Venäjä, Venäjä, Venäjä!

By Heikki Talvitie

Suomen ja Venäjän naapurisuhde on historialtaan vaiherikas, ja käänteitä mahtuu nykypäiväänkin. Voiko Venäjää ymmärtää? Miksi Venäjä kokee laajenevan Naton ja Euroopan unionin uhkaksi itselleen? Entä miten Suomen kannattaisi asennoitua naapurimaahansa?Diplomaatti ja entinen Suomi-Venäjä-seuran puheenjohtaja Heikki Talvitie tuntee naapurimaamme syvällisesti. Talvitie toimi suurlähettiläänä Moskovassa Neuvostoliiton hajotessa. Vuonna 2015 ensimmäisen kerran julkaistu "Venäjä, Venäjä, Venäjä!" avaa Talvitien ajattelua idänsuhteista ja toimii laajana katsauksensa Suomen ja Venäjän historiaan ja suhteeseen.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 4, 2022
• ISBN: 9788728293232

Book preview

Venäjä, Venäjä, Venäjä!

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2014, 2022 Heikki Talvitie and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728293232

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Kristiinalle

Lukijalle

Olen kirjoittanut Venäjä-teemoista noin seitsemän vuoden ajan tekstejä, joiden osalta Venäjä-teemat eivät ole menettäneet ajankohtaisuuttaan, päinvastoin. Silti tietty ajanjakso, kuusi tai seitsemän vuotta, antaa teemoille tarvittavan variaation, jotta niiden kantavuus voitaisiin havaita päivänkohtaisten tilanteiden takaa.

Tekstien kirjoittaminen alkoi vuonna 2007. Silloin oli iso uutinen, kun puolustusministeri Jyri Häkämies sanoi Washingtonissa Suomen haasteiden olevan Venäjä, Venäjä ja Venäjä. Puhe oli kokonaisuudessaan varsin tasapainoinen, mutta nuo kolminkertaiset Venäjä-ilmaisut veivät suomalaisen keskustelun mennessään ja kuvastivat omalta osaltaan Suomessa vellovaa Venäjä-teemakeskustelua ja sen luonnetta.

Useimmat tekstit ovat ilmestyneet Suomi-Venäjä-Seuran nettisivuilla puheenjohtajan palstalla. Tämä on taannut sen, että Venäjä on niiden keskiössä koskivat ne sitten muilta osin Suomea, Itämeren aluetta, Eurooppaa tai maailmaa laajemmin. Tekstien suuri yhteinen nimittäjä on Venäjä, sen tila ja sija maailmassa ja nimenomaan suhteessa Suomeen ja suomalaisiin.

Olen historian harrastaja. Minua on aina kiinnostanut Venäjän historia ja Ruotsin historia. Olen palvellut kolmeen otteeseen Suomen Moskovan suurlähetystössä: avustajana 1966–68, jolloin troikka oli vielä koossa: Leonid Brezhnev, Aleksei Kosygin ja Nikolai Podgornyi, ministerineuvoksena 1976–80, jolloin Brezhnev jo oli ylhäisessä yksinäisyydessään ja suurlähettiläänä 1988–92, jolloin Mihail Gorbatshov yritti uudistaa Neuvostoliittoa, epäonnistui. Tämän epäonnistumisen seurauksena Boris Jeltsin hajotti Neuvostoliiton ja astui Venäjän Federaation johtoon.

Ruotsissa toimin suurlähettiläänä 1996–2002, jolloin minua kiinnosti ennen kaikkea Ruotsin ulko- ja turvallisuuspolitiikan pitkä jatkumo, 1812-vuoden politiikka.

Kirjan ensimmäinen osa käsittää siis Venäjä-tekstejä seitsemän vuoden ajalta. Tekstit ovat järjestyksessä uusimmasta alkaen.

Kirjan toinen osa käsittää kolme historiallista katsausta: Suurvalta Venäjä ja Suomi, Skandinavian keskuksessa sijaitseva Ruotsi ja Suomi sekä Euroopan Unioni ja Suomi. Niiden tarkoituksena on antaa lukijalle kuva minun historiakäsityksestäni, joiden pohjalta ensimmäisen osan tekstit ovat syntyneet tämän päivän teemojen ympärille.

Kirjan kolmas osa käsittää Suomen aluetta kuvaavia karttoja Pähkinäsaaren rauhan rajoista nykyisiin rajoihin.

Kun nuori Suomi aluksi hylkäsi historialliset rajat luonnottomina keskelle soita ja metsiä mielivaltaisesti vedettyinä viivoina, niin olen ottanut mukaan Fenno-Skandian kartan. Sen tehtävänä on itärajan osalta osoittaa, mihin itsenäisyytemme alkuaikojen luonnontieteilijät ja maantieteilijät halusivat luonnolliset rajamme viedä.

Samalla Fenno-Skandia antaa meille kuvan siitä, minkä alueen hallitsijaksi Karjalan autonomisen Neuvostokarjalan johtaja Edvard Gylling halusi tulla.

Espoossa maaliskuussa 2014

Heikki Talvitie

I

Venäjä, Venäjä, Venäjä!

minun aikani,

teidän aikanne

erikseen

ja yhdessä

Eurooppalainen solidaarisuus ja Suomi

Suomen EU-taival 1995 alkoi euforisissa merkeissä. Vihdoinkin Venäjä olisi taaksejäänyttä elämää. Suomi liittyisi kaikkiin eurooppalaisiin ytimiin. Euroopan Unioni hoitaisi Suomen suhteet Venäjään. Samalla oltiin varmoja, että kaikilla EU:n jäsenmailla, silloisilla ja tulevilla, olisivat yhteiset arvot.

Euron käyttöönotto taas päästäisi Suomen siitä vaaratilanteesta, jonka kohteeksi heikko ja pieni valuutta voisi spekulanttien käsissä joutua.. Oltiin myös lopen kyllästyneitä ainaisiin devalvaatioihin ja rukoiltiin kädet ristissä, että nyt tästä vitsauksesta päästäisiin lopullisesti eroon. Kun vitsaus on nyt pois taloudellisesta arsenaalistamme, niin ainoa keino on alentaa palkkoja, joka ei oikein tunnu luontuvan suomalaiseen todellisuuteen.

Paljon on tietenkin tapahtunut sitten vuoden 1995. Euroopan Unioni on laajentunut voimakkaasti. Sen laajenemisen kriteerinä on ollut puhdas poliittinen tarkoituksenmukaisuus, ei niinkään talouden ja demokratian kriteerit.

Välimeren maissa on eletty kuin pellossa. Saksa sekä Ranska ovat syytäneet rahaa tähän pohjattomaan kaivoon. Kun konkurssi sitten oli uhkana, niin Saksan ja Ranskan pankit pelastettiin näiden maiden mahtikäskyllä. Talkoisiin osallistuivat kaikki muut Suomi etunenässä.

Euroopan Unionin suhteet Venäjään ovat olleet joko huonot tai vielä huonommat. EU ei ole halunnut kohdella Venäjää tasavertaisena kumppanina. Tämä on vuorostaan ärsyttänyt Venäjää. EU:n ja Naton laajentuminen Venäjän rajoille on nähty Venäjällä turvallisuusriskinä.

Lännessä tätä tosiasiaa on vähätelty ja katsottu, että Venäjä turvautuu vanhoihin kylmän sodan aikaisiin keinoihin halutessaan palauttaa suurvaltastatuksensa. Lännen tahalliset tai tahattomat toimet ovat johtaneet eräiden jäätyneiden konfliktien kuumenemiseen sodan partaalle. Tässä lännellä ei ole ollut varaa vastata sotilaallisella voimalla. Lännen ja Venäjän sota Euroopassa olisi ydinsota, jossa Kiina katsoisi päältä kahden kilpailijan tuhoutumista.

Suomi-neito haluaisi olla uskollinen Eurooppa-sulhaselleen. Tämä tulee kuitenkin Suomelle äärimmäisen kalliiksi. Venäjä on rajanaapuri, joka tuottaa Suomeen taloudellista vaurautta ja energiaa.

Suomi katsoo, että sillä ei ole varaa ilmaista omien taloudellisten ja turvallisuusintressien luonnetta suhteessa Venäjään, koska sehän olisi vastoin eurooppalaista solidaarisuutta. Suomi liputtaa kuviteltujen EU-intressien puolesta ja on valmis alistamaan omat etunsa näille kuvitelluille eduille.

Jos Saksan ulkoministeri käy Kiovassa, niin ei hän siellä edusta EU:n intressejä. Hän edustaa siellä Saksan intressejä, jotka hänen onnistuu esittää siten, että Saksan intressit ovat yhtä kuin EU:n intressit. Sama koskee sitä, jos Puolan ulkoministeri käy Kiovassa. Hän on siellä primääristi valvomassa Puolan etuja.

Ukrainan kriisi on versonut ajatuksia, miten Venäjää tulee rangaista siitä, että se on turvaamassa Sevastopolin laivastotukikohdan kriisissä. Sehän on paitsi Ukrainan sisäinen kriisi niin myös lännen ja Venäjän välinen reviiritaistelu. EU:n ulkoministerit ovat miettineet sopivia luuknappeja Venäjän otsaan.

Yksi on keskeyttää EU:n ja Venäjän väliset raamisopimusneuvottelut. Itse asiassa Venäjä on ollut haluton sopimusta solmimaan niin kauan kun EU katsoo Venäjää ylhäältä alas. Kaikkein tärkein raamisopimus olisi Suomelle. Sen avulla saataisiin useita infrastruktuuri- ja kulttuurialoitteita vireille Suomen ja Venäjän kesken.

Suomi siis toimii Brysselissä vastoin omaa etuaan. Toinen rangaistus on viisumivapaussopimuksen valmistelun keskeyttäminen. Kuka ihan oikeasti hyötyisi EU:n ja Venäjän välisestä viisumivapaudesta. Se olisi tietenkin Suomi, joka tarvitsee nyt kaikki taloudelliset impulssit oman taloustilanteensa tukemiseen.

Kainuussa on jo merkittävästi venäläisten ostosmatkailu vähentynyt, mutta sehän ei hallitusta näy kiinnostavan. Jos Venäjää vastaan suunnataan talouspakotteita, niin kärsijä on Suomi lyhyellä ja pitkällä tähtäimellä. Boikotti vain pakottaa Venäjän kehittämään sisämarkkinoitaan.

Venäjän ruplan arvo on laskenut suhteessa dollariin ja euroon jo pitkään. Samoin ulkomainen pääoma on virrannut pois nousevista talouksista ja Venäjältä jo paljon ennen Ukrainan kriisiä. Tilanne ei ole yksioikoinen.

Vaikka ruplan kurssin lasku saattaa olla arvovaltakysymys, niin toisaalta se tuo energiasta saatavien, nousevien valuuttatulojen myötä ylijäämää Venäjän budjettiin. Näin se saatetaan tasolle, jolla myös sosiaaliset velvoitteet pystytään hoitamaan. Moskovan pörssi on laskussa. Se varmaan on huolestuttava piirre myös Venäjälle. Tämäkin trendi oli nähtävissä jo ennen Ukrainan kriisiä.

Venäjän pörssin vaikeudet Ukrainan kriisin vuoksi heijastuvat myös Suomeen ja sen pörssiin. Samoin koko maailmantalouden vakaus on vaakalaudalla, jos kriisi eskaloituu.

Suomen media on siitä erikoinen media, että se tietää parhaiten, mikä on Venäjän etu. Valitettavasti vain Suomen median näkökannat ovat kaukana siitä, miten Venäjä ja venäläiset näkevät omat intressinsä. Onpa jopa ehdotettu ihan arvovaltaiselta taholta, joka edustaa Venäjä-tuntemusta Suomen mediassa, että Suomen tulisi lakkauttaa kaikki sopimuksensa Venäjän kanssa ja antaa EU:n hoitaa nämä suhteet.

Suomesta ollaan jälleen tekemässä lännen etuvartioasemaa, ja olemme itse siihen myötävaikuttamassa. Ei ihme, että historian opetus haluttaisiin Suomessa lakkauttaa.

(Maaliskuu 2014)

Lännen ja idän reviiritaistelua

Ukrainan kriisi on jälleen tuonut ajankohtaiseksi EU:n ja Yhdysvaltain reviiritaistelun Venäjän kanssa. Viimeksi tämä reviirikamppailu muuttui kuumaksi sodaksi, kun Georgian presidentti Mikheil Saakashvili hyökkäsi vuoden 2008 elokuussa Etelä-Ossetiaan pyrkien liittämään tämän maakunnan Georgian muuhun valtioalueeseen sotilaallisen voiman käytöllä.

Oltuani itse paikalla Georgian armeijan hajotessa kuin tuhka tuuleen Venäjän voimien ottaessa haltuunsa koko Etelä-Ossetian, Abhasian ja Gorin kaupungin, jonka edustalta Georgian tykistö tulitti Etelä-Ossetian pääkaupunkia, niin voin aika hyvällä omallatunnolla esittää asiasta muutaman havainnon.

Ensinnäkin keväällä 2008 pidettiin Bukarestissa Nato-maiden huippukokous. Siellä Yhdysvallat eli Bushin administraatio ajoi kantaa, jossa Georgia ja Ukraina olisivat päässeet Nato-kandidaateiksi. Saksa ja Ranska vastustivat tätä eivätkä luottaneet Saakashviliin enempää kuin Ukrainan johtoonkaan.

Bukarestissa tehtiin sitten nahkapäätös, jossa Georgian ja Ukrainan Nato-kandidatuuri ei edistynyt yhtään. Niille luvattiin jäsenyys joskus tulevaisuudessa. Tämä onneton päätös suututti Saakashvilin ja Venäjän yhtä lailla. Saakashvili näki lännen tuen heikkenevän. Venäjä taas näki tulevaisuudessa Georgian ja Ukrainan Naton jäseninä.

Olen ollut sitä mieltä, että Bushin administraatio oli vilpitön sen varoittaessa Saakashviliä hyökkäämästä Etelä-Ossetiaan. Jenkit ilmoittivat, että jos Saakashvili hyökkää, niin hän taistelee Venäjää vastaan, ja Yhdysvallat ei ole mukana. Minulla ei ole tiedossa, missä määrin Saakashvili sai Washingtonista ristiriitaista tietoa.

Katsoen kuitenkin siihen, mitä Yhdysvaltain varapresidentti Dick Cheney esitti Etelä-Kaukasiassa Georgian sodan jälkeen sinne tekemällään vierailulla, on luultavaa, että Washingtonista on tullut jonkin verran ristiriitaista tietoa Yhdysvaltain asenteesta. Saakashviliä tukivat voimakkaasti Baltian maat ja Ruotsin ulkoministeri Carl Bildt.

Saakashvilin sotaseikkailu päättyi siten, että lännen heikkous Etelä-Kaukasiassa tuli paljastettua kaikille myös Euroopan Natojäsenille. Lännen palkintona kerättiin hänelle 4,5 miljardin dollarin apupaketti.

Suomi oli mukana tätä rahaa annettaessa. Jokin osa tätä rahaa käytettiin pakolaisleireihin ja Georgian hajalle lyödyn armeija uudelleen varustamiseen. Mitään seikkaperäistä tilitystä näistä rahoista ei koskaan tehty eikä varmaan ollut tarkoituskaan.

Nyt sitten ollaan Ukrainassa toistamassa kaikkea sitä, mistä olisi jo pitänyt jotain oppia Georgian osalta. Jos Moldovan ja Transnistrian kysymys tai Krimin ja Sevastopolin kysymys saadaan ratkaistua siten, että se loisi tulevaisuutta Moldovalle ja Ukrainalle itsenäisinä valtioina, niin Venäjän osuus on näissä kysymyksissä täysin ratkaiseva. Jos tilannetta kärjistetään EU:n ja Yhdysvaltain toimesta päädytään Georgian kaltaiseen tilanteeseen, jossa jokainen ottaa omansa eikä siitä hyvää seuraa.

Lähitulevaisuudessa sekä Moldovan että Georgian pääministerit vierailevat Washingtonissa. Tarkoituksena on keskustella näiden maiden integroitumisesta tiiviimmin lännen organisaatioihin. EU-maiden taholta on aloitettu uuden Ukrainan, jossa ei ole enempää presidenttiä kuin hallitustakaan, suuntaan annettavien lupausten kilpalaulanta. Rahaa pitäisi syytää tähän kankkulan kaivoon, vaikka mitään takeita rahan ohjautumisesta haluttuun tarkoitukseen ei ole olemassa.

EU:n korkea edustaja Catherine Ashton on jo vilautellut ruusuisia näkymiä Ukrainalle assosiaatiosopimusta pitemmälle menevinä lupauksina. Ja Pultava mielessä on syytä todeta, että kaiken kukkuraksi Ruotsin ulkoministeri on suunnittelemassa jotain raidetta, jolla Ukraina saatetaan lännen helmaan ilman että Venäjä ehtii edes huomata mitään tapahtuneen. Kaarle XII pakeni aikoinaan Pultavasta Benderiin, joka on nyt Transnistrian alueella.

Olisiko kuitenkin mahdollista ajatella, että Ukraina säilyisi kokonaisena ja itsenäisenä ja että molempien, sekä lännen että Venäjän läsnäolo olisi mahdollista Ukrainan saattamiseksi jaloilleen hyödyttämään koko Euroopan, idän sekä lännen hyvinvointia?

Vastaus on luultavasti EI.

(Helmikuu 2014)

Leningradin piiritys

Suomen media on käsitellyt varsin laajasti Leningradin piirityksen päättymisen 70-vuotispäivää. Venäjällä tapausta on muistettu monin menoin. Osoituksena miten herkkä asia on tv-kanavan kysymys siitä, olisiko pitänyt antautua, on saanut yleisön ja virallisen Venäjän tuomion. Venäjällähän on juuri päätetty, että myös Venäjän historian suuriin tragedioihin tulee suhtautua myötätunnolla ja arvokkuudella.

Suomen ja Venäjän historian perusongelmat kulminoituvat Leningradin piirityksen ympärille. Vuonna 1939 Venäjän sotilasjohto ja sitten myös valtionjohto päättelivät, että Suomen raja on liian lähellä silloista Leningradin miljoonakaupunkia.

Vaikkei Suomi sellaisenaan ollutkaan uhka, niin se tosiasia, että suomalaiset olivat kutsuneet saksalaiset maahan 1918, painoi paljon. Olihan Hitlerin Mein Kampf -kirja antanut hyvät viitteet siitä, mikä oli Hitlerin päämäärä Neuvostoliitossa.

Kun suomalaiset eivät suostuneet siirtämään rajaa Karjalan kannaksella, Neuvostoliitto aloitti sotatoimet Suomea vastaan. Suomen sinnikäs vastarinta johti siihen, että neuvostojohto tyytyi Pietari Suuren rajoihin. Näin Karjalan kannas ja Laatokan Karjala luovutettiin Neuvostoliitolle.

Talvisota taas loi Suomessa mielialaa revanssille. Vaikean aselevon kausi, jolloin Neuvostoliitto painosti Suomea jatkuvasti, oli omiaan lisäämään suomalaisten halua hakea ratkaisua yhdessä Saksan kanssa. Saksa aloitti sotatoimet Neuvostoliittoa vastaan kesäkuussa 1941. Toisin sanoen se, mitä venäläiset erityisesti olivat pelänneet, toteutui nyt heidän oman politiikkansa osittaisena tuloksena. Suomi halusi luovutetut alueet takaisin ja myös kompensaatiota Itä-Karjalasta. Saksan sotilaallinen mahti ja menestys loi illuusion voittamattomasta armeijasta.

Saksalaiset olivat Leningradin porteilla jo syyskuussa 1941. He esittivät, että Leningradiin hyökättäisiin yhdessä suomalaisten kanssa. Suomalaiset olivat edenneet Syvärille ja Ääniselle Itä-Karjalassa ja valloittaneet takaisin Karjalan kannaksen ja Laatokan karjalan.

Tästä Suomen sotilasjohto, lähinnä Mannerheim kieltäytyi. Syyt siihen olivat ilmeiset. Suomen armeijan vieminen Leningradin katutaisteluihin olisi merkinnyt armeijan loppua. Myöhemmin Stalingradin ja Berliinin katutaistelut osoittivat, mitä mieshukkaa suurkaupungin valloittaminen katu kadulta vaatii. Näin osoitettiin venäläisille, että Suomen alueelta ei hyökätty Leningradiin toisin kun venäläiset olivat pelänneet.

Suomalaisten kannalta tilanne kuitenkin osoitti, että suuriruhtinaskunnan ja Tarton rauhan raja Karjalan kannaksella oli Leningradin kaupungin kannalta ongelmallinen. Raja oli niin lähellä suurkaupunkia, että Rajajoelle päästyään Suomen armeija käytännössä sulki saartorenkaan Suomen suunnalla. Suomalaiset yrittivät myös Laatokalta käsin häiritä Leningradin kaupungin huoltoa.

Neuvostoliitto ratkaisi tämän ongelman suurhyökkäyksellä Karjalan kannaksella kesällä 1944. Suomen armeijan suuri osa oli miehittämässä Itä-Karjalaa, Kannas murtui nopeasti. Neuvostojoukot olivat Viipurissa viikossa. Suomen puolustus tiivistyi taas Talin ja Ihantalan linjalla. Neuvostoliitto tyytyi Moskovan rauhan rajoihin. Se otti lisäksi Petsamon, josta Saksan sodanjohto oli ilmoittanut suomalaisille 1941, että Saksa pitää lopullisessa rauhanteossa sekä Petsamon ja Kuolan.

Suomen ja Venäjän raja on nyt eräänlainen modus vivendi. Antaa rajan olla siellä, jos se on molempien kannalta tarkoituksenmukainen. Rajaa voidaan sen sijaan madaltaa. Niin on jo tehtykin. Allegro-juna kiitää Helsingistä