Autiopaikoilla: Tutkimusmatkoja tulevaisuuden raunioille

By Johanna Vehkoo and Kimmo Hokkanen

Perinteisistä teollisuudenaloista eläneet paikat ovat uhanalaisia. Olemme jättämässä jälkeemme massiivisen määrän moderneja raunioita.

Autiopaikoilla kertoo tarkoituksensa tavalla tai toisella menettäneistä paikoista. Kirja kuvaa jättömaita, aavekaupunkeja, välitiloja, epäpaikkoja ja ei-kenenkään-maita. Samalla se kertoo ihmisistä, jotka jäivät, kun mennyt aika lähti.

Kirjassa toimittaja Johanna Vehkoo matkustaa paikkoihin, jotka ovat syystä tai toisesta hylättyjä. Kohteina ovat muun muassa tyhjenevä kaivoskylä Kainuun korvessa, neuvostoliittolainen aavekaupunki Huippuvuorilla ja jälkiteollisen maailman koelaboratorio Detroit. Matka jatkuu Kalifornian kultakuumeiden – niin menneiden kuin nykyisten – kautta hylättyihin virtuaalimaailmoihin.

Mitä tulevaisuuden raunioille tulisi tehdä – pitäisikö ne säilyttää tuleville polville vai antaa hiipua aikojen taa?

• Language: Suomi
• Publisher: Kustannusosakeyhtiö Teos
• Release date: Jan 9, 2017
• ISBN: 9789518517941

Book preview

Tämän kirjan taustatutkimukseen, reportaasimatkoihin ja kirjoitustyöhön apurahoja ovat myöntäneet Koneen Säätiö, Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta, Alfred Kordelinin säätiö ja Suomen tietokirjailijat.

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Teoksen ensimmäistä kertaa vuonna 2016 painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

© Johanna Vehkoo 2016

Kuvien © Kimmo Hokkanen ja Susanna Frohman (Bodie)

ISBN 978-951-851-794-1

www.teos.fi

Once there were parking lots

Now it’s a peaceful oasis

you got it, you got it

This was a Pizza Hut

Now it’s all covered with daisies

you got it, you got it

I miss the honky tonks,

Dairy Queens, and 7-Elevens

you got it, you got it

And as things fell apart

Nobody paid much attention

you got it, you got it

Katkelma Talking Headsin kappaleesta

(Nothing But) Flowers (1988)

Äidilleni Ulla-Riitalle,

joka opetti minut rakastamaan matkustamista.

JOHDANTO

Mitä kaupungille tapahtuu, kun se hylätään

Maailman kaupungistuminen on hyvässä vauhdissa. Yli kymmenen miljoonan asukkaan kaupunkeja on jo yli kolmekymmentä. Ennusteiden mukaan kaksi kolmasosaa maailman ihmisistä asuu kaupungeissa vuoteen 2050 mennessä.

Samaan aikaan osa kaupungeista on jäämässä kelkasta. Länsimaissa monet perinteisistä teollisuudenaloista eläneet paikkakunnat ovat uhanalaisia, elleivät ne löydä uusia syitä olemassaololleen. Olemme jättämässä jälkeemme massiivisen määrän moderneja raunioita. Kukaan ei oikein tiedä, mitä niille pitäisi tehdä.

Autiopaikoilla kertoo tarkoituksensa tavalla tai toisella menettäneistä paikoista. Sen kantava teema on länsimaissa meneillään oleva valtava yhteiskuntarakenteen muutos. Kirjassa vieraillaan paikoissa, joista ihmiset ovat syystä tai toisesta lähteneet toisaalle, ja katsotaan, miltä näiden autioituvien paikkojen nykytila ja tulevaisuus näyttävät. Urbaanien raunioiden määrä kasvaa koko ajan, kuten vaikkapa konkurssin tehneen Detroitin esimerkki osoittaa. Siirtymä jälkiteolliseen aikaan on monin paikoin tapahtunut, mutta kaikkialla ei muu yhteiskunta ole pysynyt rakennemuutoksen perässä.

Tämä kirja etsii näkökulmia muun muassa seuraaviin teemoihin: Mitä tulee teollisen ajan jälkeen? Mitä kaupungille tapahtuu hylkäämisen jälkeen? Mitkä alueet ja millaiset paikat autioituvat? Miksi ihmiset lähtevät ja mitä he jättävät jälkeensä? Ketkä jäävät näihin paikkoihin asumaan ja mistä syistä?

* * *

Hylkäämiseen ja autioitumiseen on monia mahdollisia syitä. Luonnonkatastrofien lisäksi tyypillisiä ovat ihmisen toiminnan aiheuttamat katastrofit, kuten Tšernobylissä ja Pripjatissa, jotka evakuoitiin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen vuonna 1986. Näitä kaupunkeja ympäröi edelleen turvavyöhyke 30 kilometrin säteellä tuhoutuneesta reaktorista. Toinen, vähemmän tunnettu esimerkki on Centralian kaupunki Yhdysvaltain Pennsylvaniassa. Centralia hylättiin siksi, että kaupungin alla kaivoksessa syttyi tulipalo vuonna 1962. Se palaa edelleen.

Hankalammin ymmärrettävissä ovat makroekonomiset kehityskulut ja rakennemuutoksista aiheutuva urbaani rappeutuminen. Nekin ovat ihmisen aiheuttamia onnettomuuksia.

Jotkin paikat hylätään ennen kuin niihin on kukaan edes asettunut. Kiinassa on erään laskelman mukaan jopa yli 50 uudehkoa aavekaupunkia, jotka eivät ole täysin tyhjillään, mutta joissa on hyvin vähän asukkaita tarjolla oleviin neliöihin nähden. Myös Irlannissa ja Espanjassa rakennettiin valtavasti 2000-luvun alkuvuosina. Kun asuntokupla puhkesi vuonna 2007, se jätti molemmissa maissa jälkeensä hirveät määrät keskeneräisiä asuinalueita ja myymättömiä taloja. Espanjassa sama kupla tuotti myös käyttökelvottoman lentokentän ja teitä, jotka eivät vie mihinkään.

Mitä hylätyille teollisuuskomplekseille ja autioituneille urbaaneille paikoille tulisi tehdä? Se on yksi tämän kirjan suurista kysymyksistä. En pysty tarjoamaan siihen yksiselitteistä, kaikenkattavaa vastausta, mutta sentään välineitä pohdinnalle. Esimerkiksi turhiksi käyneillä tehtailla on paikoin ehditty jo nähdä arkkitehtonista ja kulttuurihistoriallista arvoa. Niistä on tullut muun muassa kulttuurin ja taiteen monitoimitiloja, kuten Kaapelitehdas Helsingissä tai Betlehem Steelin vanha terästehdas Pennsylvaniassa. Saksan Ruhrin alueesta puhuttiin 1980-luvulla Euroopan saastuneimpana paikkana. Nyt siellä toimii useita kulttuuritehtaita.

Washington DC:ssä avattiin vuonna 2016 taide- ja tapahtumatila Dupont Underground maanalaiselle raitiovaunuasemalle. Washington luopui ratikoista jo vuonna 1962, ja asema on ollut tyhjillään siitä lähtien, lukuun ottamatta lyhytikäistä ravintolakompleksia 90-luvulla. Dupont Undergroundin tekijät kutsuvat projektiaan urbaaniksi interventioksi. Sellainen tehtiin myös New Yorkissa, kun entinen ilmarata muunnettiin katujen yläpuolella kulkevaksi kävelyreitiksi ja urbaaniksi puistoksi kahviloineen. Nykyisin High Line lukeutuu kaupungin tunnetuimpiin nähtävyyksiin.

Budapestissa raunioihin on avattu ulkoilmabaareja. Käytöstä poistetusta Tempelhofin lentokentästä Berliinissä on tullut kaupunkilaisten puisto ja konserttipaikka.

Syrjäisten pikkukaupunkien ja maaseutukuntien on vaikeampi löytää teollisille jäänteilleen uutta käyttöä kulttuurin ja taiteen avulla. Esittävä taide kaipaa yleisöä, ja sitä on urbaaneissa keskittymissä.

Yhdysvaltain lukuisista hylätyistä ostoskeskuksista – jotka ovat enimmäkseen kaupunkien laidoilla – osalle on löytynyt uutta käyttöä varastohalleina, kaupallisina kummitustaloina ja asuntoina. Suomessa Google avasi Imatran suljettuun paperitehtaaseen palvelinkeskuksen.

Tarpeeksi eksoottiset aavekaupungit ovat muuttuneet turistikohteiksi, kuten tämän kirjan Bodie ja Pyramiden.

Varsin usein näitä hyödyttömiksi käyneitä laitoksia ja tyhjentyneitä alueita tietenkin puretaan, kenties myös rakennetaan uudelleen. Urbaanin uudistamisen (urban renewal) nimissä esimerkiksi Hulmen alue Manchesterissa jyrättiin matalaksi ja pystytettiin uudelleen ensin 1950-luvulla ja sitten taas 1990-luvulla.

* * *

Tämä kirja on journalismia. Vaikka se hakee tietoa ja inspiraatiota esimerkiksi kaupunkimaantieteestä, tulevaisuudentutkimuksesta, taloustieteestä, arkeologiasta, sosiologiasta ja pelitutkimuksesta, se ei ole kattava esitys noiden tutkimusalojen suhteesta hylättyihin paikkoihin. Toimittajana pyrin vetämään yhteen välillä yllättäviäkin seikkoja erilaisista lähteistä saadakseni esille hahmotelman kokonaisuudesta. Kirjaan tiivistyy muutaman vuoden aikana keräämäni tieto ja ideat.

Autiopaikoilla koostuu seitsemästä luvusta, jotka yhdessä luovat synteesin kirjan teemasta, eli teollisen ajan päättymisestä läntisessä maailmassa. Ne kertovat tarinoita ihmisistä, jotka jäivät jäljelle, kun teollisuus lähti. Ne kuvaavat jättömaita, aavekaupunkeja, välitiloja, epäpaikkoja ja ei-kenenkään-maita.

Ensimmäinen varsinainen reportaasimatka tehtiin muutaman mutkan kautta matkailuautolla Otanmäkeen kesällä 2012. Sinne kohdistui myös viimeinen reissu joulukuussa 2015. Otanmäkeä ei olisi olemassa ilman sinne 1950-luvulla avattua rautakaivosta: kylä rakennettiin keskelle korpea vain kaivostuotannon tarpeita varten. Kaivos suljettiin jo 1980-luvulla, mutta niin vain Otanmäki on edelleen olemassa. Ensimmäisessä luvussa etsitään syitä sille, miksi tarkoituksensa menettänyt paikka ei suostu kuolemaan.

Toinen luku antaa toisenlaisen näkökulman kaupunkien kuolemaan. Se kertoo belgialaiskylästä, joka on jäämässä suuren ja mahtavan Antwerpenin sataman konttien alle. Reilusta tuhannesta asukkaasta on jäljellä 25. He elävät jatkuvassa murtojen, väkivallan ja vandalismin pelossa, mutta vastustavat pakkomuuttoa viimeiseen asti.

Kolmannessa luvussa matkustetaan ajassa taaksepäin, takaisin Neuvostoliittoon. Piramida (norjaksi Pyramiden) oli neuvostoliittolainen kaivoskaupunki Norjan Huippuvuorilla. Se oli mallikansalaisten tavoittelema työpaikka, jossa kaikki oli hiukan paremmin kuin mannermaalla. Nyt Piramida on aavekaupunki ja menneen yhteiskuntajärjestyksen ulkomuseo, joka kylmän ja kuivan ilmastonsa ansiosta säilyttää neuvostoajan koskemattomana jälkipolville.

Seuraavaksi siirrytään Detroitiin, jonka moderneista raunioista ja luonnon valtaamista urbaaneista preerioista on tullut laajalti tuttuja verkossa jaettujen kuvakokoelmien ansiosta. Detroit on kutistuva kaupunki, jonka pitää keksiä, miten järjestää itsensä uudelleen huomattavasti entistä pienempänä. Se on koko jälkiteollisen maailman koelaboratorio.

Viides luku tutkailee myös Detroitiin vahvasti liittyvää ilmiötä: urbaania löytöretkeilyä ja raunioihin liittyvää viehtymystä. Siinä matkustetaan Japaniin, missä käydään muun muassa hotellissa, jossa kukaan ei koskaan yöpynyt, ja Hashiman betonisella tehotuotantosaarella. Japani ei toki ole lännessä, mutta jälkiteollinen kulttuuri sekin on. Japanin kielessä on oma sana hylätyille paikoille: haikyo.

Tämän jälkeen vieraillaan Villin lännen ja kultakuumeen aikaisessa aavekaupungissa Kaliforniassa ja kuvitellaan, millaisia raunioita nykypäivän teknologiabuumi jättää jälkeensä Piilaaksossa. Niin kultakuumeen Kalifornia kuin startup-kuumeen Kalifornia edustavat omilla tavoillaan myyttisiä paikkoja ja aikoja. Kumpikin on sidoksissa buumin ja romahduksen sykliin, joka johtaa vääjäämättä hylkäämiseen ja autioitumiseen.

Seitsemäs luku käsittelee toisenlaisia epäpaikkoja, hylättyjä virtuaalimaailmoja. Siinä kurkistamme vuonna 1995 avattuun virtuaalimaailmaan, joka on kohtalon oikusta säilynyt koskemattomana tähän päivään asti. Virtuaaliset ympäristöt, kuten suurten joukkojen yhdessä pelaamat pelit ja 3D-maailmat, kärsivät helposti saman kohtalon kuin aikansa palvelleet kaivoskaupungit. Kun tuote ei enää tuota, se saa mennä – ja yhteisöt jäävät suremaan menetettyä kotiaan.

* * *

Tekstissä silloin tällöin esiintyvä Kimmo on tämän projektin valokuvaaja Kimmo Hokkanen, jonka kanssa käydyistä keskusteluista idea tästä kirjasta syntyi monta vuotta sitten. Kimmo on ollut mukana kaikilla muilla kirjaan päätyneillä matkoilla paitsi Bodien aavekaupungissa Kaliforniassa. Bodien kuvasi kalifornialainen valokuvaaja Susanna Frohman.

Helsingissä kesäkuussa 2016

Johanna Vehkoo

1 – KORVESSA LOISTAVA TULEVAISUUS

Otanmäki, Kainuu

Otanmäestä voi kertoa ainakin kaksi erilaista tarinaa. Ensimmäisessä on ikuinen 1970-luvun alun kesä. Lapset polskivat lämpöisessä vedessä maauimalassa, joka on yksi maailman pohjoisimmista. Ja lapsia, niitä on tässä tarinassa paljon! Otanmäessä on kerran ollut Suomen korkein syntyvyys. Muutenkin elämä on rikasta: tavallisilla työläisillä on Kainuun parhaat autot ja uudenaikaiset kerrostaloasunnot. Kaivos tuo vaurautta ja unelmia vieläkin paremmasta: Otanmäestä tulisi vielä Kajaaniakin suurempi, koko Kainuun kruunu. Ihan oikea kaupunki korven keskelle!

Toisessa, nykyisyyteen ajoittuvassa tarinassa vallitsee pimeys ja vähäluminen talvi. Humalikot liukastelevat kylän ainoalla raitilla. Bussi Kajaaniin kulkee kerran päivässä. Sinne on matkaa 37 kilometriä. Kylän koulu uhataan lakkauttaa, koska lapsia ei ole tarpeeksi. Lukio loppui jo vuonna 2008.

Siwan ilmoitustaulu antaa todenmukaisen näkymän nykypäivän Otanmäkeen. Kaupan olisi kolmio (5 000 euroa), kaksio (parhaat tarjoukset) ja pumppuhaulikko (150 euroa).

Molemmat tarinat ovat yhtä tosia, ja siksi kerron ne molemmat.

Kun kävin ensimmäisen kerran Otanmäessä, oli tosiaan kesä. Olin vuokrannut matkailuauton. Kaltaiselleni kaupunkilaiskakaralle tämä oli retroa, mutta ei varsinaisesti nostalgista, minulla kun ei ole karavaanaritouhuihin henkilökohtaista suhdetta. En tainnut olla koskaan ennen edes käynyt sisällä matkailuautossa. Tarkoituksena oli kierrellä muutamissa vanhoissa teollisuustaajamissa pitkin Savoa ja Kainuuta, etsimässä sopivaa tarinaa tähän kirjaan. Kohteina olivat muun muassa Hackmanin veitsistä ja haarukoista tunnettu Sorsakoski ja Montolan vanha kalkkikaivos Pieksämäellä, mutta ne eivät paikan päällä herättäneet kummempia ajatuksia.

Kun lopulta ajoimme hitaasti Otanmäen bulevardia pitkin, tiesin heti, että tässä se on.

Bulevardi, eli kylän pääkatu Vuorimiehentie, vie kaivokselta kylän keskustaan. Sitä reunustavat lehtipuut ja sen oikeaa laitaa hallitsee arkkitehtonisesti yhtenäinen rivistö 1950-luvun kerrostaloja. Talot on nimetty kaivosteeman mukaan: nelikerroksiset Vana, Kuula, Happo, Rumpu, Mylly, Kenno, Malmi ja peräti seitsenkerroksiset Nousu, Lyhty ja Titaani.

Paraatipaikalla pääkadun varrella seisoo harmaa kaivosveturi.

Bulevardi päättyy ympyrään, joka tekee kunniakierroksen kylän merkittävimpien kohteiden ohi: Mainari-ravintola ja baari upeine neonkyltteineen, pitkulainen Siwa, sen takana kohoava 1960-luvun modernismia puhtaimmillaan edustava seurakuntatalo kellotorneineen sekä lopulta Kuksa-niminen kapakka, kylän seuraelämän keskus.

Kun Kuksan edustalta katsoo takaisin sinne mistä tuli, bulevardin toiseen päähän, näkee komean, 60-metrisen kaivostornin. On saavuttu Kainuun Klondikeen, joksi paikkaa joskus nimitettiin.

* * *

Otanmäkeä ei olisi olemassa ilman kaivosta. Ennen kaivosta alue oli pelkkää korpea ja suota.

Valtiollisen Geologisen toimikunnan Kainuun soita samonnut työryhmä löysi Otanmäen metsäalueelta malmia jo vuonna 1938. Aiemminkin oli huomattu, että täällä kompassien viisarit alkoivat villisti pyöriä.

Kaivoshaaveiden tielle tuli sota, mutta viimein vuonna 1946 valtioneuvosto sai käsiteltäväkseen Geologisen toimikunnan laatiman suunnitelman Otanmäen malmin hyödyntämisestä. Päätöstä kaivoksen rakentamisesta ei tehty hätiköiden: sen kannattavuutta epäiltiin, ja noihin aikoihin kaivostoiminnan ajateltiin Suomessa kuuluvan Outokumpu Oy:lle.

Vuonna 1950 perustettiin uusi, kokonaan valtion omistama kaivosyhtiö Otanmäki Oy. Uusi yhtiö alkoi heti seuraavana vuonna rakentaa kaivosta Otanmäen erämaahan. Asemastamme huolimatta ja katsomuksestamme riippumatta me kaikki rakennamme sitä Sampoa jonka oikea henki tekee eläväksi, kirjoitti kaivoksen johtaja Ilmari Harki Otanmäki Oy:n perhelehden Titaanin ensimmäisessä numerossa marraskuussa 1951.

Kaivoksen tuotanto käynnistyi syyskuussa 1953. Sen päätuote vanadiini oli arvokasta, sillä sitä käytettiin (ja käytetään edelleen) seosaineena erikoislujien terästen valmistuksessa. Sen ansiosta teräs kestää paremmin iskuja ja kuumuutta.

Tuolloin kaivoksen yhteydessä toimivat jo sekä rikastamo että murskaamo, ja kolme vuotta myöhemmin valmistui vanadiinitehdas. Kulkuyhteydet paranivat, kun valtio veti kiskot Iisalmi–Kajaani-radalta kaivokselle vuonna 1952. Valtatie Kajaaniin valmistui 1961.

Tutkimus- ja rakennusvaiheissa geologit ja työmiehet asuivat väliaikaisissa parakeissa, mutta korpikaupungin asemakaavaa alettiin piirtää jo vuonna 1951. Kerrostaloista ensimmäinen, Malmi, valmistui 1952, ja viimeinen, vanadiinitehtaan työntekijöille tarkoitettu Vana vuonna 1957. Rakennusten suunnittelija oli helsinkiläinen Arkkitehtuuritoimisto Lappi-Seppälä ja Martas Oy. Asemakaava noudatteli kaivosyhtiön hierarkiaa. Kerrostalojen taakse rakennettiin insinöörien rivitalot ja tehtaanjohtajan tiilitalo edustustiloineen.

Mainarissa oli sekä kapakka että pöytäliinapuoli. Molemmat täyttyivät kaivoksen kulta-aikoina joka ilta. Nyt jäljellä on enää 1950-luvun valomainos.

Arkkitehdit Jussi Lappi-Seppälä ja Iikka Martas kutsuivat luomustaan metsäkaupungiksi.

Tuleeko Otanmäestä kaupunki? kysyi Iikka Martas Titaanin vuoden 1953 ensimmäisessä numerossa.

Valokuvaaja voisi ottaa asuntoalueelta kuvan, joka olisi luonteeltaan aivan samantapainen kuin jostain Töölön uudemmista osista otettu katukuva. Enteileekö tämä, että meillä on viidenkymmenen vuoden kuluttua tällä paikalla teollisuuskaupunki?

Arkkitehti Martas myönsi, että seutu on harvaan asuttua ja Kajaanin kaupunki melko lähellä. Mutta jos Otanmäkeen keskittyisi raudan jalostamiseen liittyvää teollisuutta, se voisi kasvaa ihan oikeaksi kaupungiksi. Yhdyskunta oli jo vuonna 1953 Martaksen mielestä voittanut pahimmat alkuvaikeudet, jotka aina ovat vastassa kun ihminen tulee korpeen ja alkaa luoda kulttuuria.

Kaivosyhtiö teetti pienoismallin, jossa kerrostaloja oli vieri vieressä. Puhuttiin jopa 40 000 asukkaasta ja vitsailtiin puolitosissaan, että Kajaanista tulee vielä Otanmäen esikaupunki.

Kun ei tiedetä kuinka kehitys tulee tapahtumaan on yhtiö varautunut kaikkien mahdollisuuksien varalle ja yhdyskuntaa varten on suunniteltu asemakaava, jonka puitteissa voisi kasvaa vaikkapa pieni kaupunki, Martas kirjoitti.

* * *

1950-luvulla kaivoksessa työskenteli nuori kanadalainen insinööriopiskelija nimeltään Donald Sutherland, joka oli tavattoman rakastunut paikalliseen tyttöön. Sittemmin maailmankuulu näyttelijä on myöhemmin muistellut, miten kaivoskylässä ryypättiin urakalla. Tottumaton nuorukainen oli vahvassa humalassa kuvitellut osaavansa lentää ja harkinnut, josko lehahtaisi ulos kerrostaloasuntonsa ikkunasta. Onneksi Sutherland tuli järkiinsä.

1960-luvun puolivälissä Otanmäessä asui jo 1 500 ihmistä. Heitä hemmoteltiin palveluilla. Oli kaupat ja ravintolat, koulut ja taksiasemat; oli lennätin, terveystalo, apteekki ja poliisiasema. Otanmäessä toimi parhaimmillaan kolme pankkia ja kolme ruokakauppaa.

Yhtiö tarjosi työtä myös naisille. He toimivat ruokalan keittäjinä, siistijöinä ja talonmiehinä. Perhelehti Titaani uutisoi jokaisen lapsen syntymän ja antoi neuvoja moderniin kerrostaloelämään.

Kaivoslaisten perheet saivat ilmaiset puutarhapalstat. Yhtiö osti työntekijöilleen virkistyspaikaksi Ollikansaaren Oulujärvestä ja lomakeskuksen Vuokatista. Se rakennutti urheilukentän katsomoineen ja järjesti lukuisia juoksu-, hiihto-, uinti- ja ongintakilpailuja. Tärkeintä oli kilpailla kaikessa Vihannin kaivosyhdyskuntaa vastaan. Järjestettiin massakävelyjä ja -hiihtoja, ja se kaivoskylä voitti, joka sai mukaan enemmän osallistujia.

Patruunoista legendaarisin ja pitkäaikaisin, Ilmari Harki, pyöräili usein pitkin kylänraittia alamaistensa keskuudessa. Hän kirjoitti Titaanin jokaiseen joulunumeroon katsauksen yhtiön tilasta. Vuonna 1967 Harki jäi eläkkeelle.

Seuraavana vuonna Otanmäki Oy fuusioitui toisen valtionyhtiön Rautaruukki Oy:n kanssa. Uusi isäntä piti entisen tavoin hyvää huolta rengeistään.

1970-luvun alussa Rautaruukki rakennutti kylään maauimalan, sillä Oulujärvelle oli Otanmäestä turhan pitkä matka lasten uimareissuksi.

Otanmäki oli etenkin 1950- ja 1960-luvuilla erinomainen paikka elää, ja noita aikoja paikalliset muistelevat mielellään. Kylään olisi ollut paljon muuttajia, mutta asuntoja ei riittänyt kaikille. Yhtiö joutui perustamaan asuntojen jakoa varten toimikunnan, joka piti tarkkaa kuria siitä, ketkä niitä saivat. Omakotialue