Puolikuollut: rikosromaani

By Jarmo Räisänen

Eletään vuotta 1969. Entinen KRP:n etsivä on palannut vuotta aiemmin vanhaan kotikaupunkiinsa, ja perustanut oman etsivätoimiston. Helteisen elokuun alussa häneen ottaa yhteyttä edesmenneen säveltäjän ja konserttipianisti Johannes Kalliopuron poika, joka haluaa hieman apua 15 vuotta aiemmin kuolleen isänsä tapauksen suhteen. Helpoksi kuviteltu työ osoittautuu kaikkea muuta kuin helpoksi. Ruumiita syntyy enemmän kuin tarpeeksi, ja etsivä joutuu perehtymään rakkaan jazz musiikin lisäksi myös klassiseen musiikkiin. Kahvia ja viskiä kuluu jälleen liikaa, ennen kuin loppuratkaisu on käsillä. Tilannetta ei helpota yhtään innokas toimittaja, eikä myöskään se, että salaperäinen Veljeskuntakin sekaantuu taas asiaan.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Aug 31, 2022
• ISBN: 9789528058823

Jarmo Räisänen

Jarmo Räisänen on eläkkeellä oleva entinen IT-johtaja pankkimaailmasta. Hän on vuosikausia harrastanut dekkarikirjallisuutta ja jazz-musiikkia. Puolikuollut on hänen toinen romaaninsa, ja on looginen jatko hänen esikoisromaanilleen Jokin Meissä.

Book preview

LUKU 1.

Elokuun alku oli erityisen lämmin, yli kahdenkymmenen asteen lämpötiloja oli riittänyt jo yli viikon. Koska kotikaupunkini ei sijainnut järven tai meren rannalla, tarjosi aiemmin samana vuonna avattu upea maauimala ja uimahalli kaupunkilaisille oivallisen paikan nauttia kesän viimeisistä lämpimistä päivistä. Tuona keskiviikkoaamuna olin itsekin matkalla Sveitsin kansallispuistoon rakennettuun uuteen uimalaan, tosin en nauttimaan vilvoittavasta vedestä, vaan tapaamaan mahdollista asiakasta.

Olin reilu vuosi aiemmin jäänyt pois KRP:n palkkalistoilta ja muuttanut takaisin vanhaan kotikaupunkiini ilman sen suurempia suunnitelmia. Kesän aikana kuitenkin sotkeennuin ystäväni murhan selvittämiseen, ja sen seurauksena sitten syksyllä päätin ryhtyä ihan laillistetuksi yksityisetsiväksi.

Toimeksiantoja alkoi tulla sopivaan tahtiin, pääasiassa tietysti aviomiehiltä, jotka epäilivät vaimojensa puuhia, tai päinvastoin vaimoilta jotka epäilivät miestensä puuhia. Joskus epäilyt osoittautuivat aiheellisiksi, toisinaan eivät. Palkkiot sain kuitenkin molemmissa tapauksissa. Loppuvuodesta sain pari isompaa toimeksiantoa yritysmaailmasta, joista toinen liittyi teollisuusvakoiluun ja toisessa epäiltiin kavallusta. Niiden palkkiot bonuksineen olivat sen verran hyvät, että alkuvuodesta -69 pystyin valikoimaan tehtäviä, joita otin vastaan. Kaikki avioero ja vastaavat mustasukkaisuuteen perustuvat tapaukset jätin väliin ensimmäisenä. Koko kesän vietin lomaa, olin 43-vuotias eikä minulla ollut enää kiire mihinkään, eikä minun toisaalta tarvinnut todistella itsestäni kenellekään mitään. Asuin yksin ja sosiaalinen elämäni oli juuri niin vilkasta kuin itse halusin, joten siltäkin osin asiat olivat kunnossa.

Kaikesta huolimatta koko kesän jatkunut jouten olo oli alkanut pitkästyttää, vaikka heinäkuussa riittikin mielenkiintoa seurata Apollo-11 avaruusaluksen matkaa kuuhun. En edellenkään ollut hankkinut itselleni televisiota, joten seurasin kuulentoa poliisiaseman päivystyshuoneen TV:stä yhdessä työvuorossa olleiden poliisien kanssa. Minulla oli edelleen hyvät suhteet paikallisen poliisin kanssa, pois lukien heidän uusi esimiehensä Tapani Luoto, näin ollen saatoin viettää vapaa-aikaani laitoksella varsin vapaasti. Varsinkin kun Luoto oli paikalla pääsääntöisesti ainoastaan virka-aikana. Samalla saatoin myös kuulostella olisiko poliisilla meneillään joitain mielenkiintoisia juttuja, joihin voisin tarjota apuani. Heinäkuussa laitoksella ei kuitenkaan ollut tarjota muuta mielenkiintoista kuin kuulennon seuraaminen ja satunnaisten juoppojen sekä yli-innokkaiden juhlijoiden putkavierailut.

Niinpä olin mielissäni kun puhelimeni soi elokuun alun tiistai-iltapäivänä. Langan päässä oli äänen perusteella noin kolmekymppinen mies, joka esitteli itsensä Antero Kalliopuroksi ja että hänellä olisi minulle luottamuksellinen toimeksianto, sekä että voisinko tavata hänet keskiviikkona aamupäivällä maauimalan kahviossa. Varmistin häneltä vielä, että kyseessä ei ollut mikään aviopuolison uskollisuuteen liittyvä asia, ja kun hän vakuutti ettei näin ollut, suostuin tapaamiseen.

Olin herännyt aamulla normaalia aikaisemmin, syönyt kunnon aamiaisen, lukenut päivän lehdet ja nyt olin suihkun raikkaana ajamassa kohti uutta maauimalaa. Ylleni olin valinnut vaalean sinisen kauluksellisen t-paidan ja uudehkon vaalean harmaan puuvillaisen kesäpuvun. Vaikka kello ei ollut vielä yhtätoistakaan, tuntui lämpötila autossa jo tukahduttavalta, joten olin avannut kuskin puoleisen sivuikkunan helpottamaan oloani. Tästä huolimatta auton penkki tuntui takapuoltani ja selkääni vasten epämiellyttävältä, eikä kuumasta ratistakaan ollut mukava pitää kiinni. Tunsin kuinka hiki alkoi valua selkääni pitkin. Ehkä olisi sittenkin pitänyt lähteä liikkeelle uimahousuissa.

Käännyin Asemakadulta kohti Sveitsin luonnonpuistoa ja ohitin mäkeä noustessa vasemmalla puolella olleen oppikoulun. Koska koululaisten kesälomaa oli vielä muutama viikko jäljellä, oli koulun piha tyhjä ja rakennus muutenkin vaikutti hiljaiselta. Muutama auto oli pihalle parkkeerattuna merkkinä siitä, että opettajat olivat jo paikalla tekemässä suunnitelmiaan kohta alkavaa syyslukukautta varten.

En ollut aiemmin vielä käynyt uudessa maauimalassamme, joten en oikein tiennyt mitä odottaa, kun mäen päällä käännyin oikealla olevalle pysäköintialueelle. Näky joka tapauksessa yllätti minut. Koko kompleksi istui hyvin mäntymetsän keskelle, eikä pääosin lasista ja betonista tehty moderni rakennelma vaikuttanut mitenkään luotaan työntävältä. Hienoa arkkitehtuuria, ajattelin. Sen verran olin selvittänyt etukäteen, että tiesin pääseväni kahvilaan maksamatta uimalan pääsymaksua. Niinpä ohitin vasemmalla olleen ulkouimalan kassajonon ja marssin sen sijaan suoraan hallin ulko-ovesta sisään.

Suoraan edessä oli uimahallin lasinen lippukassa, mutta se oli näin kesäaikaan vielä suljettuna, ainoastaan kassan takaseinällä ollut rivistö pukukaappien avaimia muistutti siitä, että vain muutaman viikon päästä asiakkaat siirtyisivät hallin puolelle, kun maauimalan puoli suljettaisiin. Lasisen seinän läpi oli näkymä suoraan varsinaisen uimahallin puolelle, altaissa näkyi olevan jo vesi valmiina, ja pistävä kloorin haju tunkeutui sieraimiini, kun astelin kahvioon. Hallin kahvio oli ihan perinteisen oloinen. Pitkä tiski, keskellä myyntipiste ja molemmin puolin lasiset vitriinit täynnä kaikenlaista pientä purtavaa. Tiskin edessä oli messinkinen kaide ohjaamassa asiakkaita jonottamaan oikein. Kahvion kalustuskin oli perinteinen, teräsjalkaiset muovituolit ja laminaattipintaiset pöydät koristivat kahvion hallin puoleista seinustaa. Yhdessäkään pöydässä ei istunut kukaan.

Muutama asiakas jonotti uima-asuissaan nojaten messinkikaiteeseen siirtäen vähitellen ostoksiaan kohti kassaa, sitä mukaa kun kassan takana ollut neitokainen sai niitä rahastettua. Maksettuaan asiakkaat poistuivat lasiovesta aurinkoiselle terassille, tai sen kautta maauimalan puolelle. Terassilla näytti noin puolet pöydistä olevan täynnä. Iloinen puheensorina ja nauru kantautui lasiseinän läpi, kun ihmiset nauttivat sekä erilaisia virvokkeita, että myös viimeisistä kesän lämpimistä päivistä. Mielelläni olisin liittynyt noiden ihmisten joukkoon, mutta sen sijaan käännyin tiskin ohitettuani vasempaan. Eteeni avautui kahvilan pienempi ja hienompi puoli, täällä pöydät ja tuolit olivat puuta, ja pöydissä oli lisäksi pienet liinat lisäämässä tilan arvokkuutta. Ainoa asiakas istui nurkkapöydässä, ja hän nousi kättelemään minua, kun lähestyin pöytää.

Antero Kalliopuro, otaksun?, aloitin niin kuin tohtori Stanley aikoinaan Afrikassa, ja esittelin itseni.

Kyllä, olkaa hyvä ja istukaa, mies sanoi ystävällisesti, ja osoitti samalla edessäni ollutta tuolia. Olin äänen perusteella ajatellut hänen olevan noin kolmikymppinen, ja nyt kun näin hänet, huomasin arvanneeni aika oikein. Ainakin hän näytti kolmekymppiseltä olemukseltaan ja pukeutumiseltaan. Hänellä oli tumman ruskeat, kevyesti kihartuvat hiukset, jotka eivät olleet nähneet kampaa ainakaan pariin viikkoon. Hiukset oli nykymuodin mukaan hieman liian pitkät minun makuuni. Yllään hänellä oli oliivinvihreä samettinen pikkutakki ja sen alla kirjava, kukallinen paita. Se ei ollut oikein yhdistelmä minun mieleeni, mutta hänelle se tuntui sopivan. Hänen kasvonsa olivat nallekarhumaisen pyöreät ja iloiset, mutta silmistä näkyi huolestuneisuutta, tai ehkä alakuloa.

Tiedätte varmaan isäni Johannes Kalliopuron, hän aloitti, ja katsoi hieman kuin häpeillen pöydällä ollutta puolityhjää kahvikuppia.

Kyllähän minä tiesin Johannes Kalliopuron, kaikkihan hänet tiesivät. Johannes Kalliopuro oli suuri suomalainen, maailmallakin tunnettu, säveltäjä ja konserttipianisti. Hänen uransa oli alkanut jo ennen sotia virtuoosimaisena pianistina. Varsinaiseen maineeseen hän kuitenkin nousi sotien jälkeen, kun hän alkoi myös säveltää piano- ja viulukonserttoja, sekä esiintyä yhdessä viulisti Jaakko Kaarnan kanssa. He tekivät yhdessä mittavia konserttikiertueita kotimaassa ja muualla Euroopassa, levytyksiäkin he tekivät yhdessä.

Monen mielestä Kalliopurosta olisi saattanut tulla jopa Sibeliuksen veroinen säveltäjä, ellei kaikki olisi päättynyt traagisesti 50-luvun puolivälissä, kun Johannes Kalliopuro teki itsemurhan. Samoihin aikoihin viulisti Kaarnakin hävisi julkisuudesta täysin. Olin itse aloittanut silloin työt poliisissa ja muistin tuon tapauksen hyvin, vaikka en mukana tapauksen tutkimuksessa ollutkaan.

Kyllä minä isäsi tiedän, kuten suurin osa suomalaisista.

Niin, olihan isä sangen tunnettu henkilö, Antero sanoi hieman anteeksipyytävällä äänellä. Minulla olisi yksi isään liittyvä asia, jossa tarvitsisin teidän apuanne.

Tuota…mikäli asia koskee isänne kuolemaa, niin siitä on kulunut jo yli 15 vuotta, ja…

Ei, ei asia koske isäni kuolemaa, ainakaan suoranaisesti, Antero keskeytti. Kyseessä on se murto, joka tehtiin viikko sitten nykyiseen Kalliopuro kotimuseoon, eli hänen entiseen harjoittelupaikkaansa ja studioonsa. Siitä oli juttua myös paikallislehdessä.

Murto…museoon? En ollut jostain syystä huomannut koko uutista.

Niin, mehän asuimme sotien jälkeen Kytäjällä Villa Margaretassa, mutta isä ei kuitenkaan voinut, tai halunnut, työskennellä siellä, joten hän hankki talon kaupungista itselleen työskentely- ja harjoituspaikaksi. Kruununpuiston alueella ollut talo muutettiin enempi sopivaksi hänen tarpeisiinsa, ja siellä isä sitten työskenteli ja harjoitteli yhdessä viulisti Jaakko Kaarnan kanssa aina kuolemaansa saakka. Olihan meillä myös vuokrattuna kesähuvila Tuusulanjärven rannalta, mutta sinne oli pitempi matka, joten tuota Kruununpuiston taloa hän käytti aika paljon varsinkin syksyisin ja talvisin. Isän kuoleman jälkeen paikka jäi tyhjilleen, ja sitten isäni jäämistön kautta perustetun säätiön toimesta talo on toiminut eräänlaisena kotimuseona. Äitini on säätiön kautta yrittänyt ylläpitää isän muistoa ja musiikillista perintöä.

Sinne siis murtauduttiin viime viikolla, varastettiinko jotain arvokasta?

Antero kohautti hieman harteitaan.

En osaa oikein sanoa. Itse olen käynyt talossa aina silloin tällöin päästämässä vieraita tutustumaan taloon, mutta en muista tarkalleen mitä kaikkea siellä oikein oli. Vaikka äitini toimii kotimuseon valvojana, hän ei ole käynyt talossa kovinkaan usein, joten hänen muistikuvansa ovat vielä hatarammat.

Mistä tiedätte, että taloon on ylipäätään murtauduttu?

Toinen olankohautus Anterolta.

Pihan puolella oleva takaovi oli murrettu. Naapuri oli havainnut sen, ja soittanut varmuuden vuoksi poliisit paikalle. He sitten ilmoittivat meille.

Miten poliisi asiaan suhtautui?

Kolmas olankohautus Anterolta. Jos vielä pitkään jatkaisin näitä kyselyjä, aiheuttaisin hänelle varmasti hartiakrampin.

No, eiväthän he nyt paljon voi mitään tehdä, kun emme pystyneet kertomaan mitään puuttuvan. Kyllähän he tekivät sellaisen rutiinimaisen rikospaikka tutkinnan, mutta siinä kai se pitkälti heidän osaltaan oli.

Entisenä poliisina tiesin, että asia oli juuri niin. Sitten oli aika kysyä se oleellinen kysymys.

Mitenkäs minä sitten liityn tähän kuvioon?

Jälleen tuttu olankohautus.

Niin…aivan. Antero oli hetken vaiti ennen kuin jatkoi: Sain toissailtana puhelinsoiton kotiini. Hän piti lyhyen taidepaussin, ikäänkuin korostaakseen juuri sanomansa asian merkityksellisyyttä.

Niin?

Miesääni linjalla sanoi, että hänellä olisi murtoon liittyen meitä kiinnostavaa tietoa isästäni pientä korvausta vastaan, ja että hän olisi valmis luovuttamaan tiedot meille 5000 markalla.

Kassan takana ollut neitokainen oli tullut pöytämme luo, kädessään pieni lehtiö ja kynä. Tämä puoli kahviosta toimi näköjään pöytiintarjoilu periaatteella. Antero Kalliopurolla oli edessä tyhjä kahvikuppi, joten molemmat tilasimme kupit kahvia. Kassaneiti oli ilmeisesti odottanut jotain isompaa tilausta, sillä hän poistui selvästi pettyneen oloisena toteuttamaan tilaustamme jauhaen suussaan purukumia. Jos olisin Suomen diktaattori, purukumien jauhaminen olisi ensimmäinen asia jonka kieltäisin. Mutta kun en ollut, tyydyin odottamaan kahvia ja sytytin samalla piippuni.

Odotin, että kassaneiti tarjoili meille kahvit, ennen kuin jatkoin Anteron kanssa. Sanoiko hän mitään tarkempaa siitä, mitä tietoja hänellä oli, ja miten kaupankäynti suoritettaisiin?

Antero lisäsi kahviinsa juuri pari sokeripalaa, joten olankohautus jäi tällä kertaa pois.

Ei mitään tarkempaa. Ainoastaan, että hän lupasi soittaa uudestaan tänä iltana, ja kysyä suostuisimmeko asiaan, ja kertoa miten asiassa käytännössä edettäisiin.

Mitenkäs se rahapuoli?

Se on kunnossa. Olen sopinut asiasta äitini kanssa. Hänen mielestään asia on kyllä pelkkä huijausyritys, mutta sain hänet kuitenkin ylipuhuttua asiaan. Itse haluaisin katsoa asian loppuun.

Miksi?

Olankohautuksen sijaan, Antero painoi katseensa jälleen kohti puolityhjää kahvikuppiaan. Hän pyöritteli kuppiaan käsissään samalla tavalla kuin ennustajaeukot ennustaessaan tulevaisuutta kahvinporoista.

Olin siihen aikaan kovin nuori, kun isä teki…siis kuoli ja asia on jotenkin vaivannut minua koko ikäni. En ole oikein päässyt asian yli ja ajattelin, että jos tästä saisin jotain sellaista tietoa…, hän jäi miettimään jatkoa.

…Että voisitte olla lopullisesti sinut asian kanssa, niinkö? autoin häntä.

Niin…jotenkin sillä lailla ajattelin. Ajattelin myös, että te voisitte hoitaa tämän tiedon hankinnan puolestani, minulla ei ole oikein kokemusta tällaisista jutuista.

Hänen katseensa pysyi edelleen alhaalla, ja muutenkin hän tuntui vajonneen johonkin omiin ajatuksiinsa.

Katselin Anteroa hetken mietteissäni. Olin vahvasti sitä mieltä, että Anteron äiti oli oikeassa, tässä oli kyseessä pelkkä huijausyritys, mutta toisaalta Anteron olemus heijasti sellaista alakuloista toiveikkuutta, että aloin tuntea tiettyä myötätuntoa häntä kohtaan. Sitä paitsi tässä olisi tarjolla todella helposti parin päivän palkka.

Hyvä on, voin hoitaa asian puolestanne, sanoin Anterolle, ja hänen katseensa kohosi välittömästi samalla kun häneen ilmeensä kirkastui. Mutta en teinä odottaisi asialta liikoja. Kuten äitisi sanoi, tässä on todennäköisesti vain kysymyksessä yritys rahastaa teitä.

Se ei haittaa…kiitos teille, että autatte. Tämä on hieno juttu. Paljonko veloitatte tästä? Antero sanoi, ja alkoi samalla kaivaa lompakkoaan takin povitaskusta. Toppuuttelin häntä nostamalla kättäni torjuvaan asentoon.

Maksun voitte hoitaa myöhemmin, kun asia on hoidettu loppuun. Laskutan 100 markkaa päivältä plus kulut, mutta en tarvitse ennakkoa. Sen sijaan haluaisin avaimen sinne Kruununpuiston kotimuseoon sekä tiedon siitä, löytyisikö joku henkilö, joka tuntisi museon sisällön paremmin kuin te ja äitinne.

Tottakai, Antero sanoi ja siirsi kätensä takin povitaskulta vasemman puoleiselle sivutaskulle ja poimi sieltä avainnipun. Hän irrotti nipusta yhden abloy-avaimen ja ojensi sen pöydän yli minulle.

Parhaiten museon tavaroista on varmasti perillä kaupungin musiikkiopiston rehtori Kaarlo Rinne. Hän on myös tunnettu Kalliopuro tutkija. Hän on kirjoittanut kaksi kirjaakin isän musiikista, ja perehtynyt muutenkin hänen uraansa paremmin kuin kukaan muu. Hän on viettänyt aika paljon aikaa Kruununpuiston talossa kerätessään aineistoa tutkimuksiinsa. Itse asiassa hän on luvannut meille, että hän tekisi museossa jonkinlaisen inventaarion, josko sitä kautta saisimme tietoa mahdollisesti puuttuvista tavaroista.

Kiitin Anteroa avaimesta, ja jätin hieman helpottuneemman oloisen miehen yksin pöytään istumaan ja maksamaan kahvilaskuamme. Ulko-oven vieressä oli puhelinautomaatti, sellainen moderni, iso muovinen kupu puhelinlaitteen ympärillä, ikäänkuin jättimäinen avaruuskypärä. Puhelimen alapuolella oli kapea taso ja sen päällä siisti, käyttämättömän näköinen puhelinluettelo. Ei ollenkaan sellainen sotkettu, repaleinen luettelo, joita näki keskustan puhelinkioskeissa. Katsoin puhelinluettelosta varovasti musiikkiopiston numeron, ja veivasin sen. Annoin puhelimen hälyttää aika pitkään, ennen kuin suljin sen. Musiikkiopistossakin vietettiin ilmeisesti edelleen kesälomia. Seuraavaksi etsin luettelosta Kaarlo Rinteen kotinumeroa, ja löysinkin sellaisen. Kolmen hälytysäänen jälkeen numerosta vastasi ääni, joka esitteli itsensä Kaarlo Rinteeksi.

Minäkin esittelin itseni, ja kerroin edustavani Antero Kalliopuroa, ja että haluaisin tutustua Kalliopuron museoon, ja mielellään vielä niin, että hän olisi paikalla. En kertonut sen tarkemmin millä tavalla edustin Antero Kalliopuroa, mutta Kaarlo Rinne tuntui silti innostuvan asiasta ja kertoi, että hän pääsisi paikalle reilussa puolessa tunnissa. Sovimme tapaavamme siellä.

Kävelin autolleni ja mietin, että ei tämä nyt ehkä ollut ihan sellainen juttu jota olin mielessäni toivonut, enempikin vaikutti siltä kuin kyseessä olisi hukkareissu. Toisaalta, tässä ei menisi kuin pari päivää, ja sitten voisin taas kääntää katseeni kohti uusia haasteita. Niin kuin niin kovin usein aiemminkin, en olisi voinut olla enempää väärässä.

LUKU 2.

Löysin Kruununpuiston kaupunginosasta helposti Kalliopuron kotimuseon. Talo oli tyypillinen, heti sodan jälkeen rakennettu harjakattoinen omakotitalo, samanlaisia oli tämä kaupunki täynnä. Jätin autoni tonttia kiertävän orapihlaja-aidan viereen, ja menin metallisesta portista pihan puolelle. Talo vaikutti hyväkuntoiselta ja hyvin hoidetulta, lautaverhoilun maali näytti aika tuoreelta samoin kuin katon huopaverhoilu. Hiekkakäytävää, joka johti etuoven edessä oleville betoniportaille, reunusti molemmin puolin muutama viinimarja- ja karviaispensas.

Ulko-oveen oli kiinnitetty iso messinkilaatta, jossa kerrottiin, että kyseessä oli säveltäjä Johannes Kalliopuron kotimuseo, ja että se olisi avoinna sovittaessa. Alapuolella oli vielä puhelinnumero, johon soittamalla voisi sopia museoon pääsystä. Viimeksi mainittu seikka ei tietenkään koskenut minua, sillä minulla sattui olemaan avain. Vilkaisin kelloani ja huomasin, että olin hieman etuajassa, eikä Kaarlo Rinnettä näinollen näkynyt vielä missään.

Kävelin odotellessani talon taakse tutkimaan takaovea, jonka kautta murto oli tehty. Ovessa oli alunperin ollut metallilenkeissä roikkunut abloy-riippulukko. Näitä lukkoja ei ole mitenkään helppo tiirikoida, joten murtautujakin oli sen sijaan vääntänyt sorkkaraudalla lukon kohdalta oven rikki. Irronneita puunsäleitä lojui vielä oven edessä. Murtautujalla ei siis selkeästikään ollut avainta, tai ainakaan hän ei halunnut sellaista käyttää. Lisäksi murron eteen oli nähty sen verran vaivaa, että murtautujalla täytyi olla hyvä syy tekoonsa. Murron jäljiltä ovi oli usean laudan avulla naulattu umpeen ja varmuuden vuoksi myös eristetty poliisin vetämällä nauhalla.

Palasin etupihalle juuri sopivasti kun pihaan kääntyi polkupyörällä noin viisikymppinen mies. Hänellä oli tummat tuuheat hiukset, jotka olivat päälaelta sangen pitkät ja kohollaan kuin leijonan harja. Tuuli oli hänen pyöräillessään vielä korostanut tätä seikkaa. Mies oli kiinnittänyt housunlahkeensa pyykkipojilla estääkseen niiden likaantumisen ketjurasvaan. Irrotettuaan pyykkipojat hän käveli luokseni, kätteli ja esitteli itsensä Kaarlo Rinteeksi.

Ehdittekin tänne jo ennen minua, hän sitten sanoi ja nyökkäsi samalla kevyesti ohitseni talon taakse. Ja kävitte ilmeisesti tutustumassa myös murron jälkiin.

Niin kävin. Murtautuja on nähnyt aika lailla vaivaa murron suhteen. Osaatteko sanoa, onko jotain arvokasta viety?

Kaarlo Rinne siirsi katseensa takaisin minuun ja pudisti samalla päätään kevyesti.

En osaa oikein sanoa. Poliisi kysyi tietysti samaa, kun tulimme tänne rouva Kalliopuron ja hänen poikansa Anteron kanssa heti kun saimme tiedon murrosta. Ei museossa mielestäni mitään oikein arvokasta olekaan, flyygeliä lukuunottamatta, joten koko murto tuntuu ihan käsittämättömältä. Olin itsekin täysin samaa mieltä. Mitä järkeä on murtautua museoon, varastaa jotain mitä et voi kenellekään myydä tai edes julkisesti esitellä.

Nousimme betoniportaat etuovelle, avasin lukon Anterolta saamallani avaimella ja menimme sisään. Vaikka ulkona oli lämmintä, niin sisäilma tuntui vielä lämpimämmältä. Talossa ei oltu käyty varmaan muutamaan päivään, ja museoille tyypillinen hieman tunkkainen ilma korostui vielä lämpötilasta johtuen.

Ymmärsin Antero Kalliopurolta, että te olette käynyt täällä sangen usein, aloitin, samalla kun astuimme isoon tilaan talon alakerrassa. Kaarlo Rinne avasi tuuletusikkunan auki ennen kuin vastasi.

Pitää paikkansa. Olen viettänyt täällä paljon aikaa, varsinkin silloin, kun tein Kalliopuron musiikkiin liittyvää tutkimustyötä kirjojani varten. Hänen antoi samalla katseensa hieman haikeana kiertää huoneessa. Koko alakerta oli itse asiassa yhtä suurta avotilaa, Kalliopuro oli ilmeisesti tilaa remontoidessaan antanut kaataa kaikki ylimääräiset väliseinät pois. Perimmäisessä nurkassa seisoi iso flyygeli, vasemmalla seinustalla oli isohko kirjoituspöytä ja sen molemmilla puolilla tuolit. Pari nuottitelinettä seisoi oikealla seinustalla korkean baarijakkaran vieressä. Nuottitelineiden vieressä oli myös jalustoillaan kaksi laadukkaan näköistä mikrofonia, ja niiden takana pieni äänityspöytä upotettuine nauhurineen. Keittiöstä oli jätetty jäljelle tiskipöytä, liesi ja seinällä olevat astiakaapit. Lisäksi siinä oli pieni pöytä, jonka ääressä kaksi henkilöä olisi aterioinut hyvin. Ikkunan edessä oli mukavan kokoinen sohva. Seinillä oli runsaasti erilaisia konserttijulisteita konserteista, joissa Kalliopuro oli esiintynyt, joko yksin tai Jaakko Kaarnan kanssa. Lisäksi seinillä oli kymmeniä kehystettyjä valokuvia ja lehtileikkeitä Kalliopuron uran varrelta. Eihän se mikään Sibeliuksen Ainola ollut, mutta omalla tavallaan ihan kotoinen paikka. Saatoin helposti kuvitella Kalliopuron istumassa flyygelin takana ja Jaakko Kaarnan nojaamassa viulunsa kanssa baarijakkaraan.

Kaarlo Rinne kääntyi katsomaan minua.

Olikos täällä joku tietty asia, johon halusitte tutustua?

Rinne ilmeisesti ajatteli, että olisin kuitenkin ollut joku klassisen musiikin harrastaja, joka vain halusi tutustua suomalaisen mestarin kotimuseoon. Valotin suhdettani Antero Kalliopuroon sen verran, että kerroin olevani yksityisetsivä, ja tutkivani museoon tehtyä murtoa Anteron toivomuksesta.

Lähinnä minua kiinnostaisi tietää, huomaatteko te jotain sellaista, mikä puuttuisi täältä, tai ei muuten olisi kohdallaan murron jäljiltä?

Ymmärrän, hän sanoi nyökäten kevyesti samalla kun levitti käsiään avotilan suuntaan. No, kuten huomaatte, ei täällä nyt hirveästi mitään varastettavaa ole, jos edelleen jätetään tuo flyygeli pois laskuista.

Saman asian olin itsekin huomannut. Olin sisään tullessa huomannut myös eteisessä ylös johtavat portaat.

Entäs yläkerta?

Yläkerta on toiminut enempi varastona, siellä on laatikoissa erilaisia Johannes Kalliopuroon liittyviä dokumentteja, kirjeitä, kopioita käsintehdyistä nuoteista ja sen sellaista. Sitten siellä on pieni makuuhuone, jossa Kalliopuro nukkui, kun hän vietti täällä pidempiä aikoja.

Viettikö hän täällä pitkiäkin aikoja?

Joskus, kun hänellä oli voimakas luomisvimma päällä, hän saattoi olla täällä parikin viikkoa putkeen. Muutoin hän tietysti asui Villa Margaretassa perheensä kanssa. Rinne yritti kuulostaa siltä, että kaikesta huolimatta, Johannes Kalliopuro oli kunnon perheenisä.

Olihan heillä sitten myös se vuokrattu huvila siellä Tuusulanjärven rannalla, ja siellä vietettiin paljon aikaa varsinkin kesäisin, Rinne jatkoi. Siellä tosin vietettiin enempi taiteilijaelämää ystävien kesken, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Ymmärsinhän minä. Se tarkoitti, että huvilalla oli pääsääntöisesti nuottivihon sijaan pöydällä viini- tai konjakkipullo.

Ette siis huomanneet mitään puuttuvan? päättelin Rinteen vastauksesta. Rinne puisteli päätään.

En huomannut. Tosin olin täällä silloin poliisien kanssa ihan tuoreeltaan, ja olin varmaan hieman shokissa koko asiasta.

Ehkäpä meidän pitäisi katsoa nyt vähän tarkemmin, sanoin.

Sovimme Rinteen kanssa, että hän käy läpi yläkerran varastoa ja minä jäin alakertaan lähinnä tutustumaan seinillä oleviin kuviin ja julisteisiin.

Kehystettyjä kuvia, julisteita ja lehtileikkeitä oli kaikilla seinillä näennäisen epämääräisesti sinne tänne aseteltuina, ja aloitin tutustumiseni päätyseinän kuvista. Suurin osa kuvista oli otettu erilaisista esiintymistilanteista päätellen siitä, että niissä Kallipuro joko istui tai seisoi flyygelin ääressä. Taustalla näkyi useimmiten erikokoisia orkestereita. Monissa kuvissa seisoi flyygelin vierellä myös mies viulu kädessään, luultavimmin kyseessä oli Jaakko Kaarna, ajattelin.

Kehystetyt lehtileikkeet olivat kaikki artikkeleita ja arvosteluja eri konserttitapahtumista. Yhtä valokuvaa tutkailin hieman tarkemmin. Se poikkesi muista päätyseinällä olleista kuvista siinä mielessä, että siinä Kalliopuro poseerasi perheensä kanssa vaalean pitsihuvilan edessä. Kuvassa Kalliopuro piti vaimoaan tiukasti vasemmassa ja nuorta poikaa oikeassa kainalossaan. Pojan täytyi olla Antero, joten pojan iän perusteella valokuva oli otettu joskus 50-luvun alussa. Kalliopurolla oli yllään tumma puku ja valkoinen paita sekä kaulassaan vanhan mallinen solmuke. Hän oli itse asiassa ollut komea mies. Tummat, hieman lainehtivat hiukset oli kammattu otsalta taaksepäin jättäen tuuheat kulmakarvat hyvin esille. Tummien silmien katse oli terävän ja määrätietoisen oloinen. Kasvoja täydensi vielä hyvin hoidettu kokoparta, vähän samaan tyyliin kuin tsaari Nikolai II:lla aikanaan. Vieressä seissyt vaimo oli ainakin pään verran miestään lyhyempi, hento, klassisella tavalla kaunis nainen. Hänen hiuksensa oli kiinnitetty pään päälle jonkinlaiselle nutturalle, ja yllään hänellä oli hihaton, nilkkoihin ulottuva vaalea pitsimekko.

Kuvan tuijottamiseni keskeytyi, kun huomasin Kaarlo Rinteen seisovan takaani.

Tuo kuva on otettu vuonna 1951 Tuusulanjärven kesähuvilalla, hän sanoi asiantuntevaan sävyyn. Kalliopuro oli juuri palannut konserttikiertueeltaan Saksasta ja Ranskasta, ja oli myös viimeistelemässä 3. pianokonserttoaan. Kiertue oli ollut valtaisa menestys, ja se nosti hänet viimeistään kunniapaikalle suomalaisessa musiikkimaailmassa. Jaakko Kaarna oli tietenkin kiertueella mukana, ja hän on itseasiassa ottanut tämän valokuvan. Onko Kalliopuron musiikki teille tuttua?

Eipä ole, myönsin. Olen itse enempi jazz miehiä, klassinen musiikki on aina ollut minulle jotenkin vierasta.

Ymmärrän, toisaalta jazz ja klassinen musiikki eivät ole niin kaukana toisistaan kuin voisi kuvitella. Vaikka jazzin perusta onkin tullut neekereiden orjuuden ajan lauluista puuvillapelloilla, niin kyllä siinä on lainauksia myös klassisesta musiikista.

Täytyi myöntää, että hän oli asiassa oikeassa, ensimmäisenä minun mieleeni tuli Milt Jacksonin ja Percy Heathin kipparoima Modern Jazz Quartet hyvänä esimerkkinä.

Tuijotimme vielä kuvaa yhdessä hetken hiljaisuudessa. Sitten Kaarlo Rinne rikkoi hiljaisuuden.

Kun katsoo tuota kuvaa, niin on vaikea kuvitella, että vain muutamaa vuotta myöhemmin Johannes Kalliopuro päätti elämänsä itse.

Niin, itsemurhahan se oli. Mieleeni palautuivat ensimmäiset vuoteni poliisilaitoksen palveluksessa. Asia oli tietysti silloin vahvasti tapetilla, mutta siitä ei julkisuudessa hirveästi kirjoiteltu tai puhuttu. Ilmeisesti sillä haluttiin suojella perhettä ja Kalliopuron mainetta. Tutkintakin päätyi sangen nopeasti siihen lopputulemaan, että kyseessä oli itsemurha.

Aivan, niin traagista, Rinne puisteli päätään.

Oli aika vaihtaa puheenaihetta.

Löysittekö yläkerrasta mitään mielenkiintoista? Puuttuiko jotain?

Vaikea sanoa suoralta kädeltä. Siellä on yksi iso nahkainen arkku, jossa on kopiot Kallipuron käsintehdyistä alkuperäisistä nuoteista. Sen kansi oli auki, enkä muista oliko se jäänyt auki minulta. En myöskään muista ulkoa kaikkia eri kopioita, joita siellä oli. Minulla on kyllä toimistollani tarkka luettelo niistä, joten täytyy tehdä sen avulla vertailu.

Nyökkäsin Rinteelle, ja käännyin silmäilemään muilla seinillä olleita kuvia. Vaikka kaikki kuvat näyttivätkin olleen sijoiteltu hieman epämääräisesti seinille, asettelussa näytti kuitenkin olevan jonkinlainen säännönmukaisuus. Ehkä siitä syystä katseeni kiinnittyi vasemmalla sivuseinällä olleeseen aukkoon, aukkoon jonka ei mielestäni olisi pitänyt olla siinä. Kävelin seinän luo Kaarlo Rinne perässäni. Aukon kohdalla seinässä oli pieni naulan tekemä reikä.

Tästähän puuttuu yksi kuva, vai mitä? kysyin Rinteeltä ja osoitin tyhjää tilaa seinässä.

Totta, niin muuten puuttuukin, hän vastasi puoliksi hämmästyneenä.

Osaatteko sanoa mikä kuva tässä on ollut?

Hmm, täytyypä miettiä…nämä kaikki kuvat tässä ovat vanhempia, Kalliopuron uran alkupuolelta…tässä muistaakseni oli kuva hänestä ja Jaakko Kaarnasta, sellainen enempi poseerauskuva. En kuitenkaan ole täysin varma asiasta. Minulla on luettelo myös näistä kaikista kuvista, minun täytyy tarkistaa asia.

Mietin, että mahtaisiko hänellä olla lista myös Kalliopuron käyttämistä sukista ja alushousuista. En kehdannut kysyä.

Meidän täytynee tulla tänne uudestaan teidän listojen kanssa.

Niin varmaankin, hän huokaisi. Sopisiko huomenna?

Sanoin, että sopii hyvin. Kiitin Rinnettä vaivan näöstään ja poistuin ulos raittiiseen ilmaan. Rinne jäi vielä sisälle katselemaan ja puuhastelemaan jotain.

Pihalla huomasin, kuinka nuori, hieman yli parikymppinen mies katseli minua naapuritontin orapihlaja-aidan yli. Sylissään hänellä oli tavallisen näköinen ruskea pahvilaatikko.

Päivää, hän aloitti. "Olette