Betty ja muutosten aika

By Kaisa Ikola and Kaisa Viitala

Skotlantiin sijoittuvan tunnelmallisen sarjan viides osa.
Bettyn maine runoilijana on kiirinyt halki Skotlannin, ja nouseva kirjailijanura sekä Koivurannan talon arki pitävät elämän kiireisinä. Kustantaja houkuttelee Bettyä kiertueelle, mutta lähteminen ei ole enää yksinkertaista. Bettystä on nimittäin tullut äiti sekä pienelle pojalle että taloon kasvattityttäreksi otetulle Ruthille, joka on etevä uhmaamaan ottovanhempiensa käskyjä. Elämä on täynnä iloa, yllätyksiä ja romantiikkaa, mutta myös murheita mahtuu näihin Bettyn elinvuosiin, jotka ovat yhtä muutosten aikaa.
Betty ja muutosten aika on viides teos mukaansatempaavassa Betty-sarjassa, jossa on vaikutteita L. M. Montgomeryn, Louisa May Alcottin ja Mary Marckin klassikkoina tunnetuista tyttökirjoista.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 26, 2020
• ISBN: 9788726482508

Book preview

Betty ja muutosten aika

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2014, 2023 Kaisa Ikola and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726482508

1. e-book edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1.

Eräänä kesäisenä päivänä

Elokuun päivä oli sellainen, jota läntisen Ylämaan asukkaat sanoivat miellyttäväksi: ei satanut, ja puolenpäivän jälkeen noussut puuskittainen tuuli puhalsi pilviä koilliseen. Niiden takaa pilkisti tämän tuosta aurinko, jonka säteet näyttivät siltä kuin joku olisi heitellyt kultakolikoita nummen sinipunervien kanervien sekaan.

Pitkin Loch Linnhen rantaa, joutomaan ja siistien asuintalojen välissä, kulki kävelytie. Sitä pitkin kiiruhti nuori, hyvin solakka nainen, joka ei näyttänyt huomaavan auringonsäteitä järven harmailla laineilla. Hän oli asettanut hatun päähänsä vähän liiaksi eteen, aivan kuin olisi tahtonut peittää kasvojaan, ja hänen askeleensa horjahtelivat välillä niin pahasti, että muuan vastaantuleva rouva oli jo jäänyt katsomaan paheksuen hänen jälkeensä – noin nuori tyttö, ja jo tähän aikaan päivästä!

Alice Gordon, joka vaelsi suuren talonsa puutarhassa kori käsivarrellaan poimimassa kukkia kirkkoon seuraavan päivän jumalanpalvelukseen, huomasi tulijan matalan pensasaidan yli. Leskirouva Gordon, kuten monet häntä vielä nimittivät, oli laittanut pois surupukunsa, jota oli kantanut miehensä kuoleman jälkeen kahdeksan vuotta. Hän näytti valkoisessa kesäasussaan, leveälierinen puutarhahattu nauhojen varassa niskaan pudonneena ja muutamat hunajanväriset suortuvat nutturasta irronneina juuri siltä mikä olikin – kaksikymmentäviisivuotiaalta nuorelta naiselta, jolle koko elämä oli avoinna, ja joka sai suurta iloa pienistä asioista. Niihin kuului se, että hän saattoi antaa koko kesän ajan kauniista puutarhastaan kukat kirkkoon naisyhdistyksen puolesta.

Nyt Alice laski kukkakorin maahan ja meni portille, joka johti puutarhasta kävelytielle. Tulija lähestyi. Alice kiinnitti huomionsa tämän siniseen kävelypukuun, jonka hametta oli selvästi kurottu vyötäröltä kokoon hakaneuloin, horjahteleviin nilkkoihin, jotka eivät olleet tottuneet korollisiin kenkiin, ja hatun alta pilkistäviin maantienvärisiin hiuksiin, jotka pursuivat kömpelösti kasatusta nutturasta.

– Ruth Weilson, oletko sinä tulossa Buckinghamin palatsista? hän kysyi.

Tulija hypähti pelästyneenä, hän ei ollut huomannut ketään veräjällä. Sitten hän vaistomaisesti niiasi kuin koulutyttö – mikä olikin.

– Päivää, rouva Gordon, Ruth sanoi hengästyneenä, oli horjahtaa ja tarttui portinpieleen.

– Minä en tiedä pitäisikö minun kysyä… Alice silmäili Ruthin asua. – Oletko tulossa naamiaisista?

– Minäkö? En! Ruth vaikutti vähän närkästyneeltä. – Näytänkö minä siltä?

– Itse asiassa näytät. Muistanko väärin, vai onko tuo Bettyn kävelypuku? Ja tuon hatun hän osti toissa keväänä.

Ruthin kapeat posket värjäytyivät punaisiksi.

– Enkö – enkö minä teidän mielestänne näytä siltä, että – että olisin kuusitoistavuotias?

Alice Gordon oli viettänyt kahdeksan pitkää vuotta lähes erossa muusta ihmiskunnasta, mutta silti, tai ehkä juuri siitä johtuen, hänen vaistonsa oli ihmissuhteissa hyvin herkkä. Kuullessaan Ruthin kysymyksen kuka tahansa toinen olisi purskahtanut nauruun, mutta Alice ei edes hymyillyt sanoessaan:

– Kultaseni, pelkäänpä, että näytät nelitoistavuotiaalta, joka on pukeutunut ilman lupaa vanhemman sisarensa vaatteisiin. Tuo on yksi Bettyn lempipuvuista.

Ruth mutristi suutaan ja hypisteli hansikkaitaan.

– Ja nuo hansikkaat hän sai Duncanilta viime viikolla syntymäpäivälahjaksi, jatkoi Alice, jolla oli pettämätön muisti vaatteiden suhteen. – Niin että jotenkin minusta tuntuu siltä, kuin sinä et olisi nyt aivan luvallisilla teillä. Toivottavasti nilkkojasi ei illalla särje kovin – korollisiin kenkiin pitää tottua.

– Kyllä minä kestän, Ruth sanoi pienellä mutta happamalla äänellä.

– No, jos olet menossa kotiin, niin pieni varoituksen sana: siellä on vieraita, Alice jatkoi ystävällisesti. – Betty ja rouva MacPherson ovat lasten kanssa verannalla, jos olit aikonut livahtaa sisään sitä kautta.

– Kiitos vain, kyllä minä selviän, Ruth mutisi, mutta ei tehnyt elettäkään lähteäkseen. Hän oli selvästi luottanut siihen, että pääsisi sisälle kenenkään näkemättä.

Samaan aikaan Betty Fleming sulki silmänsä ja nojautui taaksepäin viereisen talon, Koivurannan, verannanportailla. Hän antoi sisarensa Annien seikkaperäisen ompeluseuraselostuksen soljua tajuntaansa samalla kun nautti lisääntyvistä auringonsäteistä ja pehmeästä tuulesta. Vaikka Anniesta oli tullut hyväntahtoinen mutta välillä vähän rasittava juoruilija, Bettystä oli mukavaa, että sisar oli siinä.

Heidän takanaan verannalla korituolit oli nostettu päällekkäin, jotta lattialle mahtuisi kaksi koria. Toisessa nukkui neiti Eileen MacPherson, toisessa hänen serkkunsa Stuart Fleming, jonka kullanpunainen tukka säkenöi auringonsäteiden osuessa siihen välillä verannan kaiteiden lomasta.

– Enpä olisi sitä hänestä uskonut, Annie lopetti ja puri poikki langan saatuaan Eileenin uuden ruokalapun ommelluksi. Bettyllä ei ollut mitään käsitystä siitä, kenestä Annie ei olisi uskonut ja mitä, mutta hän äännähti myötämielisesti. – Tänäänkö Duncan tulee?

Sisaren tapa hypähtää huolettomasti aihepiiristä toiseen sai Bettyn naurahtamaan ja hän avasi silmänsä.

– Tänään, hän vastasi. – Professori Durchmann oli puoliväkisin ottanut hänet yöksi sairaalaan kuultuaan viime syksyn keuhkokuumeesta, ja siitä olen iloinen. Nyt keuhkot on ainakin tutkittu kunnolla.

Annie aisti sisarensa äänestä, ettei edellinen yö ollut kotona ollut niin helppo, sillä Duncanin oli pitänyt alun perin palata lääkärintarkastuksesta Edinburghista päivää aikaisemmin.

– Mutta kaikki on kai hyvin? hän sanoi.

– On, kuten arvelimmekin. Duncan soitti aamulla. Betty räpytteli silmiään, joihin helpotuksen kyyneleet kohosivat. – Viime vuoden kesäkuussa professori lupasi, että jos muutamme pois kaupungista, Duncan tulee vuoden kuluttua tutkimuksiin terveenä miehenä.

– Hän on siis täysin terve?

– Tietysti keuhkoissa on yhä alttiutta sairastua helpommin, mutta tuskin se on normaalissa elämässä enää mikään riski.

Annie oli vihdoin hiljaa, tarttui vain sisarensa käteen ja puristi sitä. He katsoivat toisiinsa ja hymyilivät.

– Tämä on ollut ihmeellinen kevät ja kesä, Betty sanoi melkein kuiskaten. – Kuin unta! Stuartin syntymä, ja nyt hyvät uutiset Duncanin terveydestä…

– Ja sinun kuuluisuutesi, Annie sanoi kiusoitellen. – Vieläkö kustantaja yrittää saada sinut kiertueelle?

– Oh, se on kamalaa! Betty parahti puoleksi nauraen, puoleksi kauhuissaan. – Jos olisin tiennyt etukäteen…

– Onneksi et tiennyt, Annie tokaisi. – Sinun runosi ovat ihmeellisiä.

Edellisenä syksynä, Duncanin vakavan sairauden aikana, Betty oli kirjoittanut pieneen muistikirjaansa joukon runoja, jotka oli myöhemmin lähettänyt kustantajansa luettavaksi. Kokoelma oli hyväksytty ja se oli ilmestynyt loppukeväästä nimellä Myrsky-yönä.

Betty oli odottanut kirjan kohteliasta esittelyä jossakin paikallisessa sanomalehdessä, ehkä mainintaa Scotsmanissä, mutta tilanne oli suorastaan räjähtänyt käsiin. Eräs Lontoon suurimmista lehdistä kirjoitti puolen sivun ylistävän kritiikin ylämaalaisesta runonlaulajasta, minkä jälkeen runokokoelman ensimmäinen painos myytiin loppuun kahdessa viikossa, toinen painos kuukaudessa.

Jo tämä yksin olisi riittänyt suistamaan Koivurannan elämän raiteiltaan. Mutta kirjan suosio tuntui tehneen Bettystä julkista omaisuutta. Puhelin soi jatkuvasti, kun häneltä pyydettiin haastattelua tai tarinaa, runoista puhumattakaan. Kaiken lisäksi kustantaja oli saanut päähänsä, että Bettyn täytyisi ehdottomasti lähteä kiertueelle lausumaan runojaan. Bettylle, joka koetti tuohon aikaan saada Stuartia nukkumaan öitään pidemmissä kuin tunnin pätkissä, tämä selvisi vasta siinä vaiheessa, kun hänelle lähetettiin valmiiksi painettu juliste tilaisuuksista eri puolilla Brittein saaria.

– Ehkä se tekisi sinulle hyvää, Duncan oli koettanut varovasti esittää. – Ei tietenkään mikään kahden kuukauden kiertue, hehän ovat hulluja – mutta yksi tai kaksi tilaisuutta? Ilmastonvaihdos ja sellaista? Edes Edinburghissa? Me voisimme lähteä mukaan kaikki, Stuart myös, sinun ei tarvitsisi huolehtia mistään, Alice kyllä hoitaisi kauppaa sen ajan.

Betty, joka oli lojunut nojatuolissa ja hautonut väsymyksestä särkevää päätään rouva Wallacen laittamalla etikkakääreellä, oli naurahtanut kitkerästi.

– Koeta nyt ymmärtää, mitä he haluavat! hän puuskahti. – Sen ylämaalaisen runonlaulajansa, jonkun eteerisen nuoren naisen, joka kulkee ympäri tukka hajallaan ja kukkasia vyössään. Ja sitten sinne menisin minä, vauvanpyykkiä pesevä perheenäiti, jonka silmänalustat muistuttavat ukkostaivasta ja jota jaksaa kiinnostaa vain lapsen röyhtäyttäminen. Oikeinko sinä kuvittelet, että se tekisi hyvää kirjan myynnille? Ehei, mitä vähemmän he minusta tietävät, sitä enemmän minä heitä kiinnostan.

Duncan, joka oli oppinut kuluneina viikkoina kohtelemaan uupunutta vaimoaan silkkihansikkain, oli koettanut epätoivoisesti olla nauramatta, mutta ei lopulta kyennyt hillitsemään itseään.

– Ja minun tässä piti olla asiantuntija kirjakauppa-alalla, hän oli hymähtänyt. – Minun viisas vaimoni, olet aivan oikeassa.

– Mitä ne sanoivat kustantamossa, kun kieltäydyit? Annie kysyi nyt kiinnostuneena. Hänen äänensävynsä kavalsi, ettei hän olisi pannut pahakseen, vaikka sisar olisikin päässyt julkisuuteen.

– Lähetin heille kirjeen, jossa lupasin tarvittaessa lausua Fort Williamin naisyhdistyksen tilaisuuksissa, Betty virnisti. – Sen jälkeen en ole kuullut heistä mitään… Mutta sen kiertuejulisteen liimasin vaatekomeron oven sisäpuolelle. On hauska joskus muistella, mihin kaikkeen olisin saattanut sekaantua.

– Aikooko rouva Wallace muuten jatkaa teillä? Annie hypähti taas seuraavaan aihepiiriin.

Betty hymyili autuaana.

– Aikoo! Vuosihan on jo tullut täyteen, ja minä pelkäsin kuollakseni, että hän suunnittelee lähtevänsä – hän ei koskaan palvele missään pidempään kuin vuoden. Rohkaisin lopulta itseni ja otin asian puheeksi. Voi Annie, en muista koska olen pelännyt niin viimeksi! Varmaan silloin, kun kävin pyytämässä häntä meille viime kesänä.

– Ja hän jatkaa?

– Hän alkoi nauraa minun tärinälleni ja korulauseilleni ja sanoi, että jos vain me haluamme pitää hänet, hän haluaa jäädä tänne, koska ei kuulemma voi mitenkään jättää Stuartia tällaisen kokemattoman nuoren äidin valvontaan, ja sitä paitsi ei myöskään voisi enää ajatella elämäänsä ilman meitä… Varjelkoon, kuka tuo on?

Koivurannan puutarhaan johtavalla portilla seisoi vieraalta näyttävä nuori nainen. Annie vilkaisi sinne hajamielisesti – hän ei tuntenut montakaan ihmistä Fort Williamista – mutta Betty rypisti kulmiaan.

– Mitä taivaan nimessä… Ruth Weilson!

2.

Lainaa vain

Ruth oli seissyt veräjällä kuin miettien, säntäisikö sittenkin takaisin samaa tietä jota oli tullut. Sitten hän kuitenkin nykäisi niskojaan, avasi portin ja marssi puutarhaan. Tytön uhmakas ilme kertoi, että hän tiesi tehneensä jotakin, jota ei missään nimessä olisi pitänyt, mutta ei aikonut tunnustaa asiaa.

– No mutta päivää, Ruth, Annie sanoi ja hillitsi ajoissa tirskahduksensa. Vuodet papinrouvana olivat jo opettaneet hänelle, että vakava ilme pelasti monta tilannetta. – Mitä kuuluu?

– Sitä minäkin mietin, Betty sanoi järkyttyneenä. – Mitä sinulla on päälläsi?

Ruth nieleskeli ja rypisteli hansikkaitaan niin, että Betty oli vähällä siepata ne hänen käsistään – hän ei itsekään ollut ehtinyt käyttää niitä kuin kerran. Ilmeisesti tyttö oli varautunut ennemmin kysymykseen miksi, sillä mitä-kysymys näytti hämmentävän häntä.

– Missä sinä olet ollut? Betty vaihtoi taktiikkaa.

– Teatterikatselmuksessa, Ruth mutisi hansikkaille.

– Missä?

– Teatterikatselmuksessa! Nyt tyttö heitti päätään niin äkäisesti, että löysä nuttura hänen niskassaan pompahti. – Kaupungintalolla.

– Niin mutta… Betty sulki hetkeksi silmänsä, avasi ne taas ja huokasi. – Tarkoitatko sitä kiertävää teatteriseuruetta, joka ilmoitti lehdessä?

Ruth nyökkäsi.

– Mutta hehän hakivat päärooliin vähintään 17-vuotiasta nuorta naista! Samassa Bettyn katse pysähtyi sinisen kävelypuvun pitkään helmaan, korollisiin kenkiin, nutturaan, hattuun ja hansikkaisiin. – Ruth Weilson, et kai sinä…

– En minä valehdellut heille! Kukaan ei kysynyt minun ikääni!

– Mutta katsoit silti tarpeelliseksi käydä minun vaatekaapillani ja kammata tukkasi kuin aikuinen?

– Krhöm, yskäisi Annie. – Napier tulee varmaan pian hakemaan meitä, joten taidan nostaa Eileenin korin jo sisään…

– Mene vaihtamaan vaatteet, Ruth, Betty sanoi. Yhtäkkiä hänestä tuntui, ettei hän saanut sanoa muuta, ettei olisi sanonut liikaa. Ruth nipisti huulensa yhteen ja marssi sisään. Keittiöstä kuului rouva Wallacen hämmentynyt huudahdus ja sitten kamarin oven kolahdus.

Annie nousi ylös verannalle ja kumartui kurkistamaan tytärtään. Todettuaan tämän yhä nukkuvan hän nosti korin syliinsä. Samassa Stuart avasi harmaat silmänsä, katsoi tätiinsä ja hymyili leveästi. Sitten hän huitoi peittoa sivuun ja käänsi päätään. Äidin nähdessään hän ojensi käsiään.

– Voi sinua. Betty nosti pojan syliinsä ja puristi tätä lujasti. – Annie, minä en käsitä…

– Shh, sanoi Annie. – Minä en kysynyt mitään. En edes yritä kasvattaa puoliorpoa tyttöä, niin ettei minulla ole varaa arvostellakaan. Kerro sitten, jos on jotakin kerrottavaa.

Sillä kertaa Betty oli iloinen, että Napier MacPhersonilla oli kiire vihkiäisiin, eikä hän ehtinyt jäädä hakiessaan Annieta ja Eileenia. Tullessaan portilta heiluttamasta Stuartin kanssa Betty tunsi polviensa vapisevan.

– Voi sentään, hän mutisi pikkupojalle, jonka sormet leikkivät antaumuksella äidin kauluksella. – Mitä Ruth on nyt saanut aikaan?

– Guu, sanoi Stuart.

– Sanopa muuta, Betty totesi ja kiiruhti sisään. – Onko Ruth huoneessaan, rouva Wallace?

Rouva Wallace, jonka olemus yleensä uhosi kodikkuutta ja tarmokkuutta, pumppusi vettä kattilaan tällä kertaa hivenen liian keskittyneesti.

– Siellä, hän vastasi. Lyhytsanaisuudesta saattoi päätellä, että hän oli halkeamaisillaan uteliaisuudesta.

Betty laski Stuartin syöttötuoliin, huokasi ja koputti Ruthin ovelle. Vastausta odottamatta hän työnsi oven auki.

Ruth oli riisunut yltään Bettyn vaatteet ja vaihtanut leninkiin ja esiliinaan. Hiukset olivat jälleen kahdella kaidalla palmikolla, ja korkojen tilalla olivat järkevät varsikengät. Hän suoristi parhaillaan Bettyn kävelypuvun hametta henkarilla eikä kääntynyt vaikka kuuli, että huoneeseen oli tultu.

Kävelypuvun vyötärö oli rypistynyt siltä kohdin, josta Ruth oli kursinut sen kapoisen vartensa ympärille, ja Bettyn niskavilloja kutitti hänen miettiessään, montako hakaneulan reikää kankaassa nyt oli. Mutta hän oli jo oppinut, että Ruthin kanssa oli edettävä varovasti, ja istuutui vuoteelle mitään puhumatta. Ovi oli jäänyt raolleen, hän kuuli rouva Wallacen lepertelevän Stuartille ja lapsen vastaavan omalla kielellään.

– En minä tarkoittanut pahaa, Ruth mutisi, kun hiljaisuutta oli kestänyt tarpeeksi kauan. – Minä vain haluaisin näytellä!

– Mutta Ruth kiltti, jos haetaan vähintään 17-vuotiasta nuorta naista…

– Bobby sanoi, että olen niin pitkä ja aikuisen näköinen, että minua luulee 16-vuotiaaksi jos pukeudun oikein!

– Bobby? Betty puisti päätään. – Yhdessäkö te tämän juonitte?

Ruth asetti kävelypuvun jakunkin henkarille ja silitti sitä suoraksi, jottei hänen tarvinnut vieläkään kääntyä Bettyyn päin.

– Me saimme leikkiä lauantaina Bobbyn isoäidin vanhoilla puvuilla, hän mutisi. – Ja silloin Bobby sanoi, että minä näytän aivan aikuiselta… Ja sitten minä luin lehdestä…

Hän kaivoi esiliinantaskustaan lehtileikkeen ja ojensi sen Bettylle vieläkään kääntymättä.

– Niin, minä olen nähnyt tämän kyllä, Betty sanoi. Ilmoituksessa teatteriryhmä, joka oli tulossa esiintymään kreivikuntaan syyskaudeksi, haki sairaustapauksen vuoksi päärooliin vähintään 17-vuotiasta nuorta naista. Ohjaaja olisi tavattavissa tänään aamupäivällä Fort Williamin kaupungintalossa. – Ruth rakas, tässä on kyseessä aikuisten näytelmä, Ibseniä – en tiedä, viemmekö sinua edes katsomaan sitä, saati että antaisimme sinun näytellä pääosaa! Sitä paitsi ei kyse ole vain yhdestä tai kahdesta esityksestä Fort Williamissa. Kiertue käsittää koko kreivikunnan ja koko syksyn. Mitä koulunkäynnistäsi tulisi?

– Mutta minä haluan näytellä! Ruth pyörähti nyt ympäri. Hänen vihreät silmänsä salamoivat. – Minä tahdon sitä, enemmän kuin mitään muuta!

– Minä tiedän sen, kultaseni. Mutta mikset voi näytellä ikäistesi kanssa? Muistatko, miten toimittaja kehui sinua lehdessä naisyhdistyksen joulunäytelmän jälkeen, ja miten koulun kevätjuhlassa taputettiin lausunnallesi?

– Se on niin lapsellista! Ruth puuskahti. – Siinä ei ole mitään oikeaa, ei mitään tunteita, ei dramatiikkaa…

Betty ei voinut mitään hymylleen.

– Nauratko sinä minulle? Ruth kysyi närkästyneenä.

– En, rakkaani, en. Muistoille vain. Betty rykäisi. – Palataksemme alkuperäiseen asiaan – tämä on sinun kotisi, jossa saat elää vapaasti, mutta ymmärrät kai, ettei se tarkoita lupaa lainata toisen omaa tältä kysymättä.

– Anteeksi, Ruth mutisi. – Minä mietin, mistä saisin aikuisen puvun – Alice-tädiltä en tohtinut kysyä…

– Harmi ettet kysynyt. Alice olisi pysäyttänyt sinut, ennen kuin teet typeryyksiä.

– Et sinä ole käyttänyt tuota pukua pitkään aikaan – ajattelin ettet huomaisi!

– Se on yksi lempipuvuistani, jota alan käyttää heti, kunhan vain taas mahdun siihen, Betty huomautti. – Eikä kyse ole siitä, käytänkö jotakin vaatetta vai en. Kyse on siitä, että sinä menit luvatta minun kaapilleni ja otit sieltä tavaraa.

– Mutta minä palautan ne!

– Voi hyvänen aika… Betty puisti päätään, ojensi kätensä ja tarttui Ruthin vastahakoisiin käsiin. – Edes lainakirjastosta sinä et saa kirjoja mukaasi ilman, että kerrot kirjastonhoitajalle mitä otat. Eikä minun vaatekaappini ole mikään kirjasto. Enhän minäkään tule sinun kaapillesi ja ota sieltä jotain luvatta, vaikka kuinka aikoisinkin sen sitten palauttaa!

Ruth punastui.

– Minä… ajattelin ettet sinä huomaa, hän sanoi pienellä äänellä.

– Kas niin, nyt puhut ainakin rehellisesti, vaikkei tuokaan ajatus mieltäni suorastaan ilahduta. Betty silitti tytön käsiä. – No, oliko se edes sen arvoista? Mitä ohjaaja sanoi?

– Minun piti esittää pätkä tekstiä… ja hän sanoi että palaa asiaan. Siellä oli… aika paljon hakijoita.

– Oliko tuttuja? Betty ei malttanut olla kysymättä. Yhtäkkiä hän huomasi pitävänsä tässä jutussa pahimpana sitä, että joku tuttu oli saattanut nähdä Ruthin keikistelemässä aikuisen vaatteissa ja luulla, että Betty salli sen.

– Ei.

Betty huoahti. Hän ei oikein tiennyt mitä piti tehdä. Ruth oli toiminut ehdottomasti väärin ja häntä olisi rangaistava – mutta toisaalta tytön intohimo näyttelemiseen toi elävästi mieleen hänen omat tyttöaikaiset haaveensa kirjailijattaren urasta.

– Mene nyt viemään tavarani sinne mistä ne otit, hän sanoi. – Minä puhun tästä Duncanille, kun hän tulee.

Ruthin naama venähti. Hän oli ilmeisesti luullut selviävänsä tällä naisten kesken käydyllä keskustelulla. Mutta Koivurannassa viettämänsä vuoden aikana hän oli jo oppinut, että Betty ei koskaan uhkaillut häntä turhaan. Niinpä hän alkoi koota tavaroita viedäkseen ne takaisin yläkertaan.

3.

Rob pudottaa pommin

– Tee on aivan heti valmista, rouva Wallace sanoi, kun Betty tuli keittiöön ja kumartui suutelemaan Stuartia, joka leikki riemuissaan lusikalla. – Herra Stewart sulkee kai kaupan kohta?

– Niin varmaan. Rob lupasi ajaa minut asemalle Duncania vastaan ennen kuin lähtee kotiin. Betty istui väsyneenä pöydän ääreen.

Ruth livahti keittiön läpi sylillinen vaatteita mukanaan ja katosi rappuihin. Rouva Wallace vilkaisi hänen peräänsä kaataessaan teetä Bettyn kuppiin.

– En olisi uskonut tytöstä, hän sanoi tunnustellen.

– Ei Ruth tarkoittanut pahaa, Betty sanoi. – Hän on vain vielä vähän lapsellinen…

– Niin tietysti, niin kuuluukin… Kunhan hän ei aiheuta harmia itselleen tai muille.

– Me kaikki teemme omat typeryytemme, Betty hymähti. – Ruthin iässä minä ilmoitin äidille haluavani ryhtyä kirjailijattareksi…

– Mutta te ette ottanut äitinne vaatteita saadaksenne tahtonne perille, rouva Wallace huomautti.

Betty puisti päätään.

– Ei, sitä minä en tehnyt… Meitä oli liian monta sisarusta, joku vahti koko ajan. Yleensä Jamie otti meitä niskasta kuin kissanpoikia, jos käyttäydyimme tyhmästi.

– Minä muistan sen selkäsaunan, jonka sain häneltä, kun olin luntannut historiankokeessa toisella luokalla, kuului keittiön ovelta iloinen ääni. Se oli Bettyn veli Rob, joka oli hoitanut kirjakauppaa Duncanin poissa ollessa. – En luntannut koskaan toiste… Kiitos, rouva Wallace, tee maistuu. Oli hiljainen päivä.

– Voi sentään, Betty sanoi harmissaan.

– No, kyllä se taas vilkastuu. Rob taputti sisarensa olkapäätä ja nosti sitten riemusta kiljuvan Stuartin käsivarsiensa varaan. – Ja kunhan tämä nuori kauppias tästä vähän kasvaa… Mikä sinut sai muistelemaan meidän lapsuuttamme, pikku sisko?

Betty epäröi hetken, mutta päätti olla puhumatta Ruthin tempauksesta ennen kuin keskustelisi Duncanin kanssa.

– Mietin vain, miten hyvää sisarussarjassa kasvaminen tekee, hän sanoi. – Lapset hiovat toinen toistaan kuin kivet… Ruthilta puuttuu se tuki.

– Hän on varmasti kiitollinen siitä, että hänellä on ylipäänsä koti, Rob muistutti ja istutti Stuartin takaisin tuoliin. – Onko Kanadasta kuulunut mitään?

Betty puisti päätään.

– Ei yhtään mitään sen ainoan kirjeen jälkeen, jonka Ruth sai isältään uudenvuodenaattona. Tyttö parka kirjoitti tälle heti vastauksen, ja Duncan kirjoitti myös – emmehän olleet voineet edes kysyä lupaa siihen, että Ruth muutti Claymuirista luoksemme, vaikka en uskokaan että herra Weilsonilla voisi olla mitään sitä vastaan – mutta kumpikaan ei ole saanut vastausta.

Rouva Wallace rykäisi, sillä rapuista kuului kevyitä askeleita. Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, Ruth oli livahtanut ovesta pihalle.

– Mikä häntä vaivaa? Rob kysyi ja otti itselleen teeleivän.

– Hän on neljäntoista, Betty totesi, kuin se olisi selittänyt kaiken, ja veli alkoi nauraa.

– Toivottavasti Mary ei kävele ensi syksynä luokasta ulos tuolla tavalla, hän tokaisi hyväntuulisesti. – Vaikka minä luulen, että hänen kohdallaan pahin taitaa olla ohi, äiti sanoo hänen käyttäytyvän nykyään lähes mallikelpoisesti.

Betty oli kiitollinen puheenaiheen vaihdoksesta.

– Äidillä ja isällä alkaa kohta olla kotona kovin hiljaista, hän sanoi. – Jennie lähtee viimeiseksi vuodekseen Edinburghiin, eikä Marystä ja Elizastakaan kuulu enää suurta melua.

– Itse asiassa, Rob sanoi ja rykäisi vähän, – me olemme puhuneet… Tai antaa olla, eihän mitään ole vielä sovittu.

– Mitä niin?

Veli sekoitti teetään ja vilkaisi rouva Wallaceen, joka keskittyi äkkiä täysin Stuartin huvittamiseen sen näköisenä, kuin ei olisi nähnyt eikä kuullut mitään ympäröivästä maailmasta.

– Äitikö ei ole puhunut mitään?

– Mitä niin? Betty rypisti kulmiaan. Hän huomasi, että oli Stuartin syntymän jälkeen alkanut huolestua kaikista asioista enemmän kuin aiemmin, varsinkin niistä, jotka aloitettiin kysymällä, eikö joku ollut jo kertonut.

– No, Alanin syntymän jälkeen meillä neljällä on ollut aika ahdasta Sellorin talossa, Rob sanoi. – Ja isä lähettänee Maryn vuoden tai kahden päästä johonkin kouluun, mihin tämä sitten tahtookin. Niin että ei ole oikein järkevää heidän asua kolmestaan Elizan kanssa – kohta kahdestaan – niin suuressa talossa. Olemme siis vähän puhuneet siitä, että jossakin vaiheessa Anna ja minä ostaisimme Kuusikukkulan.

Betty räpytteli silmiään kuin olisi saanut niihin roskia.

– Ostaisitte Kuusikukkulan? hän toisti ontosti.

– Niin. Tai tavallaan vaihtaisimme taloja, äiti ja isä muuttaisivat kylään ja me maksaisimme välisumman.

Rouva Wallace nosti Stuartin ylös syöttötuolista ja lähti kohti kylpyhuonetta voivotellen suuriäänisesti juuri vaihdetun vaipan kohtaloa.

– Se nyt on vasta suunnitelma, siksi siitä ei ole puhuttu. Tietysti pitää keskustella koko perheen kesken, jos joku muu järjestely olisi kaikille parempi. Rob leikitteli lusikallaan eikä katsonut Bettyyn. – Mutta en kyllä tiedä mikä se olisi. Jamie ja Flora eivät muuta Glen Longiin, Jamie on jo aikaa sanonut ettei aio käräjätuomariksi. Johnnie jää varmasti myös kaupunkiin Will-enon palvelukseen, Davy kiertää maailmaa univormussaan, Mooreilla on tohtorilansa, Anniella ja Napierilla pappilansa ja sinulla ja Duncanilla tämä kauppa.

Betty avasi suunsa ja sulki sen taas. Hän kuuli Stuartin kiljuvan riemusta kylpyhuoneessa – lapsi rakasti peseytymistä.

– Niin tietysti, hän lopulta mumisi, kun hiljaisuus venyi liian pitkäksi.

– Totta kai me suoritamme kaikille tilasta sisarosuudet, Rob jatkoi ja katsoi Bettyyn ensimmäisen kerran. – Tämä olisi kaikin puolin järkevä järjestely, jos nyt ajattelee että meitä siunattaisiin vielä useammilla lapsilla…

– Totta kai se on järkevää, Betty sanoi ja rykäisi kurkkunsa selväksi. – Hyvin järkevää. Otatko lisää teetä?

4.

Muutosten aika

Elokuun 18. päivänä

"Tätä iltaa en ole juuri tohtinut etukäteen kuvitella. Totta kai olen huomannut, että Duncan voi paremmin, että hän jaksaa tehdä töitä jo melkein kuin ennen eikä yski.

Kun näin hänen ensimmäisen kerran nostavan kokonaisen kirjalaatikon varaston pöydälle eikä poimivan kirjoja lattialla olevasta laatikosta, olisin tahtonut tanssia ja laulaa. Ja kun hän valitti rouva Wallacen laittavan liian raskasta ruokaa, koska oli joutunut löyhdyttämään vyötään yhden reiän verran, taisin vähän itkeä tirauttaa pelkästä onnesta.

Mutta silti vasta eilinen puhelinsoitto sairaalasta antoi varmuuden: kaiken pitäisi olla hyvin, osastolle jättäminen oli pelkkä varotoimi. Vasta silloin tuntui, kuin painajainen olisi päättymässä, ja tohdin antaa itseni riemuita tästä illasta, junan saapumisesta ja riemukkaasta jälleennäkemisestä mieheni kanssa, jolle kukaan ei antanut enää vuotta elinaikaa, vaan ihmiselämän.

Ja sitten Ruth teki temppunsa ja Rob toisen.

En paheksu tietystikään sitä, että Ruth tahtoo näyttelijäksi – miten voisin, kun itse olen rohkaissut häntä käyttämään lahjojaan. Mutta on järkyttävää tajuta tytön moraalin puute eräissä asioissa. Jos hän neljätoistavuotiaana kuvittelee voivansa noin vain lainailla ihmisten tavaroita, minä pelkään joutuvani saattamaan hänet kaksikymmentäneljävuotiaana lähimpään naisvankilaan. Ja olen kuitenkin pitänyt häntä aina hyvänä kunnon tyttönä huonoista lähtökohdista huolimatta!

Sitten Robin piti avata suunsa. Miksi hän edes puhui asiasta, jos kerran muka siitä vielä neuvotellaan! Minä en halua menettää kotiani. Viis siitäkin, että Rob kuinka selitteli ’ovien olevan aina auki’ ja muuta. Jos he ostavat Annan kanssa Kuusikukkulan, se on heidän kotinsa. Me voimme mennä vain vierailulle. Anna tahtoo ehkä purkauttaa huvimajan, jonka katto vuotaa, ja Roz järjestää aikanaan minun ja Rosen huoneen aivan uuteen järjestykseen.

Ja äiti ja isä pikkutyttöjen kanssa kylässä, Sellorin talossa – sehän on aivan naurettavaa! Siinä pienessä talossa, jossa on postimerkin kokoinen puutarha! Sinnekö minun pitäisi mennä, kun menen ’kotiin’?

Olin kaikesta tästä aivan sekaisin, kun Rob ajoi minut asemalle. Veli rupatteli suorastaan kuumeisesti, kai hän huomasi, että olin järkyttynyt. Mutta pakkohan minun oli puristaa kasvoilleni hymy, ja itse asiassa, kun näin Duncanin hyppäävän junasta – todella hyppäävän, ylimmältä askelmalta suoraan laiturille – hymy tuli jo sydämestä. Enkä voinut puhua hänelle tänä iltana mitään mistään ikävästä, ei Ruthista, ei Kuusikukkulasta."

Elokuun 19. päivänä

"Rouva Wallace, Ruth ja minä olemme käyttäneet koko päivän jälkimmäisen koulupukuasioihin. Ruth on venynyt pituutta kuin heinänkorsi, joten jokaisesta hameesta on purettava auki kasvunvaraa. Tosin häneen eivät edes rouva Wallacen ruoat tepsi: sivusaumoista pitää ratkoa vain hiukan lisätilaa, sillä tyttö on hoikka kuin elämänlanka. Uudet kengät Ruth tietysti tarvitsee, ja korkeintaan tämän talven hän enää selviää siinä takissa, jonka rouva Weilson vähistä rahoistaan tyttärelleen hankki juuri ennen kuolemaansa.

Ruth on ollut luonnottoman kiltti ja kuuliainen koko päivän. Hän ei tiedä, olenko puhunut Duncanin kanssa vai en, ja koettaa selvästikin tehdä vielä jotakin asian eteen. Mutta tunnustettakoon, että itse mietin niin paljon Kuusikukkulaa, etten jaksanut edes ajatella oliko tämä Ruthille hyväksi vai ei.

Kun rouva Wallace oli lähtenyt kotiin ja illallinen syöty, Duncan meni takaisin kaupan puolelle käymään läpi poissaoloaikansa asioita. Ruth lupasi edelleen enkelimäisesti tuudittaa kylvetetyn Stuartin, joten minä istuin terassin korituoliin kirjesalkku mukanani. Olen laiminlyönyt kirjeenvaihtoa ystävieni kanssa viime aikoina, ja nyt olisi vihdoinkin rauhallinen hetki tehdä asialle jotakin.

Kirjoittamisesta ei vain tullut mitään. Miten olisin voinut kertoa kuulumisia, kun pääni oli aivan sekaisin? Istuin salkku sylissäni ja katselin koivuja, joiden vihreys on jo haaltumassa. Joki kimmelsi joutomaan takana, taivas oli kalpean sininen ja kanatarhasta kuului unista ääntelyä.

Hypähdin miltei ilmaan kun joku kosketti olkapäätäni. Duncan oli tullut ulos niin hiljaa, etten ollut kuullut. En ehtinyt sorvata mitään sopivan ympäripyöreää kaupan asioista, kun hän istui omaan tuoliinsa ja kysyi lempeästi:

– Mikä on hätänä, Sappho?

– Miten niin? sanoin hermostuneesti, vaikka se oli typerää. Duncan lukee minua kuin avointa kirjaa aina silloin, kuin ei tarvitsisi.

– Sinun silmäsi ovat surulliset.

Suljin nuo paljastavat silmät ja nieleskelin. Sitten aloitin siitä, missä koin olevani kuitenkin vahvoilla: lastenkasvatuksesta. Duncan kuunteli hiljaa, kun kerroin Ruthin viimeisimmästä. Sitten hän huokasi.

– Tyttö parka. Minä puhun hänelle, ja tietysti rankaisemme häntä, mutta en tiedä auttaako se. Jos lapsi ei ole rehellinen – ja mehän tiedämme, että Ruthin kohdalla näyttelijätär ottaa joskus liiaksi vallan – se on monta kertaa luonteessa.

Tunsin kiukkuni nousevan.

– Aiotko seuraavaksi sanoa, että sinä kyllä vastustit Ruthin ottamista meille? minulta lipsahti.

Duncan näytti ällistyneeltä.

– En tietenkään, Sappho, miksi minä niin sanoisin? Olen vain pahoillani tästä asiasta ja toivon, että osaisimme kasvattaa tytöstä vielä kunnon ihmisen. Mikä sinun on? Et sinä Ruthin toilauksista ole noin järkyttynyt.

Silloin minä aloin itkeä. Yritän välttää nykyään itkemistä viimeiseen asti, koska Stuartia odottaessani itkin sanomalehtien kaskupalstoillekin, mutta nyt kyyneleet vain tulivat. Korituoli kolahti kun Duncan nousi, sitten porras narahti hänen istuessaan rappusille jalkojeni juureen. Hän otti käteni omiinsa ja katsoi ylös minuun.

– Sappho kulta, anna anteeksi, minä en ymmärtänyt. Sinulla on ollut raskasta viime aikoina, mutta nyt kaikki on hyvin, minä olen terve, me voimme…

– En minä sitä, sain pärskityksi, vedin käteni pois ja niistin nenäni. – Mutta Rob aikoo ostaa Kuusikukkulan!

– Mitä sinä sanoit?

– Rob ja Anna aikovat ostaa jossakin vaiheessa Kuusikukkulan, he vaihtavat taloja äidin ja isän kanssa.

– No mutta sehän on mainio ajatus, Duncan sanoi iloisesti.

Järkytyin niin, että lakkasin itkemästä.

– Mainio ajatus? parahdin.

– Todella mainio ajatus. Kunhan pikkutytöt lentävät pesästä, Kuusikukkula on mahdoton ylläpidettävä vanhemmillesi. Ja olen ymmärtänyt, että Anna ja Rob haaveilevat suuresta perheestä.

– Mutta – se on minun kotini!

Duncan avasi suunsa, sulki sen taas. Sitten hän rapsutti nenänvarttaan ja katseli hetken ylös koivunlatvoihin.

– Betty, hän aloitti, ja minä rypistin kulmiani. Koskaan ei seuraa mitään hyvää, jos Duncan näkee tarpeelliseksi olla kutsumatta minua Sapphoksi. – Mitä sinä juuri täytitkään? Kaksikymmentäneljä vuotta?

– Kyllä sinä sen tiedät! tiuskaisin.

– Ja Stuart täytti juuri puoli vuotta. Meidän häistämme on kaksikymmentä kuukautta ja olemme asuneet tässä talossa jo yli vuoden.

– Mikä matematiikan oppitunti tämä on!

Nyt Duncan kääntyi taas minuun päin, ja hän näytti vihaiselta.

– Jos tämä kaikki pitää paikkansa, miksi sinä käyttäydyt kuin hemmoteltu pikkulapsi, joka ei anna muiden leikkiä nukeillaan? Mistä olet saanut päähäsi, että vanhempiesi velvollisuus on pitää isoa taloa tyhjillään vain siltä varalta, jos sattuisit tulemaan vierailulle? Me kaikki olemme koolla ehkä kerran tai kaksi vuodessa – enkä usko, että Anna silloin sulkee meiltä talon oven. Vaaditko sinä todellakin muita ihmisiä hyppimään omien oikkujesi mukaan? Jos vain Kuusikukkula on sinun kotisi, niin mikä tämä talo sinulle sitten on? Mitä minä olen, tai Stuart ja Ruth? Mihin sinä tarvitset Kuusikukkulaa sunnuntaivierailuja enemmän?

Kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Duncan ei ollut milloinkaan puhunut minulle tuollaisella äänellä – ja pahinta oli, että sanat menivät perille. Tunsin äkkiä itseni niin lapselliseksi ja typeräksi, että hautasin kasvoni nenäliinaan, jottei Duncan olisi nähnyt niitä.

– Se tuntui vain – pahalta, piipitin.

Porras narahti taas, kun Duncan nousi, ja sitten hän kietoi kätensä ympärilleni ja tunsin tutun painomusteen ja partaveden tuoksun.

– Muutokset tuntuvat monta kertaa pahalta, hän kuiskasi korvaani. – Mutta Kuusikukkula ei katoa mihinkään, isäsi ei myy sitä kenellekään vieraalle, se on aina odottamassa sinua. Ja Sappho, usko tai älä: jopa sinun onnellinen saaresi on pelkkä talo. Sinun kotisi on jossakin aivan muualla.

Puristin silmiäni kiinni ja painoin kasvojani Duncanin liivinrintamukseen, ettei minun olisi tarvinnut nähdä hänen kasvojaan. Mitä oikein olin ajatellut? Mistä lähtien minulla olisi ollut Kuusikukkulaan suurempi oikeus kuin kenellä tahansa sisaruksistani? Jos meillä olisi tarvetta, äiti ja isä olisivat yhtä hyvin keskustelleet talon myynnistä meidän kanssamme – tai Rosen ja Charlien – tai Johnin. Mistä olin saanut päähäni, että ’omistin’ lapsuudenkotini jotenkin enemmän kuin muut?

– Tuskin asia on edes aivan ajankohtainen, Duncan jatkoi lempeästi. – Eliza ja Maryhän käyvät vielä koulua. Tilanne ehtii muuttua moneen kertaan. Mitä sinä sanoit Robille tästä asiasta? Haluaisitko soittaa hänelle?

– Haluaisin, minä sanoin."

Elokuun 21. päivänä

"Sanoin tänään Duncanille, että hänellä on omituinen käsitys lasten rankaisemisesta.

Lähdimme kirkon jälkeen kävelylle rantapolulle. Stuart tuhisi vaunuissaan, joiden työntämisestä tunnen yhä hupsua ylpeyttä, ja Barbara Cameron oli tullut Ruthin luo. Duncan oli pitänyt Ruthille lupaamansa puhuttelun ja minä olin vähältä kieltää Bobbya tulemasta tämän erinomaisten ‘näytät-aivan-16-vuotiaalta’ -puheiden vuoksi, mutta käsitin sentään, ettei Bobby ollut ehdottanut vaatteiden ‘lainaamista’.

Rupattelimme kävellessämme niitä näitä, aurinko paistoi ja liikkeellä oli muitakin ihmisiä. Onneksi tällä kertaa kukaan ei tahtonut työntää päätään Stuartin vaunuihin.

Kun sitten istuuduimme rannan ruohikolle koivujen katveeseen, Duncan yhtäkkiä sanoi:

– Pieni matka tekisi sinulle hyvää.

– Matka? minä toistin hämmentyneenä ja kohottauduin kurkistamaan, ettei aurinko paistanut vaunuihin. – Mikä ihmeen matka?

– Mikä tahansa. Duncan katsoi minua kiinteästi harmailla silmillään. – Kuten silloin yhtenä iltana sanoin, sinulla on ollut pitkään raskasta. Olen huomannut, ettet ole aivan oma itsesi.

– Jos sinä tarkoitat Kuusikukkulan asiaa…

– En tarkoita mitään yksittäistä asiaa, vaan sinua yleensä. Siksi koetin puhua sinut ympäri toteuttamaan edes murto-osan kustantajasi suunnitelmista – sinä kaipaat vähän virkistystä.

– Voi sentään, minä virkistyn kyllä tarpeeksi nyt, kun Stuart on alkanut herätä vain kahdesti yössä, hymyilin.

– Taisin unohtaa antaa nämä, kun jaoin Edinburghin-tuliaisia. Duncan työnsi kätensä povitaskuunsa ja veti esiin rautatieyhtiön kirjekuoren. – Rouva Brodie pyysi antamaan nämä sinulle myöhästyneenä syntymäpäivälahjana.

– Kävitkö sinä Isoäidin luona? kysyin hämmästyneenä ja loukkaantuneena, kun en ollut kuullut asiasta. Duncan oli nimenomaan sanonut, ettei ehtisi hoitaa tervehdyskäyntejä.

– Itse asiassa en. Mutta puhuin oman isoäitini kanssa ja hän oli tavannut rouva Brodien. Duncan ojensi kuorta ja tiesin sanomatta, että siellä olisi junalippu. – Hän kutsuu sinua luokseen Edinburghiin.

– Edinburghiin? parahdin. – Oletteko te kaikki tulleet hulluiksi? Stuart on puolivuotias!

– Sinä otat tietysti Stuartin mukaan. Ja Ruthin avuksesi, täällä on lippu hänellekin. Ehditte tehdä matkan vielä ennen kuin koulu alkaa.

Pelkäsin hetken, että leukani kolahtaa vasten polviani. Duncan on tehnyt tämän ennenkin ja tietää, miten minua ärsyttää asioiden järjestely selkäni takana – mutta toisaalta, jos liput oli ostanut Isoäiti…

– Enhän minä voi lähteä, sopersin. – Syystyöt ja Ruthin koulupuvut ja…

– Syystyöt odottavat sen viikon, jonka matkalla olette, ja ymmärtääkseni Edinburghissa on muutamia vaatetusliikkeitä, Duncan virnisti. – Vaikka rouva Wallace lupasikin huolehtia sillä aikaa Ruthin varustukset kuntoon.

– Rouva Wallace tietää jo? Ja kuka muu?