Kahvia ja guruja eli kolme vuotta Intiassa

By Satu Rommi

Unelmia, seikkailuja ja kaunistelematonta todellisuutta Intian auringon alla.Satu Rommi lentää Etelä-Intiaan vuoden 2005 syksynä. Hän on toteuttamassa unelmansa astangajoogan opiskelemisesta osana kuuluisan gurun yhteisöä. Suunnitelmat menevät uusiksi, ja pian Rommi on ostanut pienen majatalo-kahvilan yhdessä kahden muun joogaopiskelijan kanssa kattaakseen opiskelun ja asumisen kulut. Arki on kuitenkin odotettua karumpaa. Vaativat länsimaiset joogaopiskelijat esittävät mitä kummallisempia ruoka- ja majoitustoiveita, ja paikalliset työntekijät löytyvät usein uima-altaan laidalta nukkumasta. Myös paikalliset tavat ja tottumukset vaativat opettelemista. Kaikesta huolimatta arki tarjoaa myös suuria iloja ja elämyksiä.Kolmen vuoden seikkailu oman kahvila-majatalon, joogaopiskelujen, erilaisten ihmisten, maisemien ja kokemusten keskellä on humoristisesti ja elävästi kirjoitettu matkakirjaksi. Rommin matkustelu ympäri Etelä-Intiaa, henkisyyden etsiminen ja pohtiminen, erilaiset vastoinkäymiset sekä ilahduttavat onnistumiset vievät myös lukijan kiehtovalle matkalle.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 4, 2023
• ISBN: 9788727102030

Book preview

Kahvia ja guruja eli kolme vuotta Intiassa

Cover image: Shutterstock

Copyright ©2009, 2023 Satu Rommi and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727102030

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Alkusanat

Kahvia ja guruja kertoo vuosistani Intian Mysoressa syksystä 2005 kevääseen 2009 harjoittamassa astangajoogaa ja pyörittämässä joogaopiskelijoiden kahvilaa. Sen jälkeen, kun kirja julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 2009, joogamaailmassa on tapahtunut paljon. Sekä intialaisia guruja että länsimaisia joogaopettajia on päätynyt erilaisten skandaalien keskelle. Näihin tapauksiin kuuluu myös edesmennyt astangajoogaguru Sri K. Pattabhi Jois (1915–2009), jonka joogashalassa harjoittelin Mysoressa. Monet Joisin naisoppilaat ovat esittäneet todisteita siitä, että Joisin heille antamat avustukset tietyissä jooga-asennoissa olivat käytännössä seksuaalista häirintää.

Pattahbi Jois (Guruji) oli Mysoreen tullessani jo 90-vuotias. Hän itse avusti minua monta kertaa viikossa, enkä koskaan kokenut hänen opetuksessaan mitään epäilyttävää. Lienee sanomattakin selvää, ettei se tarkoita, että Jois ei olisi voinut syyllistyä epäasialliseen käytökseen minunkin harjoitteluaikanani. Suurin osa julki tulleista kokemuksista on kuitenkin oppilailta, jotka harjoittelivat Mysoressa vuosia tai jopa vuosikymmeniä ennen minua.

Kirjoitin aikanaan, että ilman Joisia mikään Kahvia ja guruja -kirjassa tapahtunut ei olisi ollut mahdollista. Tämä pätee edelleen; ilman Joisia ei olisi ollut joogashalaa, jossa harjoittelu vei minut mukanaan niin, että muutin vuosiksi Mysoreen asumaan. Teen astangajoogaharjoituksen yhä lähes päivittäin enkä ole löytänyt toista yhtä upeaa ja itselleni niin hyvin sopivaa harjoitusta kuin Mysoressa opetettava astangajooga. Pattabhi Jois taas on keskeinen osa astangajoogan historiaa ja hän on myös osa omaa joogahistoriaani, eikä häntä voi pyyhkiä pois historiasta, vaikka myöhemmin onkin selvinnyt, ettei Jois ollut niin pyhä kuin millaisena häntä joskus pidettiin.

Tämä kirja kertoo kuitenkin Mysoresta 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä.

1.

Pliis, täti, osta kukkia!

– Täti! Osta kukkia! Kymmenen rupiaa! Osta yksi metri! Osta valkoisia! Osta keltaisia! Osta tänään! Et ostanut eilen! Et koskaan osta minulta! Pliiiis, täti!

Kello on vähän yli seitsemän aamulla, ja nouseva aurinko punertaa norsupäiselle Ganesha-jumalalle omistetun temppelin yllä. Temppelissä kilistetään kelloja ja sytytetään kynttilöitä ja suitsukkeita, joiden savu sekoittuu sen ovella kukkia kauppaavan pikkupojan punotusta korista nousevaan huumaavaan jasmiinintuoksuun.

Istun teekojun puisella penkillä ja hörpin enimmäkseen maidolta ja sokerilta maistuvaa teetä pienestä lasista, joka polttaa sormia. Intiassa kuumat juomat tarjotaan laseista tai korvattomista peltikupeista, jotka polttavat minun sormiani, mutta joista ympärilläni istuvat intialaismiehet juovat vaivatta. Huiskin teekuppia kiertäviä pöriseviä kärpäsiä ja katselen hevoslaumaa, joka maleksii keskellä katua ilman omistajaa.

Maisema näyttää puoliksi karjatilalta, puoliksi maalaiskylältä, vaikka ollaan miljoonan asukkaan intialaiskaupungissa. Kirkkaankeltainen lehmä seisoo tien reunassa ja märehtii roskakasasta suuhunsa muovipussin toisensa jälkeen: keltainen maali lehmän sarvissa ja kyljessä on äskettäin vietetyn sadonkorjuujuhlan jäänteitä. Kulkukoirat ärisevät toisilleen ja nostavat jalkaa skoottereiden pyöriä vasten. Musta emäsika kirmaa tien poikki perässään lauma pikkupossuja, jotka väistävät hiuksenhienosti ohi ajavaa, äänekkäästi torveaan soittavaa kolmipyöräistä autorikshaa.

Vielä muutama kuukausi aiemmin istuin ilmastoidussa kahvilassa keskellä Lontoota cappuccinon ääressä ja mietin, mitä tekisin elämällä. Poikaystävä oli jättänyt, rahat riittivät juuri ja juuri lontoolaiseen cappuccinoon, mutta eivät sitten paljon muuhun. Englannin puntia ei herunut tarpeeksi satunnaisista toimittajantöistä eikä hierojan ammatista, johon olin opiskellut lisätulojen toivossa innokkaasti, mutta joka kariutui jännetupin tulehdukseen ja loppuun palamiseen. Mikään, mihin ryhdyin, ei tuntunut onnistuvan. Paitsi astangajooga.

Olin löytänyt astangajoogan vuosia aiemmin sillä tyypillisellä tavalla, jolla naiset päätyvät henkisiin harrastuksiin: ihastuin joogaavaan mieheen ja seurasin häntä tunnille. Miehen suhteen asia ei kehittynyt kovinkaan pitkälle, mutta astangajoogasta tuli sitä suurempi rakkauden ja intohimon kohde. Se sai hiljalleen niskaotteen koko elämästä, ja aamuisesta joogaharjoituksesta tuli päivän kohokohta, jota ei sovitettu muun elämän ympärille, vaan jonka ympärille sovitettiin muu elämä.

Mitä siis tehdä, kun mistään ei tule mitään? Lähdin Mysoreen, Karnatakan osavaltioon Etelä-Intiaan opiskelemaan astangajoogaa maailmankuulun gurun Sri K. Pattabhi Joisin luo. Olin tavannut tuolloin yli 90-vuotiaan Pattabhi Joisin eli Gurujin muutaman kerran hänen Euroopan-kiertueillaan, mutta astuessani lentokoneeseen Heathrow’n kentän nelosterminaalista en tiennyt, että suunnitellusta kahden kuukauden joogamatkasta tulisi paljon pidempi.

Saavuin Mysoreen syyskuun viimeisellä viikolla 2005. Marraskuun puoleenväliin mennessä olin ostanut majatalokahvilabisneksen liikekumppaneinani kaksi amerikkalaista joogaopiskelijanaista, joita en ollut tavannut koskaan ennen. Ostimme bisneksen parin päivän harkinta-ajan jälkeen käteisellä amerikkalaismieheltä, jota emme olleet häntäkään tavanneet koskaan aiemmin. (Siitä, miksi bisnes on lainausmerkeissä, lisää myöhemmin.)

Joulukuun alussa palasin kuukaudeksi Lontooseen, joka oli ollut kotini lähes kymmenen vuotta. Sanoin irti vuokrasopimuksen, löysin kahdelle kissalleni hoitajan. Myin suuren osan pienestä omaisuudestani, kannoin myymättä jääneet tavarat kirpputorille ja pakkasin loput pahvilaatikoihin, jotka varastoitiin kaverien ullakoille. Saavuin Mysoreen tammikuun alussa mukanani yksi rinkallinen välttämättömintä tavaraa.

Pikkuruinen yksiö Länsi-Lontoossa Notting Hillin trendikaupunginosan liepeillä vaihtui kolme vierashuonetta ja suuren keittiön käsittäväksi majataloksi keskellä trooppista Etelä-Intiaa. Mustien lontoolaistaksien ja punaisten kaksikerroksisten bussien sijaan kotikadulla ajaa kolmipyöräisiä autorikshoja ja rämiseviä, yksikerroksisia intialaisbusseja, jotka ovat aina niin täynnä, että matkustajia roikkuu niiden ovenpielistä puoliksi ulkona. Lontoon tammikuinen sumuinen sade vaihtuu Etelä-Intian talviseksi auringoksi, ja ikivihreiden englantilaisten piha-aitojen sijaan puutarhassa kasvaa banaaneja, papaijoita ja pieniä vihreitä limehedelmiä sekä kitulias granaattiomenapuu. Ajotietä koristavat valkoiset jasmiininkukat ja kirkkaanpunaiset hibiskukset. Kirkkaanvihreät papukaijat kirkuvat kookospalmujen latvoissa, ja iltahämärissä pihan halki lentää lepakko. Aamuisin en enää pyöräile töihin Lontoon liikenneruuhkassa, vaan ajan punaisella kolisevalla skootterilla kello viideltä alkavaan joogaharjoitukseen.

2.

Täällä ei kyllä ole oikein henkistä

Gokama, Intian länsirannikolla, helmikuu 1999.

Viiksekäs, lyhyenläntä lääkäri yrittää vakuuttaa minulle ja kaverilleni Makulle, että paras tapa hoitaa vakavaa ripulia on antibioottipiikki suoraan suoneen. Lääkärin vastaanotto vaikuttaa suomalaisen mittapuun mukaan lievästi sanottuna epähygieeniseltä, ja kieltäydymme kohteliaasti tarjouksesta.

Olemme Makun kanssa keskellä kolmen kuukauden rinkkamatkaa ympäri Intiaa, ja suuri osa viime viikoista on vietetty kyykyssä pusikon takana pitkänmatkanbussien taukopaikoilla, haisevissa junavessoissa ja halpojen majatalojen likaisilla vessanpöntöillä. Gokarnan hiekkarannoilla rentoutumiseen tarkoitettu viikko on sekin kulunut rantakivien takana kykkien, ja lisäksi kuulemme reppureissaajien aamiaispöydässä, että kaikilta viereisen rannan asukkailta on löydetty suolistomatoja. Kiiruhdamme yhdelle kaupungin kahdesta lääkäristä.

Vastaanotto on pieni, kuuma ja tupaten täynnä ihmisiä, joiden vaivat vaikuttavat paljon vakavammilta kuin meidän turistiripulimme. Annan ulostenäytteen, ja Gokarnan lääkärin diagnoosi on ameeba. Se seuraa mahassani vielä viikkojen ajan ympäri Intiaa huolimatta toistuvista antibioottikuureista. Nuo viikot käsittävät vessassa istumisen lisäksi lähinnä tinkimistä autorikshakuskien kanssa, 30 tunnin junamatkoja tulikuumassa vaunussa jonka tuulettimet ovat hajonneet, banaanipannukakkuja aamiaiseksi reppureissaajien kahviloissa, riisiä ja linssimuhennosta illalliseksi kaoottisten kaupunkien kansankuppiloissa – sekä runsaasti ripulilääkettä.

Kun vihdoin istun aprillipäivänä 1999 lentokoneessa, joka rullaa Bombayn kansainvälisen lentokentän kiitorataa pitkin, sanon Intialle hyvästit helpottuneena. Viimeiset muistoni Intiasta ovat unelias rikshakuski, joka jättää minut rinkkoineni keskellä yötä kotimaan terminaaliin sen sijaan, että olisi ajanut minut ulkomaanterminaaliin, jonne pääsystä olin kuitenkin maksanut (ja olisi hän voinut tietysti myös kertoa, että jätti minut kotimaanterminaalin ovelle, koska joudun saman tien hyppäämään ulkomaanterminaaliin vievään taksiin) sekä lentokentän kioskin myyjä, joka yrittää laskuttaa liikaa postimerkistä.

Vieressäni istuva lihava intialainen nainen kuorii maapähkinöitä ja heittää kuoret suoraan lentokoneen lattialle. Kun käännän katseeni omaan pikku televisiooni joka näyttää Frendejä, vakuutan itselleni, etten enää koskaan aseta jalkaani Intian kamaralle.

Mutta kuusi ja puoli vuotta myöhemmin, marraskuussa 2005 olen ostanut majatalon Mysoresta, ja olen muuttamassa Intiaan asumaan.

– Täällä ei kyllä ole oikein henkistä, huokaa cowboy-hattuun ja merkkifarkkuihin pukeutunut amerikkalaisnainen.

On lokakuu 2005. Seisomme Mysoren reunalla kohoavan Chamundi-kukkulan huipulla. Kukkulaa koristaa temppeli, joka on omistettu Chamundeswari-jumalattarelle. Chamundeswari, eli Durga, surmasi hirvittävän monipäisen demonin Mahishasuran ja pelasti näin maailman, ja voittoa juhlitaan Mysoressa jokavuotisella sadekauden loppuun osuvalla kymmenpäiväisellä Dasara-juhlalla. Sen aikana Mysoren kaduille kokoontuu miljoonia ihmisiä seuraamaan, kuinka Chamundeswaria esittävää kultaista patsasta kuljetetaan juuri tätä tarkoitusta varten harjoitetun norsun selässä.

Ympärillämme parveilee postikorttikauppiaita, santelipuusta tehtyjen patsaiden kauppiaita, kukkakauppiaita ja etäisesti hindujumalia muistuttavien muovilelujen kauppiaita. Jalkojemme juuressa pyörii kerjäläisiä, joilta puuttuu puolet käsivarresta tai molemmat jalat. Pikkupojat nykivät hihoistamme ja tarttuvat käsiimme vaatien vaihtoehtoisesti rahaa tai kyniä koulua varten. Temppeliin kiemurtelee pitkä jono parhaimpiinsa pukeutuneita miehiä ja naisia, jotka kantavat kukista, banaaneista ja kookospähkinöistä koottuja koreja lahjaksi Chamundeswarille. Ovelat harmaat apinat roikkuvat temppelin seiniä koristavista hindujumalia esittävistä patsaista ja yrittävät varastaa banaaneja jonottajien koreista.

Chamundeswarin temppelin sisällä vallitsee täysi kaaos. Hiestä märkä väkijoukko tungeksii kohti temppelin keskipistettä, Chamundeswarin patsasta ja sen edessä seisovia pelkkään lanteille kietaistuun kankaaseen pukeutuneita bramiinipappeja, jotka vievät hedelmäkorit jumalattaren siunattaviksi. Kymmenet kädet ojentuvat kilpaa kohti papin kantamalla tarjottimella liekehtivää pyhää tulta, jonka siunauksesta jokainen haluaa osansa. Kämmenet levitetään tulen ylle