Tarvitsin elämääni: että voin kokea kaikkea tätä

By Heino Korpela

Kirja sisältää viisi tarinaa, jotka kertovat kirjailija Heino Korpelan omakohtaisia nuoruuskokemuksia. Kertomuksissa kerrotaan anhoillislestadiolaisen herätysliikkeen kotiseuroista, hoitokokouksista, rakastumisesta ja elämästä pienessä mökissä sodan jälkeisessä Suomessa.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Dec 7, 2016
• ISBN: 9789523398412

Heino Korpela

Heino Korpela on syntynyt 30.01.1940 Kärsämäellä. Elämäntyönä hän on toiminut maanviljelijänä, kunnallispoliitikkona, kirkkovaltuutettuna sekä kansalaisopiston osastonjohtajana. Aikaisemmin hän on julkaissut 3 teosta: Sisälläni pieni onni -runokirja, Niin se on - ei kanan siivillä lennetä -romaani, Me julistamme sitä Jumalan edessä ja Kristusta palvelle -uskonnollinen kirja.

Book preview

Sisällys

Lukijalle

Kun luet kirjaani

Liian kiltti sulhaseksi

Leikit, laulut vierivät ohi

Istun rantakivellä

Hevoskaupoilla

Muistatko hetket, nuoruuden ajan?

Voittorivi

Alemmas, alemmas se painuu

Rentukka kukkii

Irti ruumiista

Kun olen poissa – kadonnut

Kun aikani on täysi

Marja-Leena Salkolan kirje

Kotiseuroissa

Saarnamiehen tehtävään

Kohti hoitokokouksia

Turvaa haen

Se on nyt ihan täyteen kirjoitettu

Lukijalle

Nyt on kädessäsi, hyvä lukijani, neljäs kirjani. Aikaisemmin olen kirjoittanut runokirjan Sisälläni on pieni onni. Toisen kirjani Niin se on, ei kanan siivillä lennetä aiheen olen ottanut kirjaan nuoruuteni tapahtumista. Kirjoitin sen kirjan romaanin muotoon. Kolmas kirjani on uskonnollinen kirja Me julistamme sitä Jumalan edessä ja Kristusta palvellen. (2. Kor.2:17)

Lisäksi olen osallistunut neljän antologian tekoon kirjoituksillani. Olen myös kirjoittanut eri lehtiin artikkeleita ja tarinoita.

Tässä uudessa kirjassani on viisi tarinaa, vanhin näistä tarinoista on Voittorivi. Tarinassa kerron maaseudun sodanjälkeisestä elämästä pienessä mökissä, jossa eli toive suuresta veikkausvoitosta. Toive kaatui kuitenkin Helsingin herrojen epäreiluun toimintaan.

Kaikki kirjani tarinat ovat tosia. Olen elänyt itse tarinoiden tapahtumat, kaikki muut olen itse kokenut paitsi Voittorivin. Siihen tarinaan olen osallistunut vain katsomalla ja kuuntelemalla. Nyt kerron nämä tarinat sinulle. Kirjoittaessani tarinoita olen värittänyt ne niin, että sinä lukijani pääset elämään nuo tapahtumat yhdessä minun kanssani.

Nuoruuteen kuuluu, totta kai, rakkaustarina. Näin kävi minunkin kohdallani. Rakkaustarinani päättyi kuitenkin yllättävällä tavalla.

Nuoren perheen isänä olin luvannut palkita tyttäreni hyvistä numeroista koulussa ostamalla hänelle hevosen! Tästä ostoyrityksestä, sillä yritykseksi se jäi, jäi vain mukava muisto, ei hevosta. On hienoa, että sinä lukijani tulet mukaan tämän kirjan myötä ‒ ostamaan hevosta.

Elämä on seikkailu! Entäpä kun näkee elämänsä ikään kuin ulkopuolelta? Sana syöpä on pysähdyttävä kokemus, kun tuo sana osuu omalle kohdalle. Vaikka lääkärit antaisivat toivoa elämän jatkumisesta, tiedämme, että useille ihmisille syöpä on merkinnyt elämän päättymistä. Loppua. Minulle sana syöpä ei merkinnyt elämäni päättymistä, mutta koin tuon kasvaimen myötä huiman seikkailun. Kun luet tarinan, pääset mukaan seikkailuun.

Vaikeinta on ollut kirjoittaa hoitokokouksista. Vaikka noista kokouksista on kulunut jo neljäkymmentä vuotta, ovat tapahtumat säilyneet muistissani kuin ne olisivat tapahtuneet tänään. Kirjoittaessani olen elänyt nuo ajat uudelleen läpi ja tuntenut saman ahdistuksen kuin silloin, kun jouduimme perheeni ja omaisteni kanssa hoitokokouksissa henkisen väkivallan uhreiksi.

Sinulle lukijani voi olla hyvinkin vaikeaa uskoa, että kertomani hoitokokoukset ovat tosia, mutta niin ne vain ovat. Olen hoitajien nimet kirjoittanut heidän oikeilla nimillään ja silloisen, oman rauhanyhdistykseni johtokunnan edustajat etunimillään.

Nyt kun olen saanut kirjoitustyöni päätökseen, oloni on helpottunut. Nuo pannatuomiot, jotka silloin meille annettiin, pidetään rauhanyhdistyksen taholta edelleen voimassa.

Kun vuonna 1998 kerroin radiossa hoitokokouksista ja tämän jälkeen menin Haapavedellä apteekkiin, farmaseutti luki nimeni lääkemääräyksestä ja kysyi:

– Oletko sinä sama Heino Korpela, jota haastateltiin Yle Radio 1:ssä?

Kerroin, että olen minä. Kun hän kuuli, että olen sama henkilö, hän kertoi, että kuuluu miehensä kanssa vapaakirkkoon ja he ovat kokeneet ihan samanlaiset hoitokokoukset vapaakirkon yhteydessä.

Kun kuulin tämän, ymmärsin, että samanlaiset käytännöt ovat kaikissa suljetuissa uskonnollisissa yhteisöissä. Tämä on hyvin paha asia. Avoimuus suojelee kaikelta salakähmäisyydeltä, ja avoimuus suojelee myös pientä uskovaa. Uskonnollisen yhteisön tulisi olla avoin, sanoisinko, läpinäkyvä. Salassa ja pimeydessä tehdään pimeyden töitä. Oikea usko on valossa kulkemista, eikä silloin voi tehdä pahaa lähimmäiselleen. Siinä valossa, joka loistaa Kristuksesta, tulee uskovien kulkea.

Miksi ihmiset antoivat kohdella itseään noin pahoin? Tätä on hyvin vaikea ymmärtää sellaisen ihmisen, joka ei ole kasvanut vanhoillislestadiolaisuuteen tai muihin suljettuihin uskonyhteisöihin. Miten esimerkiksi minä perheeni kanssa pyrin olemaan jäsenenä tuossa uskonyhteisössä, vaikka näin ja koin, että uudet opit olivat vallanneet koko yhteisön?

Lapsuuteni aikaisesta vanhoillislestadiolaisuudesta ei ole juuri mitään jäljellä. Ihminen kuitenkin tarvitsee yhteisöllisyyttä ja hakee turvaa uskonnosta. Tämä halu löytää uskonyhteisö, jossa voi kokea olevansa turvassa maailman pahuudelta, on osa inhimillistä ihmisyyttä.

Se, että kirjoitan avoimesti näistä salaisista hoitokokouksista, on mielestäni hyvin tärkeää. Ajattelen, että ehkä uskonnollisessa yhteisössä mietitään toisenkin kerran, kannattaako ihmisiä kiusata uskonnon varjolla. Lopulta kaikki tulee ilmi; yön jälkeen koittaa aina aamu. Toivon, että ihmiset katsoisivat avoimin silmin, kuka heitä taluttaa. Ei kai kukaan halua, että hänet talutettaisiin suureen kuoppaan.

Kärsämäellä 2.9.2016

Heino Korpela

Kun luet kirjaani,

näet nuoruuteni onnenhetket,

mutta myös taisteluni

elinpaikastani – osastani yhteiskunnassa.

Mikään ei ole pysyvää, muuttumatonta.

Vaihtuvat päivät toisiin, jäävät kuitenkin

muistoihin kuvina.

Kuvatkin kellastuvat,

kuin syksyiset lehdet. Mutta kulkevat

mukana sieluihimme tallentuneina.

Nuoruutemme kauneus tulee

esiin vasta, kun elämme iltaa.

Kuin iltarusko väriloistossaan,

niin välkkyvät nuoruutemme hetket – loistaen.

Muistatko, muistatko rakkauden, sydän sykki niin.

Nuoruudenaika kaukana elää.

Rakkaus on jumalten luomaa.

Muistimme hehku, liekkiä vailla.

Kuitenkin iloiten elämme tänään, sydän sykkien

muistamme vielä;

kaunis, kaunis on elämän aamu.

Liian kiltti sulhaseksi

Ammattikoulun oppilasasuntolassa on hiljaista. On lauantai, hiljaisuus alkoi jo perjantai-iltana. Arkipäivät aherretaan koulutehtävien parissa, koulussa onkin arkipäivisin elämisen ja touhun aika. Mutta kun tulee viikonloppu, silloin koulussa hiljenee. Melkein kaikki ammattikoulun oppilaat lähtevät viettämään viikonloppua koteihinsa. Makailen yksin kämpässämme, kotini on niin kaukana, että en näe mitään järkeä siinä, että kävisin viikonloppuna pyörähtämässä kotona. Myös linja-autoyhteydet kotiini ovat melko hankalia.

Olen hakenut huonekalu- ja rakennuspuuseppäkurssille, hakenut ja päässyt. Kurssi alkoi toissa syksynä, joten olen jo loppusuoralla. Kurssi on ajoitettu käytäväksi kahtena talvena ja kestää kaikkiaan kymmenen kuukautta. Nyt kun kurssi loppuu helmikuun alkupuolella, olen silloin valmistunut ammattipuusepäksi. Eli olen silloin ammatin osaava huonekalu- ja rakennuspuuseppä.

Koulutuksen aikana olemme oppilastyönä valmistaneet keittiöiden kalusteita. Omakotitalojen rakentajat tilaavat kalusteet kurssiltamme. He säästävät näin rakennuskustannuksista, koska oppilastyönä tehdyt kalusteet ovat halvempia kuin kalustetehtaiden valmistamat. Kalusteista saadut rahat menevät kurssin koulutuskuluihin. Koulutuskustannukset tulevat valtion työllisyysrahoista, joten meitä jotka hyödymme tästä järjestelmästä, ovat oppilaat, omakotirakentajat ja valtio.

Valmistamillamme kalusteilla, olemme oppilastyönä kalustaneet useita omakotitaloja. Melkein kaikki omakotirakentajat, joille olemme tehneet keittiökalusteet, ovat rakentaneet omakotitaloaan Ouluun, tai Oulun lähistölle. Usein on niin, että rakentajien työpaikat sijaitsevat Oulussa. Joten työmatkojen vuoksi, he haluavat rakentaa uuden kotinsa Ouluun, tai mahdollisemman lähelle kaupunkia.

Monet omakotitalon rakentajat rakentavat, uutta kotiaan mahdollisemman paljon itse – säästääkseen. Useat heistä ovat ammattitaidottomia, mutta siltikin he pyrkivät rakentamaan ja rakentavat ns. hartiapankin avustuksella.

Ammattitaidottomuus johtaa rakennusvirheisiin, niinpä lattiat eivät ole useinkaan tasaisia, vaan ovat moneen suuntaan viettäviä ja seinät vinoja.

Koulussa valmistamamme keittiökalusteet olemme valmistaneet hyvin huolellisesti ja näillä kalusteilla kalustamme keittiöt. Kun lattia ja seinät eivät ole suorassa, niin kaapiston asennuksessa tulee suuria ongelmia. Ongelmia lisää vielä se, että rakenteilla oleviin omakotirakennuksiin, yksi keittiön seinistä tehdään valmistamistamme kaapistoista.

Meitä oppilaita ohjaa keittiön kaluston asennustyössä työnopettajamme Kalle. Hän ei valita koskaan, ei vaikeankaan paikan tullessa eteemme. Toisinaan hänen otsalleen nousee hikipisaroita kun näyttää, että mitkään konstit eivät auta siihen, että kaapistot asettuisivat hyvänäköisesti paikoilleen. Koska kaapistot ovat millimetrin tarkkuudella valmistettu suorakulmaisiksi, ne asettuvat huonosti vinossa olevan seinän ja kallellaan olevan lattian kanssa yhteen.

Työnopettajamme Kalle on sotaveteraani ja luulisi, että häneltä ovat hermot menneet sotareissulla, mutta näin ei ole käynyt. Hän pärjää oppilaitten kanssa hyvin, eikä moiti omakotitalon rakentajiakaan huonosta rakennustyöstä. Ei, vaikka rakennustyön kehnous aiheuttaa meille asennustyössämme paljon hankaluutta ja lisätyötä. Ainoa millä hän reagoi, on hänen vanha vatsahaavansa, joka alkaa tiukassa paikassa, oireilla.

Kun vatsakivut yltyvät koviksi, hän menee toiseen huoneeseen, kyykistyy, puristaa vatsaansa ja juo eväspullostaan kermaa, hänen mielestänsä, kerma rauhoittaa vatsan niin, että kivut lievittyvät.

Kun enimmät työnopettajan vatsakivuista hellittävät, hän tulee reippaasti jatkamaan työtä, johtamaan asennustyötä, sekä rohkaisemaan meitä oppilaitaan. Kalle rohkaisee usein sanomalla:

– Kyllä me onnistutaan, kohta ovat kaikki kaapistot suorassa ja seinä valmiina.

Rakennuspuuseppä kurssin päätyttyä nyt helmikuun alussa, jatkan opiskelua Vallinkorvan metsäkoulussa. Olen hakenut metsänhoitokurssille ja minut on hyväksytty opiskelemaan, kurssi kestää kolme kuukautta.

En haaveile puusepän ammatista, en myöskään metsäalan ammattilaisuudesta. Nämä kaksi kurssia olen halunnut opiskella, koska kummastakin kurssista on apua seuraavaan kouluun pääsyssä. Sitten kun pohjakoulutuksessani ovat nämä kurssit, olen päättänyt hakea opistoon.

Haaveeni on valmistua sahausteknikoksi, koulutus antaa mahdollisuuden ja pätevyyden muullekin alalle kuin sahaustoimintaan, eikä opisto kestä kuin kaksi vuotta.

Asuntola on tiilinen siipirakennus koulun ruokalan jatkeena. Sen äänieristykseen ei ole juuri kiinnitetty huomiota rakennusta suunniteltaessa, joten jos käytävällä joku kävelee, kenkien kopina kuuluu hyvin selvästi huoneeseemme. Jos asuntolan käytävältä kuuluu yksinäisen kulkijan kenkien kopinaa, tunnen suurta kaipausta kotiin, tuttuun elämänmenoon, läheisten ihmisten seuraan. Ei viikonloppuisin tuleva kaipauksen tunne kuitenkaan kauan kestä, sillä lauantai-ilta tuo tullessaan myös lievennyksen koti-ikävääni. Elämääni sisältyy muutakin kuin koulunkäyntiä, lauantai-illat ovat merkittävimpiä. Ne tuovat elämääni väriä, jännitystä ja onnentunnetta. Lauantaina, iltapäivällä menen junalla Ouluun Uudellekadulle seuroihin.

Onnentunteeni ja jännitykseni eivät tule seuramenoista, sillä en mene seuroihin vain saarnoja kuuntelemaan ja laulamaan virsiä. Kuuntelen kyllä saarnojakin mielelläni, mutta etualalla lauantai-iltana ovat tyttöystäväni Kaisun tapaaminen ja seurustelu hänen kanssaan.

Trefit ovat minulla, niin kuin muillakin nuorilla uskovilla ja seurustelevilla pareilla, aina viikonloppuisin seurapaikalla. Seuratapaamiset ovatkin melkein ainoita nuorten mahdollisuuksia tavata toisia nuoria uskovia. Seuratilaisuuksista on muodostunut tilaisuus, jossa voi etsiä itselleen samoin uskovaa, tulevaa puolisoa. Toisella lailla uskovan kanssa seurustelu ja avioituminen on kielletty. Sellaisen avioliiton on opetettu olevan syntiä ja näin ollen seurusteluakin erilailla uskovan kanssa tulee karttaa.

Seurustelu tapahtuu toisten uskovien nuorten seurassa, kuuntelemme seurapuheet ja laulamme yhdessä Siionin lauluja. Seurojen jälkeen menemme jonkun nuoren uskovan kotiin, iltakylään. Vanhat uskovat ajattelevat, että näin seurustellessa nuoret välttyivät lihan synneiltä. Kahdenkeskinen seurustelu ei ole heidän mielestään sopivaa. Kauemmin seurustelleet parit, eivät juuri noudata heidän neuvoa, vaan häipyvät vaivihkaa omille teilleen. Me Kaisun kanssa noudatamme tarkoin tätä vanhojen uskovien neuvoa.

Olin tavannut Kaisun viime juhannuksena. Ihastuin Kaisun olemukseen, hoikkaan vartaloon, kastanjan ruskeaan tukkaan, ruskeisiin silmiin ja soikeisiin, kauniisiin kasvoihin. Ruskeat silmät, ne säkenöivät elämisen riemua. Oikeastaan minulla ei ole ollut koskaan niin miellyttävää seurustelusuhdetta, ei ole ollut yhtään Kaisuun verrattavaa tyttöä, odottamassa minua seurapaikalla.

Ammattikoulu ja oppilasasuntola sijaitsevat Asemakylällä. Ja niin kuin kylän nimestäkin voi päätellä, kylällä on rautatieasema. Asema on koulun läheisyydessä, noin puolen kilometrin päässä koulustamme.

Rautatien lähiliikenteessä liikennöi, henkilöliikenteeseen tarkoitetut kaksivaunuiset junat, jotka kansa on nimennyt Lättähatuiksi. Junavaunut muistuttavat näöltään linja-autoa, mutta ovat linja-autoa paljon pitempiä. Vaunuissa on moottorit, joten veturia ei tarvita vetämään vaunuja.

Tänä lauantaina lähden aikaisemmalla junalla, menen nytkin Ouluun, mutta en aikaista lähtöäni seurojen takia. Seurat alkavat entiseen tapaan kello 18. Aikaistan lähtöäni, koska menen ostamaan itselleni uudet kengät.

Olen säästänyt ruokamenoistani koko syksyn. Ostan kouluruokalasta vain kerran päivässä lautasellisen kaurapuuroa, maitolasin ja leipäpalan. Tämä satsi ruokaa maksaa vain 60 penniä. Mutta kun minulla on varattuna rahaa ruokaan 2 markkaa 50 penniä päivää kohti, säästän päivässä markka 90 penniä.

En kykene nälkääni sammuttamaan näin pienellä ruokamäärällä, mutta äitini laittaa minulle usein ruokapaketteja, joissa on aina pullaa, voita ja kahvia, joten ei minulla ole hätää. Voin ihan hyvin säästää ruokamenoistani, muusta en kykene säästämäänkään, koska vuokra on maksettava asunnosta. Vielä pitää myös jäädä jonkin verran rahaa viikonlopuksi, sillä junamatka Ouluun maksaa ja kolehtiinkin pitää varata pieni summa.

Minulla on säästötavoitteena ammattikurssin päätyttyä ostaa puku ja päällystakki. Olen koulun päätyttyä säästänyt niin paljon, että voin ostaa. Etsin kauan monista vaatetusliikkeistä pukua ja takkia, kävin katselemassa ja sovittamassa. Edullisin liike löytyi viimein Kauppakadulta Jalosen asusteliikkeestä, jossa myydään yksinomaan miesten asusteita.

Jalosen liikkeessä ei ole kenkiä myytävänä, vain vaatteita. Menen nyt lauantai-iltana Kelan tavarataloon kenkiä ostamaan. Siellä myydään monenlaista tavaraa, asusteiden lisäksi myös kenkiä.

Olen syksyn aikana etsinyt monista liikkeistä kenkiä ja myös löytänyt sopivat, joten ei tarvitse enää etsiä, ei myöskään kokeilla kenkien sopivuutta. Harmittaa vain, kun en ole onnistunut löytämään halvempia, nyt menee säästövaroistani iso osa kenkiin. Mutta toisaalta, en huoli halpoja kenkiä, jotka ovat usein ulkomailla valmistettu, eivätkä useinkaan tunnu sopivilta suomalaisen miehen jalkaan.

Koska tiedän kenkieni tingatun hinnan ja myös sen, mitä junalippu maksaa, otan mukaani rahaa vain sen verran, mitä niihin kuluu ja sitten kyllä myös kolehtirahan. Tämän varotoimen teen sen vuoksi, etten harhautuisi hetken mielijohteesta ostamaan jotain harkitsematonta ja näin haaskaisin säästämiäni rahavarojani.

Kelan tavaratalo on lähellä seurapaikkaa, Isollakadulla, rautatieasema ei myöskään ole kaukana Kelan tavaratalosta, mutta matka tuntuu pitkältä, koska mereltä puhaltaa kylmä syksyinen viima. Oulu sijaitsee meren välittömässä läheisyydessä ja kun meren puolelta tuulee, tuuli saa aavasta merestä lisää voimaa ja kosteutta. Jos on pakkasta vähänkin, kosteus pakkasen kanssa ihan kuin takertuu ihoon kiinni ja tehostaa pakkasen vaikutusta saaden sen tuntumaan kovemmalta kuin tosiasiassa onkaan.

Tavaratalossa ovat myyjät tulleet jo melko tutuiksi, sillä olen käynyt sovittamassa ja tinkaamassa kenkiä useita kertoja. Nyt myyjät hymyilevät helpottuneesti, kun ostan kengät viimeinkin, ajattelevat varmaan, että vihdoin päästään tuosta pojasta eroon.

Uudet kenkäni tuntuvat hyviltä jaloissani, joten astelen kohti seurapaikkaa iloisena ja reippain askelin. Seuroissa tapaan sitten Kaisun! Voin näyttää Kaisulle, että hänen poikakaverinsa, ei ole mikään resupekka, vaan siististi pukeutunut, uusissa kengissä kävelevä nuori mies!

Erotan jo kaukaa tyttöjen joukosta Kaisun hoikan, naisellisen olemuksen. Tuntuu kuin sydämeni löisi ylimääräisiä lyöntejä ja vereni tuntuu oikein syöksähtelevän suonissani, täyttäen mieleni elämisen riemulla. Mielestäni tyttöystäväni on huomattavasti muita tyttöjä kauniimpi, eikä ainoastaan ulkonäkönsä perusteella, vaan hänen käyttäytymisensä on mielestäni naisellisempaa kuin toisten tyttöjen.

Tervehdimme, Kaisu katselee minua hymyillen. Hänen suurissa ruskeissa silmissään sädehtii ilo ja riemu, kun näemme taasen toisemme.

Seurarakennus on vanha, puinen, melko ränsistynyt rakennus. Rakennuksessa on suuri seurasali ja lehteri ja puhujainhuone eli sakasti, sekä keittiötilat. Nuoret hakeutuvat pääasiassa lehterille ja vanhemmat valitsevat mieluummin kuuntelupaikaksensa alhaalta seurasalin puolelta, silloin ei heidän tarvitse kiivetä kapeita, jyrkkiä portaita myöten ylös lehterille.

Rakennuksessa ei ole vessoja, mutta ulkorakennuksessa on käymälät miehille ja naisille. Kartan kuitenkin, jos vain voin, käymälässä käyntiä, eli en mene käymälään, koska siellä on niin väkevä virtsan haju, ettei siellä voi hengittää.

Mutta joskus tulee tilanteita, että siellä on pakko käydä. Tämmöisessä tilanteessa vedän ulkona keuhkoni täyteen ilmaa. Näitä käyntejä sanomme kavereitten kanssa pikavierailuiksi, hajussa ei kärsi viivytellä.

Nousemme Kaisun kanssa lehterille, jossa ei ole seurapenkkejä, vaan tuoleja. Istuudumme vierekkäisille tuoleille. Etsin tuolin suojassa Kaisun käden ja niin keskitymme kuuntelemaan saarnaa, käsi kädessä, sormet sormien lomassa. Kaisu nojaa vielä olkapäätään minuun, ihan kevyesti – hellästi niin, että tunnen häkellyttävää hyvänolontunnetta jokaisessa solussani.

Leikit, laulut vierivät ohi

hetkessä ohikiitävässä, ohi on.

Ajatonta hetkeä ei ole,

aika nuoruuden

muistona häilyy,

kuvina haalistuneina.

Leivon laulun

kun taasen kuulla saan,

muistot palaavat mieleeni,

kuvina kellastuneina, mutta

elävät muistoissa aarteina

elämän.

Nuoruuden lähteestä moni haaveilee,

haavetta on ja siksi jää.

Laulun soinnut tuovat tuoksut, muistot

ajasta nuoruuden – kevään.

Olin silloin niin onnellinen

onnellinen.

Keväisten tulvien lailla

muistot mieleni valtaavat.

Löysin sinut, löysin rakkauden.

Sinisenä kaartuu taivas,

sinessä soi laulu leivon.

Lupauksien aikaa, onnentuoksua

huumaa.

Saarnatuoliin nousee puhuja, joka on tällä kertaa