Elämäni päivät osa III: Vuodet 1979-1981

By Hannu Kaunonen

Kirja koostuu päiväkirjoista ja kirjeistä em. aikavälillä.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jan 17, 2024
• ISBN: 9789528081241

Hannu Kaunonen

Olen syntynyt Joutsassa Keski-Suomessa 1946 ja muuttanut 60-luvun lopulla Helsinkiin opiskelemaan ja siellä tehnyt työurani. Nyt elän vanhuuttani osin Helsingissä osin Joutsassa.

Book preview

Sisällysluettelo

Vuosi 1979

Vuosi 1980

Vuosi 1981

Vuosi 1979

Vuoden 1979 saatteeksi. (19.02.2023, Hoilola)

Kirjeenvaihtoa Helenan, Kirstin ja Anjan kanssa.

Katselen työpaikan kalenteriani: alkuvuoden teatterikäyntejä sinne on merkitty aika paljon, pianonvirittäjä on käynyt 28. maaliskuuta, Lah-den teatterin suunnittelu jatkunut (kokousmerkintöjä tiivistyy syksyn mittaan). Helanderin Kari on Calorin suunnittelupäällikkönä. Meillä on loppuvuodesta Siemensin Perkkaan tehtaille saneerauksia.

Kalenterista poimin osoitteita:

Kirsti rakastuu Ristoon, kääntäjäkollegaansa ja tulevaan mieheensä. Hän kertoo sen kauniisti kirjeessään, jonka lähettää minulle kesällä maalle. Asia ei tullut minulle yllätyksenä: olin tavannut heidät yhdessä jo keväällä; Kirsti oli kutsunut minut kylään Riston kotiin.

Vuoden kirjoitukset näyttävät päättyvän päiväkirjan tekstiini 19.8.79. Kerron siinä Kirstin soittaneen ja tilanneen meille matkat Pariisiin. Siinä vaiheessa Risto kaiketi pani pelin poikki ja he lähtivät sinne yhdessä, tai Kirsti perui matkat. En muista tarkemmin; kai me siitä joskus myöhemmin puhuimme.

Loppuvuodelle en ole aineistoa vielä löytänyt.

Sitten löytyi jotain: seuraavan vuoden kirjeestä Annikille (8.1.80) selviää asioita. Meille tulee perheeseen kissa. Se tulee ennen joulua viluissaan Caloriin sisälle ja nukkuu koko päivän pöytäni vieressä lattialla. Sanon jo päivällä, että jos se iltaan asti siinä on, panen sen pahvilaatikkoon ja vien kotiin. Me ristittiin se Tertun kanssa Miinaksi. Myöhemmin se kastettiinkin juhlallisesti: Hynysen Martti oli pappina.

Ja sitten löysin pikkukammariin unohtamani täydet kotelomapit 78-79 ja 80-81. Kirjoitusurakka jatkui. 79-vuoden kohdalla on mapissa konekirjoitusliuskojen lisäksi A4-ruutuvihko ja A4-repäisylehtiö, joissa oli lähinnä bussissa kirjoitettuja mietteitä lukemieni kirjojen innoittamana. Näistä olen vuoden lopussa sommitellut runokokoelmaa. Tähän päiväkirjatekstiin poimin sieltä vain muutaman runon.

….

2.1.79, aamu

Olin illalla kuuntelemassa Kajavaa ja Päätaloa. Ritva Haavikon toimittama ’Kirjailijat puhuvat’-sarja alkoi ihan kivasti. Kajava tyyppinä runoilijaakin runoilijanpa: runoilijalle tyypillinen, voimakas ja lämmin äitisuhde ja lapsuuden kestä saaristossa, siinä Kajavan koko runoilijakaaren perusainekset.

Päätalon kaari taas on tyypillinen pekkas- ja siippaismainen, elämänkurjuuden muokkaama prosaistin kaari. Päätalo on mielestäni aika hyvin pystynyt sublimoimaan pohjalla uinuvan katkeruutensa tekstiinsä. Hän on saanut muutettua sen voimakseen. Kyllä hänelle, jos kelle on tehnyt professorin titteli hyvää.

Helena oli, Karosen Vesa, Kankaanpään Hannu. Helenalla on taas hyvä novelli. Kävin sen läpi ja tiivistin melko rajusti, kun hän sitä halusi. Mutta aika valmis se jo oli.

Hän pystyisi milloin tahansa kirjoittamaan julkaisukelpoisen kokoelman novelleja, jos hän ottaisi kirjoittamisen tosissaan työnä. Nyt hän kirjoittaa vain sen, mikä väkisin pyrkii hänestä ulos ja vaatii panemaan itsensä paperille. Toisaalta nämä ovat ehkä juuri sen vuoksi niin vaivattoman tuntuisia, ihan kuin yhdeltä istumalta kirjoitettu viisi liuskaa valmista tekstiä.

Helena on jotenkin niin liikuttava siinä kirjoittamisessaan; en minä saa häntä vakuuttuneeksi, mutta minuun hän kuitenkin luottaa enemmän kuin kehenkään muuhun. Hän vähättelee, ettei hänellä ole tekstissään mitään maailmankatsomuksellista teemaa!

Hänellä on teemaa ihan tarpeeksi. Lisäksi hänellä on vaikka miten paljon alueita, joista hän ei (muka Kallen vuoksi) voi lainkaan kirjoittaa. Sanoin hänelle joskus, että hänestä pitää ensin kasvaa iso tyttö, kyllä hän sitten uskaltaa kirjoittaa mistä vain.

3.1.79, A5 ruutupaperilla

Niin kuin lapsena sateella /tuntui kun olisi mennyt /aikaan piiloon. /Silloin sitä ei osannut sanoa.

Talo kylmillään /kuin vainaja /puhkaistuin silmin, /ilman kaasulampun /valoa ikkunassa.

Lumi pyörii katukuilussa, /kaupunkiin eksynyt metsä /ei se täällä vertaistaan tavoita.

(2.3.79?) Hessen koko tuotanto on ehkä voimakkaan seksuaalisuuden tukahduttamista.

4.1.79, A4 ruutupaperilla

Me keskustelimme arkkitehtuurista. Reima ja Raili Pietilä ovat voittaneet Tampereen uuden kirjastotalon suunnittelukilpailun ehdotuksellaan Soidinkuviot. Ilmasta talo näyttää hieman abstrahoidulta metsältä. Arkkitehtuuri on jähmeämpää kuin esim. maalaustaide. Siinä on, ja täytyy olla, lainalaisuudet, realiteetit koko ajan näkyvissä.

Varmasti kaikissa taiteissa on samoin. Ehkä toiminta tapahtuu vain abstraktion asteella.

Päästäänkö syvemmälle elämän selittämisessä syventämällä abstraktiota? Haetaanko siinä liikkumatilaa asioiden syvemmälle ja vapaammalle liikkumiselle? Mietin sitä juuri lukemani Faulknerin pohjalta.

Kerroinko sinulle, että kirjoittaessani sitä Ruhtinasta se purkautui ihmeen vaivattomasti. Nyt ymmärrän sen olleen jotain vapautumista. Riemullista vapautumista tukahduttavan arkipäivän siteistä. Tämä ei ole pakoa realiteeteista (noin yleisesti ottaen, minun juttuni voi olla sitä), päinvastoin tässä uudessa todellisuudessa on paljon suuremmat mahdollisuudet tuoda esiin se mitä haluaa. Kristallisoida realiteetteja, voisi sanoa. Väkisin tulee mieleen Kafka: hänen on täytynyt tuntea valtavaa vapautumisen riemua rakentaessaan omat maailmansa, hänen, joka kärsi tuskaisesti tämän maailman järjestyksestä ja koki ihmissuhteet valtavana rasituksena.

Konekirjoitetulta liuskalta (en ymmärrä, mihin tämä liittyy)

Heillä on kosketuspintoja siihen valmiina ja sellaisessa tapauksessa toinen ihminen pystyy muutamalla ajatuksella laajentamaan toisen maailmaa lähes räjähdyksenomaisesti.

Niin kuin monesti olen sanonut, en jaksa opettaa enkä kasvattaa ihmisiä. En näe sitä juuri mahdolliseksikaan.

5.1.79

Erik Tawaststjerna on sanonut, että arkkitehtuuri on kiteytettyä musiikkia. Muutama vuosi sitten hänellä oli tv:ssä ohjelma, jossa hän puhui Aallosta ja Sibeliuksesta. Nopeita, vuorottelevia kuvavälähdyksiä lapin luonnosta, tunturipuroista ja Rovaniemen teatterin kattoratkaisuista. Ja päälle soi Sibeliuksen musiikki! Minulle tämä ohjelma avasi ensimmäisiä tietoisia yhteyksiä tällaisten asioiden välille.

Arkkitehtuurissa realiteetit ovat enemmän näkyvillä. Talossa täytyy olla (ainakin jossain muodoissaan) seinät ja katto, sen pitää kestää konstruktiivisesti kasassa, sen pitää muodostaa harmoninen kokonaisuus, joka miellyttää ihmisten perinteistä, luonnosta opittua muototajua.

Luonto asettaa arkkitehtuurille ulkoiset realiteetit. Suurin ja muuttumaton realiteetti lienee painovoima, joka asettaa omat ehtonsa konstruktiolle. Sitten tulevat aurinko, tuuli ja sade. Saattaa näyttää, että näillä nykyisillä materiaaleilla näennäisesti uhmataan näitä kaikkia edellisiä.

Pitkälle rakennuksen muodon määrää perinne ja käyttötarkoitus. Monille arkkitehtuuri on vain muotoa ja esteettistä näkemystä, mutta pitäisi aina nähdä ne realiteetit, joiden varassa tämä kaikki toimii.

Varmasti kaikissa taiteissa on sama. Ehkä on kysymys vain siitä, millä abstraktion asteella toiminta tapahtuu.

Miten ihminen inspiroituu jonkun ihmisen seurassa! Sitä saattaa itsekin hämmästyä, tuntea löytävänsä itsestään aivan uusia alueita. Niin kuin rakennuksen konstruktiossa jokin pilari tai palkki kestää määrätyn kuormituksen katkeamatta tai murtumatta, niin musiikissakin teema kestää määrätyn rasituksen.

6.1.79

Lapsena minä tunsin kaikki lähiseudun polut,

ja kun koulussa lapsena katselin karttapalloa,

ajattelin että isona opettelisin koko maailman

aina Aasian vuoristoja ja

Etelä-Amerikan sademetsiä myöten.

Nyt kaikki voitaisiin satelliittikameroiden ja

mikroprosessoreiden avulla mitata ja laskelmoida,

luokitella omiin osastoihinsa:

kiitotiet, moottoritiet, pikatiet, valtatiet,

kantatiet, maantiet, sivutiet, kärrytiet;

karjapolut (lehmisavut), aittapolut, metsittyneet

polut, umpeenpyryttyneet polut, rantapolut

(riippakoivut), runoilijan polut;

10 km:n ladut, 5 km:n ladut, 3 km:n ladut ja

ekaluokkalaisten lyhyet ladut;

hirven jäljet, koiran jäljet, jäniksen jäljet,

hiiren urat, linnunlennot ja lumen alle jääneet

kusiaisten kulkureitit.

Kaiken tämän voisi laskostaa tiilen

kokoiseksi nipuksi tietokoneliuskaa,

joka mahtuisi juuri sopivasti

ensimmäiseen reppuuni.

Sitä voisi hiihtää kouluun

ja sanoa miten asiat ovat.

7.1.79

Niin monia teitä oli mennä

ja maailma sinun kokoisesi.

Ja

taksi

viskoi sinua

kuin heilurin varsi:

kotiin – maailmaan

kotiin – maailmaan.

Niin tuskallista

täällä on syntyä.

….

Aurinko on puolipäivän korkeudella,

ensimmäiset humalat,

rakkaudet,

nuoruuden väkevät riemut,

jo vuosia

takana päin.

Ja jotta jaksaisi elää

ja kirjoittaa, täytyy

näihin sanoihin sublimoida kuolema

nyt kun vielä on hieman

kiinni nuoruudessa,

eikä kuolemaa ajattele

aivan kaikkina hetkinä.

Että jaksaisi elää

tässä maailmassa,

tässä kirkastetussa pimeydessä,

jossa näkymätön mies huutaa

kuulumatonta huutoa ja

huurteiset sanat särkyvät

näkymättömiin seiniin

jo särkyneisiin vahvoihin

….

Sitä vähämielisessä ahneudessaan

haluaa vallata kaikenlaista:

juosta viirejä aavikoille,

kuolleille kraattereille,

kulkea pitkiä matkoja

reppu täynnä kuolleita kiviä.

Sinne ne unohtuvat värisemään

aurinkotuuleen,

kuun kylmään valoon.

Ei sitä jaksa

tarpeeksi vähää haluta:

vuokralle

palaa vihreää maata.

….

Täyttymättömyyden väljyyttä,

maa-alue, jota kuolema ja tuska

eivät ole vielä valloittaneet,

sitäkö kaikki oli?

Vai onko se pelkkä opeteltu jälkikuva,

nurinkäännetty haave tulevaisuudesta,

muutoksesta?

….

He puhelevat

innostuneesti,

ovat työssään

kuin linnut!

Lyöt käsiä yhteen,

pyrähdys!

Ahdistava hiljaisuus.

….

Tämä tyhjien tekemisten luoma

turmiollinen turvallisuus.

Kun yhä lähemmäksi

metsittyvät polkujen suut:

vanne kiristyy

köydeksi sinun kaulaasi.

11.1.79

TV:ssä Mauno Saksanen johtaa Kanerva-kuoroa ja kertoo työstään ja elämästään. Hän on Suomen työväenmusiikin piirissä karismaattinen hahmo. He laulavat Saksasen säveltämän kauniin laulun nuoresta maailmasta; se on Elvi Sinervon runo.

Tulee mieleen viime kesä: ilta on jo hämärtymässä, taksi käy työmaaparakin vieressä, Usko heilahtaa sisään haitari sylissä. Jorma käy ostamassa pari mustaa Koskista, sanoo kuskille, että siitä vaan Jyväskylään päin. Mersun nokka kääntyy isolle tielle. Tasaista menoa elokuun pimenevässä illassa. Korkataan ja otetaan ryypyt. Mersu kehrää tasaisesti. Mittari lyö verkkaan satasen reunasta. Yhä uudelleen ja uudelleen Usko aloittaa Mauno Saksasen Elokuun illan, tuon romanttisen, slaavilaisviritteisen valssin.

Saksanen on ennen kaikkea kuoronjohtaja, ja koska hän on toiminut etupäässä harrastajien kanssa, hänestä on hioutunut yksinkertainen ja selkeä. Elokuun illassakin kuulee Saksasen kuoron, siinä on jotain moniäänisen laulullista, peräti sinfonista.

15.1.79

Elämän suurista hetkistä,

täyttymättömistä rakkauksista,

jää niistäkin enää

niin kovin vähän mieleen.

Ja niistäkin enää

niin kovin vähän menee pieleen.

(Saarikoski pastissi)

16.1.79

Pakkanen jatkuu tasaisena ja

kesä lähenee kuin keski-ikä

ja hetki hetkeltä näet miten

kaikki painajaisesi käyvät toteen.

Sinä luulet,

en minä niin kiltti ole

vaikka istun tässä ja

silitän tätä mustaa kissaa

ja vähältä pitää

etten virteen pillahtaisi.

Kun kirjoihin ei jaksa mennä

eikä ihmisiä enää siedä /…

Älä pelkää,

kaikki painajaisesi

käyvät toteen.

Näin unta, että olimme kanssasi jossain matkalla. Suuret juhlat. Sinä riehaannuit juovuksissa, kuljit ja kaatuilit, hame repaleina, olkapäät paljaina. Kävelit uhmakkaasti pois. Mutta en minä välittänyt lainkaan sinusta. Jotenkin nautin pirullisesti sinun törmäilyistäsi kaiken keskipisteenä.

Sitten oli sellainen suuri maalaistalo. Aikamiespoika, jonka nimi oli Timo. Hän halusi tarjota minulle Koskenkorvaa. Hänellä oli sisar, itse rauhallisuus (päiväminäsi). Välillä kävin putoilemassa viereisessä vuoristossa. Oli yö, kun tulin takaisin. Timo alkoi valmistaa juhlia: oli viinaa ja parin sentin kokoisia jääkuutioita, jotka kuitenkin olivat lämpimiä (nuoren vasikan lihaa).

Tähän lienee uni katkennut, ainakin kirjoitus.

17.1.79

Et sinä tarvitse ylistäjää

voimiesi hetkellä,

et surkuttelijaa

kun pää potalla

oksennat maailmasi tuskan.

Taistelua me tarvitsemme,

ystäviä taisteluumme.

Enemmän marttoja henrikeille.

….

Saunan tuoksu,

sinä, joka kukkia poimit,

taitat vihdaksi vihreät lehdet

Kärpästen tanssi

illan vinossa valossa.

Veden viipyvä lämpö.

Tämä jäljellä oleva energia,

Liian vähät kosketukset

kuin käärmeet nuolaisut.

Tämä jäljellä oleva energia,

lämpö, hellyys,

joka vähitellen muuttuu sadismiksi,

anarkiaksi, sodaksi.

….

aaltojen läike

lämpö

saunan tuoksu

sinä

joka kukkia poimit

(A4 repäisylehtiöstä 8.11.79, (17.1.79))

….

Ma 22.1.79, aamu

Luin pätkän Lenzin Esikuvaa. Kyllä hän aika hyvin kaivaa esiin kaikki vanhat esikuvahahmot: loppuun saakk taistelevat sotilaat, uskolliset ja uhrautuvat äidit, jne. Hän tosiaan osaa jäsentää ajattelunsa saksalaisella perinpohjaisuudella.

….

- Luuletko että ittää?

- Jos orraalle noosoo, niin sittenhän tuon näkköö.

Mies kylvi hiekkaa katukäytävälle. Toinen nojaili seinään ja seurasi toimitusta.

KIRJE HELENALLE 23.1.79

Tiistai 23.1.79, illalla

Rauhallinen ilta. Katselin Veijo Baltzarin runojen pohjalta tehtyä elokuvaa ja soitin sitten vähän haitaria. Minulla on harjoittelun alla Ruusuja hopeamaljassa ja Kyllikkivalssi. Vanhat valssit, ne ovat minun sairauteni, syöpyneet siinä vaiheessa elämää, kun kävin yleisissä tansseissa pari kolme kertaa viikossa. Se oli sellaista suurta ’täyttymättömän rakkauden aikaa’. Minä laitankin tähän erään melko uuden runon. Kirjoitin sen jossain pirullisessa mielentilassa, en muista kenenkä tekstiä lukiessani. Tähän tämä tulee nyt ihan pelkän sanallisen assosiaation kautta. Se on mukaelma, Saarikosken runosta, muistat varmaan siltä Jyrinkosken levyltä.

Elämän suurista hetkistä,

täyttymättömistä rakkauksista,

jää niistäkin enää

niin kovin vähän mieleen.

Sopisiko siihen huutomerkki loppuun! vai? Onko tämä jo täysin vieraantuneen ihmisen runo? Onko ihminen silloin vieraantunut, jos hän huomaa vieraantuneisuutensa?

Saattaa olla, ettet ymmärrä runoa siten kuin olen sen ajatellut. Ajan takaa tässä sitä melko paavilaismaista ajatusta, että ihmisen mieleen jäävät ne ’hetket kun tunteesi ovat täydet’.

Miten sinä muistat? Muistatko ne nuoruutesi suuret, täyttyneen rakkauden hetket, taivaalliset orgasmit; vaiko katkerat pettymykset ja yksinäisen surun hetket?

Ihmisen tunteet voivat olla täydet kummallakin alueella. Ja luultavasti kummaltakin alueelta jää muistoja mieleen. Yleisesti sanotaan, että ihminen unohtaa pahat asiat. Luulen, että tämä pitää paikkansa vain tajunnan ja muistojen pintakerroksissa. Esim. kirjoittava ihminen huomaa miten hänen tajunnastaan alkavat purkua ihan vähälläkin penkomisella kaikenlaiset muistot. Ihminen kasvaa ja aikuistuu ja sitten (jos hän alkaa itseään selvitellä) kulkee uudelleen takaperin yhä lähemmä lapsuuttaan, sanoi Jukka Pakkanen tv:ssä joskus vuosi sitten.

Ostin lauantaina lisää kirjahyllyä ja järjestelin kirjoja viikonvaihteen. Psyykkisesti tavattoman raskasta työtä. Huomaa miten paljon on lukematta ja senkin, ettei niitä koskaan ennätäkään kaikkia lukea. Huomaa kirjailijoiden elämäntyön, miten pienessä tilassa se kaikki on. Melko tuotteliaankin runoilijan nostaa etusormen ja peukalon välissä. Paavo Rintalankin, reilut puoli metriä, käsien välissä.

Uutisissa näytetään kuvia Virroilta. Se on ollut monelle vanhukselle kauhea loppu, liikuntakyvyttömänä tukehtua savuun ja palaa. Siinä on todella ollut helvettiin joutumisen tuntu.

Kari Saviniemi puhui radiossa viime perjantaina Siegfried Lenzistä, Jaani Viherluoto luki otteita hänen kirjoistaan. Innostuin lukemaan Esikuvaa. Olen nyt vähän yli puolessa, se on melko paksu ja tiivis kirja. Samalla se on hyvin kummallinen kirja ainakin minulle. Se on näennäisesti hyvin kuivaa ja huumoritonta tekstiä (päinvastoin kuin esim. Böllin), täsmällistä ja saksalaisen perinpohjaista. Se on myös asiansa puolesta raskasta, paikoin jopa järkyttävää. Mutta jokin kumma siinä minua kiehtoo. En saa siitä täysin selvää. Ehkä se johtuu siitä, että siinä hyvin selkeästi murskataan niitä meidänkin oppimiamme käsityksiä esikuvallisuudesta, näytetään niitten valheellisuus ja sopimattomuus nykyiseen maailmaan.

Ehkä tässä kirjassa kiehtoo myös sen erittäin selkeä ja konstailematon rakenne. Kirja koostuu melko lyhyistä (10-20 sivua) kappaleista ja etenee yhdellä tasolla kronologisesti. Se on kirjan preesens, sen päätaso. Päätason rinnalla kulkee sivumäärältään ehkä suurempikin taso, jonka kautta kirjailija piirtää kolmen päähenkilön kuvia yhä täydellisemmiksi. Hän ei käytä varsinaista takautumista, hän kuvaa vain henkilöittensä elämää kokouksien välillä; heidän ihmissuhteitaan, joiden kautta vähitellen paljastuu myös menneisyys. (Kirjan juoni on se, että kolme pedagogia kokoontuu valmistelemaan uutta lukukirjaa lukiota varten. Heidän kuuluisi tehdä siihen kappale otsikolla ‘Esikuvia – elämänkuvia’.)

Kirjassa on vielä eräs taso; melko paljon pieniä sisäkertomuksia, joita kirjantekijät toisilleen esittelevät hyvinä kertomuksina ’Esikuviksi’. He ovat kuitenkin hyvin erilaisia ihmisiä ja ehdotus toisensa jälkeen tulee tyrmätyksi. Luultavasti koko homma raukeaa.

Keskiviikko 24.1.79, aamu (kirjeestä)

Luin tuossa aamupotalla taas pätkän Lenziä. Kirja sen kun paranee loppua kohden. Kieli ei ole sittenkään kuivaa eikä huumoritonta. Se on tavattoman hienovireistä. Mutta ensin pitää päästä sisälle kirjailijan maailmaan. Lenzin kanssa on vähän samoin kuin Bellowin (pitäisikö kirjoittaa Bellown, vai Bellow’n, vai Bellow:n, vai …?): häntä pitää ensin vain sitkeästi lukea sata tai kaksisataa sivua.

Lenz on Böllin ja Grassin ohella Saksan nykyisistä kirjailijoista kuuluisimpia. Kyllä heillä Böllin kanssa on paljon yhteistäkin, niin erilaisia kuin he tyyliltään ovatkin: saksalainen täsmällisyys ja rakenteen selkeys, jota ainakin suomalaisesta proosasta jää kaipaamaan. Saksalaisilla on takanaan vanha kulttuuri, jonka pohjalta he luovat uutta. Suomalaiset ovat vielä metsäläisiä, ei sille mitään mahda. Täällä ei ole kirjoitettu edes yhtään kunnon analyysiä kaupungistumisesta, joka aihe eurooppalaisessa proosassa kai käsiteltiin jo ennen sotia. Toisaalta, kaupungistumien tapahtuikin täällä varsinaisesti vasta sodan jälkeen.

Parhaiten täällä on onnistunutkin joku Turunen metsäläiskuvauksissaan, eikä siinä ole sinänsä mitään huonoa. On tärkeä, että se aika käsitellään. Mutta jos kaikki pakenevat menneisyyteen, nykyaika jää käsittelemättä. Siksi minä kunnioitan yhä enemmän Hannu Salamaa, joka lähes ainoana yrittää elää ja kirjoittaa tässä ajassa.

Kun nyt tässä tällä tavoin ylistän Lenziä, arvaan että kiinnostut hänestä. Älä nyt juokse ostamaan sitä, saat sen lainaksi, kun tulet. Kokeile miltä se tuntuu. Joskus pitäisi lukea myös tällaisia järkäleitä, jotka teettävät vähän työtäkin, panevat hiljentymään ja syventymään. Ja sinulla jos kellä on mahdollisuus lukea myös tällainen kirja. Sinä pystyt järjestelemään siihen aikaa ja sinulla on kyky lukea hienovireistä tekstiä. (Ei tämä ole kohteliaisuus: muistan meidän keskustelujamme, sitä ettei aina tarvitse selittää toiselle ja pilata sillä esim. jotain hienoa tekstinpätkää. Ja meidän pitää saada nauraa yhdessä!)

Joko kävit katsomassa Syyssonaatin? Jos et, niin mene kun tulet. En halua sitä sen tarkemmin selvitellä: se on filmi, joka jokaisen pitää kokea omasta itsestään käsin.

Paljon lyöntivirheitä näin aamulla. Pitää lähteä töihin, hei!

24.1.79, A4 ruutupaperilta

Levyltä soi Malandon tangosovitus, ilmava ja raikas, painottoman tuntuinen. Kaikki soittimet erottuvat, toimivat itsenäisinä yhteistyössä. Kurinalaisuus, joka ehdollistaa vapauden piirtää positiiviset rajat.

Piano helmeilee ja solisee kuin raikas lähde. Viulun melankolinen lupaus. Hanurin legatot. Rumpujen sitova jäntevyys. Ja kaiken takana kapellimestari, näkymätön, mutta läsnä joka tahdissa.

….

Kaikki on liikettä:

kolme suuntaa ja

ajan suhteellisuus.

Ja tämä hetki on vain tässä ja nyt.

….

Taas kabineteissa pohtivat

porvareitten kakarat

työn ja individualismin ongelmaa.

….

Istuttiin Ilveksessä, juotiin muutama Jallu. Kumpikin jollain tavoin positiivisesti järkyttyneinä. Tietysti meillä olisi riittänyt puhuttavaa, varmasti koko yöksi! Mutta minulla lähti viimeinen bussi ja lähdin kotiin. Meillä on taas kokoontuminen perjantaina ja vähänkin järkevästi ajatellen, en voi olla monta yötä viikossa pois kotoa. En halua sanoa, että aina pitäisi käyttäytyä järkevästi, mutta kyllä meidän täytyy jossain määrin ottaa huomioon ihmissuhteemme ja työmme. Niiden varassa me loppujen lopuksi näitä harrastuksiamme harrastamme ja elämyksiämme koemme. Olen alkanut pyrkiä viimeaikoina sellaiseen kärsimyksien minimointiin, en niinkään omalla kohdallani, vaan siinä mitä aiheutan muille (lieneekö se mahdollista, vai onko summa vakio, jonka jakaa vain tasaisemmin?). Toisaalta aivan siitä itsekkäästä syystä, että tällaiset negatiiviset riidat ja taistelut ovat tavattoman kuluttavia ja hyödyttömiä.

HELENAN KIRJE 25.1.79

Nokia 25. talvikuuta

Hei!

Kello on 11.30. Heräsin juuri siihen, että joku sanoi lempeällä äänellä: -Ilta tulee, Leena, ilta tulee! Se oli unta. Kömmin sängystä ja siellä se makasi yksinään, pieni rosoreunainen henkilökohtaisen näköinen valkoinen kirjekuori naama lattiaan päin kumimatolla ovenvälisessä eteisessä. Kiitos. Minulla on kahden päivän vapaa. K. on lähtenyt kahdeksi päiväksi Hesaan. On niin ylellinen olo, että en oikein tiedä miten päin olisin. Pihassa on pörröistä lunta ja lisää tulee koko ajan. Punatulkut ja talitintit ovat löytäneet lintutaloni ja auringonkukansiemenet ja pyrähtelevät tuossa pulleina ja tyytyväisen näköisinä.

Olen lueskellut Optimisti II:sta, jossa Kalevi Kalemaa kirjoittaa otsikolla Kirjailijakoulutus – Totta vai tarua mm. näin: Kirjailijan työ on hyvin pitkälle maailman kokemista ja tuntemista, ja sen perustana on pohjimmiltaan kirjailijan maailmankatsomus. Eikö sitä voi mukamas opettaa? Mistä muodostuu maailmankatsomus? Tiedon ja elämänkokemuksen suhteuttamisesta todellisuuteen. Aloittelevan kirjoittajan ilmaisuvaikeuksien syynä on usein kyvyttömyys suhteuttaa omia kokemuksiaan ja tietojaan. On olemassa maailmankatsomuksen perusteet, mutta niistä ei jäsenny kokonaisuutta. Irrallisten ja kokemusten sirusten kokoamisessa voi auttaa kokeneempi ammattilainen. Voidaan myös löytää tiedon aukot ja ohjata löytämään lisää tietoa. Yhtälailla voidaan myös näyttää missä kirjoittajalla on vankin elämänkokemuksellinen aines, mistä edellytyksistä ja materiaalista kirjoittaja itsensä löytää. Tällaistakin ohjausta kertoo Gorki saaneensa Korolenkolta.

Tämä on sitä asiaa, mitä yritin söpöttää itsensä löytämisestä sekavassa Nin-purkauksessani. Minulla on tunne kuin kulkisin huppu silmillä. Haluaisin mennä jonkun ihmisen (Kalemaa? Psykiatri? Sielunpenkoja? Ystävä?) luo ja sanoa: löydä minut, ole hyvä. Tai auta minua löytämään itse itseni. Yksin en pysty.

Tätä lukiessa tuli taas hillitön ikävä johonkin tiedon lähteelle. Vaikka Paavilaisen luennolle tai johonkin, missä tuntee istuvansa kuin opetuslapsi ja saavansa Elämän vettä. Puhuvien ihmisten luo (ei ainoastaan röyhtäilevien). meidän TORSTAIkokouksiin (ei perjantai).

Eilen illalla tv:ssä Aku-Kimmo Ripatti puhui omakustanteista ja sanoi: No, se on nyt niin, että tuossa 45-50 vuoden iässä naiset alkavat muistella nuoruuttaan ja LAPSUUTTAAN ja sitten sitä sanottavaa alkaa löytyä, ja sitten syntyy näitä omakustanteita.

No, minulla on raakavedoksena tuossa yksi lapsuusnovelli, mutta taidan unohtaa sen laatikon pohjalle.

Olen lukenut Lenzin Saksantunnin ja pidin kovasti. Onkohan se sama Lenz?

Eilen sain Akateemisesta alennusmyyntikirjaluettelon ja lähetin jo tilaukseni. Kirja-alennunmyynti on Tammikuun ainoa kohokohta. Se on oikeastaan Tammikuu. Kun sanoo Tammikuu tulee silmien eteen heti värikäs vihkonen, jossa lukee Wotti-Ale ja nenään kirjapaketin haju, kylmän ja pakkasenpureman paperin haju ja sormiin kylmä neliskulmainen tunne.

Tulen maanantaiksi töihin ja tuon tullessani viivatun Ninin ja Virginia Woolfin.

Jos soitat pankkiin, puhun ainoastaan lyhyesti ja asiallisesti. Minulle huomautettiin, että yksityispuheluja ei työaikana saa puhua, eikä varsinkaan saa NAURAA puhelimessa, eikä muutenkaan. Lehtisaaressa asuu niin SIVISTYNYTTÄ väkeä, että meidänkin tulee käyttäytyä SIVISTYNEESTI. Kuten huomaat, minä möyhin taas mielenkiintoisessa ympäristössä. Ai ai mitä kaikkea herkkua siitä voikaan saada irti! En kuitenkaan anna periksi niin että kieltäisin ihmisiä soittamasta. Minä en polvistu. Never!

Me mennään joskus johonkin salaiseen paikkaan, missä ei ole yhtään sivistyneitä ihmisiä ja sitten nauretaan niin pirusti!

Lumikinokseen tai kiven taa

maailmaa pakoon juostaan

nauramaan!

KIRJE ANJALLE 25.1.79 (Anja Vähäaho)

Torstai 25.1.79, aamulla

Olet saanut taas kirjoittamisesta kiinni, kuulin. Se on hyvä se. Kissu kertoi teidän jutelleen Hannu Helinistä, sinun kaipailleen hänen kokoelmaansa.

Se on hyvä kokoelma. Sanon niin, vaikka itse luinkin sen ensimmäisellä kerralla ohi. Liian väsyneenä ja liian monien muiden kokoelmien sekoittamina. Se on kokoelma, jolle pitää antaa aikaa, jonka vierelle täytyy hiljentyä. Se on viisas ja konstailematon kokoelma.

Me oltiin illalla Kissun kanssa katsomassa Syyssonaattia. Se oli minulle jo toinen kerta ja taidan mennä vieläkin uudelleen. Se on jotenkin tavattoman taitava ja syvä elokuva. Sitten täällä on menossa yleisluennot Einsteinista hänen 100-vuotis muistokseen. Olimme työkaverin kanssa kuuntelemassa sitä alkuillasta. Oli pitkästä aikaa tavattoman rikas ilta.

Ne ovat todella sellaisia suuria hetkiä ihmisen elämässä. Ensin puolitoista tuntia suhteellisuusteoriaa, kuppi kahvia baarissa, ja sitten puolitoista tuntia Bergmannin häikäisevää analyysiä ihmisen psyykkisestä käyttäytymisestä, prosessista, joka lähes jokaiselle ihmiselle on pohjimmiltaan tuttu, joka meitä jokaista painaa, mutta jota me emme itse pysty sillä tavoin analysoimaan, että voisimme kääntää sen tuhoavat voimat positiivisiksi.

Ihmisen pitäisi voida avautua kaikkiin suuntiin, mutta hän rampautuu eräänlaiseksi henkiseksi keskoseksi. Tällaisia elokuvia katsotaan nyt uudella innostuksella, ihmisiä ainakin jossain määrin kiinnostaa taas heistä itsestään avautuva mikroavaruuskin.

Ne ovat sellaista suurta avautumista tällaiset illat, suorastaan repeytymistä. Sinä muistat Hikmetin runon, sen missä hän kuvaa opiskeluaan Moskovassa: 24 tunnin jälkeen /vielä 24 tuntia Leniniä /… . Jos asia tosiaan kiinnostaa ihmistä, jos hän pystyy sen itselleen motivoimaan, häneltä löytyy lähes rajattomat voimavarat.

Ja sitten me istuttiin Kissun kanssa Ilveksessä, juotiin muutama Jallu. Kumpikin sillä tavoin positiivisesti järkyttyneinä, lähes pohjia myöten. Meillä olisi riittänyt puhuttavaa, varmasti koko yöksi. Mutta sitten tuli valomerkki ja lähti viimeinen bussi, ja minun piti lähteä kotiin. On tietysti väärin sanoa ’piti’, ei minua kukaan sillä tavoin voi määrätä. Mutta meillä on taas kokoontumien huomenillalla, enkä minä voi olla kovin monta yötä viikossa pois kotoa, ei meidän suhteemme Tertun eikä Kissunkaan kanssa sitä kestä.

Olen alkanut pyrkiä viime aikoina sellaiseen kärsimyksen minimointiin, en niinkään omalla kohdallani, vaan siinä mitä aiheutan toisille (en tosin tiedä onko se mahdollista, vai onko summa vakio, sen jakaa vain tasaisemmin?). toisaalta pyrin siihen aivan siitä yksinkertaisesta syystä, että tällaiset negatiiviset riidat ja taistelut ovat tavattoman kuluttavia ja ennen kaikkea hyödyttömiä. Ja onhan se yksinkertaisesti niinkin, että meidän pitää hoitaa ne vähät ihmissuhteemme ja työmme mahdollisimman hyvin: niiden varassa me loppujen lopuksi näitä harrastuksiamme harrastamme ja elämyksiämme koemme.

Meillä on ollut Kissun kanssa niin taivaallisia öitä: me puhumme ja puhumme, ja sitten äkkiä on aamu, kello seitsemän! Hänessä minä olen ensimmäistä kertaa tavannut ihmisen, jonka kanssa voin taistella positiivisesti; meidän suhteemme, jos mikä, on positiivista dialektiikkaa. Me kumpikin tarvitsemme taistelua. Jokainen ihminen, joka haluaa kehittyä, tarvitsee sitä. Ja voiko kehitystä yleensä tapahtuakaan muuta kuin ristiriitojen kautta?

Hieman ymmärrystä; ja helvetisti tilaa, väljyyttä; sitä luova ihminen tarvitsee. Ettei hänen koko ajan tarvitse tuhlata voimiaan, hakata päätään siihen suvaitsemattomuuden ja typeryyden muuriin, joka häntä joka puolelta ympäröi. Mitä ei ymmärrä, sitä vihaa. Ihmiset haluavat koko ajan tukahduttaa kaiken positiivisen, kaiken mitä eivät itse ymmärrä tai pysty kokemaan. Joka voi olla sivussa, piiloutua näistä tuhoavista paineista edes hetkeksi, on jo hyvin onnellisessa asemassa. Ja jolla on ystävä, edes yksi, jonka kanssa voi kehittää tällaisen ’positiivisen taistelun’, hän voi sanoa elävänsä jo taivaassa.

En minä halua astua syrjään, kyllä ihmisen pitää kestää tätä realistista maailmaa, elää siinä; kaikki muu on pakoa, vieraantumista. Mutta juuri siksi on tavattoman tärkeää, että voi joskus tavata ystävän (tai kirjan, tms.), jonka kanssa voi järjestellä elämänsä arvoja edes hieman todellisempaan järjestykseen mitä ne meidän ympärillämme ovat.

Siksi juuri me Kissun kanssa olemme toisillemme niin tärkeitä, me olemme toisillemme sitä väljyyttä (kyllä me olemme joskus aika pirullisiakin, ja sidomme toisiamme jollain psyykkisillä tasoilla, mutta sekin kuuluu ihmisen kuvaan). Hän ei ehkä niin sitä itse ajattelekaan, koska hän työelämässään elää normaalia suvaitsevampien ja tiedostavampien ihmisten parissa. Itse olen sulkenut työympäristöni pois, muutokseen toivottomina tapauksina. En halua enää heillä sen kummemmin rasittaa itseäni. Hoidan työni mahdollisimman hyvin ja sillä siisti.

Itse törmäät varmasti vielä paljon rajummin työsi puolesta sitä kaikkea suvaitsemattomuutta vastaan. Se siitä.

Perjantai aamu

Alennuskirjojen luettelot näyttävät tulleen kauppoihin. Täytyy hakea niitä ja käydä läpi, kun tänään kokoonnumme. Olen ostanut 5 vuoden ajan alennusmyynnistä aika paljon. Nyt minulla alkaa jo olla haluamani vanhempi kirjallisuus. Viime talvena en enää ostanut kovinkaan paljon. Nykyisin ostan uudempaa divareista mitä ostan. Niin paljonhan sitä olisi lukematta hyviä kirjoja. Huomasin sen taas, kun järjestelin kirjahyllyä viikonvaihteessa. Siinä tulee aina se sellainen toivoton tunne.

Minullekin on tullut nyt vuodenalusta Tiedonantaja. Lopetin Demarin, kun se kuihtui ja kuihtui, ja vaihdoin sen Tiedonantajaan. Tulee nyt lehdet Uudesta Suomesta vasemmalle. Seuraan niistä vain etupäässä kulttuurin. Tarkempi päivänpolitiikan seuraaminen vaatisi niin paljon aikaa, en näe sitä tarpeelliseksi. Kai sitä alkaa olla jo muodostanut sen oman kuvansa maailmasta, noin karkeasti ottaen. On kysymys sen syventämisestä, ja se ei juuri päivälehtien palstoilla syvene.

Kopioin sinulle muutamia tekstejä tähän mukaan, en ennätä nyt siirtää niitä kirjoittamalla. Kirjoitin melko aktiivisesti parin kuukauden ajan ennen joulua, lähinnä sitä Vantaan kilpailua varten (oli jokin syy), tosin siinä tuli 3 viikkoa ensin ihan pelkkää päiväkirjaa, mutta sitten sain muutaman, mielestäni ihan kivan proosan palasen. Soittelin Paavilaiselle ja olisi tarkoitus mennä häntä tapaamaan. Maanantaina alan kirjoittaa. 5:ltä ylös aamulla ja pari tuntia ennen töihin lähtöä, siitä vaan ihan väkisin. Ei siitä muuten mitään tule. Pari kuukautta sitä kestää, sitten on ihan tyhjä.

Terveisiä teille. Eletään ja kirjoitetaan. Moi!

26.1.79

Tämä tyhjyyden ekspansio,

nämä kolisevat astiat.

Haudoistaan nousevat haamut,

päät olkia täynnä.

Ma 29.1.79, aamulla klo 5.20

Tästä sen kirjoittamisjakson taas pitäisi alkaa. Ulkona todellinen talvi: päivien pyryjen jälkeen pakkasta 13 astetta. Veroilmoitus tehtynä, ja alennuskirjojen lista.

Perjantaina meillä oli kokoontuminen VPK:lla ja Neckarissa Anitan läksiäiset. Meidän piti yöllä hakea täältä pontikkaa ja mennä jonnekin jatkoille koko porukan, mutta kun sain kytättyä Hakaniemestä taksin, ei Calorin porukkaa enää näkynyt ja ajoin Albertille. Kirsti oli istunut Liisan ja Kaukon kanssa, jutelleet kai loppuun asti, sanoi ensimmäisen kerran ymmärtäneensä, että Kaukon puheissa on jotain henkeäkin.

Vähiinhän se meidän kirjoittajaporukka oli taas supistunut. Minun puolestani se soitteleminen saa jäädä. Suurimmillaan se onkin ollut liian hajanainen, koko keskustelu sortunut tyhjänpäiväisyyksiin. Ja alun perin lähdettiin siitä, että se olisi kirjoittavien ihmisten kokoontuminen eikä mikään ompeluseura, jossa Pirkon kaltaiset ihmiset höpöttävät omia murheitaan.

Istuin potalla ja selasin HS:n. Kello on 6.15. Ei se kirjoittamien käskemällä lähde. En minä väsynyt ole. On vain jotenkin niin tyhjä olo kaiken sen lauantaisen riitelyn jälkeen. Tai eihän se varsinaista riitelyä ollut. Se oli hyvin tarpeellinen asioiden selvittely. Terttu tietää nyt, miten asiat ovat, hänen ei tarvitse rasittaa itseään aavisteluilla. Mutta onko se sitten pitemmän päälle vielä suurempi rasitus?

Tästä asiasta on nyt sanottu niin kaikki, etten näin tyhjänä hetkenä jaksa niitä enää edes kerrata. Minä en olisi halunnut rasittaa Terttua vielä sillä tiedolla, että me teemme Kirstin kanssa matkan joskus, ehkä keväällä, en tiedä. En odota sitä matkaa kuin jotain taivasta, päinvastoin melkein pelkään sitä, mutta hän haluaa korvata minulle sen viimekesäisen työn ja pitemmän päälle meidänkään suhteemme ei voi jatkua, jos hän tuntee siinä kiitollisuuden velan rasitteena.

Meidän suhteemme on sunnuntaisuhde, mutta se on sitä hieman eri tavalla mitä Terttu sen näkee. Meidän suhteemme on ennen kaikkea positiivista taistelua ja me kumpikin tiedämme, että me tuhoaisimme tämän tason, jos me alkaisimme jatkuvasti elää toistemme kanssa. Me sitoisimme toisemme, poistaisimme sen väljän tilan, jonka varassa kaikki nykyisellään toimii.

Kirsti lähtee parin viikon päästä Marokkoon. Hän olisi halunnut nyt meidän lähtevän yhdessä, mutta en voi pitää vapaata monta matkaa varten, ja se matka tekee hänelle hyvää vaihteeksi olla yksin vieraan kielen ja ihmisten parissa kaiken sen liiallisen työn jälkeen.

Me lähdemme maaliskuussa Tertun kanssa jonnekin ja toivottavasti tämä kaikki sotku ei häiritse meidän matkaamme.

Ti 30.1.79, aamu

Heräsin viideltä ja mietiskelin ensin Toukon illallista soittoa ja tarjousta siitä hommasta: saisihan siitä mukavat rahat, jos vaikka Karin kanssa porukassa sen tekisi joku viikon vaihde. Täytyy soittaa Annelille, miten sen verotuksen järjestäisi mahdollisimman kevyesti. Se siitä.

Luin tunnin verran Lenzin Esikuvaa. Se on vakavasti paneuduttava kirja. Kovin kevyesti sitä on turha lukea ollenkaan.

Paradoksaalinen tilanne: kolme ihmistä pohtii esikuvia nuorisolle, ja koko ajan heidän ympärillään todellisuus on ihan jotain muuta. Sinisilmäisen oikeudenmukainen rehtori Poundt potkitaan tajuttomaksi ja pannaan veneeseen Alsterin vietäväksi, kun hän menee puolustamaan kahta viatonta nuorta, joita jengi aikoo hakata. Uhrit pääsevät pakenemaan, Poundtista itsestään tulee uhri. Jengin suuri esikuva on laiha, pamppua heiluttava nuorukainen, jota jengi tottelee täysin alistuneesti ja sokeasti. Mistä tällainen tottelevaisuus tulee? Tuleeko se juuri siitä, että meidän lukukirjoissa on opetettu tottelemaan ’Esikuvaa’?

Lenz riisuu kaikki sädekehät. Jää vain terrorisoitunut todellisuus. Sen lisäksi jää helvetisti kysymyksiä, mistä ja miten tähän on tultu?

Lenz vihjailee pirullisen tarkalla tavallaan kyllä määrättyihin suuntiin, asioihin, jotka ehkä synnyttävät tätä väärää esikuvallisuutta. Hän kuvaa mm. Meisterin perheen, sen täysin tyhjän maailman, jossa hoidetaan puutarhaa, vaikka puutarhaa ei todellisuudessa ole olemassakaan. Siemeniä ja sipuleita tilataan, rouva kuvittelee, millaisia hänen puutarhansa voisivat olla, ja herra Meister antaa lausuntoja niistä. Heidän poikansa istuu omassa huoneessaan lumipuvussa, rautaristi rinnallaan! Hän on paennut vanhempiensa valheellista maailmaa omaan, vielä valheellisempaan maailmaansa. Mielestäni juuri tässä Lenz kärjistää erään perusteemansa: valheesta voi paeta vain suurempaan valheeseen.

Ja mitä paljastuu sitten Lucy Beerbaumin menneisyydestä, naisen, jonka elämästä heidän piti löytää niin hyviä esikuvia, vaikka miten paljon? Naisesta, joka elää vapaaehtoisessa vankeudessa lopun aikansa, samoissa olosuhteissa kuin hänen kreikkalaiset ystävänsä, ennen kaikkea Victor, hänen rakastettunsa.

Paljastuu van yksinkertaisesti se, että Victor on paennut voimakasta Lucya, mennyt naimisiin heidän yhteisen assistenttinsa kanssa; alistuvan, hiljaisen naisen, joka palvoo Victoria. Lenz jättää pirullisesti auki sen, tietääkö Lucy Victorin nykyisestä elämästä, sillä lukija saa tietää siitä ainoastaan Heino Markelin kautta (näin on ainakin vielä sivulla 295. Lenz jättää lukijalle kuvan, että Victor on Lucyn ystävä, joka on joutunut vankilaan Kreikassa. Sitä ennen Lenz kyllä näyttää välähdyksenomaisesti heidän suhteensa todellisen luonteen (Lucy juhlissa): he ovat taistelupari. Mutta kuka pakenee ketä, ja missä järjestyksessä? Luultavasti Lucy pakenee ensin, sillä hän jää palaamatta takaisin Kreikkaan. Lenz on kehitellyt tarkoituksellisen hataria selityksiä hänen jäämiselleen Hampuriin. Ehkä kaikki taistelu on käyty jo sitä ennen? Joka tapauksessa myös Victor pakenee (seesteisen avioliittonsa rauhaan), mutta Lenz antaa hänen saada myös palkkansa: hänet vangitaan. Onko hänellä jäljellä kapinaansa vaiko vain entinen maineensa? Lucy jatkaa kapinaansa (jopa esimerkillistä!), mutta se onkin enää vain pakenemista, hänen terveytensä sortuu hänen itse itselleen luomiinsa vankilaolosuhteisiin. Lenz luo puhtaan kuvan idealistisesta marttyyrista, näyttää samalla sen mielettömyyden: pohjimmiltaan Lucy onkin pakenija, jopa luopuja. Tosin tässä suhteessa kaikki jää tarpeeksi hämäräksi, tulkintoja voi lukija itse tehdä.

Yhä merkittävämmäksi nousee loppua kohden Heino Merkel. Mitä hänen kohdallaan on menneisyydessä tapahtunut, miksi hänelle on tehty aivoleikkaus? Tarina hänen kohdallaan Noan-arkista ja tulipalosta on liian mielikuvituksellinen. Ehkä symboliikka aukeaa kirjan loppua kohden. Luulen, että Lenz muodostaa hänestä sittenkin kirjan syvimmän ja esikuvallisemman ihmisen.

Kirjan teemoista voisi miettiä runoja. Mm. Meisterin perheen olemattomasta puutarhasta ja heidän terroristiksi kehittyneestä pojastaan. Siihen ehkä pitäisi kehittää toinen, kuvallisesti selittävä taso.

Ke 31.1.79, aamu

Lucy Beerbaumin suhteen olin oikeassa, mitä eilen aamulla aavistelin. Juttu ei tosin ole vielä hänenkään kohdalla täysin loppuun viety. Mutta pirullisen terävästi muotoiltu lehtihaastattelu 300 sivun jälkeen valotti häntä useammalta puolelta. Se ei pienentänyt häntä, päinvastoin se näytti hänen todellisen suuruutensa, mutta samalla se näytti hänessä myös henkilökohtaisen ihmisen. Tähän saakka hän oli ollut professori Beerbaum. Rita Sussfeldtin kohta on edelleen jännärinomaisesti auki. Hänestä on alusta saakka puhuttu vain rouva Sussfeldtina, mutta hänen miehensä ei ole edes vilahtanut kirjassa. S. 322 hänestä luultavasti alkaa purkava jakso. Edellinen jakso purki Hellerin, mutta hänen kohtansa oli avoimempi koko ajan. Hänen kohdallaan Lenz käsittääkseni haluaa korostaa sitä, miten tärkeä ihmissuhde ihmiselle on esim. Saksan kaltaisessa yhteiskunnassa. Hän ei näe sen tilalla kuin kaksi vaihtoehtoa: yksinäisyyden (ja sen kautta jonkinlaisen tuhon) ja terrorismiksi muuttuvan laumasieluisuuden.

Hellerin kohdalla voisi tietysti miettiä laajempiakin analogioita, sillä Lenzin Heller on liian tyypillinen toimiakseen kirjailijalle vain omalla tasollaan. Hellerin kaipuu vanhaan kotiinsa ja itsepäinen roikkuminen entisessä (tosin virallisesti vielä nykyisessä) vaimossaan on ehkä Lenzille kaipuuta menneeseen. Hän näkee kaiken irrallisuuden; etsii ja etsii, mutta ei löydä sieltä mitään kestävää pohjaa. Hän etsii itselleen tukikohtaa, josta käsin voisi positiivisesti toimia. Hellerissä, jos kenessä, on kaikki ne ainekset, joiden varassa hänen pitäisi selvitä myös nykyisyydessä, siksi hänen tarinansa onkin juuri umpikujan kuvauksena niin vakuuttava kuin on. Hänellä on tieto nykyisyydestä; hän elää niin nuorten kuin vanhojenkin parissa; hän tuntee systeemin lainalaisuudet, osaa käsitellä sitä. Mutta samalla näkee myös sen mielettömyyden, umpikujan.

Minusta tuntuu, että Lenz kokoaa vasta lopussa oman suuren linjansa. Kirjaa on reilut 50 sivua jäljellä. Kirjassa on nyt jo tunne, että kaikki alkaa loksahtaa paikoilleen. Heino Merkel ja Rita Sussfeldt ovat eniten auki, vielä liittämättä kokonaisuuteen. Myös Poundtin kohta on arvoituksellisesti auki.

Kirkasta esikuvaa tämän ajan ihmiselle kirjasta tuskin löytyy, mutta

sieltä löytynee sitäkin kirkkaampi kuva tästä ajasta.

….

Soittelin Toukon kanssa taas illalla. Homma on nyt lähinnä tilaajasta kiinni. Jos se nyt saadaan, niin se hoidetaan kokonaan LVI-Projektin kautta. Työselityksen kirjoittaminenhan siinä on aikaa vievä. Täytyy kysyä, jos vaikka Hannele lähtisi meille avuksi ja pyrkiä keskittämään koko työ johonkin viikonvaihteeseen.

Terttu puhui illalla meidän elämästämme. Uskon hänen olleet aivan vilpitön, kun hän sanoi, että minun pitäisi muuttaa Kirstin luo, mennä naimisiin ja saada lapsia, jne.

Hän sanoi, ettei mikään voi sellaista korvata. Ja että ihmiset, jotka toisistaan pitävät, sopeutuvat ja tottuvat toisiinsa. ’

Eli: tekevät elämästään rutiinin.

En tiedä, onko kaikki vain kuvittelua, mutta jotenkin minusta tuntuu, että juuri näinä vuosina minä ihmisenä itsenäistyn ja kasvan siihen mittaan, mihin minulla on mahdollisuuksia. Myös se voi olla motivaatio elämiselle.

Kirsti elää elämässään samaa vaihetta: on vieläkin arempi siinä, että hänen vapauttaan rajoitetaan. Tällä tavoin, joskus tapaamalla, puhumalla aamuseitsemään, me tuemme ja kehitämme toisiamme. Mutta vain tällä tavoin.

Naimisiin menemällä me herättäisimme kateuden, mustasukaisuuden; me alkaisimme rajoittaa ja nitistää toisiamme. Se olisi meille molemmille henkinen itsemurha. Ei siinä pelasta minkään kokoinen idealistinen rakkaus.