Tällaiseen maailmaan sinä synnyit: Vauva-arkea lamavuosina

By Kaarina Peuraniemi

Saaralla on pienestä tytöstä lähtien unelma, hän haluaa äidiksi. Unelma on hänen omansa, mutta 1960- luvun kasvatus tukee sitä vahvasti. Hänen unelmansa toteutuu 1990- luvulla, kun hänestä tulee kolmen lama-ajan lapsen äiti. Levoton tilanne maailmalla, Suomen lama ja vauva-arki ravistelevat nuorta perhettä, mutta rakkaus ja toivo paremmasta huomisesta kantavat yli vaikeiden vuosien. Elämä ei aina ole helppoa, mutta se on silti elämisen arvoista.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Feb 10, 2020
• ISBN: 9789528038771

Kaarina Peuraniemi

Kaarina Peuraniemi on Hämeenlinnassa asuva kolumnisti, kirjailija, opinto-ohjaaja ja ohjauksen koordinaattori. Työnsä hän on tehnyt nuorten maailmassa, mutta oma ikä on laittanut miettimään myös ikääntymistä ja vanhuutta. Häneltä ovat aikaisemmin ilmestyneet kirjat: Pilvet matalalla - Tarinoita elämästä vaikeasti sairaan ihmisen rinnalla, 2019, Tällaiseen maailmaan sinä synnyit - Vauva-arkea lamavuosina, 2020 ja Siilejä oppitunnilla, 2021.

Book preview

Tapio

1.

SAARA

Onnea sulle toivotan ja kolmea

pientä poikaa.

Tyttö olkoon ensimmäinen,

joka niitä hoitaa.

Lapsuuden muistokirja

1960-luku

Saara syntyi 1960- luvulla maailmaan, jossa tytöt olivat kilttejä ja leikkivät nukeilla, pojat olivat poikia ja leikkivät autoilla. Koulun välitunneilla tytöt hyppivät ruutua, hyppynaruilla tai twist- kuminauhoilla poikien pelatessa pallopelejä tai nahistellessa keskenään. Hän syntyi aikana, jolloin lautanen piti syödä tyhjäksi, koska Biafrassa lapset näkivät nälkää ja vanhemmat muistivat omasta lapsuudestaan sota-ajan puutteen. Siihen aikaan lapset istuivat hiljaa, jos aikuiset puhuivat. Aikuisilla ei ollut aikaa leikkiä lasten kanssa, vaan lapset leikkivät keskenään ulkona ja vanhemmat sisarukset vahtivat nuorempiaan.

Saara syntyi vanhemmille, jotka aloittivat yhteisen elämänsä vaatimattomasti, opiskelivat, siirtyivät työelämään ja pysyivät työpaikassaan eläkeikään asti. Perheiden taloudellinen tilanne parani vuosien kuluessa ja niin kuuluikin olla. Useimmat äidit olivat kotona lasten kanssa ja isät pitivät huolen perheen elatuksesta. Televisio, jossa näkyi kaksi kanavaa, oli yhtä mustavalkoinen kuin ihmisten maailmankuva. Lapset olivat tuhmia tai kilttejä, aikuiset laiskoja tai ahkeria, urheiluseurat, pankit tai kaupat kommunisteille tai porvareille tarkoitettuja. Aikuiset pelkäsivät sekä Neuvostoliittoa että Jumalaa ja lapset pelkäsivät aikuisia.

Saara oli säästänyt viikkorahojaan vuoden ajan saadakseen itselleen kauniin vauvanuken. Hänen viikkorahansa oli 50 penniä, sillä hän osti yhden tuplapatukan, joka maksoi 25 penniä ja säästi toisen 25 penniä. Hän tiesi tarkalleen, minkä nuken haluaisi, sellainen oli erään lelukaupan ikkunassa ja se maksoi 14 markkaa. Hän oli nähnyt sen käydessään koulusta hammaslääkärissä ja ihastunut siihen niin kovasti, että oli unohtanut hammaslääkärin pelkonsakin ajatellessaan vain nukkea ja antoi hammaslääkärin tehdä työnsä täysin rauhassa. Hammaslääkäri oli kovaotteinen ja ankara nainen, jota kaikki pikkukaupungin lapset pelkäsivät. Hänestä oli keksitty laulu, jonka sanat oli sovitettu Tiedän paikan armahan- laulun sanoihin. Laulun sanat pyörivät Saaran mielessä hänen astellessaan kohti hammaslääkäriä.

Tiedän paikan kamalan, Arjan hammasklinikan. Siellä hampaat revitään, ikenet vain jätetään:

Ei hänellä ollut ketään lohduttamassa tai rohkaisemassa matkalla hammaslääkäriin, opettaja oli jäänyt koululle, äiti oli kotona ja isä töissä, mutta ajatus uudesta nukesta rohkaisi häntä ja hän päätti ajatella vain nukkea istuessaan hammaslääkärin tuolissa. Odotussalissa oli muitakin pelokkaita lapsia, syksyn hammastarkastukset aloitettiin ekaluokkalaisista ja siinä he istuivat pelokkaina ja hiljaisina rivissä odottaen vuoroaan. Tarkastuksen jälkeen he marssivat helpottuneina takaisin koululle, paitsi ne, joilla oli todettu olevan reikiä hampaissa ja heitä odottaisi uusi entistäkin pelottavampi reissu. Saaralla oli yksi reikä ja hänkin joutuisi tulemaan uudestaan, mutta ajatus nukesta rohkaisisi häntä silloinkin.

Melkein vuosi oli kulunut ja vihdoinkin nukke oli hänen. Mitään niin kaunista ja ihanaa hän ei ollut koskaan ennen omistanut. Onnellisena hän piti nukkea sylissään ja päätti olla sille ihan oikea äiti, hän laittaisi sen joka päivä nukkumaan päivä- ja yöunille, vaihtaisi sille säännöllisesti vaipan, syöttäisi ja ulkoiluttaisi aivan samalla tavalla kuin äiti teki pikkuveljelle. Kari oli syntynyt keväällä ja oli nyt puolivuotias, pikkusisko Merja oli neljän ja Saaran oli aloittanut juuri kansakoulun. Hänestä tulisi oikein hyvä nukkeäiti. Ja niin hän hoiti Mari-nukkeaan monta vuotta. Hän opetteli äidin avustuksella ompelemaan sille vaatteita, pesi sen pyykit ja piti sen aina puhtaana ja siististi puettuna.

Saara hoitaa niin hyvin Mari-nukkeaan, että hänestä tulee joskus vielä hyvä äiti, sanoivat aikuiset katsellessaan hänen leikkejään. Nukkeleikkien kautta Saarasta kasvoi äidin pikku apulainen ja hän oppi hoitamaan myös pikkuveljeä. Äiti saattoi jättää hänet kotiin lapsenvahdiksi lähtiessään asioille. Hän osasi vaihtaa vaipan, syöttää vauvaa tuttipullosta ja rauhoitella häntä itkun tullessa. Ja taas aikuiset kehuivat, kuinka hyvin hän pärjäsi vauvan kanssa.

Saarasta tulee joskus jollekin oikein hyvä vaimo ja hyvä äiti, niin hyvin hän hoitaa pikkuveljeä ja tekee kotitöitä, sanoivat aikuiset katsellessaan äidin pikkuapulaista.

Sinä Tuulikki saat olla onnellinen siitä, että ensimmäinen lapsesi on noin reipas tyttö, sillä tytöistä on paljon apua nuorempien lasten hoitamisessa.

Ja niin Saara alkoi unelmoida omista lapsista. Hän oli oikein ylpeä siitä, että hänestä tulisi jonain päivänä hyvä vaimo ja hyvä äiti. Koulukavereiden Ystäväni-kirjoihin hän kirjoitti kohtaan Mikä minusta tulee isona? – hyvä äiti.

Saara oli lähtenyt kouluun. Ennen kouluun lähtöään hän oli pukenut Marin päivävaatteisiin ja jättänyt sen istumaan sänkynsä päälle, niin kuin kaikkina kouluaamuina. Hänellä oli yhteinen huone kolme vuotta nuoremman pikkusiskonsa Merjan kanssa. Merja ei koskaan tehnyt Marille mitään pahaa, vaan antoi sen istua rauhassa Saaran sängyn päällä ihaillen sitä samalla, kun hoiti omaa Mervi-nukkeaan. Merja ei halunnut olla hyvä äiti eikä hoitanut Merviä äidin lailla, hän ihaili nuken kauneutta ja halusi jatkuvasti pukea sen päälle uusia ja kauniita vaatteita. Mervi oli Merjalle kuin mallinukke, hän ei haaveillut äitiydestä, vaan seurasi Anttilan postimyyntiluettelosta kauniita vaatteita ja halusi tehdä samanlaisia nukelleen.

Merja on vähän turhamainen tyttö, kun hän kiinnittää niin paljon huomiota kauniisiin nuken vaatteisiin, sanoivat aikuiset, he eivät ihailleet Merjaa ollenkaan niin paljoa kuin Saaraa eivätkä he koskaan sanoneet, että Merjasta on äidille niin paljon apua ja että hänestä tulisi joskus hyvä äiti. Seitsemän vuotta nuoremmalla Karilla oli koulupäivän aikana porttikielto tyttöjen huoneeseen, mutta hän ei aina välittänyt porttikiellosta. Saaran ollessa ensimmäisellä luokalla Kari oli vauva eikä hänestä ollut haittaa, sitten hän oppi ryömimään ja konttaamaan, mutta ei osannut aukaista tyttöjen huoneen ovea, joten hänestä ei edelleenkään ollut haittaa. Merjan aloittaessa koulun Kari oli oppinut kävelemään ja tyttöjen huone oli koko koulupäivän ajan ilman vahtia, joten Karilla oli kielloista huolimatta mahdollisuus päästä huoneeseen. Jos hän pääsi tyttöjen huoneeseen, hän saattoi riisua Marilta vaatteet päältä ja heittää sen Saaran sängyn alle. Sellaisina päivinä Saara oli kotiin tullessaan hyvin vihainen Karille. Hän oli vihainen myös äidille, joka oli päästänyt Karin heidän huoneeseensa. Äiti sanoi, ettei hänellä ollut aikaa vahtia Karin liikkumista, joten asialle ei voinut mitään.

Älä sinä Karista välitä, sanoi äiti. Nostat vain Marin sängyn alta ja puet sen uudestaan.

Mutta Kari ei saa ottaa Maria eikä mennä meidän huoneeseen! Ei saa, se on mun nukke!

Kari on vielä niin pieni, että ei hän ymmärrä. Ei Kari mitään pahaa tarkoita, pitäisihän sinun isona tyttönä se ymmärtää. Pojat nyt vain on semmoisia.

Pojat on tyhmiä!

Saaran teki mieli sanoa, että äiti oli epäoikeudenmukainen puolustaessaan Karia, mutta koska tiesi sen turhaksi, hän tyytyi vain sanomaan, että pojat on tyhmiä ja kätki omat tunteensa. Hän oli jo oppinut sen, että Karille sallittiin paljon enemmän kuin hänelle ja Merjalle.

Mutta vaikka Kari kasvoi, hän ei lopettanut kiusantekoaan. Hän oli ja pysyi aina seitsemän vuotta Saaraa nuorempana ja siksi Saaran oli aina ymmärrettävä häntä, vaikka hän olisi niin kovasti toivonut, että äiti ja isä olisivat joskus ymmärtäneet häntä. Iso tyttö ei saanut välittää pikkuveljen metkuista. Kaikesta huolimatta Saara ei oppinut koskaan olemaan välittämättä Karin ilkeilystä toisin kuin Merja, joka osasi kiltisti leikkiä sekä Saaran että Karin kanssa. Ja niin hän unelmoi edelleen omista lapsista, mutta hän halusi saada yhtä suloisen ja kiltin tytön kuin Merja eikä yhtään riehuvaa poikaa, niin kuin Kari.

Nukkeleikkien lisäksi Saara tykkäsi urheilla ja mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä enemmän urheilu vei aikaa nukkeleikeiltä. Keskikoululaisena hän ei enää niin aktiivisesti hoitanut Maria, vaikka pitikin siitä edelleen hyvää huolta. Hän oli nopea ja notkea, voitti melkein kaikki koulun urheilukilpailut ja oli ainoa luokan tytöistä, jonka pojat kelpuuttivat välitunneilla mukaan jalkapallo- ja jääkiekkopeleihinsä. Kaiken vapaa-aikansa koulupäivän ja läksyjen jälkeen hän vietti urheilukentällä pelaten ja treenaten yleisurheilua. Vanhemmat eivät erikoisemmin ihastuneet hänen urheiluharrastuksistaan, mutta hän hankkiutui itse lentopalloharjoituksiin, kävi ahkerasti lenkillä ja osallistui kotikaupunkinsa urheilukisoihin. Ei hän tarvinnut siihen vanhempien apua, kentälle pääsi pyörällä ja kaverit kannustivat kentän laidalla.

Kansakoulussa koulun liikuntatunnit olivat vielä mukavia, sillä tytöt osallistuivat innokkaasti peleihin, leikkeihin ja voimisteluun muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Keskikoulussa tyttöjen kiinnostus liikuntaan laski ja tunneista tuli Saaran mielestä monella tavalla tylsiä. Hän olisi halunnut olla mieluummin poikien kuin tyttöjen kanssa liikuntatunneilla. Tyttöjen liikuntatunneilla pelattiin keväällä ja syksyllä pesäpalloa ja talvella sisällä kori- ja lentopalloa eikä niidenkään pelaamisesta tullut mitään, kun suurin osa tytöistä vain seisoi tylsän näköisenä kentällä väistellen palloa sen sijaan, että olisivat menneet pallon alle lyömään sitä. Opettajakin keskittyi enemmän opettamaan tytöille vain pelien sääntöjä ja joitakin teknisiä juttuja kuin pelauttamaan heitä. Saara yritti nostattaa tytöissä peli-intoa, mutta huonolla menestyksellä. Pojat pelasivat tunneillaan lisäksi jääkiekkoa ja jalkapalloa ja saivat joka lajissa aikaan kunnon pelin. Kunpa olisi edes joskus päässyt poikien liikuntatunnille.

Mä oon niin kateellinen sulle, kun sulla on noin komea ja urheilullinen veli. Lätkäjätkät on niin ihania, totesi Saaran kaveri hänelle.

Kari oli kyllä komea ja urheilullinen, mutta ei Saara silti oikein ymmärtänyt, että joku hänen kaverinsa oli hänelle kateellinen monta vuotta nuoremmasta veljestä. Tytöt eivät halunneet itse urheilla, mutta he jaksoivat ihailla urheilijapoikia ja kovin moni tuntui pitävän lätkäjätkiä niin ihanina. Luokan tytöt ihailivat joukolla HIFKpelaajaa Matti Murtoa ja jokaisella oli hänen kuvansa seinällään, kun Murtsi oli niin ihana. Saarakin ihaili häntä, mutta halusi myös pelata itse eikä vain kiljua kentän laidalla tai television äärellä. Tytöt eivät arvostaneet Saaran urheiluharrastuksia, mutta sen sijaan he ihailivat jääkiekkoa harrastavaa Karia.

Saara oli veljensä urheilemisesta jopa vähän katkera, koska kotona kaikki huomio keskittyi Karin urheilemiseen ja hänen juttunsa jäivät täysin syrjään. Merjankin jutut jäivät syrjään. Vanhemmat olivat valmiita laittamaan rahaa Karin jääkiekkoharrastukseen, mutta Merjan tanssitunteihin ei riittänyt rahaa ja Saara hoiti itse omat urheiluharrastuksensa. Merja unelmoi balettitunneista, hän rakasti kaikkea kaunista ja baletti oli niin kaunista ja herkkää. Illalla sängyssä ennen nukahtamistaan he juttelivat usein Merjan kanssa unelmistaan, Merja balettihaaveistaan ja Saara pallopeleistään.

Minun pitäisi oikeastaan olla poika, silloin saisin urheilla ihan vapaasti ja minun urheilemistani arvostettaisiin, mutta toisaalta minun ei pitäisi olla poika, sillä haluan saada lapsia ja tulla äidiksi enkä isäksi. Miksei voi olla urheileva äiti? Ei meidänkään äiti koskaan urheile tai harrasta mitään, se tekee vaan kotitöitä tai käsitöitä. Eikö se halua tai eikö se ole koskaan ajatellut, että sellaista voisi tehdä. On tyhmää olla tyttö ja toisaalta haluan olla juuri tyttö.

Minulle on ihan sama, olenko tyttö vai poika. Kun olen tyttö, en saa harrastaa balettia, koska se on turhamaisten tyttöjen hommaa. Jos olisin poika, en saisi harrastaa balettia, koska se ei ole poikien hommaa. Joten koko baletti on huono juttu. Minusta tuntuu, että kaikki tyttöjen jutut on turhamaisia, paitsi se ruuanlaitto ja käsityöt enkä minä tykkää kummastakaan. Paitsi että tykkään käsitöistä, jos saan tehdä kauniita vaatteita enkä kutoa tai parsia sukkia. Miksi kaikki kaunis on turhamaista ja mitä pahaa siinä turhamaisuudessa on.

Ja sitä paitsi, Merja jatkoi: en yhtään ymmärrä, mikä tekee jääkiekosta paremman harrastuksen kuin baletti. Miksi on hienompaa luistella jonkun mustan lätkän perässä kaukalossa kuin tanssia kauniin musiikin tahdissa. Tai miksi rahat riittävät jääkiekkovarusteisiin, mutta ei balettitossuihin. Kun minusta tulee aikuinen, menen balettitunneille ja tanssin niin vanhaksi kuin vaan pystyn. Ostan kaikkia kauniita vaatteita enkä välitä, vaikka kaikki pitäisivät minua turhamaisena.

Ollaan mekin hassut siskokset, ihan erilaiset ja kumpikin on jotenkin väärällä tavalla tyttö. Miksi on niin vaikeaa olla oikeanlainen tyttö? Minä olen tällainen kiukkuinen urheilija ja sinä tuollainen turhamainen prinsessa. Tiedätkö mitä Merja, aivan sama, mitä meistä ajatellaan, minusta me ollaan maailman parhaat siskokset.

Sellaisia he pohtivat Merjan kanssa iltaisin kerrossängyssään. Välillä Saara nukkui yläsängyssä ja Merja alhaalla ja välillä vaihdettiin toisin päin.

Vasta pikkuveli Karin aloitettua urheiluharrastuksensa isä innostui kulkemaan mukana kisoissa ja Saara ymmärsi, että hänen urheilunsa ei ollut herättänyt isässä samaa kiinnostusta. Häntä kehuttiin kotitöistä eikä urheilumenestyksestä, vaikka hän tiesi olevansa liikunnallisesti lahjakas, ainakin koulussa opettaja, urheilukisojen järjestäjät ja lentopalloihmiset sanoivat niin. Luokan pojatkin sanoivat niin. Kovasti hän olisi halunnut kuulla sen saman asian isän suusta. Äidin suusta sellaista ei voinut kuulla, koska äiti ei koskaan seurannut mitään urheilua. Aikuisten mielestä hänestä tulisi hyvä äiti ja Karista hyvä urheilija, mutta Saara halusi tulla sekä hyväksi äidiksi että hyväksi urheilijaksi. Eihän Karinkaan kohdalla ajateltu, että isyys ja urheilu olisivat toistensa vaihtoehdot, miksi sitten tytöistä ajateltiin niin.

Et sinä voi meidän kanssa lähteä lenkille, sinähän olet tyttö etkä pysy meidän vauhdissa.

Minähän juoksen kisoissa parempia aikoja kuin Kari ja olen melkein seitsemän vuotta vanhempi, kai minä nyt alakoululaisen pojan vauhdissa pysyn.

Mutta ei auttanut, isä lähti Karin mukaan lenkille ja Saara jatkoi omaa treenaustaan omaan tahtiinsa. Onneksi edes opettaja uskoi hänen kykyihinsä.

Keittiössä tiskipöytä oli taas kerran täynnä tiskiä. Oli Karin tiskivuoro, mutta hän ei ollut hoitanut hommaansa. Saaralla, Merjalla ja Karilla oli kaikilla oma tiskivuoronsa yhtenä päivänä viikossa ja Kari jätti usein oman vuoronsa hoitamatta. Ei