Itsenäisyyden ilmansuunnat

By Heikki Talvitie and Risto Repo

Heikki Talvitie työskenteli vuosikymmeniä diplomaattina. Belgrad, Moskova ja Tukholma tulivat Talvitielle tutuiksi suurlähettilään työssä. Diplomaattivuosien aikana Talvitielle muodostui vahva tietämys Suomen suhteesta sen naapurivaltioihin. Erityisesti Talvitie loistaa tietämyksessä Neuvostoliiton ja Venäjän suhteen – olihan Talvitie Moskovassa juuri Neuvostoliiton hajoamisen aikoihin 1990-luvun taitteessa. Itsenäisyyden ilmansuunnat on mielenkiintoinen yhteenveto Talvitien kokemuksista ja poliittisesta ajattelusta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 4, 2022
• ISBN: 9788728293249

Book preview

Itsenäisyyden ilmansuunnat

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2015, 2022 Heikki Talvitie, Risto Repo and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728293249

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Kun Suomi täytti 105…

Tämä kirja, suurlähettiläs Heikki Talvitien Itsenäisyyden ilmansuunnat julkaistiin syksyllä vuonna 2015. Kun se ilmestyy uudelleen uusissa muodoissa nyt seitsemän vuotta myöhemmin, Suomen suhteet Venäjään elävät historiallisessa muutoksessa. Tätä tilannetta haluamme avata uudistetussa esipuheessa. Emme kuitenkaan koe tarvetta muuttaa kirjamme sisältöä muilta osin. Pikemminkin koemme, että kevään 2022 tapahtumat – sota Ukrainassa sekä lännen ja Venäjän tulehtuneet välit kauppasotineen – vahvistavat sitä viestiä, minkä kirjallamme halusimme sanoa.

1990-luvun alkuvuosina haaveiltua rauhan, yleisen hyvinvoinnin, kansainvälisen yhteistyön ja vapauden aikaa ei koittanutkaan. Päinvastoin: kansainväliset suhteet ovat tulehtuneet ja yhteiskunnalliset suhteet kärjistyneet ja samalla päälle kaatuva ympäristökriisi vaatisi täydellistä muutosta niin kansainvälisessä järjestelmässä kuin tavoissa, millä ihmisyhteisöt maan päällä elävät yhdessä ja erikseen.

Onko yllätys, että tässä kävikin näin?

Palatkaamme vuoteen 1990.

Suomen suurlähettiläänä Moskovassa on Heikki Talvitie, ollut sitä jo vuodesta 1988 lähtien. Hän kirjoittaa Saksojen yhdistymisestä salaisen raportin silloiselle ulkoministerille Pertti Paasiolle. Tuon ajan raportit on nyt julkistettu. Seuraavassa eräs sen avainkohta:

Ei ole vielä arvioitavissa, minkälainen on tulevaisuuden suurvalta itärajallamme. Kommunistinen ideologia tulee kuitenkin menettämään johtavan asemansa myös itäisessä naapurissamme. Sen ulkomaiset ulottuvuudet ovat jo hyvää vauhtia menettämässä merkitystään. En näe pitkällä säteellä muuta vaihtoehtoa kuin sen, että venäläinen nationalismi tulee pitkälti korvaamaan voimalatauksen, jonka ideologia on antanut Neuvostoliitolle.

Kun Talvitie kirjoitti raporttinsa 3.10.1990, Neuvostoliitto oli yhä olemassa, oli vielä yli vuoden. Neuvostoliiton hajoaminen itsenäistyneiksi valtioiksi eli vasta liikehdintöjen ja julistusten tasolla. Boris Jeltsin oli Venäjän presidentti. Vallankaappausyritykseen oli aikaa yli vuosi. Baltiassa ei oltu vielä koettu tammikuun 1991 verisiä yhteenottoja. Kommunistinen puolue oli maan hallitseva puolue ja kaikki omistus oli yhä valtion käsissä. Suurelle yleisölle täysin tuntematon everstiluutnantti Vladimir Putin toimi maan ulkomaantiedustelun KGB:n upseerina Itä-Saksassa, DDR:ssä.

Kun ajattelemme juuri tätä, tämän johdannon kirjoittamisen hetkeä, kannattaa kiinnittää huomiota erityisesti toiseen raportin avainkohdista:

Venäläinen nationalismi ei tänä päivänä ole kiinnostunut turvallisuuskysymyksistä. Tilanne muistuttaa paljolti 1920-luvun alkua. Muut asiat prioriteettilistassa ovat ennen turvallisuutta. Venäläiset politiikan tekijät ovat ´uusia ihmisiä´ ja tänä päivänä voidaan jättää huomioimatta sellaisia turvallisuusintressejä, jotka muutaman vuosikymmenen päästä taas havaitaan tärkeiksi.

Juuri sitä aikaa elämme nyt, maaliskuussa 2022.

Kun tämä kansalliseen turvallisuuteensa herännyt Venäjä esittää, että ’nyt riittää’ tarkoittaen sillä Naton laajenemista ja sotilaallista vyörytystä Venäjän federaation rajoille, ymmärrän sen viestimisestä, että se aikoo myös toteuttaa tämän näkemyksensä, Talvitie sanoo. Lännellä ei tunnu oikein olevan itselläänkään selvää kuvaa siitä, mistä oikein puhuttiin ja millä voimalla puhuttiin silloin, kun Naton laajeneminen kohti Venäjän rajoja alkoi Saksojen yhdistymisellä, tuona vuonna 1990.

Kun Vladimir Putin 10.2.2007 piti Münchenissä kuuluisan nyt riittää -puheensa, elettiin hänen tuolloin viimeistä presidenttivuottaan. Vuonna 2008 presidentiksi astui Dmitri Medvedev. Pian Medvedevin virkaanastujaisten jälkeen länsi ilmoitti varsin suorasukaisesti, että Kosovon itsenäisyys tullaan tunnustamaan, vaikka Serbia sitä vastusti.

Osallistuin tuolloin kokoukseen, jota Suomen puolelta veti Teija Tiilikainen ja Venäjän puolelta tuolloinen Venäjän varaulkoministeri Aleksandr Grushko. Tiilikainen ilmoitti, että Suomi ja länsi tulevat tunnustamaan Kosovon itsenäisyyden. Grushko vastasi, että ’kansainvälisessä politiikassa astutaan kriisien aikaan, jos niin tulette tekemään.’

Venäjän ja Serbian yhteys on ollut historiallisesti erittäin tiivis. Itse asiassa ensimmäinen maailmansota alkoi koko tästä vyyhdestä. Venäjä tuli Serbian avuksi, kun Itävalta-Unkari julisti sodan Serbialle arkkiherttua Frans Ferdinandin murhan jälkeen.

Suomen on ollut vaikea suhtautua Kosovon kysymykseen, mihin on vaikuttanut se, millainen rooli presidentti Martti Ahtisaarella tuolloisena diplomaattina oli tapahtumissa, Talvitie selittää.

Ahtisaari toimi Kosovon sodan jälkeisen tilanteen yhtenä koordinaattorina. Kun Ahtisaari pyrki ratkaisun myöhemmissä vaiheissa vierailemaan Moskovassa, niin venäläisten vastaus oli, että hänet otetaan vastaan mikäli hänellä on Kosovo-kysymyksessä jotain uutta esitettävänä. Tässä ’uusi’ venäläisten mielessä tarkoitti, että Venäjää ei suljeta pois Balkanin valtioiden ja kansojen uudelleenjärjestelystä eli Kosovon tilanteen ratkaisemisesta. Ahtisaari ei sitten käynytkään Moskovassa. Kun Venäjällä on katsottu Ahtisaaren tukeneen Kosovon itsenäisyyttä Serbiasta ilman serbialaisten suostumusta, tuli hänen kykynsä toimia välittäjänä lännen ja Venäjän välisissä kysymyksissä tiensä päähän.

Muutama kuukausi myöhemmin huhtikuussa 2008 Bukarestissa pidettiin Naton huippukokous. Siellä keskeinen kysymys oli Georgian ja Ukrainan mahdollinen Nato-jäsenyys. Saavutettiin kompromissi, jossa ei annettu mitään mutta luvattiin Georgialle ja Ukrainalle jäsenyys joskus tulevaisuudessa. Annettiin jäsenyysperspektiivi, mutta ei aikaperspektiiviä.

Georgian johtaja Mikheil Saakashvili oli pettynyt, hän oli olettanut, että Nato-asiassa edetään pidemmälle. Myös venäläiset puolestaan pitivät tulosta kannaltaan erittäin kielteisenä.

Elokuussa samana vuonna 2008 Saakashvili aloitti sotatoimet Etelä-Ossetiassa ja venäläiset vastasivat. Venäläisten pelko oli, että länsi vyöryttää Georgian kautta Kaukasian itselleen. Yhdysvallat oli ilmoittanut, että se ei aio sekaantua tähän sotaan.

Venäjä vastasi sotilaallisesti juuri Etelä-Ossetiassa miehittäen sen ja Abhaasian. Se vetosi siihen, mitä länsi oli tehnyt Kosovon osalta, ja tunnusti Etelä-Ossetian ja Abhaasian itsenäisyyden vastoin Georgian kantaa. Näin Venäjä sai sillanpääaseman Georgiassa. Seuraavassa vaiheessa pakolaisvirta alkoi vyöryä Eurooppaan.

Sitten seurasivat Maidanin tapahtumat ja Ukrainan presidentti Viktor Janukovitshin pako Venäjälle. Noihin aikoihin tapahtumiin Kiovassa olivat vaikuttamassa USA:n silloinen varapresidentti Joe Biden, CIA:n johtaja John O.Brennan ja varaulkoministeri Victoria Nuland – heidän tuolloisella läsnäolollaan on vielä tänä päivänäkin merkityksensä Ukrainan tapahtumissa. Ilmeisesti juuri tämän kolmikon mukanaolo hälytti Venäjän. Alkoi näyttää siltä, että Yhdysvallat sekä pyrkii että kykenee vaikuttamaan siihen, millainen hallitus Ukrainaan muodostuu Janukovitshin jälkeen.

Venäläiset miettivät vastaliikettään ja päätyivät vihreisiin miehiin He ottivat haltuunsa Krimin, ja Itä-Ukrainan Donbassin alueelle alettiin vaatia autonomiaa. Oli myös kyse venäjän kielen asemasta ja tietyistä muista vaatimuksista. Venäjän maayhteys ja veden saanti Dnjepristä Krimille olivat kaksi suurta ongelmaa, joista kumpaakaan ei saatu vihreillä miehillä ratkaistuksi.

Venäjän toimiin Ukrainassa länsi vastasi merkittävillä pakotteilla, minkä jälkeen Venäjä asetti vastapakotteita ja EU puolestaan  vastapakotteita Venäjän pakotteille. Oikeastaan siitä lähtien EU:n politiikka on ollut pakotepolitiikkaa. Aina kun Venäjä jotakin tekee, lisätään pakotteita. Kaikki tämä ei ole johtanut oikeastaan mihinkään muuhun kuin kriisin syvenemiseen. EU:lla ei ole työkaluja aseellisen voiman käyttämiseksi Venäjän aseellista voimaa vastaan. Kaikki riippuu Yhdysvalloista.

Ukrainan kysymyksen tekee erityisen hankalaksi sekin, että se on kahden suurvallan johtajalle henkilökohtainen kysymys. Biden oli Maidanissa mukana, hänen pojallaan oli merkittävää liiketoimintaa Ukrainassa, ja hän oli jo aiemmin vaikuttamassa muun muassa maan korkeimman oikeusviranomaisen vaihtamiseen. Putinille tämä on samoin henkilökohtainen, koko hänen poliittista perintöään koskeva kysymys. Vastakkain eivät ole siis kahden suurvallan johtajat, jotka pohtivat etäältä tarkastellen järkevintä ratkaisua päästä yhdessä eteenpäin, vaan kaksi rintamiensa etulinjalaista.

"Onhan tämä Suomenkin osalta paljossa yhden miehen varassa. Kun Sauli Niinistö aloitti presidenttinä, tuskin kovin moni tuli ajatelleeksi, että hänestä tulisi geopolitiikkaa syvästi harrastava ja siinä jopa onnistuva presidentti. Hänen nousunsa nykyiseen asemaansa on ollut pitkä prosessi. Kun ensimmäiset EU-pakotteet asetettiin Venäjälle ja silloinen pääministeri Alexander Stubb kävi ne allekirjoittamassa, ilmoitti presidentti, että jos Suomen etu sitä vaatii, hän tulee tapaamaan presidentti Putinia.

"Kun Niinistö sitten tapasi Putinin, kiinnostuivat myös Kiinan johtaja Xi Jinping ja Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump Niinistöstä. Sitten myös Ranskan Emmanuel Macron. Syntyi yhteys, eräänlainen erittäin korkean tason foorumi, jolla kyettiin peilaamaan Suomen etuja näissä kriiseissä. Suomi sai liikkumatilaa isojen poikien pöydissä.

"EU on osoittautunut idän politiikassaan melkoiseksi alisuorittajaksi. Nyt olemme siinä tilanteessa, että Yhdysvaltojen presidentti Biden haluaisi dialogia Venäjän kanssa, mutta se on vaikeata kahdestakin syystä. Ensinnäkään Yhdysvaltojen kongressi ei halua dialogia vaan lisää pakotteita. Eurooppa ja sen Nato-maat puolestaan pelkäävät, että Yhdysvallat sopii Venäjän kanssa jotakin heidän päänsä yli.

Suomen aseman kannalta on ollut hyvä, että meillä on Nato-optio. Olemme olleet presidentin kautta aika tiukkana siitä, että se optio on meillä ja että me käsittelemme sitä omissa intresseissämme. Toisaalta Niinistön ja Putinin välinen dialogi on tuonut Suomelle sen kaltaista tietoa, jota muuten ei olisi saatavissa. Suomi on voinut harjoittaa omanlaistaan politiikkaa, joka on uniikkia johtuen uniikista maantieteellisestä, kulttuurisesta ja historiallisesta ja asemastamme, mutta joka ei ole provosoivaa mihinkään suuntaan.

Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuun lopulla 2022 Suomen liikkumatila on kaventunut. Toisaalta sitä on saatu lisää Euroopassa ja sitä on voitu kartuttaa toimimalla yhdessä muiden EU-maiden kanssa pakotepolitiikassa ja Ukrainan avustamisessa säilyttäen ominaislaatumme.

"Jos Suomen talvi- ja jatkosodat olivat keisarillisen Venäjän hajoamissotia, niin

Tšetšenian sodat, Georgian sota ja nyt Ukrainan sota ovat Neuvostoliiton hajoamissotia. Tätä kirjoitettaessa maaliskuussa 2022 Ukraina käy omaa talvisotaansa. Se on yksin. Sillä on maailman sympatia, se saa humanitaarista apua ja myös aseapua, mutta Venäjän armeijan kanssa se taistelee yksin.

 Kun sanotaan, että ’venäläiset eivät viime aikoina ole viestittäneet Suomelle mitään’, niin se osoittaa ennen muuta täydellistä kyvyttömyyttä ymmärtää sitä, miten Venäjä tänä päivänä Suomelle viestittää. Mutta viestittänyt se on, Talvitie sanoo.

Venäjä ei osallistunut suomalais-ugrilaiseen maailmankongressiin enää vuonna 2021. Se ilmoitti hyvin alhaiselta tasolta, että Suomi ja Viro pyrkivät suomalaisugrilaisen yhteistyön kautta hajottamaan Venäjää. Koskaan aikaisemmin Suomea ei ole mainittu tällaisessa yhteydessä.

"Meillä on Venäjän Karjalassa ollut erilaisia projekteja, on haluttu saada selville suomalaiset, jotka ovat kuolleet Venäjällä autonomian ajasta tähän päivään asti. Nyt näyttää siltä, että arkistot ovat sulkeutumassa. Venäläisiä ei voida tutkia – tarkoittaen suomalaisugrilaisia, inkeriläisiä, karjalaisia – ja näyttäisi siltä, että myös vuodet 1937-38 ovat arkistoissa sulkeutumassa. On olemassa tämä Suomi-tekijä joka Venäjän Karjalassa aina vaikuttaa. Kun kansainvälinen tilanne kiristyy ja Suomi on osa länttä, nähdään Venäjän Karjalassa Suomi-tekijän vaikutus.

"Suomi on myös harjoitellut niin Naton kuin Yhdysvaltojen kanssa Suomen alueella. Tämä on ilmeisesti ollut aika sensitiivinen kysymys Venäjälle. Olen ymmärtänyt, että tasavallan presidentti on aikanaan sanonut, että Suomi ei harjoittele artikla 5. alaisissa Naton sotilasharjoituksissa, joka tavallaan rajaa ärsytyskynnystä, joka näillä harjoituksilla on Venäjän suuntaan.

"Suomi menettelee siten, että se ei luovu omasta kapasiteetistaan mutta se ei provosoi myöskään. Minusta tämä on nykylinja, joka ainakin toistaiseksi näyttäisi riittävän.  Venäläiset – viimeksi ulkoministeri Sergei Lavrov – kutsuvat sitä Suomen ja Ruotsin ’puolueettomuudeksi’, mehän kutsumme sitä ’sotilaalliseksi liittoutumattomuudeksi.’ Sillä on yhtä kaikki arvoa Venäjälle tänä päivänä.

"Tämän aseman, statuksen kautta Suomi ja Ruotsi saavat tiettyä vakautta omaan turvallisuuskuvioonsa. Jos sitä lähdetään muuttamaan, tilanne eskaloituu. Mihin suuntaan se eskaloituu, sitä on vaikea sanoa. Venäläisethän puhuvat Ukrainan tilanteen yhteydessä ’sotilasteknisistä toimista’ määrittelemättä, mitä ne ovat. Minun mielestäni meillä on sadan vuoden kokemus sotilasteknisistä toimista. Kyllä meillä pitäisi olla kylliksi järkeä ymmärtää tilanteen vakavuus.

"Sota Ukrainassa on lisännyt Nato-jäsenyyden kannatusta Suomessa siten, että jo nyt gallupeissa jäsenyyden kannattajat ylittävät 50 prosentin rajan. Yleinen mielipide on tullut Venäjälle vihamieliseksi, ja länsi mukaan lukien Suomi ovat jo kauppasodassa.

"Suomen valtiollinen johto: tasavallan presidentti, hallitus ja eduskunta ovat ne suvereenit orgaanit, joiden varassa maan kohtalo on. Luottakaamme siihen, että heidän johdollaan Suomi selviää Ukrainan sodan kriisistä ilman vakavia seuraamuksia.

"Jos nyt Vladimir Putinin ajattelua uskaltaa arvioida, uskoisin hänen olevan sitä mieltä, että Venäjän turvallisuusintressit pitää saada sillä tavalla esille, että myös lännessä ymmärrettäisiin niitä. Hänellä oli aloittaessaan takanaan se nöyryytys, jonka Venäjä Neuvostoliiton hajotessa peri, kun se oli heikko partneri verrattuna Yhdysvaltoihin ja länteen yleensä. Nyt Venäjällä on aseellista kapasiteettia, joka on verrattavissa länteen, tietyillä alueilla jopa länttä kehittyneempää aseistusta.

"On syytä muistaa, että kuten kävi Gorbatshovin ja myöhemmin Jeltsinin, niin uudistaja melkein aina Venäjällä kohtaa vanhoillisten vastarinnan. Nykytilanne, jossa Yhdysvallat, Nato ja Euroopan unioni ovat Venäjän rajoilla, on antanut Venäjän vanhoillisille työkaluja käteen. Myös Putin joutuu ottamaan nämä konservatiiviset voimat huomioon. Lisäksi kun nyt on luotu tehokkaat asevoimat ja käydään sotaa Ukrainassa, painaa myös armeijan sana.

Sota Ukrainassa tulee vaikuttamaan pitkään lännen ja Venäjän suhteisiin. Silti on kaikkien etu, että päästään taas diplomatian tielle, nähdään jälleen tähdet, taivaan kappaleet.

maaliskuussa 2022

Risto Repo

1

Kun Suomi täytti 75…

Vajaat neljännesvuosisata sitten haastattelin ensimmäistä kertaa suurlähettiläs Heikki Talvitietä. Hän oli tuolloin tullut toimineeksi viisi vuotta Suomen Moskovan suurlähettiläänä, syksystä 1988 syksyyn 1992.

Talvitie oli Suomen viimeinen Neuvostoliiton ja ensimmäinen Venäjän suurlähettiläs. Suomi oli elänyt ensimmäiset 75 vuottaan itsenäisenä valtiona. Saman ajan oli kestänyt lokakuun vallankumouksen lapsi, Neuvostoliitto, maailman ensimmäinen sosialistiseksi, lopulta peräti kommunistiseksi julistautunut valtio.

Talvitie sai paikan päällä todistaa, miten imperiumi romahtaa. Neuvostoliitto ei kestänyt, se jaksoi vain sen 75 vuotta. Historian harrastajana Talvitie tiesi hyvin, että imperiumeja syntyy ja kuolee, ja että sen sisäisen järjestyksen muuttuminen ei tarkoita sitä, etteikö se jossakin muodossa yhä jatkaisi elämäänsä ja vaikutustaan.

Myös, että kun suurissa rytisee, niiden reunamilla tutisee. Hän osasi ulkoa Suomen historian lepattelevat kartat, hän oli jopa aloittanut oman elämänsä ensi kuukaudet taas yhden heilahduksen alla, kun hänen perheensä joutui lähtemään Talvisodan evakkoon Viipurista vuonna 1939 kuukauden ikäiset kaksoispojat mukanaan.

Se haastattelu julkaistiin Suomen Kuvalehden Suomen 75 -vuotisjuhlanumerossa 6.12.1992. Siitä tuli yksi lehden historian pisimmistä haastatteluista, teimme sitä Talvitien kanssa viikkokaupalla.

Mutta asiakin oli aika suuri: käymällä läpi omia kokemuksiaan imperiumin romahdusprosessin seuraamisesta ja sen kaikista vaikutuksista, yrittämällä koko elämänsä historiaa harrastamalla tajuta, minkälaiset seikat vaikuttavat yhteisöjen syntymisiin, elämiin ja kuolemisiin, olemalla syntymäkaupunkinsa menettänyt evakkolapsi Heikki Talvitie koetti haastattelussa jollakin tapaa luonnostella, millä tavalla Suomen hänen mielestään tulisi toimia, mitä sen tulisi ottaa huomioon, että vaikka vieressä ryskyisi miten, vaikka vallassa olisi kuka tahansa, Suomi kuitenkin kestäisi, säilyttäisi sen kalliilla hankitun itsenäisyytensä. Ja kun hän puhuu kalliilla, hän ei puhu kymmenien, vaan satojen vuosien kansakunnan itsenäiseksi muodostumiseen vaadittavasta prosessista.

Heikki Talvitie kirjoittaa omissa teksteissään poikkeuksetta Talvisodan aina isolla. Hänelle se on ainoa Suomen itsenäisyyden ajan sotilaallisista yhteenotoista, josta on oikeutettua käyttää ilmaisua Vapaussota.

Itsenäistyvät valtiot joutuvat tai ajautuvat aina tekemään sisäisen selvityksensä siitä, millä ehdoilla ja kenen toimesta valtakuntaa johdetaan ja kehitetään. Ei aina, mutta usein, kuten Suomen tapauksessa, prosessi on väkivaltainen. Sellaista vaihetta Talvitie on diplomaattiaikanaan joutunut todistamaan muualla: Jugoslaviassa, Neuvostoliitto-Venäjällä, Baltiassa, Gruusiassa ja muualla Etelä-Kaukasuksella.

Ei aina, mutta usein, se valtio, josta on irtaannuttu haastaa itsenäistymisen jälkeen irtaantuneen. Talvitie on etenkin Suomen osalta, mutta myös yleisesti koettanut tutkia että miksi, minkälaiset tekijät siihen vaikuttavat.

Suomi haastettiin Talvisodalla, koska Stalinilla oli laajenevia imperiumisuunnitelmia ja koska itsenäinen Suomi oli suurvaltahaaveiden, sekä hyökkäämisen että puolustamisen, tiellä. Se oli se vaihe, jolloin piti osoittaa, että saavutettua itsenäisyyttä oltaisiin valmiita puolustamaan, myös verellä.

Hän halusi tietää, että miten se olisi mahdollista jatkossa, se itsenäisyydestä kiinnipitäminen, ilman verta.

Kun Suomen Kuvalehden haastattelu tehtiin, syksyllä 1992, Neuvostoliitto oli lakannut olemasta saman vuoden alussa. Tilalla oli Venäjä, ja sen johtajana Boris Jeltsin, joka poliittisen valtataistelunsa aikana oli jaksanut muistuttaa, että hänen Venäjästään kuka tahansa saa itsenäistyä aivan miten haluaa, ja että Neuvostoliiton ajan rikoksia – myös rajaseuraamuksia – voitaisiin hyvinkin ajatella muutettaviksi.

Suomessa monet Itä-Karjalan palauttamisesta haaveilleet näkivät, että juuri nyt olisi toimittava. Viipurin menettämisestä yhä pientä traumaa kantava Heikki Talvitie oli eri mieltä.

"En minä erityisemmin kunnioita niitä ihmisiä, jotka nyt sanovat, että Viipuria ei pidä hankkia takaisin siksi,