka on kanssani, on herra Appert, sanoi kirkkoherra. Mutta myönnättekö, että minulla on oikeus mennä vankilaan mihin aikaan päivällä tai yöllä vain tahdon ja ottaa sinne mukaani ketä haluan?

— Se on totta, kirkkoherra, mutisi vanginvartija ja painoi päänsä alas niinkuin verikoira, joka tottelee siksi, että pelkää keppiä. Mutta, kirkkoherra, minulla on vaimo ja lapset; jos minut annetaan ilmi, niin minut pannaan viralta, eikä minulla ole muuta millä elää kuin tämä paikkani.

— Minullekin kävisi vaikeaksi menettää paikkani, vastasi kunnon kirkkoherra äänellä, joka oli yhä liikutetumpi.

— Siinä on suuri ero, tokaisi vanginvartija. — Teillä, kirkkoherra, kuuluu olevan 800 livreä korkoja, talo ja maatila …

Tällaiset tapahtumat, kerrottuina ja liioiteltuina kymmenillä eri tavoilla, olivat nyt kaksi päivää kuohuttaneet pienen Verrièresin kaupungin kaikkia vihaan valmiita intohimoja. Tällä hetkellä ne joutuivat aiheeksi tuolle pikku väittelyllekin herra ja rouva de Rênalin kesken. Aamulla määri oli mennyt herra Valenodin, köyhäintalon johtajan, kanssa kirkkoherran luo ilmaisemaan jyrkän paheksumisensa äskeisistä tapahtumista. Kirkkoherra Chélanilla ei ollut ketään suojelijaa; hän tiesi, mitä näiden herrain sanat oikeastaan merkitsivät.

— No niin, hyvät herrat, minusta tulee tällä seudulla kolmas kirkkoherra, joka erotetaan kahdeksankymmenen vuoden iässä. Olen ollut täällä viisikymmentäkuusi vuotta; olen kastanut melkein kaikki asukkaat tässä kaupungissa, joka oli vasta kauppala, kun tänne jouduin. Saan joka päivä vihkiä täällä nyt avioliittoon nuoria, kuten olen aikoinani heidän isovanhempansakin vihkinyt. Verrières on minun perheeni. Mutta kun näin herra Appertin ilmestyvän luokseni, ajattelin: tuo Pariisista tullut mies saattaa tosin olla vapaamielinen, sillä onhan niitä sellaisia liiankin paljon, mutta mitä pahaa hän silti voisi tehdä meidän köyhillemme ja vangeillemme?

Ja kun herra de Rênal ja etenkin herra Valenod, köyhäintalon johtaja, moittivat yhä vihaisemmin pappia, huudahti vanhus vapisevalla äänellä:

— No niin, herrat, pankaa viralta minut! Kuitenkin jään asumaan tänne. Kuten tiedetään, minä perin neljäkymmentäkahdeksan vuotta sitten kappaleen maata, joka tuottaa minulle 800 livreä; minä voin elää niillä tuloillani. Minulla ei ole tosiaan mitään taloudellisia etuja virastani, hyvät herrat, ja siksipä minä en pelästynekään, kun minulta uhataan ottaa se pois.

Herra de Rênal eli hyvässä sovussa vaimonsa kanssa. Mutta nyt, kun rouva toisti: Mitä pahaa tuo Pariisin herra voi tehdä vangeille? ja kun mies ei tiennyt, mitä vastata tähän arkaan kysymykseen, hän oli tosiaan suuttumaisillaan. Mutta samassa rouva kirkaisi: toiseksi vanhin hänen pojistaan oli noussut pengermän muurin kaiteelle, joka oli yhdeksän metriä korkeammalla sen toisella puolella kasvavaa viinitarhaa. Poika juoksi kaidetta pitkin. Rouva de Rênal pelkäsi, että jos hän olisi puhunut sanankin, olisi poika saattanut säikähtää ja pudota, ja niinpä hän ei sanonut mitään. Viimein lapsi joka nauroi rohkeuttaan, katsahti äitiinsä ja huomasi, että tämä oli kalpea, hypähti alas tielle ja juoksi äitinsä luo. Ja sai ankarat torut.

Tämä pikku tapahtuma käänsi keskustelun aiheen toisaalle.

— Minun täytyy välttämättä ottaa meille lankkusahuri Sorelin poika pitämään silmällä lapsia, nehän alkavat tulla meille itsellemme liian villeiksi, lausui herra de Rênal. — Hän on melkeinpä valmis pappi, hyvä latinan taitaja, ja lapset edistyvät varmaan hänen opastuksellaan, sillä hän on vakava luonne, kertoi kirkkoherra. Annan hänelle 300 frangia vuodessa ja ruuan. Epäilin ensin hänen moraaliaan, sillä tuo vanha kirurgi ja Kunnialegioonan jäsen, joka työntyi asumaan Sorelien luokse sillä verukkeella, että oli heille serkku, piti pojasta ja lellitteli häntä. Se mies oli varmaankin vain vapaamielisten salainen agentti; hän väitti vuoristoilman täällä tekevän hyvää hengenahdistukselleen, mutta sitähän ei ole todistettu. Hän oli ollut mukana kaikilla Bonaparten sotaretkillä Italiassa, ja kerrotaanpa hänen äänestäneen aikoinaan, kun keisarikunnasta oli kysymys, kieltävästi. Tuo vapaamielinen opetti Sorelin pojalle latinaa ja jätti hänelle perinnöksi koko kirjavarastonsa, jonka toi mukanaan tänne. Minun itseni päähän ei olisi pälkähtänytkään ottaa kirvesmiehen poikaa meidän lastemme pariin; mutta kirkkoherra sanoi juuri päivää ennen sitä kohtausta, joka rikkoi välimme ainaiseksi, että tuo Sorel on lukenut teologiaa kolme vuotta ja aikoo pyrkiä pappisseminaariin; siis hän ei ole vapaamielinen, ja hän osaa latinaa.

— Tällainen järjestely on monelta muultakin kannalta katsoen sopiva, jatkoi herra de Rênal vilkaisten vaimoonsa diplomaattisen näköisenä. Herra Valenod ylpeilee kahdella normandialaisella hevosellaan, jotka hän on ostanut vaunujensa eteen, mutta hänen lapsillaan ei ole kotiopettajaa!

— Hän voisi napata nuorukaisen meiltä pois.

— Sinä siis hyväksyt suunnitelmani? kysyi herra de Rênal, kiittäen hymyllä vaimoaan erinomaisesta ajatuksesta, — Hyvä, asia on siis päätetty.

— Voi, herra Jumala, rakas ystävä, kuinka sinä aina päätät nopeasti!

— Se johtuu siitä, että minulla on tarmokas luonne, sen sai kirkkoherra kokea. Älkäämme salatko totuutta: me elämme täällä vapaamielisten saartamina. Kaikki nämä palttinakauppiaat kadehtivat minua, siitä olen varma; parista kolmesta heistä tullee upporikkaita. No niin, luulenpa, että heille tekisi hyvää nähdä, miten herra de Rênalin lapset kulkevat kävelyllä kotiopettajansa kanssa! Se tekee vaikutuksen! Isoisä kertoi usein, että hänellä oli nuorena ollut kotiopettaja. Homma saattaa maksaa minulle sata écun-rahaa, mutta sitä täytyy pitää välttämättömänä menona arvomme vuoksi.

Tämä yhtäkkiä tehty päätös sai rouva de Rênalin hyvin aprikoivaksi. — Hän oli kookas nainen, hänen vartalonsa oli kaunis, ja aikoinaan hän oli ollut sen puolen kaunotar, kuten siellä vuoristossa sanotaan. Hänessä oli jotakin korutonta ja pariisilaisen silmillä katsoen hänen liikkeissään oli jonkinlaista nuorekkuutta, itsetiedotonta suloutta, suurta viattomuutta ja vilkkautta, joka olisi ehkä voinut herättää suloisen hekuman pyyteitäkin. Jos hän olisi ymmärtänyt, että hänellä oli tällaistakin menestystä, hän olisi syvästi hävennyt. Keimailulla ja teeskentelyllä ei ollut pienintäkään sijaa hänen sydämessään. Kerrottiin, että herra Valenod, köyhäintalon rikas johtaja, oli pyrkinyt hänen sydämensä suosioon, mutta ilman menestystä, seikka, joka antoi erikoista loistetta rouvan kunniallisuudelle, sillä herra Valenod, nuori, kookas, vankka, punakasvoinen mies, jolla oli poskissa tuuhea musta parta, oli noita karkeita, hävyttömiä ja häliseviä olentoja, joita maaseudulla arvioidaan muhkeiksi miehiksi.

Rouva de Rênalia, joka oli hyvin kaino ja jonka luonne tuntui pinnalta katsoen häilyväiseltä, loukkasi etenkin herra Valenodin ainainen touhuaminen ja hoilottava ääni. Rouva kartteli kaikkea sellaista, mitä Verrièresissä sanotaan iloksi, ja siitä hän oli saanut maineen, että hän oli muka ylpeä sukuperästään. Hän ei tästä arvostelusta välittänyt, vaan oli hyvin tyytyväinen, kun näki kaupunkilaisten yhä harvemmin käyvän vierainaan. Emme salaile, että heidän naisensa pitivät rouva de Rênalia tyhmänä, koska hän antoi kaikkien tilaisuuksien, jolloin olisi voinut taitavalla politiikalla saada mieheltään kauniita hattuja Pariisista tai Besanconista, livahtaa käsistään. Kun rouvan vain sallittiin harhailla yksinään vanhassa kauniissa puutarhassaan, ei hän valittanut mitään.

Hän oli yksinkertainen sielu, hänen päähänsä ei ollut koskaan edes pälkähtänyt arvostella miestään eikä tunnustaa itselleen, että herra de Rênal oli hänestä ikävä. Hän oletti aivan luonnollisena asiana, ettei miehen ja vaimon välillä saata olla hellempiä suhteita. Hän piti herra de Rênalista etenkin silloin kuin mies puhui hänen kanssaan lapsia koskevista suunnitelmistaan. Hän aikoi yhden pojista sotilasuralle, toisen lakimieheksi ja kolmannen kirkon palvelukseen. Kaiken kaikkiaan herra de Rênal oli hänestä paljon vähemmän ikävä kuin muut hänen tuntemansa miehet.

Tällainen arviointi aviopuolisosta oli varsin ymmärrettävä. Verrièresin määriä pidettiin sen vuoksi, että hän oli perinyt eräältä enoltaan puolen tusinaa hauskoja juttuja, melkoisen sukkelana ja etenkin käytöstavoiltaan hienona miehenä. Vanha kapteeni de Rênal oli ennen vallankumousta palvellut Orleansin herttuan jälkaväkirykmentissä ja jouduttuaan Pariisiin hän oli päässyt seurustelemaan prinssin salongissa. Hän oli nähnyt siellä M:me de Montessonin, kuuluisan M:me de Genlisin ja herra Ducretin, Kuninkaallisen palatsin luojan. Nuo henkilöt esiintyivät sangen usein herra de Rênalin jutuissa. Mutta vähitellen tällaisten arkatuntoisen hienosti esitettävien asiain hyvä muistaminen oli käynyt hänelle suureksi vaivaksi, ja niinpä hän ei myöhemmin toistanutkaan Orleansin sukua koskevia juttuja muuta kuin erikoisen juhlallisissa tilaisuuksissa. Ja kun hän lisäksi oli sangen kohtelias, paitsi raha-asioiden ollessa kyseessä, pidettiin häntä täydellä syyllä Verriéresin aristokraattisimpana henkilönä.

IV

Isä ja poika

E sarà mia colpa,

Se cosi?è ³

Machiavelli.

Vaimoni on tosiaan hyvin älykäs, ajatteli Verrièresin määri, kun hän seuraavana aamuna kello kuusi asteli alas ukko Sorelin sahalle. — Vaikka mainitsinkin hänelle asiasta arvoni vaatimana suunnitelmana, en tullut ajatelleeksi, että jos en ota tuota pikku Abbè Sorelia, joka kuuluu osaavan latinaa kuin enkeli, niin köyhäintalon johtaja, se rauhaton sielu, voi yhtäkkiä saada päähänsä siepata hänet minulta. Miten pöyhkeänä hän puhuisi lastensa kotiopettajasta! … Käyttääköhän tämä kotiopettaja sitten minun talossani papinkaapua?

Tätä viimeksimainittua seikkaa herra de Rênal aprikoi, kun näki loitompana talonpojan, 180 senttimetriä pitkän miehen, joka oli varmaankin aamuhämärästä asti mittaillut niin kuin nytkin hirsiä Doubsin rannalla, tiellä, jota myöten hevosilla vedettiin proomuja ylävirtaan. Isäntä ei näyttänyt olevan määrin tulosta kovinkaan hyvillään, sillä hirret oli vedetty siihen paikkaan vastoin yleistä kieltoa ja ne tukkivat tietä.

Kun ukko Sorel, sillä hän se oli, kuuli, mitä kummaa herra de Rênal esitti, hän ällistyi kovasti ja tuli iloiseksi. Mutta siitä huolimatta hän kuunteli määriä muka jörön tyytymättömänä ja välinpitämättömänä, kuten yleensä kaikki sen vuoriston asukkaat vastaavassa tilaisuudessa olisivat tehneet, sillä aina he osaavat kätkeä oveluutensa. Espanjan-vallan orjamaisista ajoista asti heillä on säilynyt egyptiläisen fellahin ilme.

Ukko Sorelin vastaus oli ensin ainoastaan pitkä jono kaikenmoisia ulkoa ladeltuja kunnioituksen lauselmia. Mutta hokiessaan noita joutavia sanoja, huulillaan kömpelö hymy, joka yhä vain lisäsi hänen kasvojensa luontaista kavaluutta ja melkeinpä konnamaisuutta, hän ponnisteli salaa ovelia vanhan maalaisen aivojaan saadakseen selville, mistä syystä tuollainen arvohenkilö oikein halusi ottaa luokseen hänen kelvottoman poikansa. Ukko oli kovin tyytymätön Julieniin, ja nyt herra de Rênal tarjosi pojalle 300 frangia vuodessa palkkaa, ruuan ja vaatteetkin! Tähän viimeksimainittuun vaatimukseen, jonka ukko Sorel synnynnäisenä nerona heti teki, oli herra de Rênal kohta suostunut.

Mutta se vaatimus säikähdytti kuitenkin määriä. — Koska ehdotukseni ei olekaan ukon mielestä edullinen eikä hän siitä ihastu, kuten piti, niin on selvää, että joku toinenkin on tehnyt hänelle tarjouksia, ajatteli herra de Rênal. — Ja kukapa muu se toinen olisi ellei Valenod?

Turhaan koetti herra de Rênal ahdistaa ukko Sorelia päättämään tahtoi muka ensin neuvotella poikansa kanssa, ikään kuin maaseudulla mikään rikas isä neuvottelisi koskaan sellaisen poikansa kanssa, jolla ei ole kolikkoa taskussa, mistään, ainakaan muuten kuin vain muodon vuoksi!

Tuollainen vesisaha on joen rannalle pystytetty vaja. Kattoa kannattaa neljän paksun pylvään varaan rakennettu puinen teline. Keskellä vajaa, noin kaksi ja puoli tai kolme metriä korkealla kohokkeella, liikkuu sahan terä ylös ja alas, kun taas hyvin yksinkertainen mekanismi sysää tukkia terään. Joki pyörittää ratasta, joka panee käyntiin tämän kaksoismekanismin: koneen, joka vetää sahanterää luokseen lankuiksi viillettäväksi.

Mennessään sahaansa huutaa karjaisi ukko Sorel Julienia kovalla äänellä; ei kuulunut vastausta. Hän näki ainoastaan vanhemmat poikansa, jotka olivat kuin mitäkin jättiläisiä ja veistivät parhaillaan raskailla kirveillä nelikulmaisiksi kuusia, jotka sitten oli kannettava sahaan. Tukkiin vedettyä mustaa viivaa tarkoin noudattaen he sivaltelivat jokaisella piiluniskulla irti valtavia lastuja. He eivät kuulleet isänsä ääntä. Ukko meni vajaan, mutta sinne jouduttuaan hän tähysteli turhaan paikkaa, missä Julienin olisi pitänyt olla, nimittäin sahakoneen vieressä. Hän huomasi tämän sitten noin viisi metriä ylempänä, istumassa hajareisin katonkannatinhirrellä. Julien luki, sen sijaan, että hän olisi vartioinut huolellisesti konetta. Mikään ei tuntunut ukko Sorelista ilkeämmältä; hän olisi kenties antanut anteeksi Julienille hänen heikon ruumiinrakenteensakin, joka ei soveltunut työläisen hommiin ja oli aivan erilainen kuin vanhempien veljien, mutta tätä lukuvimmaa hän vihasi: ukko ei osannut itse lukea.

Kaksi, kolme kertaa hän huusi nyt Julienille, mutta vastausta ei tullut. Tarkkaavaisuus, jolla nuorukainen oli painunut tutkimaan kirjaansa, esti hänet enemmän kuin sahan hurina kuulemasta isänsä julmaa ääntä. Viimein ukko hyppäsi, vaikka olikin vanha, keveästi tukille, joka oli asetettu sahattavaksi, ja siitä kattoa tukevalle poikkihirrelle. Raju isku lennätti kirjan Julienin kädestä jokeen; toinen ja yhtä kova lätkäys pojan päälakeen heitti Julienin tasapainosta. Julien olisi pudonnut neljä, viisi metriä korkealta alas koneen vipuihin ja murskautunut, mutta isä hiljensi toki vasemmalla kädellään hänen putoamistaan:

— Kas niin, vetelys, taasko luet kirottuja kirjojasi, kun sinun tulisi pitää silmällä sahaa? Lue niitä, hitossa, illalla kirkkoherran luona lorvaillessasi.

Vaikka Julien oli rajusta iskusta pökerryksissään ja verille loukkaantunut, hän meni työpaikalleen sahan viereen. Hänellä oli kyynelet silmissä, ei niin paljon ruumiillisesta kivusta kuin surusta, että oli menettänyt jumaloimansa kirjan.

— Tule alas, elukka, minulla on sinulle puhuttavaa!

Sahan jyrinä esti Julienia nytkin kuulemasta. Isä, joka oli laskeutunut permannolle, ei viitsinyt enää nähdä vaivaa ja nousta korokkeelle, vaan otti pitkän seipään, jolla ravistellaan pähkinöitä puusta maahan, ja löi sillä poikaa olkapäähän. Tuskin Julien ennätti alas, kun isä jo tyrkki häntä edellään asuinrakennukselle. — Jumala tietää, mitä hän nyt minulle tekee, ajatteli nuorukainen. Ohimennen hän katseli suruissaan jokeen, johon kirja oli pudonnut; se oli hänen mieluisin kirjansa, Muistelmia S:t Helenan saarelta.

Julienin posket hehkuivat punaisina ja hän katseli maahan. Hän oli kahdeksan-, yhdeksäntoista ikäinen nuorukainen, kooltaan pieni, heikonnäköinen; kasvonpiirteet epäsäännölliset, mutta hienot, nenä kotkannenä. Suuret mustat silmät, jotka tavallisilla tyynillä hetkillä hohtivat ajatuskykyä ja ilmaisivat tulista luonnetta, säkenöivät nyt raivokasta vihaa. Tummanruskea tukka alkoi alhaalta otsalta, joka sen vuoksi näytti matalalta ja antoi hänelle, kun hän suuttui, ilkeän ilmeen. Tuskin tavannee lukemattomien ihmiskasvojen joukossa mitään niin järkyttävällä tavalla omituista kuin moinen otsa.— Hoikasta ja kauniista vartalosta voi päätellä, että hän oli paremminkin notkea kuin väkevä. Jo aivan nuorena hänen kasvonsa olivat olleet niin tavattoman kalpeat ja harvinaisen miettiväiset, että isä oli ajatellut, ettei hän eläisi kauan, tai että jos hän eläisi, tulisi hänestä muulle perheelle risti. Koska koko perhe halveksi häntä, hän vihasi isäänsä ja veljiään ja poikien leikeissä torilla sunnuntaina hän sai aina selkäänsä.

Vasta vajaa vuosi sitten hänen sievä ulkomuotonsa alkoi saada toki joskus ystävällisen maininnan nuorten tyttöjen taholta. Kaikki paitsi tuo vanha rykmentinkirurgi, joka kerran oli uskaltanut puhua määrille plataaneista, halveksivat Julienia, koska hän oli niin heikko voimiltaan; ja siksipä hän kiintyikin kirurgiin koko sydämestään.

Kirurgi oli joskus maksanut ukko Sorelille, että poika saisi olla päivän vapaana, ja oli opettanut Julienille latinaa ja historiaa, nimittäin sen minkä historiasta tiesi: vuoden 1796 sotaretken Italiaan. Kuollessaan hän testamenttasi Julienille Kunnialegioonan ristinsä, eläkkeensä jäännösrahat ja kolme, neljäkymmentä kirjaa, joista nyt arvokkain oli lentänyt tuohon mahtavan määrin entisestä uomastaan kääntämään yleiseen jokeen.

Tuskin oli tultu sisään, kun Julien jo tunsi isänsä lujan kouran tarttuvan olkapäähänsä; ja hän vapisi odottaen uutta pieksämistä.

— Vastaa äläkä valehtele, huusi vanha talonpoika hänelle korvaan raa’alla äänellä ja pyöräytti pojan ympäri niinkuin lapsi tinasotamiehen. Ja Julienin suuriin, mustiin ja kyyneleisiin silmiin suuntautuivat vanhan kirvesmiehen pienet harmaat silmät ikään kuin yrittäen lukea pojan sielun syvyyksiä.

V

Neuvottelu

Cunctando restituit rem. ⁴

Ennius.

— Vastaa, äläkä valehtele, jos osaat olla valehtelematta, kelvoton lukutoukka, miten sinä tunnet rouva de Rênalin? Milloin sinä olet puhellut hänen kanssaan?

— Minä en ole puhellut hänen kanssaan koskaan, vastasi Julien, en ole nähnyt tuota rouvaa muualla kuin kirkossa.

— Mutta olet katsellut häntä, hävytön heittiö?

— En milloinkaan! Tehän tiedätte, etten kirkossa näe mitään muuta kuin Jumalan, lisäsi Julien tekeytyen ulkokultaiseksi, sillä siten hän luuli parhaiten välttävänsä selkäsaunan.

— Jotain siinä vain on, vastasi talonpoika ilkeästi ja oli sitten tuokion vaiti. — Mutta minä en saa sitä sinusta irti, vietävä teeskentelijä! Joka tapauksessa pääsen nyt sinusta, ja saha käy sen paremmin. Kirkkoherra tai joku muu on ruvennut puolellesi ja hankkii sinulle hyvän paikan. Kasaa kamppeesi, niin minä vien sinut herra de Rênalin luo, pääset siellä lasten opettajaksi.

— Ja mitä minä siitä saan palkkaa?

— Ruuan, vaatteet ja 300 frangia.

— Minä en tahdo olla mikään palvelija!

— Raavas, kuka sanoo, että sinä joudut palvelijaksi? Luuletko sinä, että minä antaisin poikani palvelijaksi?

— Mutta kenen kanssa minä siellä aterioin?

Tämä kysymys saattoi ukko Sorelin ymmälle; hän ajatteli, että voisi tehdä tyhmyyksiä, jos puhuisi, ja sen tähden hän vain suuttui Julienille, sätti poikaa, sanoi ahmatiksi ja lähti hänen luotaan neuvotellakseen toisten poikiensa kanssa.

Pian Julien sitten näki kaikkien neuvottelevan keskenään, seisoen paikallaan kirveittensä varsiin nojaten. Katseltuaan heitä pitkän aikaa ja ajatellen, ettei voisi heidän aikeitaan kuitenkaan arvata, hän pujahti sahan toiselle puolelle, josta toiset eivät häntä huomaisi. Hän koetti pohtia tätä odottamatonta uutista, joka muuttaisi kokonaan hänen kohtalonsa, mutta tunsi, ettei hänen järkensä siihen kyennyt: hänen mielikuvituksensa karkasi vain haaveilemaan, mitä kaikkea hän näkisi herra de Rênalin kauniissa kodissa.

Parempi luopua kaikesta kuin alentua samaan pöytään palvelusväen kanssa, hän mietti. —Jos isä koettaa minua siihen pakottaa, niin ennen vaikka kuolen! Minulla on viisitoista frangia neljäkymmentä centimeä säästössä, minä pakenen täältä ensi yönä. Kahdessa päivässä ehdin Besanconiin, jos kuljen oikotietä, joilla ei ole pelkoa santarmeista. Siellä annan värvätä itseni sotamieheksi, tai menen pahimmassa tapauksessa Sveitsiin. Mutta silloin saankin jättää koko tulevaisuuteni, kauniin pappisuran varmoine mahdollisuuksineen.

Moinen kauhu palvelusväen kanssa aterioimista kohtaan ei ollut Julienille luonteenomaista; menestyäkseen maailmassa hän olisi taipunut monenmoiseen paljon kiusallisempaankin. Ei, hän oli tartuttanut itseensä tuon vastenmielisyyden Rousseaun Tunnustuksista. Se oli ainoa kirja, jonka avulla hänen mielikuvituksensa muodosti käsityksensä maailmasta. Suuren armeijan raporttikokoelmat ja Muistelmat S:t Helenan saarelta täydensivät hänen koraaninsa. Noiden kolmen teoksen puolesta hän olisi antanut itsensä vaikka tappaa, ja mihinkään muihin kirjoihin hän ei uskonut. Eräistä vanhan rykmentinkirurgin sanoista johtui, että hän piti kaikkia muita valheina, joita lurjukset olivat kirjoittaneet saadakseen joitakin etuja.

Julienissa yhtyi tulisieluun hämmästyttävän tarkka muisti, joka tyhmillä ihmisillä hyvinkin usein on. Saadakseen iäkkään kirkkoherra Chélanin, josta hän tiesi koko vastaisen kohtalonsa riippuvan, suosijakseen, hän oli opetellut ulkoa latinankielisen Uuden testamentin, ja samoin hän osasi de Maistren Kirjan Paavista, ja uskoi yhtä vähän näihin kumpaankin.

Ikään kuin yhteisestä sopimuksesta ukko Sorel ja hänen poikansa karttoivat sinä päivänä joutumista keskenään puheisiin. Illalla Julien meni jumaluusopintunnille kirkkoherran luo, mutta arveli, että oli viisainta olla mainitsematta mitään kummallisesta ehdotuksesta, joka oli tehty hänen isälleen. — Ehkäpä se on ansa, hän ajatteli; parasta kenties, että olen unohtavinani koko asian.

Seuraavana aamuna herra de Rênal lähetti hyvissä ajoin kutsumaan puheilleen ukko Sorelia, joka viimein lähtikin sinne, annettuaan odottaa itseään pari tuntia. Ovella hän pyysi myöhästymistään tuhannesti anteeksi ja kumarteli yhtä monta kertaa. Kaikenmoisten keskusteluun pistämiensä vastaväitteitten avulla hänelle selvisi sitten, että hänen poikansa saisi syödä herrasväen kanssa samassa pöydässä, ja sellaisina päivinä, jolloin tulisi vieraita, lasten kanssa eri huoneessa. Sorel oli kovin epäluuloinen ja ihmeissään tästä kaikesta, ja yhä halukkaampi juonittelemaan nähdessään määrin tahtovan saada asian ehdottomasti ratkaistuksi, ja niinpä hän nyt pyysi, että hänelle näytettäisiin pojan makuukamari. Se oli iso, sangen siististi kalustettu huone, ja sinne siirrettiin jo noiden kolmen lapsen sänkyjä: siis taas seikka, joka sai vanhan talonpojan huomaamaan jotakin; nyt hän oli niin varma asiastaan, että tahtoi nähdä, millaiset vaatteet hänen pojalleen annettaisiin. Herra de Rênal veti auki kirjoituspöytänsä laatikon ja otti sieltä sata frangia.

— Tällä rahalla poikanne saa mennä tilaamaan Durandin pukuliikkeestä mustan puvun.

— Ja jos minä otan hänet täältä takaisin, sanoi ukko Sorel unohtaen yhtäkkiä kaikki kohteliaisuuden muodot, — niin saako hän pitää sen mustan pukunsa?

— Tietysti.

— No hyvä, virkkoi Sorel venytellen, — sitten ei meillä enää ole muuta kuin yksi asia sovittavana: mitä hänelle maksatte?

— Mitä kummaa huudahti de Rênal kiukuissaan. — Johan sovimme siitä eilen: annan 300 frangia; luulisin, että se riittää ja on ehkä liikaakin.

— Se oli teidän tarjouksenne, sitä en kiellä, vastasi ukko Sorel, yhä enemmän vitkastellen. Ja neronvälähdyksestä, joka hämmästyttää ainoastaan niitä, jotka eivät tunne Franche-Comtén talonpoikia, hän lisäsi, katsellen herra de Rênalia tiukasti: — Me löydämme muualta parempaa.

Nämä sanat saivat määrin häkeltymään. Hän rauhoittui kuitenkin, ja kun oli hierottu kokonaista kaksi tuntia kauppaa, päästämättä julki ainoaakaan sanaa umpimähkään, talonpojan viekkaus voitti rikkaan miehen, joka ei henkensä pitimiksi viekkautta tarvitse. Määriteltiin tarkoin kaikki pykälät, joiden mukaan Julienin uusi elämä järjestettäisiin; hänen palkkansa päätettiin neljäksi sadaksi frangiksi, ja sitä paitsi se piti maksaa ennakolta, aina kuukauden ensimmäisenä päivänä.

— No hyvä, minä lähetän nyt hänelle kolmekymmentäviisi frangia, virkkoi herra de Rênal.

— Kai sellainen rikas ja antelias mies kuin meidän herra määrimme suostuu pyöreään summaan, korottamaan palkan kolmeenkymmeneenkuuteen frangiin, sanoi talonpoika mairittelevasti.

— Olkoon menneeksi, vastasi herra de Rênal. — Mutta sitten jo riittää!

Tällä kertaa suuttumus teki hänen äänensä lujaksi. Talonpoika näki, ettei voisi päästä pitemmälle. Silloin herra de Rênal alkoi vuorostaan hyökkäillä. Millään ehdolla hän ei suostunut antamaan ensimmäisen kuukauden kolmeakymmentäkuutta frangia ukko Sorelille, joka välttämättä vaati niitä poikansa puolesta. Herra de Rênalin mieleen oli juolahtanut, että hän joutuisi kertomaan vaimolleen, millaista osaa hän oli näytellyt koko tässä neuvottelussa.

— Antakaa minulle takaisin ne sata frangia, jotka saitte, virkkoi määri suutuksissaan. Durand on minulle velkaa. Lähden itse poikanne kanssa tilaamaan pukua.

Tämä voimannäyte vaikutti niin, että Sorel vetäytyi viisaasti takaisin kohteliaaseen puhuttelutapaan; sitä kesti hyvinkin neljännestunnin. Ja kun hän vihdoin huomasi, ettei tosiaan enää voittaisi mitään, hän lähti talosta. Hänen viimeinen kohteliaisuutensa kuului:

— Lähetän nyt poikani linnaan.

Näin nimittivät herra määrin käskynalaiset hänen taloaan, kun tahtoivat olla hänelle mieliksi.

Tultuaan tehtaalleen ukko Sorel etsiskeli turhaan poikaansa. Julien oli lähtenyt sieltä keskellä yötä, peläten, mitä hänelle tapahtuisi. Hän oli tahtonut viedä varmaan talteen kirjansa ja Kunnialegioonan ristinsä. Hän oli kuljettanut ne erään ystävänsä, nuoren Fouqué-nimisen puutavarakauppiaan luo, joka asui Verrièresin seudun korkeimmilla vuorilla.

Kun hän tuli takaisin kotiin, isä sanoi:

— Jumala tietää, tuleeko sinusta koskaan niin kunniallinen, että maksat minulle ruokasi, jonka olen kustantanut sinulle ennakolta niin monta vuotta, senkin vetelys! Ota lumppusi ja laputa määrin taloon.

Julien ihmetteli, ettei häntä lyöty, ja joudutti lähtöään. Mutta tuskin hän oli päässyt hirveän isänsä näkyvistä, kun hän jo hidastutti askeliaan. Ulkokultaisuudessaan hän arveli, että olisi eduksi poiketa ohimennen kirkkoon.

Hämmästyttääkö teitä sana ulkokultaisuus? Ennen kuin talonpoikaisnuorukaisen sielu oli omaksunut tämän kauhean käsitteen, hänen oli täytynyt kestää monet vaiheet.

Aivan lapsena Julien oli hullaantunut sotilasuraan, kun oli nähnyt 6:nnen rakuunarykmentin ⁵ sotilaita, jotka palasivat Italiasta ja pitkät valkeat viitat hartioilla ja mustilla hevonhännillä koristetut kypärät päässä sitoivat ratsujaan hänen isänsä ikkunan rautaristikkoihin. Myöhemmin hän kuunteli hurmautuneena, miten vanha rykmentinkirurgi kertoi hänelle Lodin-sillan, Arcolen ja Rivolin taisteluista. Ja hän huomasi, miten leimuavin silmin vanhus vilkaisi kunniamerkkiään.

Mutta Julienin täyttäessä neljätoista ikävuottansa alettiin Verriorèsissä rakentaa kirkkoa, näin pienen kaupungin kirkoksi aivan suurenmoista. Etenkin neljä marmoripatsasta vaikutti Julieniin valtavasti. Ne tulivat seudulla kuuluisiksi siitä vihasta, jota ne herättivät rauhantuomarin ja nuoren, Besanconista lähetetyn apupapin välille. Jälkimmäistä pidettiin seurakunnan vakoilijana. Rauhantuomari oli vähällä menettää paikkansa, ainakin yleinen mielipide vaati sitä. Eikö hän ollutkin uskaltanut mukista pappia vastaan, joka kävi joka toinen viikko Besanconissa itsensä korkeaarvoisen herra piispan puheilla, sanottiin?

Sillä välin oli rauhantuomari, suuren perheen isä, päästänyt suustaan kaikenmoisia sopimattomina pidettyjä sanoja, jotka kohdistuivat niihin asukkaisiin, jotka lukivat Constitutionnel-lehteä. Oikea puolue voitti. Kysymyksessä oli ainoastaan kolmen tai neljän frangin summa; mutta yhtä sellaista pikku sakkoa joutui maksamaan myöskin muuan naulaseppä, Julienin kummi. Kiukuissaan tuo mies huudahti: — Millainen muutos! Ajatella, että rauhantuomaria on kolmattakymmentä vuotta pidetty kunnon miehenä! Rykmentinkirurgi, Julienin ystävä, oli kuollut.

Äkkiä Julien herkesi puhumasta Napoleonista; hän sanoi nyt tahtovansa papiksi, ja hänen nähtiin aina isänsä sahalla opettelevan ulkoa latinankielistä raamattua, jonka kirkkoherra oli hänelle lainannut. Kelpo vanhus hämmästyi hänen nopeaa edistymistään, ja ryhtyi lukemaan hänen kanssaan usein kokonaisia iltoja teologiaa. Julien ei näyttänyt hänelle tunteistaan muita kuin jumalisia. Kuka olisi aavistanut, että noiden niin tyttömäisten, kalpeiden ja lempeiden kasvojen takana piili järkkymätön päätös vaikka kuolla ennen kuin luopua maailmassa menestyksestä?

Menestymisellä Julien tarkoitti kaikkein ensiksi sitä, että hänen oli päästävä pois Verrièresistä; hän inhosi kotikaupunkiaan. Kaikki, mitä hän siellä näki, vaikutti hänen mielikuvitukseensa hyytävästi.

Lapsesta asti Julien oli toisinaan tuntenut haltioitumisen hetkiä. Silloin hän oli haaveillut sellaista autuutta, että joutuisi kerran tekemisiin kauniiden naisten kanssa Pariisissa; kääntäisi heidän huomionsa puoleensa jollakin loistavalla teolla. Miksi ei joku tuollainen nainen rakastuisi häneen niinkuin häikäisevä M:me de Beauharnais aikoinaan köyhään Bonaparteen? Moneen vuoteen Julien tuskin kulutti hetkeäkään ajattelematta, että Bonaparte, köyhä luutnantti, jota siihen saakka ei ollut tunnettukaan, oli tehnyt itsensä miekallaan maailman herraksi. Se ajatus tuotti Julienille lohdutusta hänen onnettomuuksissaan, joita hän luuli hyvinkin suuriksi ja se muutti muutamien hetkien ilon kaksinkertaiseksi.

Kirkon rakentaminen ja rauhantuomarin lausunnot tekivät hänelle yhtäkkiä asian päivänselväksi. Hän sai aatteen, joka teki hänet muutamiksi viikoiksi suorastaan höperöksi ja se valtasi hänet lopulta niin täydellisesti kuin yleensä ensimmäinen aate, jonka intohimoinen luonne luulee itse keksineensä:

"Siihen aikaan kuin Bonaparten nimi tuli kuuluksi, Ranska pelkäsi joutuvansa ulkomaisten vihollisten jalkoihin: silloin sotilasansiot olivat välttämättömiä ja muodissa. Nyt nähdään nelikymmenvuotiaiden pappien nauttivan sadantuhannen frangin palkkaa, siis kolme kertaa enemmän kuin Napoleonin kuuluisimmilla divisioonakenraaleilla oli. Ja papit tarvitsevat muita henkilöitä tuekseen. Kas vain