Härkälinnoitus: Viimeinen kuiskaus

By Sam N. Helen

Matias herää yksinään tuntemattomasta luolastosta. Hänen kehonsa tuntuu raskaalta,
kuin hän olisi herännyt pitkäaikaisesta koomasta. Tutkiessaan tuntematonta ympäristöä,
Matias kohtaa kuusi muuta kohtalotoveria, joiden kanssa kommunikointi ei ole mutkatonta.
Sekä heidän ensikohtaamistaan varjostaa mustan marmoriset ovet...

Viimeinen kuiskaus on Härkälinnoitus - sarjan ensimmäinen osa.
Kirjassa seurataan Matiasta ja hänen kohtalotovereitaan. He kamppailevat
sekä uniensa ja menneisyyksien kanssa, että heille annetusta tehtävästä läpi Härkälinnoituksen.
Sekoittuvatko unet ja todellisuus? Selviääkö seitsikolle Härkälinnoituksen salaisuus?
Sekä saavatko he vastauksen kysymykseen "miksi juuri he ovat saapuneet Härkälinnoitukseen?"

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Oct 11, 2023
• ISBN: 9789528059646

Sam N. Helen

Sam N. Helen haluaa kirjailijana luoda tarinoita, jotka toisivat mukaanaan mystiikkaa ja arvoituksellisuutta. Mutta samalla hän ei halua ottaa itseään ja kirjoittamiaan tarinoita liian vakavasti. Sam löysi lukuharrastuksen varsinaisesti vasta aikuisiässä opiskelujensa ohella. Hänestä muodostuikin suuri dekkarien ja jännityskirjojen suurkuluttaja aina kesäisin. Silloin tällöin Sam löytää myös itsensä lukemasta seikkailu- ja fantasiakirjoja. Lukemisen ohella ajatus oman kirjan kirjoittamisesta myöhemmin vanhemmalla iällä hiipi Samin mielenperukoille. Vuosien 2012-2013 välillä syntyikin idea Härkälinnoituksesta, joka kulki tuolloin eri nimellä. Muitakin kirjoittamiseen innostavia aiheita syntyi myös vuosien varrella, odottamaan hetkeä, jolloin hänellä olisi aikaa kirjoittamiselle. Sam kuitenkin koki elämäntilanteen koronavuosina, joka sai hänet katselemaan elämäänsä erilaisessa valossa. Hän pohdiskelikin tuolloin voisiko hän löytää apua ja mielenrauhaa kirjoittamisesta. Joten melkein vuosikymmen idean syntymisen jälkeen, vuonna 2021 Sam naputteli ensimmäiset Härkälinnoituksen ajatukset paperille. Ideasta hahmottui neljäosainen kirjasarja, josta kolme ensimmäistä osaa Sam on suunnitellut kirjoittavansa peräperään. Mutta neljättä ja viimeistä osaa Sam suunnitellut hauduttavan yhden tai kahden väliteoksen verran. Härkälinnoituksen ensimmäisen osan ja samalla esikoisteoksensa Sam omistaa itsekkäästi itselleen. Mutta seuraavat osat/kirjat hän on luvannut omistaa puhtaasti lukijoilleen.

Book preview

Sisällysluettelo

PROLOGI

LUKU 1: OVI

Luku I – II

Luku I-III

Luku I-IV

Luku I-V

Luku I-VI

Luku I-VII

Luku I-VIII

Luku I-IX

Luku I-X

Luku I-XI

Luku I-XII

LUKU 2: OVIKAUPUNKI

Luku II – II

Luku II-III

Luku II-IV

Luku II-V

Luku II-VI

Luku II-VII

Luku II-VIII

Luku II-IX

Luku II-X

Luku II-XI

Luku II-XII

Luku II-XIII

Luku II-XIV

Luku II-XV

Luku II-XVI

LUKU 3: MATKA

Luku III-II

Luku III-III

Luku III-IV

Luku III-V

Luku III-VI

Luku III-VII

Luku III-VIII

Luku III-IX

Luku III-X

Luku III-XI

Luku III-XII

Luku III-XIII

Luku III-XIV

Luku III-XV

Luku III-XVI

Luku III-XVII

Luku III-XVIII

Luku III-XIX

Luku III-XX

Luku III-XXI

Luku III-XXII

Luku III-XXIII

Luku III-XXIV

Luku III-XXV

Luku III-XXVI

Luku III-XXVII

Luku III-XXVIII

Luku III-XXIX

LUKU 4: VIIMEINEN KUISKAUS

Luku IV- II

Luku IV- III

Luku IV - IV

Luku IV - V

Luku IV – VI

Luku IV - VII

Luku IV - VII

Luku IV - VIII

Luku IV – IX

Luku IV – X

Luku IV - XI

Luku IV - XII

Luku IV - XIII

Luku IV - XIV

Luku IV-XV

Luku IV-XVI

Luku IV-XVII

Luku IV-XVIII

LUKU 5: NANASEPTUM

Luku V-II

Luku V-III

Luku V-IV

Luku V-V

Luku V-VI

Luku V-VII

Luku V-VIII

Luku V-IX

Luku V-X

Luku V-XI

Luku V-XII

Luku V-XIII

Luku V-IX

Luku V-X

Luku V-XI

LUKU 6: KUUSI SEITSEMÄSTÄ

Luku VI-II

Luku VI-III

Luku VI-IV

Luku VI-V

Luku VI-VI

Luku VI-VII

Luku VI-VIII

Luku VI-IX

Luku VI-X

Luku VI-XI

Viimeisen kuiskauksen loppu

EPILOGI

PROLOGI

Yksinäinen sihteeri silmäili kirjoittamaansa raporttia puolenkuun muotoisten linssiensä lävitse. Raportti käsitteli viime viikkoisia tapahtumia. Se olit lyhyt ja ytimekäs kuten aina. "Ei sillä, että täällä nyt mitään koskaan tapahtuisi tai ulkopuoliset uutiset tänne asti kantautuisivat" sihteeri ajatteli.

Sihteerin hoikka sormi lipui ylhäältä alas kirjoituspaperilla. Jokaisen listatun asian kohdalla hän hymähti tyytyväisenä. Inventaario tarvikkeista, seuraavan viikon tarkastettavat asiat, eteishallin siivoaminen. Eteishallin käytävällä, vasemmalta kolmannen lampun vaihtaminen. Lopuksi listaan oli kirjattuna kirjoitusmusteen täydentäminen.

Mustetta sihteeri kaipaisi kipeästi. Hän tunsi suorastaan huonoa omatuntoa palauttaa haalistunut dokumentti. Sihteeri kävi sen sisäisenä keskusteluna itsekseen, kuka tahansa muu olisi ollut välittämättä näin mitättömästä asiasta, muttei hän. Eihän sihteeri olisi tässä asemassa, jos ei hän takertuisi tiukasti epäpuutteisiin. Mustetta olisi vain saatava konstilla millä hyvänsä.

"löytäisiköhän itsestäni rohkeutta pyytää voisiko hän luoda sitä? Aivan varmasti toimiston ja arkiston hyllyiltä löytyisi sopivat tarvikkeet musteen luomiseen. Sen pitäisi olla hänelle yhtä helppoa kuin luramin jauhaminen aamuisin kahochaan". Sihteeri pohdiskeli itsekseen. Tästä kaikesta huolimatta hän tunsi kuitenkin ylpeyttä jokaisesta kirjoittamastaan raportista hänelle.

Palatessaan sisäisestä pohdinnastaan, sihteerin katse pysähtyi raportin viimeiselle riville, kuten jokaisen kirjoittamansa raportin jälkeen tahtoi käydä. Rivi palautti aina ikäviä muistoja ja kaipuuta menneeseen. Sihteeri käänsi hitaasti katseensa työpöytänsä ylitse, pöydän edessä avautuvalle käytävälle. Käytävä oli muodoltaan lattiasta kattoon vaaleansinisen kaareva, sitä komisti tarkkojen välimatkojen välein mustantummat metalliset holvikaaret. Käytävän lattia oli mustaa marmoria, jossa kulki kultaisia railoja satunnaisesti. Käytävä jatkui suoraan monta askelmaa, jonka jälkeen se päättyi isoon metalliseen oveen. Ovi muistutti hyvin paljon ovea, jollaista olisi käytetty pankeissa turvaamaan asiakkaiden kallisarvoinen omaisuus.

Käytävällä, sihteerin työpöydästä katsoen vasemmalla, oli yksinäisyyttään seisova harmaa kivijalkainen jalusta. Jalusta oli tarkoitettu huolehtimaan vieraskirjasta. Vieraskirjan kultaiset lehdet kiilsivät arvokkaasti käytävän valossa. Kirja oli tarkoituksella paksu. Sen luonti hetkellä oli vielä oletettu, monen kävijän jättämään oman jälkensä vierailustaan. Kuitenkaan kirjaa oli tuskin avattu muutamaa ensimmäistä lehteä pidemmälle.

Viimeisemmästä merkinnästä vieraskirjaan on jo sihteerinkin muistin mukaan neljäsataa kierrosta. Sihteeri muisteli kyseistä päivää, se ei ollut kauheasti eronnut muistakaan hänen päivistänsä. Sihteeri oli tuolloinkin kirjoittanut raporttinsa valmiiksi, saanut sen lähes tarkastettua. Kunnes aivan huomaamatta, hänen työpöytänsä edessä oli seissyt nuorehko mies. Henkilön oli täytynyt tulla pääovesta käytävään ääneti, onnistua hiipimään hiljaisesti sihteerin näkökentän ulkopuolelta aina työpöydän eteen.

Nuorimies oli pyytänyt lainaksi kynää. Vierailija oli ymmärtänyt ensisilmäyksellä kivijalustalla olevan arvollisen punoksen, ja halusi jättää siihen omat merkintänsä. Nimensä lisäämisen jälkeen vieraskirjaan, nuorimies oli kadonnut hänen toimistoonsa. Vierailija vietti toimistossa useamman tovin, jonka jälkeen poistunut yhtä mystisesti ja hiljaisesti sen enempää sanomatta, kuin oli käytävään saapunutkin. Nuorenmiehen katse vilahti viimeisempänä sulkeutuvan oven välistä.

Sihteeri palasi muistelmistaan takaisin. Hän nousi hiljalleen ja hellästi seisomaan, siirtäen samalla työtuoliaan sivuun, jolla hän oli istunut. Sihteerillä oli edessään pöydällä kaksi dokumenttia, molemmat täysin identtisiä raportteja keskenään. Toinen arkistoon ja toinen hänelle. Valitessaan pöydältä sen haaleamman dokumentin, kierähtäen samalla vasemmalle, ja ottaen askelman kohti avo-ovea. Avonaisen oven yläpuolella komeili kyltti ARKISTO.

Avo-ovesta sihteeri saapui pieneen, muuttaman neliön kokoiseen huoneeseen. Huone oli erittäin pelkistetty. Vaaleansinisellä maalilla maalattujen seinien maali halkeili ja hilseili vanhuuttaan. Tummat puulistat komeilivat lattian ja katon tasossa, luoden huoneelle raamit. Keskellä tuota pientä huonetta seisoi arvokkaasti vain yksi arkistokaappi.

Kaappi oli samankaltaista tummaa puuta, kuten huoneen seinien listoitus. Tummamustan metalliset koristeet suojasivat arkistokaapin reunuksia. Samankaltaista metallia, jota oli käytetty käytävän holvikaarissa. Kaapin jalat olivat valettu muistuttamaan häränkieliä. Kaapin alla kulkivat kiskot, jotka päättyivät ja katosivat muutaman askeleen päässä olevan lattialuukun uumeniin. Kaapin vieressä vasemmalla, oli pieni kultainen riimuin koristeltu laivanruori. Ruorin vieressä oikealla, harotti kultainen kytkinvipu, joka oli nyt asetettu etuasentoon.

Arkistokaappi oli täytetty täyteen keltaisilla arkistomapeilla. Jokaisen mapin arkistointilappuun oli kirjoitettu merkinnät menneen partikkelin ja kierroksen mukaan. Sihteeri nappasi sulavasti kaapiston oikeasta yläreunasta arkistomapin, käänsi sen raskaan sisällön oikealta vasemmalle, paljastaen viimeisimmän dokumentin taskun. Hän sujautti dokumentin viimeiseen taskuun, jonka jälkeen sujautti raskaan sisällön takaisin oikealle puolelle. Sihteeri sulki mapin ja asetti sen takaisin omaan aukkoonsa hyllyllä.

Arkistokaappi oli näin täytetty aivan täyteen. Sihteeri tarkasteli hetken täyttämiään mappeja tyytyväisenä ja ylpeänä. Tarkastelun jälkeen hän siirtyi kaapin vasemmalla puolella seisovan, kultaisen ruorin eteen. Ottaen oikealla kädellään varman otteen kytkinvivusta, sihteeri puristi vivussa olevaa kahvaa pohjaan saakka, jolloin kuului hänen alapuoleltaan isojen rattaiden asettuminen paikalleen. Sihteeri työnsi kytkinvipua päättäväisesti eteenpäin ennen kuin se asettautui uudelleen paikalleen. Kytkinvivun asetuttua paikoilleen, sihteeri asetteli molemmat kätensä kultaiselle ruorille ja alkoi kääntämään sitä myötäpäivään. Ruoria ei tarvinnut kääntää kuin hivenen, jotta koneisto käynnistyi. Metalliset äänet kantautuivat lattian alta.

Arkistokaappi nytkähti paikallaan, sen pohjasta kääntyi ratapyörät kiskoille ja kaappi alkoi liikkua kohti lattialuukkua. Lattialuukkua lähestyessään, luukku aukesi täysin auki. Sihteeri seurasi tuota toimintaa sivusta, kaapin lipuessa hiljalleen kiskoilla. Luukun reunalle saapuessaan, kaappi teki pienen nopean nytkäytyksen. Nytkähdys toimi merkkinä ratakiskoille, jolloin ne pidentyivät aukon keskiosille. Kun kaappi pääsi keskiosaan, ratakiskot vetäytyivät nopeasti takaisin pois, ja kaappi sujahti lattialuukusta arkistokaappien arkistoon. Kaapin kadotessa pimeyteen, lattialuukku pamahti kiinni.

Tuossa huoneessa oli toinenkin luukku, se ei normaalisti näkyisi täytettävän arkistokaapin ollessa paikallaan, mutta nyt se erottui selkeästi. Se sijaitsi siinä missä juuri siirtynyt arkistokaappi oli sen täyttämisen aikana seissyt. Kaapin siirtämiseen tarkoitetut kiskot vetäytyivät sulkeutuneen lattialuukun päälle, toinen lattialuukku avautui.

Samankaltaisesta mustasta aukosta, johon edellinen arkistokaappi oli sujahtanut, nousi samanlainen uusi arkistokaappi. Kuului mekaanisen koneiston tyydyttävää naksutusta, kun kaappi nousi hiljalleen omalle paikalleen. Korkea napsautus antoi merkin kaapin lukittautumiseksi paikalleen. Luukku sulkeutui ja ratakiskot hivuttautuivat kaapin alle. Uusi arkistokaappi oli nyt paikallaa hyllyillään aivan uudet, tyhjät mapit odottamassa niiden täyttämistä.

Sihteeri henkäisi puolikuisten silmälasiensa takaa syvään. Hän tarkasti, että jokaisella hyllyllä on uudet mapit. Ollessaan tyytyväinen uuteen arkistokaappiin, hän kääntyi ympäri ja poistui huoneesta.

Astuessaan ulos arkistohuoneesta, sihteeri vilkaisi suurta kultaista kelloa, joka sijaitsi aivan hänen työpöytänsä takana. Kellossa oli paksu ja kultainen pyöreä raami, jonka sisältö oli suojattu kirkkaalla läpinäkyvällä kristallilasilla. Lasin takana oli neljä isoa osoitinta, joista kolme ilmaisi varsinaista aikaa. Osoittimista, keskimmäisin osoitin ylhäällä, ilmaisi meneillään olevan kuun, partikkelin. Jokaista kuukautta oli symbolisoimassa, järjestyksessään ylhäältä alaspäin, puolikaarevassa muodostelmassa seitsemän kultaista tähteä. Osoitin vaihtoi tähteä aina partikkelin vaihtuessa. Nyt partikkelin osoitin oli asettautunut Herdos partikkelin kohdalle.

Kellossa alaoikealla, parttikkelin ilmaisevasta puolikaaresta, oli pieni kultainen ympyrä. Se oli kellon isossa pyöreissä raameissa kokonaisnäkymän pienin. Sen reunuksia komistivat seitsemän tähteä. Tämän ympyrän aikaviisari oli liikkeiltään vilkkain, sillä jokainen tähti kuvasti jokaista kymmentä minuuttia, napsautusta. Seitsemänkymmentä napsautusta muodosti tunnin, eli tiklin.

Napsautuksia ilmaisevan ympyrän vasemmalla puolella oli isoin ja hallitsevin kultainen ympyrä. Se vei tuosta kokonaisnäkymästä lähes kaksikolmasosaa. Sen keskusta oli koristeltu muilla pienemmillä kultaisilla ympyröillä, antamaan arvokkuutta ja hallitsevuutta kokonaisuudessa. Tätä suurinta kultaista ympyrää komistivat kaksikymmentäyksi kultaista tähteä, jokainen niistä edustivat yhden syklin sisältämää yhtä tuntia, tikliä. Eli yksittäinen sykli koostui kahdestakymmenestäyhdestä tiklistä.

Kellon neljäs kultainen puolikaari, hallitsevan kultaisen ympyrän ylävasemmalla, oli näistä osoittimista mystisin ja myös epävarmin. Se ei noudattanut mitään aikakäsitettä, vaan pelkää "ehkä muuttujaa. Tässä puolikaaressa oli vain kolme kultaista tähteä, jokainen niistä ilmaisi seuraavia tiloja ylhäältä alas; kokoontuminen elossa ei tiedossa/kadoksissa. Tiloja ilmaisi kultainen kolmiomainen viisari, jonka osoittimen päätä komisti pienempi, myrkynvihreä kolmio. Osoitin oli asettunut tällä hetkellä alimpaan tähteen, eli ei tiedossa/kadoksissa".

Kellotaulun, kaikkien osoittimien ja viisareiden takana, häivytetty levy oli viimeistelty näyttävästi. Koristeena toimivat kultaisten, suoraviivaisten viivojen, pysty ja vaaka ristileikkaukset. Kellon koristellun levyn takaa hehkui himmeä valo. Valo vaihtoi kirkkautta ja sävyä riippuen mikä syklin hetki oli parhaillaan menossa. Nyt oli myöhäinen iltapäivä ja valo loisti himmeän oranssisena.

Sihteerille oranssi valo ilmaisi olevan iltapäivän kahochan aika. Hänen työpöydältänsä katsottuna oikealla, seinän vieressä seisoi pieni työtaso. Tuo taso oli tarkoitettu toimimaan keittiön korvikkeena. Tilatoteutus ei ollut aikanaan vain antanut mahdolliseksi luoda varsinaista keittiötä, tai edes syvennystä. Hänen työhuoneessaan olisi varmasti ollut paikka keittiölle, mutta koska pelkästään pienikin häiriö olisi ollut liikaa, sihteeri joutui tyytymään vastaanoton pieneen työtasoon. Tasolla oli kaikki tarvittava kahochan keittämiseen. Sihteeri käveli tasolle, otti pöydällä olevan metallisen pannun, täytti sen kylmällä vedellä tasolla olevan pienen hanan kautta.

Tason yläpuolella oli lyhyt syvyinen hylly. Sihteeri otti hyllyltä tulitikkuaskin, avaten sen jo valmiiksi. Työtasoon oli upotettu pieni kahden levyn kaasulevy, isompi takana ja pienempi edessä. Sihteeri naksautti pienemmän levyn säädintä hieman, jolloin kaasun syöttö oli pienemmillään. Hän otti avonaisesta tulitikkuaskista yhden tikun, sulki rasia, ja raapaisi sytytyspintaa. Sytytti pienimmälle levylle liekin sytyttämällään tulitikulla, sääti sen hieman isommalleen, ja lopuksi asetti juuri vedellä täyttämänsä pannun levylle.

Asettaessaan tulitikkuaskin takaisin hyllyyn omalle paikalleen, sihteeri poimi samalla hyllyltä punaisen ja pyöreän purkin. Tuo purkki sisälsi jauhettua kuorimushia, josta keittämällä ja suodattamalla valmistettiin kahochaa. Sihteeri asetti purkin tasolle kahden kupin viereen. Seuraavaksi sihteeri nappasi hyllyltä sulavasti aivan yhtä punaisen, ja suorakulmaisen, purkin kuin mitä edellinenkin. Hän avasi kannen ja valikoi purkista kaksi valkoista suodatukseen tarkoitettua paperista kartiota ja asetteli kummallekin työtasolla lepäävälle kupille omansa. Sihteeri sulki purkin kannen ja asetteli purkin takaisin hyllylle omalle paikalleen.

Sihteeri tarttui uudelleen kahden kupin viereen asettamansa punaisen pyöreän purkin ja avasi sen kannen. Kannen alta paljastui mustaa jauhetta. Jauheen seasta pilkotti kultainen mitta. Mitta oli tarkoitettu mittaamaan yhden täydellisen määrän kuorimushijauhetta yhteen kupilliseen.

Sihteerin tarttuessa mittaan, siinä samassa hänen oikealla puolellaan kuului kellokoneistosta harvinainen naksahdus. Tuo harvinainen naksahdus sai sihteerin jähmettymään paikoilleen ja kääntämään katseensa kellotauluun.

Naksahduksen jälkeen taustavalo vaihtui himmeän oranssisesta täysin myrkyn vihreään. Naksahduksen jälkeinen lyhyt hiljaisuus rikkoontui kellossa virittäytyvien rattaiden yhteissäveleen. Ylävasemmalla myrkyn vihreän osoitin liikahti, niiasi hieman alas, ja suuntasi hiljalleen ylös. Se pysähtyi ylimmäisen tähden kohdalle, tarkoittaen kokoontumista.

Sihteeri ei muistanut, vaikka piti suurimman osan asioista rautaisessa mielessään, milloin tuo viisari oli viimeksi liikahtanut. Ainakin kymmenisen kierrosta oli kulunut edellistä. Tätä tuoretta tapahtumaa sihteeri ei voisi enää kirjata raporttiin, sillä se oli arkistoitu. Tämän hänen pitäisi kertoa henkilökohtaisesti.

Hiljaisen hetken rikkoi liedeltä huutava vihellys, vesi oli kiehunut käyttövalmiiksi. Sihteeri nappasi kannun liedeltä yhdellä sujuvalla käden liikkeellä ja asetti sen tasolle metallisen alusen päälle. Sihteeri palautui keskeytyneeseen puuhaansa särmikkäästi. "Nyt ei ollut aikaa kuhnailla, juuri tapahtuneesta oli raportoitava pikimmiten" Hän ajatteli mielessään.

Pyöreässä purkissa mustan jauheen seassa ollut kultainen mitta oli nyt sihteerin hennossa otteessa. Hän kauhaisi mitalla jauhetta, sirotteli sen toiseen asettamaansa kartioon. Toistaen nopeasti toimenpiteen myös toiselle kupille. Kaatoi kannusta tahdikkaan tarkasti vettä, jottei vettä valuisi liikaa kuppeihin. Sihteeri asetti kannun takaisin aluselle ja jäi odottamaan veden valumista jauheen ja suodattimen lävitse. Sekä vielä lopulta suodatetun nesteen asettumista kuppeihin.

Työtason vieressä seisoi pieni kultainen vaunu. Tuo vaunu oli tarkoitettu kahochan tarjoilemiseen. Vaunun ylimmäisellä tasolla seisoi ylväästi sen kultainen vakioasukas. Riimuin koristeltu purkki, joka sisälsi luramia.

Hiljaisen suodatus toimenpiteen jälkeen sihteeri heitti käytetyt suodattimet sisältöinen pöydällä olevaan kulhoon. Kulhoon, jossa oli jo ties monennen syklin iltapäiväkahochat.

Sihteeri asetti kupit kultaisen vaunun ylimmäiselle tasolle, välttäen sen suuremmin kuuman kahochan läikkymistä. Sihteeri ohjasi vaunun varovasti työtason viereltä vapaaksi, kääntäen vaunun menosuunnassa hänen toimistoaan kohti.

Sihteeri haki nopeasti työpöydältään kopioimastaan raportista toisen osan, asettaen sen myös vaunun ylimmälle tasolle kuppien viereen. Sihteeri laski kummatkin kätensä vaunun takana sijaitsevan työntötangon päälle, ja työnsi vaunua tasaisesti kohti isoa ja tummaa toimisto-ovea.

Suuri toimistovi avautui itsekseen saranat naristen. Oven takaa avautui mustan aavemainen pimeys. Sihteeri huokaisi vielä ryhdikkäästi, otti varmemman otteen vaunusta ja katosi lopulta toimisto oven takaiseen pimeyteen kultaisine vaunuineen…

---- *** ----

LUKU 1: OVI

Yksittäinen hahmo heräsi orastavaan kipuun alaselässään. Terävähampainen, peukalon kokoinen kivi oli painanut samaa kohtaa alaselässä selvästi useamman tunnin ajan. Näin ainakin juuri syvästä unestaan herännyt hahmo päätteli. Hahmon noustessa istumaan, hän koetteli oikealla kädellään varovasti kohtaa, johon kivi oli painanut omat hampaanjälkensä. Iho oli arka, mutta ei vuotanut.

Täyteen istuma-asentoon asettuessaan, hahmo teki päätöksen olla hetken paikoillaan. Alaselän kipu helpotti hieman, mutta muistutti itsestään kipusykkeinä. Hahmo tunsi jaloissaankin veren lähtevän vasta kunnolla kiertämään. Hahmo tunsi päänsä tuntuvan kevyeltä, tuntien istuessaan pientä huimausta, mutta aavistellen sen menevän nopeasti ohitse.

– Missä minä olen? Tai kuka minä… Hahmo köhi pari kertaa kuivaa kurkkua.

– Olen?... Hahmon kuiva ääni sai lopetettua kysymyksen.

Hahmo tajusi, että oli sanonut, tai ainakin koitanut sanoa mietteensä juuri ääneen. Selvästikin puheääni olisi varmasti kuulostanut erittäin karkealta ja epämääräiseltä, jos joku olisi sen ollut kuulemassa.

Nielaistessaan pari kertaa refleksinomaisesti, saadakseen tuota kuivaa tunnetta edes hieman helpotettua, hahmo tunsi sen auttavan. Muttei ratkaisevan ongelmaa kokonaan. Kuivan suun saisi tyydytettyä vain vesi. Hahmo nielaisi uudelleen, toimenpiteen tehdessään, hänen suunsa täytti erittäin tuttu kuiva maku. Aivan kuin olisi imaissut kalkkijauhetta isommankin määrän. Hahmo katsoi ympärilleen, huomaten istuvansa hienon kalkkipölyn ympäröimänä.

Kuivuus hahmon suussa ja kehossa huusi nestettä. Mielessään hahmo asetti ensimmäiseksi tavoitteeksi löytää vettä, mutta sitä ennen hänen pitäisi tietää missä hän on, ja mistä mahdollinen nestemäinen helpotus löytyisi.

Syvän unen jälkeinen huimaus helpottui ja keho alkoi tuntua hahmosta jo suhteellisen normaalilta. Lukuun ottamatta kohtaa alaselässä, jossa kiven hampaiden jättämä jälki muistutti vieläkin olemassaolollaan. Hahmo katseli ympärilleen ensimmäistä kertaa, katsoen ensin oikealle, ja sitten vasemmalle. Ympäristö oli tumman varjon peitossa, mutta karkeita ääriviivoja ja muotoja erottui pimeyden keskeltä. Hahmo tunsi, etteivät hänen silmänsä olleet vielä täysin hereillä ja sopeutuneet pimeyteen.

Hahmo hieroi silmiään kummallakin kädellä, ensin kämmenet nyrkissä, vaihtaen hiljalleen hierontaa muutamaan sormeen. Hän aukaisi silmänsä uudelleen, painaen luomiaan pari kertaa voimakkaasti kiinni, ja antoi katseen kohdata pimeyden.

Istuessaan hiljaa pölyn keskellä, hahmo laski mielessään ajan kuluneen ainakin parisen kymmentä minuuttia, ennen kuin pimeässä horisontissa karkeat ääriviivat saivat selkeitä sävyeroja ja maisema alkoi saada muotoja.

Vaihtaessaan asentoon, jossa hän kykeni halaamaan jalkojaan käsillään, hahmo oli päättänyt olla vielä rasittamatta sen suuremmin jalkojaan. Puutuneet jalat saattoivat kätkeä vakavankin vamman tai nirhaman, jota äkillinen liike saattaisi pahentaa. Hetken venyttämisen ja valmistautumisen jälkeen, jalkoihin palautunut tunto antoi huojentuneen helpotuksen. Mikään ei ollut viitannut vammoihin, jalat olivat kunnossa. Hahmo vaihtoi jalkojensa asentoa ristiasennoksi.

Paikka, jossa hahmo vieläkin istui, muistutti hyvin paljon kivilouhimoiden monttua. Hänen takanaan muodostui selkeä, ei kuitenkaan montaa metriä korkea, suora kalkkikiviseinä. Vasemmalla ja oikealla erottui syvänteen seinät, aina kapenevan hänen edessään kohti montun alkua. Alun jälkeen hahmo ei erottanut mitä montun harjanteen takana mahdollisesti olisi. Louhitun montun pohjalla hahmo käänsi katseensa ylös. "Hetkinen, olenko minä luolassa?" Hahmo kysyi itseltään mielessään.

Odottaessaan taivasta tai vastaavaa, hahmon katseen ottikin vastaan kivinen katto. Luolaston katto oli samankaltainen kuin missä tahansa luonnonmukaisessa luolassa. Alaspäin törröttävät, siellä täällä olevat, hampaat muistuttivat karkeasti luolastoissa vaanivista vaarallisuuksista. Aivan kuin hampaat saattaisivat tipahtaa luolassa kulkijan päälle hetkenä minä hyvänsä.

Montussa istuessaan hahmo erotti luolaston katosta alaspäin laskeutuvia pilareita näkökentässään siellä täällä. Pilarit kapenivat alaspäin sen matkaa, mitä montun pohjalta saattoi erottaa. Hahmo arveli pilareiden valtaavaan luolaston yleisen maiseman, jos hän vain nousisi montun pohjalta.

Hahmo teki päätöksen, että oli viimeinkin aika nousta seisomaan. Hän vaihtoi hiljalleen painopisteensä vasemmalle kädelle, avaten jalat samalla ristiasennosta ja valmistautui nousemaan kyykkyyn. Hahmolta pääsi perinteinen, hyväksyttävä ääni, jossa ilma purkautui keuhkoista ulospäin.

– Noniin. Hahmo oli täysin polvillaan ja valmistui nousemaan jaloilleen.

– Hiiioph! Hahmo sanoi itseään kannustaen.

Äännähdys muistutti hyvin paljon samalta, kuin mitä vanhemmat ihmiset päästivät seisomaan noustessaan. Eihän hahmo tuntenut olevansa vanha, mutta kehon kankeus pitkäaikaisesta makaamisesta paikoillaan, muistutti vielä seisomaan noustessa. Hahmo seisoi nyt viimein kahden oman jalkansa varassa.

Hahmosta se saattoi olla liioittelua, mutta jalkojen venyttely hieman ennen louhimoaukosta nousua, tuntui hänestä luonnolliselta. Lihakset kiittelivät venyttelystä, hiljalleen kasvava lämpö jaloissa sai aikaan mukavan olotilan.

Arvioidessaan rinnettä katseellaan, hahmo ei pitänyt rinnettä jyrkkänä aina maantasolle saakka. Hän otti ensimmäisen hataran askelman ja toisen. Hahmo astui vielä muutaman askelman tämänkin jälkeen ennen kuin kävely muotoutui normaaliksi. Astellessaan rinteen alkuosaan, hän valmistautui henkisesti sen nousemiseen. Rinne maantasolle ei ollut jyrkkä, vain useamman metrin mittainen loiva nousu. Hahmo käytti nousuun oman aikansa.

Ylhäälle päästyään, hahmolle avautui toisenlainen maisema. Paikka, jossa tämä louhos sijaitsi, oli lähes tunnelimainen. Louhoksen takana oli selkeät merkit sortumisesta, joten se oli täysin poisluettu suunta. Tulisi viemään liikaa aikaa ja energiaa lähteä yksinäisesti aukaisemaan näin suurta sortumaa. Joten hahmon ainoa suunta oli nyt tuosta louhoksesta poispäin.

"Aivan, se vesi. Sitä olisi löydettävä". Hahmo palautti taas mieleensä.

Tietämättään, että kuinka kauan hahmo oli maannut louhoksen pohjalla, hän huomasi erikoisen seikan. Hänellä ei ollut nälkä. Ainakaan vielä.

Maisema louhoksen reunalta avautui tunnelimaisena, kuitenkaan olematta ahdasmielisen kapea. Useita pylväsrivistöjä seisoi uljaana molemmilla puolilla avautuvassa maisemassa, avautuen, kuin harvalleen istutetut puut harmaassa metsikössä.

Pylväsrivistöjen välissä erottautui selkeästi reitti, jota olisi voinut sanoa lähes tieksi. Jokin oli tätä reittiä rampannut useita kertoja louhokselle, jonka reunalla hahmo nyt seisoi. Tielle oli muodostunut urat, hahmo oleksui niiden olevan peräisin jonkinlaisesta vedettävästä vaunusta.

Hahmolle ei ollut väliä mihin tuo tie tulisi viemään, jonnekin sen on kuitenkin päädyttävä. Ja sinne minne se päättyikään, olisi siellä avain varmasti ihmisiä, joilta voisi saada tarkemmin tietoja tästä paikasta.

Tiedonhalu täytti hahmon mielen, hänen kysymyksiinsä olisi varmasti tarjolla vastauksia. Hän halasi tietää, että mikä tämä luola olisi ja miten hän sinne oli päätynyt. Päättäväisesti ja epäröimättä, hahmo lähti seuraamaan tuota tietä.

I – II

Jo jonkin matkaa ja aikaa hahmon matkatessa ja kävellessään tuntemattomassa paikassa, jonka mahdollista matkanpäätä hän ei tiennyt, sai hänen mielensä perukoille leijailemaan epävarmuuden kysymyksiä. Kysymyksiin, joihin vastauksen saaminen tulisi viemään aikaa ja kärsivällisyyttä.

"Olisiko ensimmäisenä vastassa kylä? Vai kokonainen kaupunki? Entä, jos tie ei päädykään mihinkään? Pakkohan sen oli lopulta päädyttävä johonkin? Kuinka paljon hänen olisi matkattava? Tai oli tässä paikassa edes minkäänlaista eloa?" Hahmo kysyi itseltään mielessään.

Hahmo pysähtyi ja läpsäytti molemmilla käsillään poskilleen. "Nyt ei ollut aikaa ja aihetta paniikkiin!" hahmo huusi sisäisesti itselleen. Lopuksi hän lakaisi kysymykset ja epävarmuuden mielensä perukoille takaisin. Hahmo keskitti tiiviisti sisäisen keskittymisensä ja tavoitteensa vain seuraamaansa tiehen ja sen reunustalla kulkemiseen.

Hämmästyksekseen hahmo huomasi silmiensä tottuneen suhteellisen nopeasti luolaston hämärään valaistukseen. Hän kiinnittikin nyt ensimmäistä kertaa huomiota luolaston ainoaan, himmeään valonlähteeseen ja mistä se mahtaisi tulla. Hahmon kävellessä tienvartta, valonlähde pilkisti luolaston pylväiden takaa. Ja aina sen saavutettua lähimmän pylvään reunan, se vaihtoi maisemassa aina seuraavan pylvään taakse, näyttäytymättä koskaan hahmolle suoraan. Aivan kuin valonlähde olisi leikkinyt tienvartta kulkevan matkaajan kanssa kuurupiiloa, eikä erottautua selkeästi.

Valo muistutti sävyltään hyvin paljon samankaltaisuudellaan kuun luomaa valoa täysikuun aikaan. Tämä hämäsi tienvartta matkaavaa hahmoa. Hän ei osannut päätellä olisiko luolassa meneillään päivä vai yö. Mikäli sellaista normaalia kiertoa tällaisessa paikassa edes olisi. Eikä hahmo osannut enää sanoa oliko valo nyt voimistunut vai oliko se mahdollisesti ollut koko ajan kirkkaudeltaan yhtä voimakas, kuin hänen herätessään louhoksen pohjalta. Tai saattoiko valo nyt voimistua hänen matkatessaan tien reunustaa.

Hämärään tottuneet hahmon silmät kiinnostuivat uudelleen, lähinnä ajankuluksi ja viihdykkeeksi, tarkastelemaan tien loivia uria. Hän arvioi edelleen urien muodostuneen jonkinlaisen kärryn painosta. Kärryn, jonka renkaiden leveys ollut mahdottoman leveä, sillä siellä täällä oli hienompaan hiekkaan muodostuneita kapeita soiroja. "Leveämmät renkaat olisivat luonnollisesti jättäneet leveämmät yksittäiset jäljet" Hahmo päätteli.

Näiden muodostuneiden urien välistä hahmo tarkasteli, josko olisi löytänyt vinkkiä, että mitä olisi käytetty noiden vaunujen vetämiseen tai työntämiseen. Selväksi hänelle kävi, ettei se ollut ainakaan perinteinen hevonen. Kavioiden jättämät jäljet olisivat olleet syvät ja selkeät.

Sen sijaan tiellä erottui hyvin heikosti useampien jalkaparien jättämät painaumat. Mahdollisten ihmisten jalkaparien. Jäljet olivat selkeämmät kohdissa, joissa hiekkaa oli ollut hieman enemmän. Eli vaunuja oli vedetty, työnnetty tai molempia useamman tahon toimesta. Näin hahmo ainakin arveli, mikäänhän ei ollut poissulkenut sitä mahdollisuutta, että vaunut olisivat olleet motorisoidut.

Joka tapauksessa, vaunut olivat kulkeneet tietä pitkin useampaan otteeseen. Toive heräsi hahmon sisällä, josko tuo kulkue sattuisi tulemaan vastaan. Nimenomaan vastaan, hänen muistaessaan luolaston olevan sortuneena sieltä mistä hän oli lähtenyt. Ja muita tien haaroja ei ollut vielä tähän mennessä yhtynyt tiehen, jonka reunustalla hahmo kulki. "Joten se mikä tiellä kulkikin, oli tultava häntä vastaan." hahmo tunsi olevansa asiasta aivan varma.

Jano pahentui hiljakseen hahmon suussa. Hänen ympärillään tien vieressä ja pylväsmaiseman äärissä ei ollut esiintynyt merkkejäkään veden lähteestä. Vain kuivia, satunnaisia kivikoita. Hennon hieno pöly ja hiekka tien pinnassa oli vallannut hahmon kenkien pinnan. Kenkien kärjet olivat muuttuneet harmaan valkoisiksi. Luolaston katossakaan ei ollut merkkejä veden läsnäolosta. Kaikki nämä merkit osoittivat pidempäänkin jatkuneesta kuivuudesta. Hahmon ei auttanut kuin matkata eteenpäin.

I-III

Hahmo oli pysähtynyt pitämään taukoa ison kivilohkareen päälle. Kivi seisoi paikassa, jossa hänen seuraamansa tie teki ensimmäisen suuremman kaarteen. Pääväylä jatkui kaarteen mukaisesti. Pienempi, vähemmän käytetty sivutien haarauma liittyi kaarteessa päätiehen. Tasainen ja haalistunut sivutie kaareili yhtymäkohdasta poispäin pylväsjonojen välejä myötäillen. Sivuväylä ei ollut houkutellut päätien kulkijoita, mutta kapeampi tiehaara kiinnosti hahmoa. Ennen sivuhaaran tutkimista, hänen oli levättävä ja toimitettava pienimuotoinen huoltotoimenpide.

Jalat ilmoittivat hahmolle tyytyväisyyttään päätöksestä pitää tauko. Tien reunus, jolla hän oli suurimmaksi osaksi matkaa taittanut, ei ollut eronnut itse tiestä. Kovaksi painautunut ohut pinta peitti allensa hennon hiekan, joka ei antanut pidemmillä matkoilla armoa nilkoille ja kantapäille. Rähjäiset lenkkitossut hahmon jaloissa eivät olleet ne parhaimmat kengät moiseen matkantekoon.

Eihän hahmo pitänyt itseään huonokuntoisena, hän ei vain vielä tuntenut täysin toipuneensa herätyksestään pitkäkestoisesta unesta. Keho ja mieli ilmaisivat ilmeistä vastahakoisuutta. Hän ei voinut vieläkään kuin vain arvella kuinka kauan oli nukkunut, tai voisiko pitkäkestoista unta verrata ennemmin jonkinlaiseen koomaan. Joka tapauksessa toipuminen tulisi viemään tovin. Hahmo käänsi ajatuksensa unesta uudelleen epämukaviin, vierailta tuntuviin kenkiinsä.

Istuessaan kivellä, hahmo noukki toisen kenkänsä jalastaan. Hän piti kenkää sen kärjestä, samalla kääntäen sen ympäri. Ympäri käännetystä kengästä valui hienon hienoa hiekkaa. Hahmo kopautti kenkää kiven reunaan muutaman kerran, siinä toiveessa, että saisi viimeisemmätkin hiekat ja kivet pois. Hän asetteli kengän takaisin jalkaansa ja toisti operaation myös toiselle kengälle. Lopuksi päättäen vielä avata kumpaisenkin kengän nauhat, kiristää ja solmia ne uudelleen.

Saadessaan kenkänsä huollettua, "Hienon hieno kalkkikivipöly ja satunnaiset pienet kivet olisivat voineet aiheuttaa ikäviä hiertymiä ja pahimmassa tapauksessa rakkoja, jollen olisi pysähtynyt pitämään taukoa ja puhdistamaan kengät ikävistä vieraista", hahmo mietti samalla katsoen kenkiensä kärkiä.

Kenkien ollessa nyt tyhjennettynä ja tukevasti taas jalassa, nousi hahmo varovasti kivenlohkareelle seisomaan. Hän kipusi aivan sen korkeimpaan kohtaa ja tähyili ympärilleen. Tarkastellessaan ensimmäisenä, josko tien mutkittelun lomassa olisi jotain poikkeuksellista, mutta samankaltainen maisema vain jatkui.

Huokaistessaan syvään, hahmo käänsi katseensa sinne suuntaan mistä oli saapunut kivenlohkareelle. Yksitoikkoinen ja tuttu maisema näyttäytyi myös tulosuunnassa. Louhosta ja tämän tunnelin päätyä ei kuitenkaan erottanut, sen verran hän oli matkannut tuon tien varrella.

Kääntäessään katseen nyt karteen kohtaan, josta alkoi sivutienhaara, joka oli herättänyt hänen mielenkiintonsa. Tie mutkitteli pylväiden välissä, jatkuen useita kymmeniä metrejä, jollei satoja. Koska luolaston pinta oli niin suhteellisen tasainen, eikä tuota yksitoikkoista maisemaa vallannut kuin isot luolaston pilarit, saattoi kivenlohkareelta nähdä kauemmaksikin. Kivenlohkareen päältä näkökantaman voisi sanoa tuplaantuneen.

Melkein jo luovuttaneena ympäristönsä tarkasteluun, koska hahmon näkökenttään ei osunut mitään mielenkiintoista. Mutta hänen sinnikkäällä päättäväisyydellänsä ja maltilla, maisemassa vilahti jotain poikkeavaa. Arviolta noin kuudensadan-seitsemän‑sadan metrin jälkeen pilkisti tummasti erottuva reunusta. Reunusta myötäili saman suuntaisesti kulkemansa tien mukaisesti. Ja reunusta jatkui suoraviivaisesti ties, kuinka pitkälle. Päätien haarauma erkaantuisi tuosta suoraviivaisesta reunustasta.

"Olenko minä matkannut koko ajan tuon railon vieressä?" Hahmo kysyi turhautuneena itseltään. Tasaisen maaston ja matalien nyppylöiden vuoksi railoa ei voinut erottaa helposti tienvarrelta. Turhautuminen valtasi hänen koko kehon, jalat pakottivat hänet takaisin istumaan kiven kovalle pinnalle. Istuessaan hahmo otti kovemman otteen omasta mielestään.

Hahmo ei ymmärtänyt miksi oli niin turhautunut uudesta havainnostaan. "Iloinenhan tässä pitäisi olla, tuo railo voisi kätkeä sisälleen virtaavaan puron, jopa joen uoman hän puri huultaan. Ehkäpä juuri se tieto sai turhautumisen aikaan, mahdollisuus raikkaaseen juomaveteen oli ollut mahdollisesti aivan hänen vierellään koko ajan. Jos vain olisin aikaisemmin noussut ohittamieni kivenlohkareiden päälle tähystämään, olisin jo aikaisemmin löytänyt tämän poikkeaman maisemassa" hahmo sätti itseään.

Suuremman turhautumisen häivyttyä, hahmo hengitti muutaman kerran syvään, jonka jälkeen hivuttautui hiljalleen kiveltä takaisin maanpinnalle. Juuri hahmon löytämää railoa ei erottanut maan pinnalta. Railo oli vallannut täysin hänen ajatuksensa ja se oli vain yksinkertaisesti tutkittava.

Ennen kuin kuitenkin hän lähtisi satunnaisesti sen suuntaan, kaareutuvan mutkan kohdalle oli hänestä tehtävä selvä maamerkki. Ei ollut mahdottomuus hukata suuntima tasaisessa maastossa, eikä hän vain halunnut jättää mitään sattuman varaan. Tuntemattomassa paikassa voi tapahtua mitä vain.

Kivenlohkareen lähettyvillä makasi sopivan isoja kiviä. Hahmo nosti ja asetteli kiviä päällekkäin isomman lohkareen päälle, jolla oli juuri tarkastellut lähimaastoa. Hän riisui päällään olleen hupparinsa. Nostaessaan ylimmäistä kiveä toisella kädellään, hahmo laski hupparin hupun kivien väliin, ja laski ylimmäisen kiven takaisin päällimmäiseksi. Näin hänen hupparinsa huppu jäi puristuksiin kahden kiven väliin.

Aseteltuaan hupparin hihat levälleen, hahmo tarkisti voisiko hänen hupparinsa näkyä kauaksikin ja toimia merkkinä. Todetessaan merkin varmasti näkyvän ja ohjastavan hänet takaisin, hän kääntyi ympäri ja aloitti tutkimusmatkan havaitsemaansa railoa kohti. Kaartuvan päätien kaarteesta lähtevä sivutie tuntui luontevalta kohdalta aloittaa etappi kohti railoa.

Edetessään rauhallisesti kohti railoa, otti tovin ennen kuin tuon railon reuna erottautui nyt myös maan tasalta. Se oli aluksi hahmon näkökentässä vain hyvin ohut musta nauha, joka hiljalleen sai leveyttä. Edetessään hahmo tähyili samalla olisiko näkyvissä mahdollista kohtaa, josta voisi päästä hivuttautumaan alaspäin railon pohjalle. "Ainahan voisi laskeutua tai hypätä syvänteeseen, mutta mikäli sen seinät ovat suhteellisen korkeat tai pystysuorat, on ylös kiipeäminen vaikeampaa" Hahmo arvioi. Hän ei haluasi jäädä loukkuun railon pohjalle. Varovasti hahmo arveli railon olevan pidempi kuin tie, jota oli aikaisemmin seurannut. Railo voisi alkaa kauempaa, kuin kivilouhoksen monttu, josta hän oli aikaisemmin herännyt.

Railo vain tuntui hahmosta levenevän ja levenevän, railon saavuttaen jo ison mittakaavan mitä lähemmäksi hän sitä pääsi. Hänestä tuntui, että railoa olisi voinut kutsua jo pikemminkin syvänteeksi.

Syvänteen vastakkainen reuna kaikkosi vain kauemmaksi, tuntui aivan kuin reunalla olisi ollut oma tahto ja se ei haluaisi koskaan tavata sitä lähestyvää hahmoa. Kyseinen ilmiö alkoi huolestuttamaan hahmoa, ja hän alkoi pelätä, että kuinka kauaksi tuo reuna vielä kaikkoaisi. Ilman olemassa olevaa siltaa tuon syvänteen ylittäminen olisi mahdotonta. Samassa suhteessa missä syvänne sai leveyttä, se alkoi vaikuttamaan, ettei se ollut myöskään matala.

Syvänteen reunalta laskeutuminen ja vastapuolelta kiipeäminen takaisin maantasolle, ilmeni jo mahdittomaksi tehtäväksi ilman apuvälineitä. Hahmo poistikin mielestään kokonaan syvänteeseen laskeutumisen. "Syvänteen reunalta tarkastelu sen pohjalle sai luvan riittää" hän päätti varmasti.

Arvellessaan olevansa puolessa matkaa kohti syvännettä, kääntyi hahmo katsomaan takaisin sinne mistä oli lähtenyt. Asettelemansa kivikasa ja merkkinä toimiva huppari niiden välissä erottautui hyvin. Aivan kuten hän oli suunnitellutkin. "Löytäisin takaisin todella helposti" hahmo huojentui ja loppumatkan kohti syvänteen reunaa hän voisi tehdä huoletta.

I-IV

Railosta syvänteeksi muuntautunut kiinnostuksen kohde, vaihtui lopulta syväksi rotkoksi. Todella leveäksi ja syväksi rotkoksi, joka viimein avautui kokonaisuudessaan hahmon edessä. Hän oli saavuttanut sen reunan.

Reunalta oli vaikea arvioida rotkon syvyyttä, useiden kymmenien metrien lasku pohjalle. Matkaa vastakkaiselle reunalle oli hyvinkin samanmittainen matka. Eli rotkolla oli saman verran syvyyttä, kuin mitä leveyttä. Terävästi leikatut reunat ja tasaisen leveänä, luodinsuoraan jatkuva rotko viittasi hyvin paljon siihen, ettei se ollut luonnonmukainen. Hahmostakin rotko oli erittäin keinotekoinen. "Mutta miten suorat ja tasaiset seinämät on voitu luoda?" hän pohti tarkastellessaan edessään avautuvaa näkymää.

Rotkon pohjaa oli hieman vaikea erottaa. Reunalta aivan alas katsottuna pohja erottui selkeämmin, näin hahmo oli voinut arvioida etäisyyksiä. Rotkon keskiosaa peitti sankka usva, se haaleni lähempänä reunaan, jossa hän seisoi. Vastakkaisen seinämän pohjaa hahmo ei kyennyt erottamaan usvan vuoksi.

Usva makasi rotkon pohjalla harmaana mattona. Mikään ei liikuttanut sitä, eikä mikään tulisi sitä liikuttamaan. Hahmon hereillä olon aikana ei luolastossa ollut käynyt pienen pienintäkään tuulenvirettä. Kiinnostus rotkon pohjaa kohtaan ja mitä siellä mahdollisesti olisi, kasvoi nyt hänen sisällään voimakkaasti. "Vai olisiko siellä yhtään mitään?" hahmon mielessä kävi sekin vaihtoehto.

Rotkon reunan pysyessä tasaisena todella pitkän matkaa molempiin suuntiin, eikä maasto heitellyt rotkon reunustalla. Silta tai muu mahdollinen ylityspaikka olisi ollut helppo huomata rotkon reunustalla, mutta sellaista ei kuitenkaan hahmon näkökentässä erottunut. Vain tasainen reuna ja suoran suora rotko.

Kerran tuultakaan ei luolastossa ollut, hän mietti voisiko jollain tapaa luoda tuulahdusta rotkon pohjalle, jotta pohjalla makaava usva voisi väistää edes hieman. Reunustan lähellä, jossa hahmo seisoi, löytyi kalkkikiviä sikin sokin. Hänelle heräsikin kivistä idea. "Löytäisinköhän lähettyviltä kiven, joka olisi lappea. Sen voisi tiputtaa reunalta ja pohjalle osuessaan se saattaisi muodostaa tarpeeksi ilmavirtaa siirtämään usvaa sivuun edes hetkeksi". Hän kävi tuumasta toimeen.

Kävellessään rotkon reunustaa myötäillen, hänen ei tarvinnut kauaa etsiä sopivaa kiveä käyttötarkoitukseensa. Lähimmän kivipilarin juuressa makasi kivikasa, jossa oli kasattuna lattavia kiviä, kuin joku olisi ne siihen kasannut juuri hahmoa varten. Sopivan kiven löydyttyä, hän käveli varovasti takaisin reunustalle. Keskittyminen ei saanut nyt herpaantua tai putoaminen rotkoon tapahtuisi hyvin nopeasti tasapainon horjahduksesta.

Asetellessaan jalkansa leveämpään ja tukevampaan asentoon, hahmo valmistautui heittämään kiven rotkon pohjalla makaavan usvan keskelle. Hän tarkasti vielä kertaalleen, että mihin kohtaan heittäisi kiven. Hahmo heilautti kiveä ensin käsisään taaksepäin, nopeasti vaihtaen suuntaa, antaen kivelle sopivasti vauhtia. Hän irrotti kiven otteestaan, suunnaten sen kohtaan, johon oli suunnitellut.

Kaikki tapahtui nopeasti. Kivi upposi tyynenä makaavaan usvaan, saaden usvaan tarpeeksi voimakkaan ilmavirran. Lattana kivi osui rotkon pohjalle täydellisesti, aivan lappeellaan. Osumasta syntynyt ääni aaltoili rotkon seinistä. Se rikkoi luolaston täydellisen hiljaisuuden. Kiven osuminen rotkon pohjaan loi voimakkaan ilmavirta sykäyksen. Usva väistyi osumakohdasta.

Hahmo piti mielensä täysin avoinna, mitä ikinä mahtaisikin usva kätkeä sisällään, mutta siltikin lopullinen paljastus tuli yllätyksenä. Hänen aikaisemmin rentoutuneena ollut keho latautui odottavasta jännityksestä. Tietämättömyys sai mahan kouristelemaan. Usvan takaa paljastuneesta näystä hän ei ollut varma, että saiko se aikaan hänessä uteliaisuutta vai kauhistusta.

Usvan väistyessä, rotkon pohjalta paljastui toisistaan harvakseltaan olevien patsaiden joukko. Jokainen, yksittäinen patsas esitti ihmistä, kauhistunutta ja vääristyvää ihmistä. Kasvojen ilmeet patsailla olivat joko tuskasta huutavat tai kauhusta jähmettyneet. Jokainen patsas katsoi ja suuntasi samaan suuntaan, rotkon reunalla seisovasta hahmosta katsottuna vasemmalle. Samaan suuntaan minne hän arveli päätien johtavan, jota hän oli tähän mennessä seurannut.

Näkymä muodosti hahmon mielessä lisää kysymyksiä edellisten vastaamattomien joukkoon. "Mikä olisi saanut tämän joukon huutamaan tuskasta? Miksi ne kävelivät juuri rotkossa? Missä oli rotkon alku- ja loppupää? Olivatko… ennen jähmettymistään jossain vaiheessa elossa? Tai olivatko he vieläkin elossa, vangittuina kiviseen olomuotoon?".

Näkymän erikoisuus sai hahmon hukkaamaan ajan käsityksen. Hän ei osannut arvioida, että kuinka kauan hän seisoi rotkon reunustalla jähmettyneenä ja katsoen nyt hiljaista joukkoa edessään. Ja hän olisi varmasti seisonut siinä vielä kauemmin, jollei kaikonnut usva olisi hivuttautunut aavemaisesti takaisin alkusijoilleen. Yksi kerrallaan, patsas patsaalta ne hukkuivat takaisin harmaaseen usvaan. Hahmo seurasi rotkon reunalta, kuinka viimeinen patsas katosi sankkaan usvaan.

Kauempaa aaltoili toinen usva aalto. Jokin liikahti usvassa. Yhtä-äkkiä rotkonreunalla seisova hahmo tunsi sen. Jokin noiden kymmenien, jollei satojen, liikkumattomien usvaan peittyneiden patsaiden välissä oli kiinnittänyt katseensa häneen. Hahmon vaistot huusivat hänelle. Koko hänen kehonsa jähmettyi paikoillensa. Hahmon iho jämähti kananlihalle, samalla kylmien väreiden väristen hänen selässään. Kylmähiki muodostui ensin selkään ja lopulta otsalle. Väreiden johdattelemana hahmon kädet alkoivat väristä. Hän tunsi sykkeensä nousevan korvia vihlovaksi kohinaksi.

Levottomasti hahmo luotasi katseellaan rotkon pohjaa. Hän etsi mahdollista vastinparia, joka oli ottanut hänet kohteeksensa, uudelleen sakeutuvasta usvasta. Hahmo tunsi näkökenttänsä reunassa jonkin liikahtavan parinkymmen metrin päässä kohdasta, johon hänen heittämänsä kivi oli osunut, heilauttaen asettuvaa usvaa aaltomaisesti. Hän käänsi katseensa heilahduksen suuntaan, hänen katseensa kohtasivat kiiluvat pisteet. Kiiluvat pisteet muistuttivat kissojen silmiä pimeässä kohdatessaan valon. Nämä silmät vain olivat huomattavasti isommat ja niiden omistaja verta himoitseva. Näin hahmon vaistot tuntuivat hänelle kertovan. Tuntemattomalle oliolle hahmo oli kohde, saalis. Hahmolla ei olisi mitään, jolla olisi voinut tätä tuntematon uhkaa vastaan taistella, jos uhka päättäisi rotkon pohjalta hyökätä. Rotkonreunustalla seisova hahmo oli täysin jähmettynyt ja kykenemätön liikkumaan.

"Liiku! hahmo komensi kehoaan. Nyt oli liikuttava, juostava pakoon, kohti jättämääni kiintopistettä. Herranjumala, liiku nyt välittömästi". Keho ei meinannut totella hänen mieltään, joten hänen oli keksittävä keino saada oma kehonsa kuuntelemaan. Mitään muuta keinoa ei tullut hahmon mieleensä, kuin saada haavoitettua itseään jollain. Mikään muu kehonosa osa ei tuntunut kuuntelevan hahmoa, kuin hänen suunsa. Hetkeäkään miettimättä hän imaisi alahuulensa hampaiden väliin ja valmistautui tulevaan kipuun. Yksi nopea ajattelematon puraisu riittäisi.

Alahuulessa hahmo tunsi jomottavan kivun turpoamisesta, samalla tuntien lämpöisen vanan valuvan leukaansa myötäillen, mutta nyt ei ollut aikaa huolehtia vuotavasta huulesta. Keho oli viimeinkin totellut ja hän juoksi kangistuneilla jaloilla kohti luomaansa maamerkkiä. Hahmo ei tiennyt voisiko rotkon pohjalla vaaniva uhka kiivetä ylös rotkon seinämää ja lähteä hänen peräänsä. Taaksensa hahmo ei katsonut ennen kuin oli saavuttanut hupparinsa helman.

Istuessaan tutulle kivenlohkareelle hengestä salpaantuneena. Hahmo yritti saada ilmanhaukkomisen lomassa kovan pulssinsa tasaantumaan nopean paon jälkeen. Mikä tahansa rotkon pohjalla oli ollutkin, ei ollut lähtenyt hänen onneksensa juoksemaan perään. Hahmo oli turvassa, tai näin hän ainakin oletti olevansa. Saadessaan itsensä viimein levolliseen tilaan, hän tunsi kehonsa todella raskaaksi, mielensä ja ajatuksensa saaneen raskasta painoa. Ja huomaamattaan, hahmo nukahti.

I-V

Säpsähtäessään hereille, hahmoa odotti sama hiljainen ja tyhjyyttään ammottava luolasto, jossa oli jo aikaisemmin kertaalleen herännyt syvästä unesta. Tai ei luolasto enää niin tyhjältä vaikuttanut, kuin hän oli luullut. Kohtaaminen tuntemattoman uhkan kanssa varmisti, ettei kivinen luolasto ollut täysin eloton. Hahmo saattoi vain toivoa, ettei vastaavaa kohtaamista tulisi uudelleen vastaan rotkon ulkopuolella.

Torkkuessaan hän oli valunut kivenlohkareelta pölyiseen maahan. Noustessaan maasta ensin ylös ja takaisin kivelle istumaa, hahmo purki luomansa maamerkin ja vetäisi hupparinsa takaisin päälleen. Aseteltuaan hupparinsa, hän laskeutui kiveltä. "On aika jatkaa matkaa ja selvittää mihin tie lopulta johtaa" Hahmo jatkoi matkaansa tienvartta myötäillen.

Kaareutuvan kohdan jälkeen, tie ei enää juuri mutkitellut sen suuremmin. Tie vaikutti suorastaan muuttuvat täysin suoraksi. Ympärillä maasto sai suoran tasanteen piirteitä. Kauemmaksi ja kauemmaksi oli helpompi nähdä. Luolaston korkeat pylväät eivät harvenneet, niitä oli samankaltaisilla väleillä edelleenkin maisemassa. Luolaston korkeus ei juuri myöskään muuttunut. Sen katto pysytteli edelleen, tai ainakin tuntui pysyttelevän samalla korkeudella, kuin kivilouhokselta hahmon lähtiessään.

Tien reunus teki suuren muutoksen. Aikaisempi pehmeä kivipöly ja hiekka oli saanut väistyä. Tien pinnan alta tuli esiin tasaisen kivinen pinta, miltei peruskallio. Hahmon täytyi suunnistaa siellä täällä makaavista hiekkakasoista, joiden pinnalla näkyi heikosti kärryjen jättämät jäljet kertomassa mistä kärryt olivat mahdollisesti kulkeneet.

Lopulta myös hiekkakasat olivat kaikonneet. Koska kärryjen jättämät vinkit, täysin suorasta suunnasta aikaisemmissa hiekkakasoissa, hahmo jatkoi matkaansa edelleen suoraan. Selkeiden vihjeiden puututtua, kaikki oli nyt hänen tunteensa varassa, johon hänen täytyi luottaa. Tunteen, joka ohjasti oikeaan suuntaan.

Loputtomalta tuntuvaan suunnistamiseen ilmestyi helpotus. Hahmon edessä hahmottui pitkien pylväsrivistöjen välissä viimein jotain mikä rikkoi jo yksitoikkoiseksi muodostuneen maiseman. Aluksi hän ei erottanut, että mikä tarkalleen hänen katseensa nyt vangitsi. Se mikä se ikinä olikin, sen vieressä molemmin puolin tuikki todella himmeät valonlähteet. Hahmo valitsi katseenvangitsijan kohteekseen, ja ilokseen huomasi seuraamansa tunteen johdattavan häntä tuota isoa tummaa katseenvangitsijaa kohti.

Matkatessaan kohti selkeää kiintopistettä. Hän ei osannut arvioida, että kauan hänen oli täytynyt matkata ennen kuin tälle katseenvangitsijalle viimein muodostui selkeämmät raamit. Raamit olivat sinänsä juuri oikea termi. Hahmo ei aluksi ollut uskoa, mutta oli vain todettava asia sellaiseksi kuin se oli. Katseenvangitsija paljastui, kahdeksi selkeästi oveksi. Monta kymmentä metriä korkeiksi oviksi.

Hahmo ei ollut vielä lähelläkään ovien edustaa, matkaa saattoi olla vielä useita satoja metrejä. Ovien mittasuhteet vain kasvoivat kasvamistaan hänen edetessään niitä kohti. Hiljainen toivo alkoi täyttää hänen mieltään. Hiljaista toivoa mahdollisista kanssa ihmisistä ja tietenkin vedestä. Vastauksia viimeinkin siihen, että missä hän oli, ja mahdollisuudesta päästä luolastosta pois. Tahto kasvoi hahmolla voimakkaammaksi, kuin kehonsa. Hän ei lepäisi ennen kuin pääsisi oville.

I-VI

Saavuttaessaan ovet, hahmolle avautui valtava kallioseinä muodostelma, joita ovet vartioivat. Seinämuodostelma harmaus sai sen sulatumaan muun maaston kanssa, joten tasainen seinämä soluttautui kaukaa katsottuna helposti sitä ympäröivään maastoon. Vasta aivan sen vieressä seisoessa, seinän mittasuhteet hahmottuivat. Kivinen seinämuodostelma jatkui ovista pitkälti vasemmalle ja oikealle. Molemmissa suunnissa seinä katosi luolaston kaukaisiin reunoihin, korkeuden ollessa yhtä luolaston korkeuden kanssa.

Ovien edessä seisoessaan, hahmolle kävi nopeasti selväksi, että ovet olivat ainut reitti kivisen seinämuodostelman toiselle puolelle. Mitä ikinä ne pitivätkään salassa.

Itse ovet karmeineen olivat kymmeniä metrejä korkeat, leveyttäkin niillä oli useita metrejä. Ne erottuivat seinämuodostelmasta, kuin yksinäinen tumma saari harmaassa merimaisemassa. Niiden pinta oli tummaa marmoria, joka oli hiottu tasaiseksi. "Ovet ovat leikattu ja hiottu mustasta marmorista, joten ovien alkuperän täytyi olla niiden takana. Sillä tässä luolastossa ei vaikuttanut olevan tähän mennessä muuta kuin kalkkikiveä ja pölyä" Hahmo tutki edessään seisovia ovia karmeineen.

Ylhäälle ja alhaalle oli oviin jätetty vaakatasoon tasaisen kapea, hieman karkeampi, soiro. Tämä antoi vaikutelman, että nämä kapeahkot soirot olivat haaleampia kuin tasaiseksi hiottu marmorinen pinta. Kummankin oven keskiosissa, ovien kohtaamisen saumakohdassa, roikkui ivallisesti renkaat. Renkaiden avulla joku jättiläinen olisi varmasti voinut vetää ovet auki, muttei normaalilla ihmisellä ollut mitään sarkaa