Myrtinkukkia ja murattia Yasmica

By Naomi Mesin

Yasmica on kuin kuka tahansa nuori nainen, tavallinen tyttö maalta. Paitsi että ei ole.
Hän on synnyinlahjanaan saanut näkemisen lahjan. Sen myötä on tullut myös luovuus ja taiteellisuus.
Miten näiden seikkojen valossa sujuu nuoren naisen elämä; kahden maailman välissä tasapainoilu.
Yasmica on jo aivan varhaisessa lapsuudessa tehnyt itsensä kanssa sopimuksen; häneltä eivät harmaannuttajat iloa veisi!
Tällä seikkailijattarella onkin taipumus joutua toinen toistaan merkillisimpiin tilanteisiin, joista ei vauhtia ja jännitystä puutu...

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jun 30, 2021
• ISBN: 9789528057260

Naomi Mesin

Naomi Mesin on selvänäkijä, taiteilija, kirjailija ja puutarhuri. Esikoisteos, omaelämänkerrallinen kirja Noidan viitta hartioilla julkaistiin v. 2017. Synnyinlahjaksi saadun selvänäköisyyden rinnalla on kulkenut taiteellisuus ja luovuus; ilmentyen niin kuvataiteena ja kirjallisuutena kuin myös puutarhurin työssä. Kirjoissaan tämä villiniityiltä ihmisten eteen tullut vaeltajaperhosten matkalainen, kuten hän itseään nimittää, haluaa viedä lukijan matkalle tähän maailmaan. Seikkailuun, jossa liikutaan kahden maailman välillä

Book preview

Sisällys

ALKUSANAT

JOHDANTO

MYRTINKUKKIA JA MURATTIA YASMICA

MUISTOJA JA PANNUKAKKUA

SYKSYINEN ILTA

LOMASUUNNITELMIA

ERÄMAA

ANNIKA

MARKUKSEN KARTANOLLA

AAMU KARTANOLLA

HÄÄPÄIVÄ

ANSASSA

REMONTTI

UUSIA ALKUJA

KESÄPÄIVÄ

KAIPAUS

TARMO

VALKOISTA

JOULU

JOULUAATTO MÖKILLÄ

KASPER

KESÄTAPAHTUMA

LORUT

ILONA

NAISTEN ILTA

PAIKALLE KUTSUTTUNA

MASKOTTIRITARIT

JESSE

KOIRAKAVERI

TAAVETTI TENHOSEN MAATILALLA TAPAHTUU

GLAMOURIA

AARTEITA ULLAKOLTA

KUTSU

VANHAA SUOLAA

JOULUMYYJÄISET

VAELTAJANAINEN

NOITANAINEN YÖSSÄ TANSSII

KATSOMISIA

MYRTINKUKKIA JA MURATTIA YASMICA

HALLOWEEN

MYSTEERIMIES

MYSTEERIMIEHEN PALUU

NOIDAN MERKKI

VANHAN MYLLYN TARINA

KIRPPUTORILLE TAVARAA

ASKEETTISTA ELÄMÄÄ

LOKAKUUN ILTA

MEREN MIES

VIHREÄ TALISMAANI

PIENI ORVOKKIKEIDAS

AVAJAISJUHLAA

SINISET KISSANKELLOT

RUUSUT JÄÄLLÄ

JOTAKIN OMAA

JUTUNTEKOA JA JULKISUUTTA

ÄITI

KUVAUSTA JA HAASTATTELUA

TUULEN LAPSI, MATKALAINEN

ROMANTIIKKAA

VAPAAPÄIVÄ

TONTILLA

VUODEN VAIHTUMISEN AIKAA

LINDA

UUDENVUODEN GAALA

VALKOISET KUKAT

VAELTAJANAINEN, VAELTAJAPERHONEN

ALKUSANAT

Kirjani Myrtinkukkia ja murattia Yasmica omistan rakkailleni ja läheisilleni sekä ystävilleni ja kaikille niille, joihin minulla on ollut ilo vuosien ja vuosikymmenten saatossa tutustua.

Kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneita henkisistä asioista. Intuition ja erityisherkkyyden olevaisuudesta, selvänäköisyydestä ja siitä, mitä sellaisten asioiden olemassaolo, synnyinlahjaksi saatuna merkitsee.

JOHDANTO

Maailma on täynnä ihmeitä, pieniä ja suuria. Ihmeitä tapahtuu kaiken aikaa. Osa niistä on niin pieniä, että ne lipuvat havaintojemme ohi, ilman että olemme edes oivaltaneet, ihmeen tapahtuneen. Toisinaan, tarkastelumme terästäytyessä, saatamme oivaltaa, että asia joka juuri tapahtui, kuului ihmeellisten asioitten kategoriaan, silloin saatamme jopa tokaista:

Olipa se ihmeellistä!

Osa ihmeistä on suurempia. Ne saavat meidät hämmästelemään ja ehkä jossakin määrin herättävät sisällämme pienen epätietoisuuden ja epävarmuuden tunteen; oivalluksen sattumanvaraisuuden olemassaolosta, joka on aina ihmeitten matkakumppanina.

Osa maailman ihmeistä ja ihmeellisistä asioista on niitä, jotka voivat tapahtua omien toimiemme seurauksena, osa ihmeistä tapahtuu varmasti rukouksien voimasta, osa vaan siksi, että niiden on määrä tapahtua. Kuitenkin, ihmeen äärellä ihminen oivaltaa oman rajallisuutensa. Ymmärtää, ehkä vain pienen hetken verran, olevansa osana jotakin paljon suurempaa. Sen, että vaikka kuinka omin toimin koettaisimme asioita toteuttaa, on aina asioita, joihin emme voi itse vaikuttaa. Meidän on silloin nöyrryttävä jonkin meitä suuremman edessä ja hyväksyttävä rajallisuuden olemassaolo. Se tarkoittaa samalla myös epätäydellisyyden hyväksymistä.

Ihmeistä varmasti yksi suurin on syntymän ihme. On luonnollista tarkastella asiaa ihmisyyden kannalta, tai eläinten, eri lajien syntymän, vielä laajemmalti evoluution kannalta, mutta se on jotakin paljon laajempaa, se koskee kaikkea ympärillämme. Elämä on kaikenaikaista syntymän ja sen mitä kuolemaksi sanotaan, kiertokulkua. Mikä saa viljan heilimöimään, mikä saa siemenen itämään, mikä saa kukat kukkimaan. Sen rinnalla herää uusia kysymyksiä: Mikä saa aikaan veden kiertokulun, mikä saa meren aaltoilemaan ja ennen kaikkea, mikä saa perhoset ja muuttolinnut palaamaan, joka kevät ja samoille paikoille.

Mikä on se voima, mikä puhaltaa uuden elämän, saaden syntymän ihmeen tapahtumaan. Mikä on se voima, joka pitää maailmankaikkeuden kaikki osatekijät niin käsittämättömän ihmeellisellä tavoin toimimassa niin, että uutta syntymää, uusia ihmeitä on mahdollista tapahtua. Se on jotakin, mitä meidän olisi opittava tarkastelemaan entistä suurempaa kunnioitusta tuntien: Tuntien loputonta kiitollisuutta siitä, että niin tapahtuu. Osaten ihmetellä sitä, miten ihmeellistä se kaikki on.

Me emme voi itse vaikuttaa siihen, minkälaisiin oloihin synnymme. Emme voi tehdä sitä valintaa, minkä perimä, vallitsevat olosuhteet, kulttuurilliset seikat, taloudelliset olosuhteet ja niin monet muut seikat jo ennen syntymäämme ovat osaksemme valinneet, emme sitä tietä, jonka niin monet seikat jo aivan syntymästämme asti meille olemassaolollaan viitoittavat.

Se millaisia niin henkisiltä kuin fyysisiltä ominaisuuksiltamme olemme, on myös niiden seikkojen summa, joihin meillä ei juurikaan ole vaikutusmahdollisuuksia, ei ainakaan syntymämme hetkellä. Niinpä meidän on vain tuota tietämme lähdettävä kulkemaan, syntymässä saamiemme avujen turvin, kuka enemmän ja kuka vähemmän sillä tiellä tukea ja rakkautta saaden.

Olen selvänäkijä, taiteilija, puutarhuri, kirjailija Naomi Mesin.

Suden hetkellä syntynyt, pohjoistuulten matkaan saattelema vaeltajanainen, tuulen lapsi joka vielä aikuisuudessa tanssii vaeltajaperhosten kanssa, noidankehän sisällä.

Maailmankaikkeuden ihmeitä, loppumattomalla uteliaisuudella ja ihmetyksellä, suurella kunnioituksella tarkastellen.

Tämä kirjani kertoo sitä tarinaa, minkälaista on, kun on saanut syntymässään lahjaksi selvänäöllisyyden lahjan. Kun ensimmäiset muistikuvat ovat vahvasti väreihin ja uniin liittyviä, kun enkelikokemuksia alkaa ilmaantua jo aivan varhaislapsuudessa. Miten henkisyys ja luovuus, jotka ovat kaiken aikaa läsnä, on kyettävä pitämään siten, että niiden kanssa pystyy pysymään tavallisen arjen tasolla. Kirja kertoo siitä, mitä on olla erilainen. Miten sellaiseen suhtaudutaan ja mitä kaikkea se tuo mukanaan.

Kirja perustuu tositapahtumiin ja pohjautuu aihepiirinsä ja sisältönsä osalta omiin kokemuksiin. Kirjassa esiintyvät henkilönimet ovat vain henkilöhahmojen nimiä, kuvitteellisia, kuten myös monet kirjassa esiintyvät paikannimet. Kirjan kerronta eteneekin tositapahtumiin perustuvan ja fiktiivisen kerronnan suloisena sekoituksena, runojen siivittämänä tarinana josta ei puutu vauhtia ja jännittäviä tilanteita.

Tämän kirjani sankaritar, Yasmica, joutuu mitä eriskummallisimpien asioitten äärelle ja päivien kulussa riittää jännittäviä vaiheita. Ystävien kanssa on hyvä aina toisinaan käydä koettua läpi ja palauttaa mieleen, mikä on tärkeää ja mikä taas on sitä, mikä ei tiemme kulkua määrää.

Tahdon kiittää rakkaitani ja läheisiäni, ystäviäni. Kiitos kun olette.

Kiitos rakkaudestanne ja ystävyydestänne, rehellisyydestänne, rohkaisuistanne, luotettavuudestanne, kaikesta siitä mitä olette. Kiitos niistä ainutlaatuisista ja hienoista hetkistä, joita olen saanut kanssanne viettää ja toivon niitä hetkiä vielä tuhatmäärin tulevaan.

Tahdon kiittää kaikkia näiden tähänastisten vuosikymmenien aikana kohtaamiani asiakkaitani ja ihmisiä, joihin olen saanut tutustua ja joiden kanssa olen saanut tehdä yhteistyötä, ja jotka ovat minulle mitä suurinta luottamusta osoittaneet, haluan olla sen luottamuksen arvoinen. Olen saanut kulkea kanssanne yhteistä matkaa. Se on ollut hyvää matkaa. Toivon että saan vielä monia ihmeellisiä ja ihania hetkiä kanssanne jakaa ja aina uusiin ja upeisiin ihmisiin tielläni tutustua.

On noustava ylös vuorelle löytääkseen tien mahdollisuuksien laaksoon

- Naomi -

Toivon tämän kirjani herättävän lukijoissa ajatuksia, rohkeutta ja halua toteuttaa omalla kohdalla sitä, minkä kokee tärkeäksi ja arvokkaaksi. Pitää huolta niistä, jotka ovat lähellämme ja kaukana. Arvostaa jokaista ihmistä yhtä arvokkaana. Kunnioittaa luontoa sen olemassaolon tähden.

MYRTINKUKKIA JA MURATTIA

YASMICA

Havahdun hieman säpsähtäen takaani kuuluvaan kahahdukseen. Käännyn ja tungen samalla kasvoilleni valahtanutta hiuskiehkuraa takaisin lakkini reunojen sisäpuolelle.

Jasmi, tuon autosi voisit kyllä pestä, nyt kun sinulla on siinä se vesiletku jo muutenkin saapuvilla.

Jesse on omalla hiljaisen verkkaisella tavallaan onnistunut kävelemään aivan lähelleni niin, etten ollut häntä lainkaan huomannut. Hän pyyhkäisee poskeani.

Multaa, hän sanoo hieman huvittuneena virnistäen, katsellen kasvojani, joiden saatoin ilmeestään päätellen kuvitella olevan enemmän ja vähemmän mullan värittämät. Päivä on aurinkoinen ja todella lämmin ja jo muutaman tunnin työskentelyn jälkeen, olin saanut kunnon hien pintaan. Multaisilla käsineillä koetin sitten tunkea tämän tästä itsepintaisesti kasvoille valuvia hiuksia lakkini sisään. Käytän aina puutarhatöitä tehdessäni vähintäänkin lippalakkia, toisinaan myös jotakin kalastajahatun tapaista suojautuakseni auringolta, sillä punahiuksisena palan helposti, enkä halunnut muutenkaan saada enempää kesakoita kasvoilleni.

Siinä on meinaan katolla linnunpaskaa enemmän kuin Färsaarilla, hän jatkaa, nyökäten samalla maassa kerällä olevaan puutarhaletkuun päin, eikös sinulla ollut huomiselle suunnitteilla se asiakaskäynti?

Olin ollut niin omiin ajatuksiini uppoutuneena, kirsikkapuun istutustyössäni, että sellainen asia kuin autonpesu tuntui ärsyttävän arkipäiväiseltä ja turhauttavalta.

On, juu on…

Olen vielä tässä kohdin toiveissa, että Jesse jatkaisi matkaansa kohti omia töitään, ja saisin tehdä rauhassa sitä mistä pidän; puutarhatöitä. Miten paljon sitä voikaan nainen turhia toivoa ja unelmissaan elellä, se selviää mitä pikimmiten, sillä Jesse jatkaa, nyt vielä vakuuttavampaan sävyyn:

Meinaan vaan että asiakkaasi saattaisivat kovasti arvostaa jos pihaan ajaisi joku mikä näyttäisi autolta eikä keolta kompostia.

Huokaisen. Mukisematta kävelen kuitenkin hakemaan Jessen saunalta ämpäriä, johon laitan muuripadasta haaleaa vettä ja lisään autoni perässä olevasta autoshampoopullosta lorauksen sekaan. Käyn vääntämässä hanan auki ja alan lorottaa kylmää vettä auton kylkiin. Vanhastaan tiesin, jos en niin tekisi, kuulisin hyvinkin pian Jesseltä, jolle autot olivat hyvin tärkeitä ja joista hän hyvin paljon tiesi, esitelmää siitä, miten moinen aines autonkatolla syövyttää hyvinkin pian maalipintaan vaurioita.

Jesse käyttää silloin tällöin lempinimeäni, lyhennettä nimestäni Yasmica. Eksoottinen ja hieman varsinkin suomalaisten nimien joukossa hämäännystä aiheuttava kaunis etunimeni oli ystävieni ja tuttujen parissa muotoutunut lempinimeksi Jasmi.

Siitä, miten Jesse milloinkin nimeni mainitsee ja minkälaisella äänenpainolla, osaan jo aina tietää, kannattaako vaikkapa odottaa häneltä apua. Tällä kertaa totesin heti, että on turhaa odottaa apua enempää kuin sitä on sopivaa olettaa olevan tarjolla. Jesse kun oli juuri aamupäivällä oma-aloitteisesti tarjoutunut vaihtamaan autooni siitä jo jokin aika sitten palaneen polttimon. Tilannetta vahvisti vielä kun hän pää kallellaan ja huvittunut pilke silmäkulmissaan katseli mutrullaan olevaa suutani ja totesi:

Nyt ei Jasmi ollenkaan tuota Jasmin surunaama -katsetta, ei auta nyt. Minun on pakko keretä vielä tuota omaa autoakin laittaan, ensiviikolla on katsastus.

Ajettuani heti aamusta luokseen tekemään istutustöitä hän oli kävellyt autoni viereen ja todennut toisen etupolttimoista palaneen. Hetken aikaa tilannetta tarkasteltuaan oli todennut, että autoni polttimoista oli palaneet koko lailla kaikki yhtä lukuun ottamatta.

Eikö se ole ollut hiukan pimeää ajaa iltahämärissä, hän tiedusteli pyöritellen sormissaan kärähtäneitä polttimoita, joita esitteli minulle sitten suurella kämmenellään.

Voi, aamut ja illat ovat jo niin valoisia, että en ole tullut huomanneeksi, vastasin ja jatkoin, no kyllähän siinä on joku tainnut hiukan valoja vilkutella, itse asiassa eräänä iltana jopa yksi mopopoika, vastasin nyt jo pientä häpeää tuntien, ajatellessani kuinka huonoa esimerkkiä olin autoni kuntoisuudella tulevaisuuden kasvavalle sukupolvellekin tullut näyttäneeksi. Hänelle, kuten muillekin valojen vilkuttelijoille olin toki ystävällisesti heiluttanut takaisin.

Autoni tilannetta tarkastelevalta ystävältäni olin käynyt kysyneeksi, olisiko hänellä jossakin liiterin kätköissä mahdollisesti tukikeppejä jemmassa, jotta olisin voinut laittaa istutettavalle pensaalle saman tien suojaverkon.

Saha löytyy tuosta seinästä - hän osoitti ulkorakennusta kohti ja jatkoi - siitä vaan rankapinosta hakemaan.

Tuollainen lause kuulosti jopa omissa korvissani ensin vitsiltä, mutta ilmeensä kertoi että se oli täysin tosimielellä lausuttu. Tiesin myös, ettei olisi niin sanonut, jos olisi hetkenkin epäillyt, en moista kykenisi toteuttamaan. Niinpä ei muuta kuin saha käteen ja kohti tontin laitaa, jossa lojui ohuita oksista karsittuja puunrunkoja ja muuta tolppa-aineiksi soveliasta. Sopivia löydettyäni hän sentään teroitti niiden päitä kirveellä ja lyhensi niin, että olisivat sopivia tukikepeiksi. Naputtelin kepit maahan, tällä kertaa lekaa käytellen ja vedin verkon ympärille.

Työ oli minulle tuttua jo lapsuuteni ja nuoruuteni ajoilta. Eräänkin metrin olin ollut vetämässä piikkilanka-aitaa kivisiin maihin, joihin ensin rautakangella iskettiin kuoppa, sen jälkeen aitatolppa hakattiin rautakangen lappeella maahan ja piikkilanka-aita kiristettiin sopivaksi. Sen jälkeen piikkilanka kiinnitettiin aitatolppaan oikealle korkeudelle naputtelemalla määly vasaralla piikkilankaa kiinni pitämään. Muistot noista raskaista työrupeamista, lähinnä se oli ollut aitojen tarkistamista ja korjausta, nousivat edelleen mieleeni joka kerta kun tolppaa piti johonkin laittaa. Se oli oppia, jolle oli nyt aikuisikään tullessa ollut käyttöä. Tiesi jo sen, että rautakangella on osattava oikealla tavalla iskeä, kehoa samalla halliten, muutoin jokainen isku tuntuisi lyötäessä omassa päässä. Se, kuten yleensä kaikki ruumiillista työtä erityisesti tehtäessä, on pitkälle tekniikkalaji.

Työntäyteisiä olivat olleet myös ne kaksi pitkää kesää, jotka olin ollut piikomassa Adalmiinan ja Väinön herraskartanossa Virroilla. Siellä oli erityisesti kaikki kodinhoitoon liittyvät työt ja askareet tulleet enemmän kuin tutuiksi. Työpäivät olivat olleet erittäin pitkiä ja uuvuttavia. Työajoista tai työntekijöiden muista oikeuksista ei sikäli isommin perustettu että rouva perusteli päivien pituutta sillä että saimme asua hänen kauniissa kartanossaan ja hyvän ruoan lisäksi saimme vielä ihan kohtuullista palkkaa.

Koko kartano oli kuin jostakin toisesta ajasta. Meitä oli lisäkseni kaksi muuta tyttöä piikomassa sekä taloudenhoitaja, kokki, tallityöntekijät ja muu kartanon tiluksista vastaava työvoima, joita oli renkejä ja tilanhoitaja. Työskentelipä tiluksilla myös puutarhuri, joka huolehti kartanon puutarhatöistä. Adalmiinan ruusut olivat erityisen huolenpidon alla ja ne olivatkin todella kauniita. Työpäivät alkoivat yleensä jo kello kuusi aamulla ja päättyen iltakymmeneen.

Rouvalle oli erittäin tärkeää että kaikki käyttäytyivät moitteettomasti ja kunnioittavasti ja jos joku hiukankin nakkeli niskojaan, huomasi sen varmasti seuraavien päivien työmäärässään, joka ei suinkaan moisesta niskoittelusta vähentynyt.

Kirsikkapuun istutuksen ja pikaisen autoni pesun jälkeen siirryn tekemään naurismaan pohjaa. Käännän maata lapiolla ja sirottelen mullan sekaan tuhkaa, jota on kerättynä kasaksi kiviaidan viereen. Käyn Jessen pellonlaidassa toisinaan, sään salliessa polttamassa papereita, joita minulla kertyy vuosittain uskomattomat määrät kaappeihin ja kansioihin. Tuhkaa tulee myös pesistä, joita Jesse mökillään lämmittää puilla. Hänellä on mökissään puulämmityksen lisäksi myös sähkölämmitys, mutta pääasiallisesti hän lämmittää puilla ja ahkerana saunojana hänen saunansa pesistä tulee myös tuhkaa, jota levittelen nyt naurismaani pohjaan. Samalla kun sirottelen harmaata, pöllyävää tuhkaa lapiolla maahan ja sekoitan mullan sekaan, alan itsekseni hymyillä kun muistan erään tapauksen muutaman vuoden takaa.

Oli varhainen kevät ja asuntoni naapurustossa asusti mies, jolla oli tapana polttaa oman peltonsa laidassa kaikenlaista puusilppua, jota kertyi ilmeisen paljon, koska hän käytteli usein sirkkeliä. Asiassa ei sinänsä ollut mitään merkittävää, eikä tavanomaisesta maaseudun arkielämästä poikkeavaa, mutta se alkoi jatkuvan sisälle asuntoon tunkevan savun takia olla lähinnä kiusallista ja vähitellen todella ärsyttävää.

Savunhajun aiheuttaessa jo lähes päänsärkyä, tuli sitten mittani vihdoin täyteen. Sirkkeli oli moikannut pitkin kevättä aamutunneista myöhään iltaan. Otin puhelinluurin käteen ja painoin liinan luuria vasten, jotta saisin ääntäni muutettua ja soitin miehen numeroon, olin sen puhelinluettelosta kaivanut esiin.

Päevää, sanoin muuttaen ääneni mahdollisimman möreäksi.

Voisittekos te nyt perskeles sentäs sammuttaa sen nuotion sieltä pellonlaidasta, kun käry tulee kaikista tuuteista ja torvista sisälle niin kuin grillijuhlia vietettäisiin makuuhuoneessa, jatkoin koettaen kuulostaa äreältä vanhalta mieheltä.

Mu-mut-mutta kun ei meillä ole mitään nuotiota. Eikä meillä ole sen puoleen kyllä mitään peltoakaan, kuului puheluuni vastanneen, hieman pelästyneen ja hämmästyneen oloisen vanhemman rouvan ääni.

Ai, jaa, sanoin, ja laskin luurin alas. Hämmästykseltäni unohdin muuttaa ääneni möreäksi.

Moisesta takaiskusta välittämättä soitin uudestaan, nyt tarkistin että numero olisi varmasti oikea. Toistin äsken sanomani, jälleen möreällä miesäänellä.

Ai savu tulee sisälle asti. Kyllä voin sen mennä sammuttamaan, olen nyt vaan 39 asteen kuumeessa…, mies vastasi.

Mitäh te mies oekkein shanotte! jyrähdin kuin armeijan joukkoja komentava majuri, ennen kuin mies ehti puhumistaan pidemmälle jatkaa.

Tharkoitatteko te hyvä mies, jotta se nuottio siellä ilman vhalvontaa käräjää, saatteleepi siellä koko lähiseutukunnan tulen armoille pian mitäh. Thässä on nyt jo moni immeinen minun puoleeni asiasta khärsivänä kiäntynyt, jotta tälle asialle on nyt jotakin tapahduttava ja pian! Siitä semmoisestä krääsäämisestä on thultava hloppu!

Ennen kuin mies sai suunvuoroa, jyrähdin vielä parin voimasanan saattelemana: Shammuttamaan se nuottio kuin olisi! Samassa löin luurin kiinni niin ettei mies ehtinyt mitään vastata. Puhelun lopetettuani kipaisin ikkunan ääreen, verhon raosta kurkistamaan, olisiko puhelullani vaikutusta. Olihan sillä, lähes saman tien näin miten halkopinon takaa ilmestyi mies nuotiota sammuttamaan niin että musta käryjuova vain hetken enää kiemurteli kohti korkeuksia. Kuumetta potevalle ei varmasti ollut miellyttävää joutua sillä tavoin komennetuksi, mietin vielä mielessäni, mutta en osannut isommin nyt tuntea myötätuntoa.

Pelkästään sirkkelin ärsyttävä moikaaminen aamutunneista lähtien pitkin kevättä jatkuneena, oli ollut riittävän ärsyttävää mutta täysin sietämättömäksi moinen naapuruusahkeruus oli muuttunut sillä kohdin, kun polttamiensa puuroskien vuoksi joutui vielä savun kitkerää hajua ja krääsää kodissansa sietämään päivästä toiseen.

Katselen puutarhan reunamilla, kiviraunioon kiviä latovaa Jesseä. Työ käy häneltä luontevan rennosti ja joutuisasti. Kerran aivan niihin aikoihin, kun olin häneen tutustunut, olin ajanut hänen silloisen työpaikkansa pihaan häntä vastaan. Hän oli vielä hallissa, ja kävelin odotellessani kurkistamaan ikkunasta sisään. Hän seisoi haalarit yllään työkoneensa ääressä, ja jäin suorastaan haltioituneena katselemaan. Näki hetkessä, että jokainen liike oli vuosien saatossa hankitun ammattitaidon jäljiltä harkittu ja tehokas. Työtahti oli rivakka ja hän oli täydellisen keskittynyt, siihen mitä teki. Se teki lähtemättömän vaikutuksen. Hän ei huomannut minua, kävelin hallin ovelle häntä odottelemaan.

Se oli seikka, mitä arvostin hänessä. Hän oli niitä harvinaisia ihmisiä tuttavapiirissäni, joka oli tottunut tekemään raskasta työtä jo lapsesta asti. Se oli yksi asia, mikä yhdisti meitä.

Menneisyydestään, lapsuudestaan Jesse puhui harvoin. Jos puhuikin, ne olivat sellaisia tarkoin harkittuja asioita, joista voisi ensipäätelmänä tehdä nopeasti arvioita, jotka eivät olisi lähestulkoonkaan koko totuus.

Juuri hiljattain, laittaessani kahvihetken jälkeen jotakin jääkaappiin, kertoi, miten hänen isoisänsä oli aikoinaan hankkinut jääkaapin, jonka pystyi jalalla polkaisemalla saamaan auki. Isoäitinsä oli moista poljinta ihmetellyt, jolloin hänelle oli perusteltu, että se on erittäin kätevä, kun molemmilla käsillä kantaa ruokaa pöydästä jääkaappiin. Siihen hänen isoäitinsä, jolla, usein olin asian kertomuksistaan havainnut, oli sana niin sanotusti hallussaan, oli todennut että miten sitä ruokaa olisi sieltä pöydästä kaksin käsin kantaa kun ei sitä ollut pöytäänkään kuin hädin tuskin yhdellä kädellä viedä.

Tässä kohdin Jesse nauroi, mutta tiesin, se oli katkeransuloista naurua ja kohdentui lähinnä siihen, miten isovanhemmillaan oli ollut tapana keskenään sanailla. Todellisuus oli se, mitä hän jätti kertomatta. Sitä arkea, jota hän oli elänyt, yksinhuoltajaäidin kasvattamana, ja paljolti juuri isovanhempiensa luona asuneena. Hän oli toisinaan puhunut siitä, miten pienin varoin perheensä oli joutunut elämään.

Kun olisi halunnut saada jotakin hyvää, ehkä enemmän herkkujakin syödäkseen, tai saada sellaisia tavaroita kuin muillakin lapsilla oli, eikä sellaiseen todellisuudessa aina ollut mahdollisuutta. Hänen, kuten monen muun perheen lapsen hänen lapsuutensa aikoina, joilla oli vaikkapa vaan toinen vanhemmista huolehtimassa, oli tyytyminen vain aivan välttämättömään.

En anna ymmärtää että ymmärrän, vaan jatkan kepeään tahtiin keskustelua.

Palautan mieleeni erään kerran, kun hän oli tullut käymään luonani. Hän oli alkanut muistella omaa menneisyyttään ja kertoi tapahtumasta, kun oli jo nuori mies ja oli ollut isovanhemmillaan kuskina. He olivat tuolloin jo iäkkäitä ja hänen isoäitinsä oli vakavan sairautensa vuoksi joutunut sairaalaan tutkimuksiin. Jesse kertoi, miten oli peilin kautta katsonut auton takapenkille, ja nähnyt isovanhempiensa suutelevan toisiaan.

He suutelivat, hän sanoi ja purskahti itkuun.

He suutelivat kun ei enää muuta ollut tehtävissä. Hän itki niin että hänen leveät hartiansa nytkähtelivät, ja pyyhki kyyneleitä kämmenselkään. Se oli liikuttavaa ja näytti väläyksen siitä, miten herkkä sielu tuon karskin ulkoisen olemuksen alla oli.

Saatuani ulkona työt tehtyä siirryn sisälle, tarkoituksena keitellä kahvit Jesselle. Vilkaistuani ikkunasta pihalle huomasin hänen siirtyneen halkokasan ääreen, josta rivakasti latoi halkoja pinoksi. Ikkunat kaipasivat selvästi pesua, huomasin ja aloin etsiskellä ikkunanpesuun soveltuvia tarvikkeita. Jessellä näkyi olevan vesipullo vieressään joten pärjäilisi vielä hetken, päättelin ja päätin yllättää hänet nyt vuorostaan ja todella pestä ne ikkunat kun oli vihjannut jo edelliskerralla käydessäni, että ne varmaan tarvitsisivat hieman naisen kosketusta. Laitoin työn ohessa pannukakkua uuniin valmistumaan.

MUISTOJA JA PANNUKAKKUA

Kun pöytähopeat ja lasit on kiillotettu, voi Yasmica siirtyä keittiöön ja pestä sieltä ikkunat. Samoin sitten salin ikkunat ja niitä on niin paljon että pyydä sinne Roosa avuksesi. Niiden on oltava loistavan puhtaat, sillä Jouhelaiset ovat erittäin vaikutusvaltaisia ja arvostettuja vieraita. Heidän saapuessaan ei saa olla näkyvillä mitään sellaista mikä kielisi epäsiisteydestä tai asioiden hultteimesta hoidosta. Ja minkäänlaista vulgääriä käytöstä ei sitten illallisten tarjoilussa suvaita että sano Riinalle kuin menet keittiölle että sellaista tirskumista mitä oli viimeksi kun tarjoili Ahtolaniemen herrasväelle, jos hän vielä pitää, saa saman tien pakata tavaransa ja poistua. Tässä kartanossa ei suvaita rahvasta käytöstä eikä tapojen puutteesta kärsivää palvelusväkeä.

Kyllä rouva Adalmiina, sanon kyllä, sanon ja jatkan hopeisen kermakon kiillotusta. Rouva Adalmiina nyökkää hyväksyvästi ja kiiruhtaa ovelle. Siinä hän vielä kääntyy.

Ja Yasmica muistaa sitten Väinön iltapäiväkahvin. Hän on työhuoneessaan. Se on tarjoiltava tasan kello neljätoista sillä hänellä on iltapäivällä vielä kokous. Ai mutta minun on mentäväkin vielä itsenikin käymään siellä keittiöllä. Pitää sopia siitä huomisesta illallisesta vielä kun lähdemme illaksi sinne oopperaan. Oi hyvänen aika miten paljon minulla onkaan taas työtä ja tehtävää ja muistettavaa. Onkohan se Riina muistanut ne Väinön kengät kiillottaa…, ja minun leninkini pliseerauksessa oli ryppyjä, pitääkin käydä tarkistamassa että Asta on hoitanut sen kuntoon ja että Väinön housut on kunnolla prässätty. Mutta Yasmica on hyvä ja jatkaa nyt töitään.

Sen sanottuaan rouva kokoili pitkän leninkinsä helmoja käsiinsä ollakseen valmiina poistumaan rappuja pitkin alakertaan ja ovella vielä ylväänä heitti päätään hieman taaksepäin.

Huokaisin. Katselin vieressäni olevaa isoa tarjotinta, jolle oli koottuna suuri määrä laseja, jotka minun pitäisi saada hohtavan kirkkaiksi. Tästä tulisi jälleen yksi loputtoman pitkä päivä.

Palaan tähän hetkeen ja työnnän uuniin pannukakkupellin. Minua hieman hymyilyttää kun mietin että se ei taitaisi olla jotakin sellaista, mitä rouva Adalmiina olisi kelpuuttanut tarjoiltavaksi iltapäiväkahvien kanssa.

Koputan ovelle ja astun sisään.

Hyvää päivää, sanon ja astelen hämärän huoneen poikki suuri tarjotin käsissäni. Lasken tarjottimen nahkaisessa, korkeaselkäisessä tuolissa istuvan silmälasipäisen ja hyvin hajamielisen oloisen Väinön suuren tammisen työpöydän vierellä olevalle pienemmän pöydän reunalle. Tarjottimelle olen laittanut suuren kupillisen höyryävää mustaa kahvia sekä pienen sokeriastian ja kermakon ja Siirin valmistaman herkullisen leivoksen.

Väinö nostaa hieman katsettaan papereistaan, joita on hujan hajan pitkin suurta pöytää.

Päivää, päivää, kiitosta vaan, hän sanoo ja hänen ystävällisille pyöreille kasvoilleen nousee pieni hymynhäivähdys, joka syvenee niin että hänen silmien ympärillään olevat naururypyt entisestään syvenevät. Hörpättyään kulauksen kahvia kupistaan hän on hetkessä jälleen niin töihinsä uppoutuneen oloinen, että poistun vaivihkaa ovesta etten ole häiriöksi.

Aloitan vihdoin ikkunoitten pesun. Roosa on aloittanut jo toisen ikkunan kanssa ja keskitymme kumpikin työhön ihan tosissaan, sillä ikkunoita on paljon ja ne ovat monet hankalasti avattavia. Rouva haluaa että lasit pestään vanhanajan tyyliin, pesuriepuja, pesuainetta ja sanomalehteä käyttäen. Minkäänlaisia ikkunasuihkeita hän ei ole antanut kartanolle hankkia, sillä ne ovat hänen mielestään nykypäivän turhanaikaisia kotkotuksia.

Mikä täällä sauhuaa?

Voi ei, pannukakku, huudahdan ja lasken ikkunanpesurievun käsistäni vesiämpäriin. Kiiruhdan avaamaan uunin juuri viime hetkellä. Kuuma höyry pöllähtää uunista ja huiskin kädelläni. Olen ollut niin uppoutuneena herraskartanon kesiin että olin tyystin unohtanut muun. Tarkistan pannukakun tilanteen ja totean että se ei onneksi ehtinyt vielä palaa.

Jesse virnistää huvittuneesti ja kaataa keittimestä kahvia itselleen ja minulle. Aloit sitten oikein hommiin, kiitosta vaan, noistahan näkee jo ihan pihalle. Miten ihmeessä ne onkin noin kirkkaat, Jesse katselee kätteni töitä kiitollisen oloisena ja jatkaa;

kyllä se vaan taitaa niin olla että on niitä naisten töitä ja sitten on niitä miesten töitä vaikka miten feministit muuta väittäisi.

Samaa mieltä, taisin vähän innostua kun ensin piti pestä vain nuo keittiön ikkunat kun ne siinä listalla mutta aloinkin myös tuosta olohuoneesta... Hieman hämmentyneenä lopetin kesken lauseen.

Minulle kävi toisinaan näin. Mennyt, nykyisyys ja tulevaisuus saattoi sekoittua hetkellisesti, selvänäköisyydestäni johtuen jouduin toisinaan hieman hassuihinkin tilanteisiin.

Ai jaa, missähän sellainen lista...? Eihän sinun täällä nyt itseäsi tarvitse töillä läkähdyttää Jasmi -rakas. Kyllä näitä hommia täällä aina piisaa mutta ei se tarkoita että sinun niitä tarvitsee heti alkaa tehdä kun tontille saavut. Ihan mielellään sinua auttelen, ei se edellytä mitään vastapalveluksia.

Olin tuntenut Jessen jo vuosia. Hän oli paras ystäväni. Tiesin, että tämän ihanan kesäisen päivän, jonka jälleen vietimme yhdessä, tulisin muistamaan aina. Tuntui hyvältä, kun lähellä oli ihminen, joka ymmärsi minua. Minun maailmaani ja halusi olla siinä mukana ja auttamassa. Silti, joku puoli minussa toivoi, että löytäisin elämääni vielä jonkun, joka olisi jotakin vielä enemmän. Tiesin että se aika tulisi, nyt halusin kuitenkin vain viettää ihanaa kesää ja olla myös muiden ystävieni seurassa. Olin kuitenkin vielä niin rikki eroni jäljiltä. Oli vielä paljon asioista, joita joutuisin tykönäni työstämään. Sellaisia asioita joita olin suhteen aikana joutunut kohtaamaan.

Jessen mennessä vielä ulos töihinsä, jatkoin omaa ikkunanpesuprojektiani. Päivä kului joutuisasti erilaisia töitä tehdessämme. Tämä jos mikä oli hyvää vastapainoa sille työlle, jota selvänäkijänä tein.

Jesse oli laittanut töidensä ohessa saunan lämpiämään, ja pian istuinkin jo saunan ihanissa höyryävissä lämmöissä. Istuessani lauteilla kasvonaamio kasvoillani, mietin että vasta ruumiillista työtä tehtyään, osaa todella nauttia tekemättömyyden tilasta. En pitänyt enkä koskaan ollut pitänyt töiden tekemistä mitenkään ikävänä tai vastenmielisenä. Päinvastoin. Nautin siitä että sain tehdä ja nähdä kätteni jälkeä. Se oli myös erittäin paljon tyydytystä tuovaa ja oma keinoni työstää asioitani. Muistella menneitä ja käsitellä niitä. Työstää erityisesti menneisyydessä tapahtuneita asioita.

SYKSYINEN ILTA

On pimeä syksyinen ilta, olen tullut lempiravintolaani istumaan. Tästä on tullut hyvin kotoisan oloinen paikka, eroni jälkeen olen alkanut enemmänkin viikonloppuisin liikuskella. Henkilökunta toivottaa minut ystävällisesti nyökäten tervetulleeksi, he ovat tottuneet näkemään minut täällä. Ennen ravintolaan menoani, minulla on yleensä ollut tapana poiketa juomassa kahvia ja juttelemassa vuosien takaa työasioitten kautta tutuksi tulleen ystävättäreni luona. Tämä ilta ei tuonut asiaan poikkeusta. Rouvan luota poistuessani, on vielä melko varhainen ilta, ja ravintolaan ei ole vielä tullut kuin joitakin asiakkaita.

Valitsen saman nurkkapöydän, jossa minulla on yleensä tapana istuskella. Monenlaisia tapaamisia ja mielenkiintoisia tuttavuuksia olen näillä viikonloppureissuillani kokenut. Yleensä tulen tänne saadakseni olla yksin, mikä voi tuntua aika oudolta yhtälöltä noin ensi alkuun, mutta kun miettii työtäni näkijänä, voi ymmärtää, että nämä ihmiset eivät tiedä mitä olen ja mitä teen, tämä on kuitenkin vielä sitä aikaa, kun teen muuta työtä näkijän työni ohessa, elän tietyllä lailla kaksoiselämää, sanoisinko vieläkin paremmin että kolmoiselämää. Hymyilyttää, taustalla soi parhaillaan kappale, jossa lauletaan juuri siitä, miten toiset meistä ovat luotuja kaksoiselämään...

Miehellä on metsästäjän katse. Hänen olemuksessaan on jotakin äärimmäistä ja yksinäistä. Hän tarkkailee ympäristöä näennäisen välinpitämättömän näköisenä, niin kuin vain hyvät ihmistuntijat osaavat tehdä - noin tarkkaillessaan rakentaa hetkessä oikeaan osuvan arvion toisesta. Juuri nyt tuo tummien silmiensä tarkkailijan katse on kiinnittynyt seuraamaan minua. En ole huomaavinani, vaikka olen havainnut hänen jo pidemmän aikaa ravintolasalin toiselta puolelta minua katselevan. Siellä nyt tarkkailija seurailee tarkkailijaa, mietin. Seurailen itse tanssilattialla pyöriviä pareja, ja huomaan kuitenkin samalla, miten mies nousee pöydästä rennon oloisena ja kävelee pöytäni ääreen. Hän on pitkä ja hoikka olemukseltaan ja hänen hieman kulmikkaita kasvojaan kehystää lähes mustat hiukset.

Lähtisitkö tanssimaan? mies kysyy vakavan mutta ystävällisen oloisena, ja ojentaa samalla kättään minua kohti, tarkoittaen voisin siihen tarttua. Mennään vaan, vastaan ja nousen, mies siirtää samalla tuoliani taaksepäin. Kävelen edessään tyllimekkoni helma heilahdellen, korkeissa koroissani. Olen hänen rinnallaan siitä huolimatta huomattavan lyhyen oloinen.

Mies vetää minut lähelleen ja tunnen vahvan maskuliinisen tuoksun, johon sekoittuu nahan ja savun, metsän tuoksua. Tunnen miten lihaksikas ja jäntevä hänen vartalonsa on. Mietin mielessäni aiemmin tapahtunutta ravintolailtani päätöstä, kun tuolloin minua ahkeraan tanssittanut mies halusi välttämättä saattaa minut lähtiessäni ravintolan ulko-ovelle, ja alkoi sonnustautua matkaani saattoreissulle.

Olin aivan ensi hetkessä aistinut hänessä jotakin hyvin epämiellyttävää, ja se tunneoli sen kun alkanut voimistua. Olin hätistelemässä miestä matkoihinsa, kun hän tarttui minua käsivarresta. Siinä kohtaa sähähdin hänelle asian, joka valkeni minulle samaisella hetkellä:

Sinäkin siinä saattoreissulle vonkaat vaikka kotona on vaimo ja kolme lasta.

Mies hätkähti ja irrotti hämmästyneen näköisenä kätensä.

Niin, entäs sitten? hän kysyi ylimielisenä, selvästi miettien samalla kuumeisesti, mistä saatoin moisen tietää, tunsinko hänet ehkä ennestään vai oliko jokin hänet paljastanut. Hän kun oli niin taitavasti kaiken aikaa esiintynyt sinkkumiehenä.

Niin, että mitäpä jos menisit sinne vaimokullan luokse nyt kotiin, ettei joudu siellä kauempaa odottelemaan, jatkoin ja kiitin samalla mielessäni näkijänkykyjäni, vaikka rehellisyyden nimissä on sanottava, etten olisi miestä matkaani huolinut, vaikka olisi sinkkuna esiintymisen lisäksi ollut hänellä voittopokaali Mikkelin maastojuoksukisoista vuodelta 1987. Sen verran itseriittoisuutta hänessä aistin.

Mies kuitenkin selvästi raivostui sanoistani ja arvatenkin valtaisa frustraation aalto myttyyn menneistä suunnitelmista pyyhkäisi hänen ylitseen. Hän katsoi minua hetken aikaa sen näköisenä kuin olisi halunnut lyödä, mutta kääntyikin sitten kannoillaan ja palasi takaisin ravintolaan. Jonkun muun ongelma, mietin mielessäni ja hypähdin hieman sivummalla olevan keltaisen Joponi satulaan ja lähdin polkemaan halki öisen kaupungin asuntoani kohden.

Tämänkertaisessa tanssittajassani en aistinut mitään epämiellyttävää enkä tunkeilevaa. Paremminkin aistin hänessä jotakin aivan päinvastaista. Mies tanssitti minua arvostavan oloisesti vetämättä liian lähelle, kuten joillakin on tapana tehdä, ja hän oli ystävällinen ja turvallisen oloinen, joten antauduin sävelten vietäväksi.

Illan mittaan mies kysyi, voisiko liittyä pöytäseurakseni, vai halusinko istua yksin.

Kaikin mokomin, liity, vastasin hänelle ja hän ohjasi minut pöytään, vetäen tuolin niin että saatoin istuutua ja istui minua vastapäätä. Hän kutsui tarjoilijattaren luokseen ja tilasi juomamme kysyttyään ensin mitä halusin. Yksin ollessani tilasin aina jotakin alkoholitonta, mutta otin samaa kuin hän. Rommitoti kylmänä pakkasiltana lämmitti mukavasti ja aloimme keskustella niitä näitä. Uppouduin aika ajoin hänen tummaakin tummempaan katseeseensa. Huomasin samassa, että vaikka olimme ehtineet jo keskustella yhtä ja toista, en tiennyt miehestä käytännössä katsoen mitään. Olin kertonut jotakin itsestäni ja kaiken aikaa tuntui kuin välillämme olisi ollut jokin erityinen luottavaisuuden side, mutta vaikka mies oli selvästi taitava keskustelija, joka osaisi varmasti puhua monestakin eri aiheesta, itsestään hän ei ollut kertonut juuri mitään.

Kuin lukien ajatukseni, mies totesi pahoitellen, ettei ollut vielä edes esitellyt itseään.

Markus, hän esitteli nyt itsensä ja ojensi käden, johon tuntui hyvältä tarttua. Mies katsoi minua kysyvästi pää hieman kallellaan ennen kuin ehdin sanoa omaa nimeäni: Ehkäpä Angelina tai Angelika, Vanessa...?

Nostin katseeni ja näytin varmasti hämmästyneeltä, koska hän jatkoi: Nimesi on varmasti jokin hyvin erityinen ja kaunis.

Katsoin miestä hymyillen.

Yasmica, sanoin oman nimeni.

Miehen kasvoilla häivähti ilme, jossa oli tulkittavissa jotakin sen kaltaista että mitäs minä sanoin. Hän piti edelleen kädestäni kiinni ohjaten minut tanssilattialle.

Olin kertonut hänelle eronneeni hiljattain miehestä, joka ei jättänyt jälkeensä muuta kuin inhottavan pettymyksen. Kerroin että lomani on alkamassa ja miten kovasti haluaisin lähteä vaikka pohjoiseen päätäni selvittelemään ja saamaan etäisyyttä kaikkeen, mutta ettei minulla olisi moiseen edes varaa. Hämmästyin suuresti, kun hän kaivoi taskustaan esiin kynän ja paperinpalan, johon kirjoitti puhelinnumeron ja miehen nimen.

Soita Akelle, hän sanoi ja jatkoi, hän on hyvä kaverini jo kouluajoilta ja hänellä on kyllä vuokramökeissään varmasti tilaa yhdelle neitokaiselle. Kerro terveisiä Markukselta. Laitoin paperinpalan käsilaukkuuni.

Kiitos, ehkäpä teen niin, sanoin hänelle.

Ilta oli kohta päättymässä ja odottelin hieman mielenkiinnolla, mitä olisi seuraavaksi hänen puoleltaan tapahtumassa. Aivan kuin lukien ajatukseni, mies vilkaisi kelloaan.

Jaahas, sitä on varmaan aika kömpiä yöpuulle, hän tokaisi ja osoitti samalla peukalollaan ylöspäin, tarkoittaen hotellin asuntoja.

Aamulla on aikainen herätys, jatkan matkaani erään kaverin luo. Ajoin iltapäivällä Keski-Suomesta ja pakko tunnustaa että yöunet tuntuu olevan jotakin hyvin luokseen kutsuvaa. Sen sanottuaan mies nousi pöydästä.

Toivottavasti tapaamme vielä, minulla on ollut äärimmäisen miellyttävä ilta seurassasi, mies jatkoi ja käveli kohti hotellin portaikkoa.

Jäin vielä hetkeksi istumaan pöytään, hieman hämääntyneenä olin seurannut miten mies käveli rennoin askelin taakseen katsomatta. Siinä kohtaa kun hän oli raapustanut ystävänsä numeroa paperille, olin ehtinyt tuntea pettymyksen tunteen - taas joku joka kuvittelee itsestään suureellisia. Nyt olin kuitenkin hämmästynyt siitä, että mies ei ollut todellakaan antanut sen koommin omaa numeroaan, kuin pyytänyt minulta omaani. Mukavaa vaihtelua, totesin hieman itseironisesti mielessäni. Nappasin neuletakkini tuolin selustalta, vaihdoin hotellin alakerrassa pari sanaa portieerin kanssa, joka auttoi ylleni ulkotakkini ja poistuin pimeään yöhön.

LOMASUUNNITELMIA

Aamuauringon säteet herättivät minut kuulaaseen talviseen aamupäivään. Muistin samassa edellisen illan ja yön, etsin hetken käsilaukkuani jonka olin heittänyt kotiin tullessani eteisen tuolille. Kaivoin esiin ruutupaperin, jossa oli numero jonka olin saanut. Laitoin kahvin valmistumaan ja soitin sen enempää miettimättä numeroon. Selitin miehelle, joka esitteli itsensä Aarneksi,

tai Ake vaan, kuten hän sanoi. Kerrottuani toiveesta saada viettää joitakin päiviä luonnon keskellä omissa oloissani, hän mainitsi minulle vapaana olevasta mökistä, johon olisi tulijoita vasta uudenvuoden viettoon. Sen isommitta mutkitta sovin ajasta jolloin olisin hänen neuvomassaan pienessä kahvilassa, josta hän lupasi viedä minut tuolle mökille. Hän neuvoi juna-aikataulua myöden, miten parhaiten pääsisin perille. Kahvilan josta hän minut noutaisi, yhteydessä toimi myös matkahuolto, joten pääsisin sinne helposti bussilla suoraan rautatieasemalta.

Hoidin vähäiset asiani siihen kuntoon että voisin lähteä vajaaksi viikoksi reissuun. Asiakkaitteni kanssa jo sopimiani aikoja ehdin siirtää niin että sain muutamassa päivässä tilanteen itselleni mahdolliseksi poistua niin sanotusti takavasempaan. Sovin uusia aikoja vasta vuodenvaihteen toiselle puolen. Vuodenvaihteen ajat ja välipäivät on selvänäkijälle aina yleensä juuri kiireisintä sesonkia, joten kukaan ei isommin ihmetellyt, kun selitin miten aikoja olisi vasta vapaana.

Pakkasin laukkuun mukaan vain välttämättömän, mitä ajattelin saattaisin reissullani tarvita. En ollut koskaan aiemmin käynyt pohjoisessa, mutta arvelin tarvitsevani lähinnä lämmintä ylle, joten keskityin vaatepuoleen ja pakkasin mukaan myös luonnoslehtiöni ja kameran. Ilman korttejani en saattaisi mennä, ne kulkevat aina matkassani, vaikken aikonutkaan reissullani muille katsoa.

Junamatka oli pitkä ja uuvuttava. Työni vuoksi asemien tunnelma oli minulle hyvinkin tuttua, siinä oli jotakin sanomattomalla tavalla rauhoittavaa, lähdön tunnelmaa. Se, että saattoi itse päättää, milloin lähteä ja minne. Lähtöasemalla join kupin mustaa kahvia ja söin croissantin.

Nappasin lehden kioskista mukaani ja selailin sitä puolihuolimattomasti matkan aikana, koettaen välillä hetkeksi torkahtaa. Lopulta juna saapui Rovaniemen asemalle. Iltapäivä oli jo hämärtynyt ja ihmiset liikkuivat levottoman oloisena virtana ovista sisään ja ulos. Päästyäni oikeaan, Aken neuvomaan bussiin, olinkin pian jo matkalla kohti kahvilaa, josta hänen oli määrä ottaa minut matkaansa. Olin tehnyt kuten Markus oli sanonut, kertonut häneltä terveisiä, ja Ake oli ystävällisesti puhelimessa keskustellessamme luvannut erittäin edullisen majoittumisen.

Istuin kahvilan pöydässä ja katselin ulos ikkunasta, vihdoin näin vihreän maastoauton ajavan pihaan ja kävelin ovesta ulos miestä vastaan. Hän oli saapunut vain kymmenisen minuuttia sovittua myöhemmin, mutta olin jo niin kauan istunut ja matkasta väsynyt että ilahduin todella että pääsisin pian määränpäähän lepäämään.

Tervetuloa ja pahoittelut olen vähän myöhässä, mies sanoi, ojensi suuren kouransa ja puristi lujasti kättäni.

Kiitos, ei haittaa mitään, vastasin ja astuin autoon jonka oven hän aukaisi. Hän nosti tavarani auton takapenkille ja hypähti kuljettajan paikalle lähtien vauhdikkaasti pihasta kurvaten ajamaan pitkin lumista tietä.

Minä siellä jo mökkiä edeltä lämmittelin, on ollut muutaman viikon tyhjillään.

Pian mies käänsi auton päätieltä sivutielle, tie jatkui kiemurtelevana ja kapeana metsikön suojassa, jonkun matkaa ajettuaan mies ajoi auton tien sivuun vielä kapenevan sivutien kohdalla.

Tästä on noin sata metriä vielä, meidän on jatkettava jalan, on sen verran kapea tie ei auta autolla mennä. Sen sanottuaan mies otti tavarani ja lähti edelläni kävelemään tietä, joka alkoi loivasti laskea alaspäin. Pian ilmestyi eteeni hirsirakennus kuin tyhjästä. Pihalle oli laitettu valkeita ja astuimme mökkiin sisälle. Siellä oli lämmintä ja tuli rätisi takassa. Hienoinen poltetun puun tuoksu leijui ilmassa.

Tässä tämä lukaali nyt sitten on, koettakaapa asettua taloksi ja olkaa kuin kotonanne, mies jutusteli ja näytti samalla missä ruokakaappi ja pieni jääkaappi sijaitsi. Asetin kahvilan myymälästä ostamani ruokatavarat hyllyille. Mökissä oli melko vaatimaton varustelu mutta se oli siisti ja kaikki mitä tulisin tarvitsemaan, siellä oli, eli kahvinkeitin ja lämmin vuode.

Taitaa olla myrsky huomenissa nousemassa, että kovin pitkälle ei sitten parane mennä jottei eksy. Ne on tiettömät taipaleet täällä ja tottumaton voi piankin lumisateessa suunnan kadottaa. Jos ulkona liikuskelet niin otahan vaikka tuo kukkulan viereinen mökki kiintopisteeksi, siitä älä kauas. Mies osoitti mökin ikkunasta lähellä sijaitsevaa kukkulaa, jonka alapuolella näkyi toinen mökki. Sieltä kun kahtoo tämä mökki näkyy selvästi ja tuo nurkalla oleva suuri petäjä. Mies heilautti kättään suurta puuta kohti, joka kasvoi lähes mökissä kiinni kuin pitäen sitä oksiensa sylissä.

Radio on tuossa, niin pysyy paremmin päivistä kartalla. Hän kertoi vielä vaimonsa käyvän säännöllisesti toimittamassa muonavaraston täydennystä mökeille.

Minäpä tästä taidan sitten mennä ja jos passaa niin samalla pelillä takasin torstaina.

Sovin miehen kanssa tarkemmin aikataulusta, hän lupasi tulla minua mökiltä asti noutamaan. Sen sanottuaan hän poistui ovesta ja toivotteli vielä hyvää lomaa.

Join kupin mustaa kahvia ja söin leipää. Avasin kaapista ottamani säilykepurkin ja söin tonnikalaa leivän päällä, jonka olin kahvilasta ostanut. Matka oli tehnyt minut hyvin nälkäiseksi. Syötyäni heittäydyin selälleni vuoteelle, jonka päällä oli kodikas ruudullinen päiväpeite. Miten ihanan pehmeältä vuode tuntuikaan.

Seuraava mitä havaitsin, oli hiljaisuus. Aamu oli jo pitkällä, mutta hiljaisuus oli ainut, mitä saattoi havaita. Olin illalla nukahtanut niille sijoilleni, en ollut edes riisunut yltäni kuin päällimmäiset vaatteeni. Nousin vuoteelta ja huomasin että mökissä oli alkanut ilma viilentyä. Aloin sytytellä takkaan valkeaa. Laitoin kahvia valmistumaan ja avasin oven. Mökin verannalla oli puita pinossa ja kannoin niitä sisälle. Ihana rätinä kuului puista niiden palaessa.

Nautin rauhasta ja tunsin oloni hyvin levänneeksi. Tämä se vasta on jotain. Miten ihmeessä ihmisillä voi olla sellainen vimma asua meluisissa kaupungeissa, kun tällaisia paikkoja on vielä olemassa, mietin itsekseni. Kahvin juotuani aloin pukea ulkovaatteita ylleni. Otin pienen luonnoslehtiön taskuuni ja vedin valkoisen myssyn syvälle korvilleni. Ilmassa tuntui tuulta mutta arvelin Aken erehtyneen myrskyn suhteen. Kirkas auringonpaiste heijasteli hangilla ja myrskystä ei ollut tietoakaan. Kaikkialla oli valkoisia hohtavia hankia, lumen saattoi oikein haistaa. En ollut viitsinyt laittaa radiota päälle kuunnellakseni edes säätiedotuksia, halusin vain nauttia täydellisestä hiljaisuudesta.

ERÄMAA

Aurattuja ja moottorikelkalla ajeltuja polkuja, pieniä teitä lähti mökiltä toiseen suuntaan, kuin mistä olimme edellisenä päivänä saapuneet. Lähdin kävelemään yhtä moottorikelkalla ajettua polkua pitkin. Tein kuten Ake oli neuvonut, otin suunnaksi pienen kukkulan, pidin sitä näkösällä samalla kun kuljin. Pakkasta oli jokunen aste, juuri sopiva ulkoilusää. Kävelin mietteissäni, kävin läpi viime kuukausien tapahtumia ja koetin saada kaikkeen jonkinlaista tolkkua. Mitä oikein oli tapahtunut. Ihmissuhde, joka aluksi oli vaikuttanut erittäin lupaavalta, oli osoittautunut täydeksi kuplaksi. Huomasin eräänä kauniina päivänä, että mies, Pauli nimeltään, jonka kanssa olin kuvitellut voivani olla sitä mitä olen, olikin kontrollifriikki, joka puuttui kaikkiin tekemisiini ja sanomisiini ikävän ivallisella tavalla.

Viimeinen pisara oli ollut se, kun hän alkoi neuvoa minua miten minun tulisi ehostaa kasvoni, mitä sävyjä voisin käyttää ja mitä en. Voi hyvä tavaton sentään! Värien parissa kaiken aikaa työskentelevää taiteilijaa! Mies joka ei ollut elämänsä aikana pitänyt varmasti edes huopakynää kädessään. Edellisenä kesänä olimme olleet juhlissa, joihin olin omasta mielestäni pukeutunut naisellisesti ja kauniisti, kuten yleensä pyrin tekemään. Minulla oli ollut ylläni vaaleanpunasävyinen mekko ja samaa sointua olevat juhla-avokkaat. Mies oli juhlien jälkeen alkanut ivailla jotakin pukeutumisestani, lopuksi vielä puuskahtanut kas kun et kumisaappaita vetänyt jalkaasi.

Ei, vaikka koetin miten paljon tahansa löytää hyvää hänestä, en enää löytänyt. Ei ollut mitään syitä, joiden vuoksi voisin jatkaa tai syitä joiden vuoksi suostuisin vielä siihen,