Ensyklopedia matkaajan Intiaan

By Kalle Sankala

Ensyklopedia matkaajan Intiaan on tanakka jättiläinen – käsikirja Intian ihmeitä ja kohteita tutkivan matkaajamarkiisin käyttöön.
Kaoottinen, megalomaaninen, pirstaloituneen ristiriitainen, silti yllättävässä määrin yhtenäinen maa tarvitsee selityksen, vaikka sitten paperin ja painomusteen välityksellä. Opas Intiasta kuittaa ensimmäisenä suomeksi kirjoitettuna matkaoppaana kaikki Intian osavaltiot, jokaisen unioniterritorion ja tuhdin kattauksen matkaajalle tiivistettyä merkityksellistä tietovirtaa. Mukana heiluvat niin uskonnot, ihmeet, ilmiöt, vinkit kuin maan monituiset matkakohteet ajattoman virkeällä vinkeellä kirjoitettuna.
Johdatus satojen tuhansien kylien ja tuhansien kaupunkien maahan käydään läpi alueellisia eroavaisuuksia huomioiden osavaltioja aluekohtaisesti. Intian etsijää ilahduttavat kohteita avaavat diagrammit ja syvällä kokemuspohjalla teräväpiirretyt tekemisen ja näkemisen yksityiskohdat. Tervetuloa taivaltamaan idän ihmemaan sivukujia, matkailullisia mahtimaita ja tarmokkaita juonenkäänteitä.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Apr 5, 2017
• ISBN: 9789523391420

Book preview

Uskonnot

Intia, uskontojen suojasatama

Intian kaltaisessa uskontojen tykistötulessa uskontavat ja -doktriinit leviävät ja antavat jossain määrin myös mahdollisuuden uskonnolliseen evoluutioon. Vaikutteet tulevat ja menevät, uskontokaan ei ole mitään pysyvää, vaan muovautuu ajan hampaassa, joskin usein hitaammin kuin yhteiskunta muilta osa-alueilta.

Lukuisiin muihin maihin verrattuna Intia esittäytyy perustellusti varsin suvaitsevana uskonnollisen erilaisuuden kartastoissa. Kärhämöintiä ja uskonnollisten miekkojen kalistelua tapahtuu, mutta mittelöinti on pysynyt maan uskonnolliseen monumentaalisuuteen verrattuna marginaalisena ilmiönä. Esimerkiksi juutalaisuuden ja zarathustralaisuuden kiinteytyminen intialaiseen uskontokulttuuriin tapahtui jopa hämmästyttävällä sulavuudella. Se tapahtui myös ilman että kumpaakaan uskontoa olisi valtavirran toimesta yritetty sulauttaa osaksi kunkin hetken hallitsevaa uskontopohjaa.

Uskonnon äärimmäistä tärkeyttä intialaisessa kulttuurissa selventää jo se, ettei uskonnosta sinänsä erota. Tämä koskee etenkin hindulaisuutta jossa viisas mies vertaa uskontoa ihmisen omaan nahkaan, käärmeeltä nahanluonti voisi onnistua, mutta ihminen sitä ei vaihda. Hindulaisuudessa ainoa mahdollisuus muutokseen on kääntyminen toiseen uskontoon, mikä on täysin mahdollista ja mitä myös useat koskemattomat eli dalitit tekevät yhä kasvavalla painotuksella. Suunta on ollut perinteisesti hindulaisuudelle 'tutuissa' uskonnoissa kuten jainalaisuudessa tai buddhalaisuudessa. Uskonnosta eroamisen haastavuus kertoo silkasta uskonnon linkittymisestä kulttuuriin ja ihmisten jokapäiväiseen elämään. Uskonto ei ole vain uskonto, toisaalta uskonto on paljon enemmän kuin vain uskonto. Se lennähtää intialaisessa merkityskentässä tarkoittamaan laajemmin elämänpiiriä, joka ei ole rajoittunut vain palvontaan, Jumaliin tai temppeleihin.

Jaottelujen maailmassa - Intian uskonnot yhdeltä kantilta

Intian uskonnot voidaan jaotella vaihtelevan mielivaltaisesti tai vahvoin järkiperustein. Karkea, mutta esimerkillisen osuva jako suuntaa uskonnot kolmeen joukkueeseen:

Kääntyminen ei mahdollista (hindulaisuus, zarathustralaisuus)

Ei-käännytystyötä, mutta kääntyminen mahdollinen (buddhalaisuus, jainalaisuus)

Lähetysuskonnot (islam, kristinusko)

1500-luvun lopulla mogulihallitsija Akbar kirjaili uskonnollisen suvaitsevaisuuden puolesta – samoihin aikoihin Euroopassa uskonnollinen suvaitsevaisuus eli yhä totaalisessa pimeydessä toisinajattelija Giordano Brunon palaessa kerettiläisin leimoin roviolla. Uskonnollisen pluralismin historianlehdet ovat Intiassa levittäytyneet mittoihin joista olisi syytä ottaa mallia siis myös muualla. Samalla sitä sopisi laajentaa yleiseen erilaisuuden kunnioitukseen myös muissa asiayhteyksissä, myös Intian omien rajojen sisällä.

Niin tai näin Intiasta ei voi puhua ilman viitteitä ja painotuksia uskontoon. Lukemat ja vertailukohdat ovat nekin vyöryttävää muotoa: Intiassa on noin 2 400 000 uskonnollista pyhättöä – enemmän kuin kouluja, yliopistoja tai sairaaloita yhteensä. Samalla avauksella 94 prosenttia intialaisista tunnustaa olevansa uskonnollisia. Määrät ovat yhä kovat vertasipa niitä mihin tahansa kolkkaan pienellä pyöreällä uskomattoman uskovalla ja uskovan uskomattomalla pallollamme.

Hindulaisuus

80,5 prosenttisesti hindulaisen maan tarinaa ei niin vain kerrota ilman sivujuonteita hindulaisuuden syville alkulähteille. Ganges, Yamuna, Kailash, Shiva ja Krishna ovat vain muutamia kenties värikkäimmän maailmanuskonnon erisnimiä. Niillä kaikilla on omat tarinansa ja monissa tapauksissa useampikin. Selkeää alkamisajankohtaa tai perustajaa tällä uskontojen äidillä sen sijaan ei ole. Äärimmäisen mielenkiintoisen hindulaisuudesta tekee tämän ohella se, ettei sillä ole juurikaan yhteistä muiden uskontojen kanssa – ainoastaan hindulaisuuden välittömässä vaikutuspiirissä kasvaneet uskonnot kuten buddhalaisuus ja jainalaisuus voidaan nähdä sen sukulaisina ja silloinkin lähinnä kaukaisten siskopuolten pukeissa, sen verran pitkän tarinan hindulaisuus on itselleen kirjoittanut.

Määritelmällisen haastavuuden pohjavirtauksia lisää muun muassa se, ettei hindulaisuudella ole yhtä yhteistä pyhää kirjaa, profeettaa, dogmaa, uskonnollista organisaatiota tai edes selkeää rakennetta. Se on varsin pirstaleinen ja uskontona jopa evolutiivinen länsimaissa totutun ilmestysuskonnon sijaan. Lopulta on jopa mietittävä voidaanko mitään näin monituisen omituista, kompleksista ja jatkuvassa muutoksen virrassa uivaa edes kutsua uskonnoksi. Hindulaisuuden pitäminen yhtenä yhtenäisenä uskontona on totuuden nimissä varsin moderni keksintö. Hindulaisilla koulu- ja nurkkakunnilla sekä lahkoilla on kuitenkin yhteneväisyyksiä joiden harmonisessa ilmapiirissä voimme puhua jostain niinkin eteerisestä kuin hindulaisuudesta uskontona. Kaikkein huomattavimpia yhtenäisiä piirteitä lienevät usko jälleensyntymään, sen tasosta ja laadusta päättävään karmaan, joukkoon vaihtelevia pyhiä kirjoituksia ja Jumalten kolmiyhteyteen, luovan Brahman, säilyttävän Vishnun ja tuhoavan ja sen kautta uudelle luomiselle alustuksen tekevän Shivan muodoissa. Parhaiten hindulaisuuteen voinee suhtautua yhtenäisen uskonnon sijaan jatkuvassa muutoksessa olevana uskonnollisena traditiona.

Etymologisesti sanaa hindu käyttivät ensimmäisen kerran persialaiset, jotka osoittelivat nimellä Indus-joen itäpuoleisiin ihmisiin – suurpiirteisesti siis nykyisen Intian alueen kansaan. Silti hindulaisuuden harjakaisia uskonnon kattoterminä vietettiin vasta 1800-luvulla, englanninkielen sanakirjoista hindulaisuutta oli turha etsiskellä ennen vuotta 1839. Vanhimmat Indus-kulttuurin tutkimukset ovat taas avanneet epäilyksen portteja siitä, että hindulaisuudessa vahvana nähtyä Shivaa tai ainakin epäilyttävästi hänen kaltaista jumalhahmoa olisi palvottu jo noin 4000-1750 eKr. Samaan joskin varsin laajaan ajanjaksoon voidaan liittää myös lukuisia muita sittemmin hindulaisuuteen kiihkolla liitettyjä uskonrippeitä ja palvonnankohteita kuten Jumalattaria ja fallossymboleja.

Teknisesti ihminen syntyy hindulaisuuteen, jolloin siitä irtaantuminenkin on sangen monimutkaista ja useimpien näkemysten mukaan myös mahdotonta. Kolikolla on myös kääntöpuolensa – ei-hinduksi syntyneen on periaatteessa mahdotonta kääntyä hindulaisuuteen, ainakaan sen perinteisimmässä muodossa. Kuten aina ja etenkin Intiassa, myös tässä piilee poikkeuksensa. Esimerkiksi Swami Narayan (1781-1830) alulle siivittämä hindulaisuuden ei-dualistinen muoto hylkää kastilaitoksen ja sen kautta on myös avoin alkujaan ei-hindulaisille. Myös länsimaihin kelpo myötätuulella lipuneeseen Hare Krishna-liikkeeseen (ISKCON) kääntyminen on varsin sallittua jopa suotavaa. Osaltaan juuri Hare Krishna-liikkeen kaltaiset poikkeukset vahvistavat säännön, jonka mukaan hindulaisuus on äärimmäisen joustava ja monimuotoinen. Sen eri muodot tulvivat tietoisuuteemme jatkuvin poikkeuksin ja lisähuomautuksin tehden hindulaisuudesta paljon enemmän kuin pelkän kuivan sarjan dogmeja ja uskonnollista sääntöviidakkoa.

Ulkopuoliselle hindulaisuus saattaa vaikuttaa miltei sokeana palvontana ja valitun tai valittujen Jumalten ylistämisenä. Silti palvonta ei ole aivan näin yksinkertainen ilmiö, vaan tarkoittaa yleensä myös henkilökohtaisemman suhteen luomista Jumalaan. Sidettä lujitetaan muun muassa temppeleissä tapahtuvan darshanin eli Jumalan henkilökohtaisen näkemisen yhteydessä sekä puja-seremonioin eli uhrilahjojen kautta tapahtuvin kunnioituksen osoituksin. Itse uhrilahjojen kirjavuus on hämmentävä ja tapahtuu yhtä lailla kotona kuin temppeleissäkin. Herkkusuisemmille Jumalalille uhreiksi kelpaavat tietysti makeiset, mutta Jumalia ilostuttavat myös suitsukkeiden aromaattiset tuoksumaailmat sekä hedelmät, joista yleisimpiä lienevät kookokset. Jumalat ovat siirtyneet modernimpien palvojien mukaan myös internetin laajakaistoille, sillä temppeliin kerkeämättömät voivat uhrata flash-pohjaisia kynttilöitä tai suitsukkeita niille tarkoitetuilla nettisivuilla. Kuka vielä kehtaa väittää hindulaisuutta tai uskontoja laajemmin pelkästään konservatiivisiksi stagnaation jäykistämiksi monumenteiksi.

Hindulaisuuden erityispiirteinä voidaan ilman suurta kiistanalaisuutta nähdä sen joustavuus ja moninaisuus. Harva uskonto on säilynyt yhtä elinvoimaisena, samalla ottaen ympäröivistä uskonnoista ja kulttuureista vaikutteita säilyttäen silti uskontonsa keskeiset pääperiaatteet tuttuina vuosituhansien vieriessä. Osaltaan tämä jousto on ollut selittämässä hindulaisuuden voitokasta uskonnonhistoriallista säilymistä. Uskonnonevoluutiota on tapahtunut, mutta aika ei ole kuluttanut hindulaisuuden särmiä täysin ympäripyöreiksi.

330 000 003 Jumalaa, kolmet kasvot ja kaiken ykseys

Hindulaisen jumalkokoelman ymmärtäminen saattaa vaikuttaa vähintään ylitsepääsemättömältä ja luonnollisesti on lukemattomia tapoja joilla asiaa voidaan lähteä purkamaan. Silti pääasiallisesti monijumaluus hindulaisuudessa on länsimaisen ajattelutavan korruptoima yksinkertaistus. Vaikka hindulaisuus avaa loisteliaasti ovet uusille ja yhä uusille Jumalhahmoille, osan vanhoista jäädessä jumalalliseen unohduksen lepotarhaan, ovat yli kolmensadan miljoonan Jumalan galleriat yleisesti vain mielenkiintoinen kuriositeetti ja hindulaisen pluralismin jäänne. Jäänne joka tosin hindulaiselta osaltaan kuvaa Intian kulttuurin moninaisuutta ja lähes mittaamatonta kerroksellisuutta.

330 000 003 Jumalan supistaminen kolmeen on työ jonka voi kuvitella vaativan kovan käden yksinkertaistuksia, mutta joka tämän hämmentävän uskonnonkulttuurin piirissä ei ole täysin mahdotonta. Hindulaisuudessa vallitsee siis uskontohistoriallisesti perinteinen kolminaisuus: Brahma, Shiva ja Vishnu.

Lähes poikkeuksetta arjen uskonnossa hindulainen on valinnut palvomansa Jumalan tai muutaman eikä taatusti muista miljoonien Jumalten miljoonia eri nimiä. Hindut eivät siis yleensä koe olevansa polyteistisiä, vaikka tässäkin on kyse vahvasti siitä, keneltä kysyy. Kuten sanottua hindulaisuuden alentamista yhdeksi tietyksi yhdenmukaiseksi uskonnoksi ei ole erityisen mielekästä muuten kuin asioiden reippaan yksinkertaistamisen kannalta.

Loppujen lopuksi suhdeluvultaan värikäs ja monipäinen jumalkatras voidaan kiteyttää yhteen viimeiseen tekijään. Kyse on kaiken takana hääräävästä Brahmanista – maailmansielusta, kaiken ollessa tämän todellisen heijastusta. Brahma ja Brahman kannattaa erottaa toisistaan. Läheisestä nimellisyydestään huolimatta Brahma on luojajumala, hindulaisuuden jumalkolminaisuuden yksi merkittävä osa, Brahman sen sijaan kaiken takana oleva jumalallinen ykseys. Brahman nähdään hindulaisuudessa absoluuttina, ikuisena ja loppumattomana vain muutamiin ylistyssanoihin turvautuessamme. Brahmanin lähes selittämätöntä luonnetta ja samalla mittavaa arvostusta yhteensovittaa se, ettei tätä kaiken olevan pohjaa voida edes palvoa, vaan sen todetaan vain yksinkertaisesti olevan. Tämän vankan kalliopohjan johdosta hindulaisuutta voidaan useimmiten pitää jopa monoteistisenä monijumaluuden häilyessä näennäisen ja todellisen välitiloissa – totuus on yksi vaikka viisaat sitä monin nimin kutsuvatkin kuten pyhässä Rig Veda-tekstissä osuvasti sanotaan.

Hindulaisuuden haarat

Sekoittaaksemme vielä hieman pakkaa voimme hyvin perustein aloittaa jaarittelun hindulaisuuden olemisesta aivan liian laaja ja moninainen yhden uskonnon neliöittämään lokeroon. Monien mielestä on jopa turhaa puhua hindulaisuudesta yhtenäisenä sillä erilliset lohkot selventävät tätä uskontojen äitiä parhaiten. Seuraava jaottelu selventää halua puhua hindulaisuuden sijaan ainakin neljästä erillisestä, jos ei aivan uskonnosta, niin ainakin uskonnonhaarasta. Lopulta kyse on pitkälti makuasiasta ja käsitteiden loputtomasta näpertelystä. Toisten mielestä kaikkialta löytyvät hindulaisuuden pääryhmät ottavat suojiinsa riittävän määrän yhteistä uskontokulttuurillista perintöä ja piirrettä jotta puhuminen yhtenäisestä uskonnosta olisi perusteiltaan tarpeellisen painavaa.

Vaishnavismi

Kevyesti suosituin hindulaisuuden suuntaus palvoo yksinkertaisuudessaan Vishnua. Yksinkertaistuksia uhmaten vaishnavismi jakautuu kuitenkin neljään pääoppiin eli sampradayaan. Sekavuutta ja yleistä hämmentävyyttä lisätäksemme sanottakoon, että esimerkiksi vaishnavismin rudra sampradaya jakaantuu vielä kahteen alaluokkaan. Yleistä ja alahaaroja yhdistävää vaishnavisteille on tietysti Vishnuun kohdistuva palvonta. Vishnu poikkeaa jumalkatraasta siinä, että hän esiintyy yleisimmin yhtenä kymmenestä avatarestaan, jotka vaihtelevat kilpikonnasta Buddhaan. Tämän lisäksi esimerkiksi Odishan alueella vahvana elävä Jagannath-haara katsoo Jagannathin olevan puisessa hahmossaan yksi Vishnun muoto. Jagannathin lisäksi suosituimmat Vishnun muodot ovat Raman ja Krishnan inkarnaatiot.

Erityisen suosittua juuri vaishnavisteille on bhaktin eli hartaanpuoleisen palvonnan harjoittaminen. Hartauden uskotaan johdattavan vapautukseen, joka kuitenkin vaishnavismin pääopeissa tapahtuu vasta kuoleman jälkeen. Omalta osaltaan tämä komppaa vaishnavismin raskasrakenteista suosiota, jossa vapautuminen voidaan jättää Vishnun jonkin inkarnaation nöyrään palvomiseen.

Vaishnavisteille erityisen pyhiä paikkoja ja temppeleitä ovat muun muassa Uttarakhandin Badrinath, Purin Jagannath-temppeli Odishassa sekä Krishnan tarinaa avaava Dwarka, Gujaratissa.

Shaivismi

Shivan siniseen, yhtälailla rauhoittavaan, räjähdysherkkään kuin myötätuntoa säteileväänkin luontoon nojaava shaivismi on hindulaisuuden toiseksi yleisin muoto. Koko joukosta shaivismi nosti päänsä ensimmäisenä. Vanhimpana traditiona sen alku paikantuu aikaan noin 150 eKr., vaikka Shivan palvonta löytääkin jo hämäräksi kääntyneen alkupisteensä huomattavasti varhaisemmalta kaudelta.

Shaivismi jakautuu intialaisen uskonnon perinteisellä polveutumistenholla kuuteen ryhmään: Pashupatan- ja Kashmirin shaivismi, Siddha- ja Shaiva Siddhanta, Lingayatism sekä Shiva Advaita. Erot ovat ulkopuoliselle katsojalle haastavasti havaittavat. Yleisesti Shivan lisäksi shaivismi palvoo Shivan mytologiasta sikiäviä Jumalia kuten hänen puolisoaan Parvatia ja poikiaan Ganeshaa sekä Karttikeyaa. Vaikka Shiva esiintyykin lukuisin eri nimin ja vaihtuvin piirtein, pysyy Shiva esimerkiksi Vishnua paremmin muotoruodussaan. Silti Shivallakin on monituiset muotonsa – sinisten paradoksien värjäämä askeettinen kerjäläinen, äkkipikaisuuspäissään pelätty tuhoaja, rakastettu perheenisä ja kosmisen tanssin tahdittaja. Shiva on Shiva, vaikka kookosrasvassa uppopaistettuna.

Pääasiallisesti matkan lopullinen päämäärä, moksha tulee shaivisteille totaalisena Shivaan yhdistymisenä. Tämän tapahtumasarjan tarkemmat nyanssit erottavat shaivismin kuusi eri ryhmää toinen toisistaan, joskaan yksityiskohtainen mokshan varioiminen ei liene shaivismin pintakartoituksen kannalta oleellisinta.

Shaivismi on levinnäisyysalueiltaan jakautunein etelä- ja pohjoissuuntiin. Temppeleitä, kuvia, lingameita ja patsaita kuitenkin löytyy koko Etelä-Aasian karttamailta Nepalista Sri Lankaan. Muutamista keskeisistä Shivan kaupungeista ja temppeleistä mainittakoon Uttarakhandin pohjoinen Kedarnath, Varanasin kaupunki sekä myös vaishnaviiteille erityisen pyhä Rameswaramin kaupunki Tamil Nadun eteläisessä pohjukassa.

Shaktismi

Shakti ei ole vain Shivan puoliso ja energiamuoto, vaan myös oma hindulaisuuden haara, jonka räjäyttävää täydellistymistä sen palvojat kuumeella ja kiihkolla odottavat. Shaktin tuntemusta voidaan pitää perinteisenä vapauttavana tienä, mutta tieto tulee lähinnä ehdottoman uskon ja palvonnan kautta. Toisin kuin esimerkiksi Shivaa palvovat, Shaktin suuntaan kumartelevat löytävät palvontansa kohteen useiden nimien ja hahmojen kautta. Esimerkiksi Durga, Parvati, Sati, Saraswati ja Kali vastaavat nimivirrasta jotka shaktismiin yleisesti liitetään – yhteneväisyys löytyy lähinnä vain liikkeen ehdottomasta Jumalattaria kunnioittavasta alkupohjasta.

Pyhän äidin löytäjältä vaaditaan kurinalaista mantrailua ja visualisointia, eipä ollenkaan haitallista oman kehon pyhyyden tunnustamistakin. Huolimatta shaktisen femiinisen voiman moninaisista lähteistä, haara ei ole silti edeltävien tavoin yhtä sirpaleinen. Päihdyttävää suosiota esimerkiksi Länsi-Bengalissa kolaavaa shamanistinen shaktismi repii innoitettaan eläinuhreista, transseilusta ja taikamattoilusta perinteistä moraalikoodistoa rikkovin tavumerkein.

Shaktismin keskeisiä pyhiinvaelluskohteita ja -temppeleitä löytyy kaikkiaan 51 kappaletta. Hindumytologian kukkima tarina shaktismin pyhistä paikoista johtaa kertomukseen Satista, Shivan puolisosta, joka isästään sukineen pettymyksen myötä poltti itsensä roviolla. Taustalla toimi tieto isänsä kielteisistä näkemyksistä aviopuolisoaan kohtaan. Tapahtuneesta romahtanut Shiva vaelsi pitkin universumia kantaen puolisonsa ruumista mukanaan. Pudonneista Satin kappaleista sen sijaan legenda muovasi 51 pyhiinvaelluspaikkaa, jotka myös Shakti Peethan nimillä nykyisin tunnetaan.

Erityisen mittavaa joukkokannatusta shaktismin kolehtiin kannetaan Länsi-Bengalissa ja Assamissa, mutta merkittäviä temppeleitä on toki löydettävissä pitkin pitkän Intian maata, muun muassa pohjoisissa Jammun & Kashmirin sekä Uttarakhandin osavaltioissa.

Smartismi

Hindulaisuuden keskeisistä muodoista vapainta kutsutaan smartismiksi. Fiksuudessaan tämän haaran seuraajat voivat valita haluamansa Jumalan tai Jumalat, mutta heille vapautuminen eli mokshan saavuttaminen ei pulpahda tietoisuuteen hartaalla mentaalisella paastoamisella, ei edes uhrilahjojen avustuksella, vaan perimmäisen ymmärryksen ja oivalluksen kautta. Muita haaroja filosofisemmaksi heittäytyvä smartismi korostaa yksittäisten Jumalten sijaan ymmärrystä kaiken yhteydestä – maailmansielu, Brahman on yhtä kanssasi, olet se ja se on sinä – Brahman on kaikki. Ole hyvä ja oivalla!

Hiljentynyt Brahma modernin maailman kourissa

Jo pikainen tutkailu hindulaisen kulttuurin temppelitarjontaan luo hämmentävän kuvan Brahma-Jumalan nykytilasta. Shiva nimiensä moninaisuudessa, Vishnu muotojensa kirjossa, joukko Jumalattaria kaikissa myriadeissa malleissaan, mutta Brahma niin kovin yksin. Luojajumalana hindujen muinaisissa tarustoissa pidetty Brahma on Brahmanin eli maailmansielun ensimmäinen ruumillistuma, Pitamaha nimelläkin usein kutsuttu isoisämäinen ellei peräti väinämöismäinen velhoilija. Yhdessä Shivan ja Vishnun kanssa he rakentavat hindulaisuuden nykyisen kolminaisuuden. Ja siinä missä Shivan ja Vishnun temppelimäärät huikentelevat kymmenissä ellei sadoissa tuhansissa, Brahmalle omistettuja temppeleitä löytyy laskentatavasta riippuen vain kevyen marginaaliset 8 tai 16! Mistä siis moinen minimalismi?

Yleisimmän näkemyksen mukaan Brahma jää Shivan ja Vishnun jalkoihin palvonnallisissa menoissa koska Brahmaa ei liitetä sielun vapautumisen aiheistoon. Brahma toimii kosmogonisessa toimivaltuudessa luojana, mutta yleensä siltä irtoaa niukalti mokshaan eli vapautumiseen vievää tietoutta. Luojajumala on silti vahvasti valtavirrassa brahmiini-pappien toistellessa hänen nimeään rituaaleissa ja Brahman patsaita ja kuvagalleriaa löytyy tarkkasilmäisellä etsinnällä lukuisten temppeleiden sisuksista. Tarinallisemmat selitykset paljastavat Brahmasta ja hänen palvonnan niukkuudesta kuitenkin uusia piirteitä. Erään Skanda Puranasta löytyvän tarinan mukaan Shiva suuttui valheesta kiinnijääneelle Brahmalle ja kirosi hänet niin, ettei kukaan kuolevainen häntä enää palvoisi.

Aikojen liikkeet, muutokset painoarvoissa ja -pisteissä ovat osaltaan muovanneet Brahman suosion vaihteluita. Palvotuimpana aikanaan, suosionsa huipulla Brahma revitteli noin 500 eKr.-500 jKr. Mutta hiipuminen alkoi pian Purana-tarinoiden sanallisen muodon levitessä 500-1000-luvuilla. Brahman suosion hiipumista voikin seurailla kenties parhaiten juuri Purana-kokoelmista, jotka myös kuvaavat Brahmaa ihmismäisimmillään lähes inhimillisiltä vaikuttanein heikkouksin ja kompasteluin. Helppoa ei ole siis kirouksin kruunatun Brahmankaan päivät. Muutamaa suurten linjojen vastavirrassa yhä uivaa temppelipitäjää lukuunottamatta kirousten kätkemiä käskyjä tunnutaan jopa noudattavan.

Brahma on nähty perinteisesti maailman synnyttäjänä, kätilöittäkin alkunsa saaneena ensimmäisenä toimijana sitten aina olemassa olleen brahmanin. Koska maailman syntymästä on jo tieteellisten ja hindulaistenkin aikakirjojen mukaan ehtinyt rullata kelpo aika, on Brahma vaipunut hindutarinoiden sivujuonelliseen kosmiseen uneen. Hänet tulee tarujen mukaan herättää jos tarvetta ilmenee. Pitkästä hiljaiselosta päätellen tarvetta ei ole ilmennyt. Toisaalta tarinat kertovat Brahman unohtamisesta seuraavan ihmiskunnalle yleistä häiriötä ja luovuuden, tietämyksen sekä ongelmien ratkaisemisen heikentymistä. Joku voisikin sanoa menojamme tutkaillen Brahman todellakin vetävän unohduksissa unta palloon.

Näin(kö) kaikki alkoi ja loppui!? - Maailmojen synty hindulaisittain

Unohdetaanpa hetkeksi evoluutioteoriat, alkuräjähdykset, syntyrykäisyt tai kristilliset 6000 vuoden takaiset maailmanluomiset. Palataan hindukalentereissamme noin 155,5 triljoonaa vuotta taakse ja nykyisen maapallomme luomiseen. Tuon varhaisen ajan eräänä päivänä universaali tietoisuus, Brahman tunsi halua luoda maailmankaikkeuden yksinäisyyteen jotain elävää. Tietoisuus synnytti vedet ja pian siemenen, joka kasvoi hiljalleen kultaiseksi munaksi. Vuoden päivien jälkeen varsinaisesta jumalkatraasta ensimmäinen hahmo Brahma onnistui meditatiivisin voimin rikkomaan kosmisen kultaisen munan. Hän aloitti luomisen tehden kahtia haljenneesta munasta taivaan ja maan jatkaen luomistaan tästä eteenpäin kohti universumin meillekin yhä tuntemattomia nurkkauksia.

Vaihtoehtoinen, vielä trippailevampi luomistarina kertoo Prajapatista, androgyynistä kaikkien olevien luojasta, jonka myöhempi hindulaisuus on nähnyt usein Brahmaksi. Prajapati tahtoi universumin tyhjyyteen. Savusta ja tulesta syntyikin meri, mutta Prajapati koki kosmisen luomisen tuskassaan suuren yksinäisyyden ja alkoi itkeä kriisinsä murtamana. Mutta kas... Pudonneet kyyneleet muotoutuivat pian maaksi, poispyyhkimänsä taivaaksi. Yhä yksinäisyytensä riivaamana Prajapati päätti hankkia seurakseen joukon jälkeläisiä. Jälkeläisistä tuli kuitenkin varhaisia demoneja ja piloille menneen synnytyksen jälkeen hän tyytyi hylkäämään ruumiinsa, josta syntyi yö. Yhä sinnikäs Prajapati loi itsensä kuitenkin uudelleen, sen jälkeen naisen ja miehen hyläten itsensä lopulta jälleen kerran. Tästä taas sai alkunsa kuu. Lopulta Prajapati ilmestyi vielä kerran ja saattoi aluille vuodenajat kainaloistaan, iltaruskon sekä aamun kajon ruumistaan ja lopulta Jumalat suustaan – siirtyen viimeisen kerran levolle luotuaan ruumistaan päivän.

Ja lopuksi ottakaamme ratkiriemukas katsaus tulevaisuuteen – kun lopulta elämämme aikakausi, kali yuga on päättyvä, saapuu Vishnu viimeisimmässä inkarnaatiossaan Kalkina valkoisen hevosen selässä ja kaikki on tuhoutuva… kunnes onnellista loppua unohtamatta universumi aloittaa uuden luomisen. Ja ikuinen syklinen luomisen ja tuhoutumisen kehä on jälleen liikkeessä. Brahma ja brahman tulee erottaa toisistaan, sillä myös Brahma tulee tiensä päähän toisin kuin brahman, universaali tietoisuus, joka on ainoa ikuinen ja pysyvä, koskaan kuolematon. Mainittakoon vielä että yksi Brahman päivä eli kalpa, kestää 4,32 miljardia vuotta. Päivät jaetaan mahayuga-nimisiin ajanlaskun mittareihin ja jokainen 1000 kalpan mittainen suuraika vielä pienempiin yuga-aikoihin, joita on kaikkiaan neljä. Pisin näistä on aina syklin ensimmäinen kultaista aikakautta edustava krita yuga, joka riemuksemme kestää 1 728 000 vuotta. Harmiksemme elämme kierroksen viimeistä valheiden, kärsimyksen ja luonnonkatastrofien aikaa nimeltä kali yuga. Aika jota leimaa muun muassa poliittisten johtajien tyrannimaisuus (taidamme siis todella elää lopun aikoja) on päättyvä 432 000 vuoden jälkeen ajan alkamisesta. Hindulainen ajanlasku ei siis ole hätäisille, eikä Brahma todennäköisesti ole aivan heti pihisemässä viimeistä henkäystään.

Islam

Intialaisesta uskonnollisesta maailmasta mieliin tulee yleensä ensimmäisenä hindulaisuus, mutta islam on kirinyt kovalla nousulla viimeisten vuosisatojen sprinttikisassa Intian toiseksi suurimmaksi uskonnoksi ja samalla varsin merkittäväksi uskonnollisyhteiskunnalliseksi liikkeeksi. Jos hindulaisuuden syntyaikoja on lähes mahdoton arvailla, voidaan islam sijoittaa historian aikakartoille ilman hiiliajoituksia tai suurempia ajallisia kiistankappaleita. Jo nuorella iällä orvoksi jääneen Muhammedin (n.570-632) ilmestyksien sävyttämä elämä laveni hiljalleen uuden uskonnon muotoon 600-luvun alussa vainojen ja karkottamisten lyödessä vuorotahtia profeetan viittaa sovittaneen Muhammedin ylle.

Islam rakentuu yksinkertaisimmillaan viiden huomattavan rituaalin kivijalkaan. Kyseessä ovat sahahada eli julkinen uskontunnustus, päivittäiset rukoukset eli salat, almujen antaminen eli zakat, sawm eli vuosittainen paastoaminen sekä mahdollisuuksien mukaan kerran elämässä suoritettava pyhiinvaellus Mekkaan eli hajj. Uskonnon varsinaiset pyhät kirjoitukset on nidottu Koraaniksi, Muhammedin ilmestyksiin pohjaavaan tekstikokoelmaan, johon islam vahvasti tukeutuu.

Uskonnon leviäminen Intiaan tapahtui jo varhaisessa vaiheessa, sillä islam voidaan kristinuskon tapaan laskea syyllä lähetysuskonnoksi. Varmuudella se saapui Intian niemimaalle 700-luvulla, joskin innokkaimmat paikallisen tradition sanansaattajat uskovat sen rantautuneen Keralaan jo 600-luvulla. Arvailut sikseen, voimassaoleva historiatieto varmistaa islamin saapuneen nykyisen Intian seutuville pohjoisesta tämän päivän Pakistanista.

Vaikka islam tunnetaan parhaiten Intian historiassa 1500-luvulla alkaneesta mogulien vyörytyksestä, löytyi samoilta maantieteellisiltä alueilta muslimihallitsijoita jo aiemmin esimerkkinä Delhin sulttaanit. Intialainen islam turposi laajimmilleen kuitenkin juuri mogulien aikakaudella 1500-luvun alusta 1700-luvun alkuun levittyen tuolloin horisontaalisesti nykyisen Iranin rajoille ja pohjoisista osista vertikaalisessa muodossaan lähes koko nykyisen Intian alueelle pientä eteläkärjen pohjakosketusta lukuunottamatta.

Historian saatossa muslimihallinta alkoi horjua separatismin tieltä mogulivaltakunnan käydessä mahdottomuudessaan liian isoksi. Hindulaisten marathien ja sikhien päälliköimät valtakunnat nappasivat vallankahvan moguleilta ja lopulta voimia kerännyt kolonialistin ote puristi 1800-luvun puolivälissä Intian poliittisen hallinnan itselleen. Suorana seurauksena oli jo aiemmin alkanut islamin siirtyminen uskonnonpoliittisille reuna-alueille. Intian jaossa 1947 mittava joukko muslimeja jäi silti kotinurkille nyt syntyneen Intian valtion alueelle. Vaelluksia puolin ja toisin toki nähtiin eikä hindujen ja muslimien välisiltä yhteenotoiltakaan verettömin väännöin selvitty. Intia asuttaa nykyään maailman toiseksi suurinta muslimipopulaatiota, vaikka lukemat koko maan prosentuaalisissa mittareissa jäävätkin vaatimattomalta kuulostavaan noin kolmeentoista prosenttiin.

Kuten muuallakin islamilaisessa maailmassa myös Intiassa islam jakaantuu pääpiirteittäin kahteen ryhmään. Shiiat ja sunnit ovat enemmistöasemassa, mutta myös marginaalisempia ryhmittymiä Intiasta löytyy. Pääasiallinen jako kahteen ei ole siis aivan vedenpitävä, mutta jaotteluista merkittävin ja helpoiten ymmärrettävä. Yksinkertaisimmilleen yksinkertaistettuna jaossa on kyse tietysti vallasta ja siitä kenen näkemyksin islamin tulisi uskonnollista taivallusta Muhammedin jälkeen taivaltaa. Tässä pesäeron kulminoitumisessa marginalisoituneet shiiat kokevat, että vain Muhammedin perheeseen kuuluneella Alilla olisi oikeus jatkaa islamin johtotähteydessä. Intiassa noin 80 prosentin enemmistöasemasta nauttivat sunnit kokevat että valta kuuluu sen sijaan kalifeille, joiden keskinäisten järjestysten hierarkiassa vasta neljäntenä tulee shiiamuslimien ensimmäiseksi rankkaama Ali. Monen korviin pieniltä kuulostavat perimyserot ovat islamilaisen maailman piirissä olleet varsin järkälemäisiä, vaikka kahden päälinjan ulkopuoleltakin löytyy tiukkasanaista keskustelua aiheuttaneita islamilaisia liikkeitä. Tällaisia merkittäviä vähemmistöjä edustavat muun muassa myöhemmin esitellyiksi tulevat ahmadiyyat ja sufilaiset. Islamiakaan ei ole syytä niputtaa yhden lipun tai käytännön rajatulle maa-alalle, vaan nähdä sekin lukuisten erilaisten tapojen ja käytäntöjen eläväisenä kokoelmana.

Myös nykypäivän Intiassa islam näkyy kaikilla yhteiskunnan alueilla. Vaikka vain neljä prosenttia valtion viroista on muslimien hallussa ja yleinen köyhyys on muslimiyhteisöjen painavin ongelma yhdessä lukutaidottomuuden kanssa, löytyy maan historiasta myös kolme muslimipresidenttiä. Vaakakupin positiivinen paino on kuitenkin yhä kasvaneessa muslimiyhteisön perustason koulutuksessa – ilmaiset tai lähes ilmaiset madrasasit takaavat vaihtelevaa, mutta pääasiassa asiallista opetusta lähtökohdista moninaisista.

Sufilaisuus Intiassa – islamin ja hindulaisuuden kädenpuristus

Sufilaisuutta on pidetty jo pitkään varsin poikkeuksellisena islamin ilmentymänä. Mystisyyteen ja itsensä sisäiseen tutkintaan pohjautuvassa opissa pyritään saavuttamaan liitto jumaluuden, ei niinkään profeetta Muhammedin kanssa. Islamin auringonnousun jäljessä syntyneen leviämisen kautta sufilaisuus löysi tiensä myös Intiaan. Hindulaisuudesta jo varsin tutuksi tulleen henkisen itsetutkiskelun myötä se saavutti huomattavaa kannatusta 1600-luvulla ja sai osakseen valtaisan käänynnäisten joukon.

Hindulaisuuden ja sufilaisuuden yhtymäkohtien takia sen suosiota nimenomaan intialaisessa kasvualustassa ei voine ihmetellä. Kuten hindulaisuudessakin, myös sufilaisuudessa oppi kaiken olevaisen ykseydestä on voimakkaan alleviivattu. Tämän näkemyksen piiriin voidaan laskea myös sufilaisuuteen ohjelmallisesti lukeutuva ajatus siitä, että kaikki uskonnot ovat lopulta yhtä. Temppelien tai moskeijoiden rituaaleilla ei tässä ajatuksenjuoksussa ole juuri sijaa tai merkitystä – tärkeää sen sijaan on ymmärrys saman kulisseissa häärivän jumalallisen voiman olemassolosta lukuisista erilaisista ilmentymismuodoista huolimatta. Hindulaisen vedanta-opin kanssa käsikkäin kulkee myös sufilaisuuden painotus jonka mukaan paratiisi on lopulta jokaisen sisimmässä, kunhan saamme ensin selvitettyä arvoituksen mistä etsinnän voisimme aloittaa. Samalla oppi egon kadottamisesta keinona tulla tämän jumaluuden tuntemisen piiriin, näyttäytyy erityisen merkityksellisenä. Samalla sufilaisuudessa uskotaan, että asioiden ohimenevyyden syvä ymmärrys lähentää osaltaan ihmistä todellisen jumaluuden tajuamisprosessissa.

Intian kenties kuuluisimmat sufilaiset olivat 1300-luvulla elänyt Hajrat Nizamuddin Auliya sekä 1500-luvulla Akbarille odotetun pojan syntymää ennustanut Salim Chisti. Molemmat sufilaisuuden merkkihahmoista ovat jääneet myös maantieteellisesti elämään sillä Chistin kunniaksi Akbar siirsi pääkaupunkinsa Chistin kodin läheisyyteen nykyiseen Fatehpur Sikriin. Nizamuddin nimellä taas tunnetaan nykyinen Delhin kaupunginosa sekä sen merkittävä juna-asema. Hetki ennen juna-asemaksi muuttumista Nizamuddin tunnettiin lähinnä sufilaisuuden levittämisestä pitkin Intian pitkiä ja pölyisiä pientareita.

Kristinusko

Epäilemättä kristinuskon ei ensimmäisenä pitäisi tulla mieleen Intiasta tai sen uskonnollisesta maailmasta puhuttaessa. On kuitenkin kiistämätön fakta että intialaisessa uskontojen yhteiselossa sekä jumalkokoelmassa myös kristinuskolla on vankat perusteet tulla esitellyksi – intialaisista lähtökohdista tietysti.

Vaikka kristittyjen määrä Intiassa ei nouse juuri 2,3 prosenttia korkeammaksi, muodostavat he silti maan kolmanneksi suurimman uskonnollisen joukkion. Uskonnollisesti kyse ei kuitenkaan ole millään mittapuulla homogeenisestä ryhmästä, vaan sekaan mahtuu niin helluntailaisia, protestantteja, katolilaisia kuin lukuisia muitakin kirkko- ja nurkkakuntia. Tästä joukkiosta katolilaiset nousevat kuitenkin selkeästi suurimmaksi yksittäiseksi kristityksi ryhmittymäksi. Kevyesti suurimmat kristilliset massat sijoittuvat perinteisen lähetystyömallin mukaisesti rannikoille. Näin ollen myös Intiassa rantojen paratiisit Kerala, Goa ja Pondicherry muodostavat varsin yllätyksettömällä uskonnonvalinnalla suurimmat kristinuskon vieraskotipesät.

Kuten tunnettua sekä Intia että kristinusko ovat tarinoita pullollaan. Eikä niiden yhteinen historia jää tässä suhteessa altavastaaja-asemiin. Kenties kuuluisimman tarinan mukaan itse epäilevä Tuomas olisi Jeesuksen opetuslapsena tuonut kristinuskon Intiaan, vaikka kertomus asiaankuuluvasti epäilyjä onkin herättänyt. Toisaalta esimerkiksi syyrialainen kirkko väittää olleensa ensimmäisten rintamajoukossa tuomassa kristinuskoa Intiaan noin 300-luvulla. Syyrialaisen kirkon vaikutus etenkin Keralassa on ollut mittava, mittavaa oli myös se, ettei varhaista kristinuskoa tuotu tiettävästi maahan väkivalloin. Katolinen kirkko tuli Intiaan portugalilaisten vahvalla tuella 1500-luvulla. Goalle kristinuskoa toi innokas katolilainen Franciscus Xavier, jonka hautaa tongitaan 10-20 vuoden välein jotta vanha setä saadaan kantoon ja kaduille mukaan juhlahumuun. Protestantit toivat 1600-luvulla oman panoksensa jo ruuhkaisiksi käyneille käännytyskauppakarnevaaleille tällä kertaa hollantilaisten ja tanskalaisten kantaessa soihtua. Vaikka kristinuskon alkuperästä eteläisessä Aasiassa jatketaan vääntöä varmaa on ainakin se, että Intiaan Jeesuksen opit eksyivät jo paljon ennen kolonialistin miekkaa.

Sikhiläisyys

Sikhiläisyys kävelee vastaan yleensä jo Delhin lentokentällä. Turbaanipäiset, parrakkaat ja sapeleihin varustautuneet sikhit ovat silmiinpistävän erilaisia jo muutenkin värikkäässä intialaisessa uskontojen ja kulttuurien risteysasemassa. Lukuunottamatta sikhien varsinaista pyhää alkukotia Punjabia, Intian suurin sikhiyhteisö asustaa juuri Delhissä ja värikuva sikhiläisyyden perusteista on helppoa saada jo pääkaupungin sykkeestä.

Nimitys sikhi tulee punjabin tai vaihtoehtoisesti palin kielestä tarkoittaen oppimista. Varhaisessa vaiheessa sillä ei ollut muuta merkitystä kuin 'oppilas' tai 'seuraaja', mutta uskontojen pitkästä linjasta sikhiläisyys erottautui omaksi erityiseksi uskonnoksi pyristellen jo varhain irti hindulaisten sille antamasta hindulahkon leimasta. Seuraajat eivät siis olleet minkään jo olemassaolleen uskonnon tai perinteen seuraajia, vaan saivat ponnahduksen opettaja Guru Nanakin (1469-1539) opeista. Kuvissa leppoisan luppasilmäinen Guru Nanak voidaan konsensuksella kokea sikhiläisyyden perustajaksi. Näennäisen leppoisasta luppaisuudestaan huolimatta perustaja suhtautui skeptisyydellä ajan uskontoihin. Voidaanpa hänen puheista tehdä jopa villi päätelmä, että Jumala oli jollain tapaa uskonnollisten rakennelmien ulkopuolella. Tämän huomioiden ironista on se, kuinka selkeillä vedoilla sikhiläisyydestä kuitenkin muovautui perinteinen uskonto Guru Nanakin oppeihin nojautuen.

Guru Nanak itse valitsi seuraajansa, joita lopulta kertyi kaikkiaan kymmenen. Näyttää todennäköiselta, että vaikka sikhiläisyys halusi lähes kaikin muodoin erottautua hindulaisuudesta se sai silti siitä ainakin jonkin verran vaikutteita – kymmenen kun ei ole vain nätti tasaluku, vaan hindulaisuudessa suuresti kunnioitetun Vishnun yleisin inkarnaatioiden määrä. Huolimatta halusta erottautua ajan muista uskonnollisista perinteistä sikhiläisyys pyrki Guru Nanakin kaudella rakentamaan rauhaisaa siltaa hindulaisuuden ja islamin välille. Jaloista opeista merkittävimpiä lienee ajatus kaikista ihmisistä tasa-arvoisina ja -vertaisina sekä samanlaisina uskonnosta riippumatta.

Sikhiläisyys painotti jo varhaisella kaudellaan oppia yksijumaluudesta, se ei myöskään kannattanut kuvainpalvontaa sekä pyrki tekemään eron hindulaisuuteen kastilaitoksen tuomitsemisella. Sikhiläisyyden perusvire kertoo jämäkästä yhteisöllisyydestä, joka näkyy osin myös uskonnon ydinperiaatteissa. Ytimen muodostavat usko Jumalaan, kymmeneen guruun, Guru Granth Sahib-nimiseen sikhiläisyyden pyhään kirjaan, muihin gurujen kirjoituksiin ja opetuksiin sekä khalsa-initiaatioseremoniaan.

Guru Granth Sahib koottiin kymmenen gurun kaudella, mutta merkittävimmän osansa kokoelmaan toi viides guru Arjan, joka kokosi runomuotoiset tekstit yhteen. Sikhit tunnetaan erityisen tarkkoina juuri siitä, ettei heidän uskontoa pidetä hindulaisuuden jonkinmoisena muotona. Huoli ei liene aivan perusteeton sillä hindulaisuus on sekä erittäin monimuotoinen ja omaksuvainen uskonto että tunnettu siitä, että se mielellään 'sulattaa' muut uskonnot omaan uskontoonsa erityisesti halutessaan painottaa hindulaisuuden kulttuurillista ylivertaisuutta intialaista islamia kohtaan. Sapelinkalisteluistaan toisinaan tunnetussa intialaisessa uskonnollisessa kilpavarustelussa sikhiläisyys ottaa erävoiton omaperäisyydessä sen oman pyhän kirjan kohdalla. Sikhien Guru Granth Sahibia luetaan kotona ja temppeleissä, mutta jälkimmäisissä sitä käsitellään erityisellä arvovallalla. Pyhää kirjoitusta eli sanamukaisesti 'herran kirjaa' kuljetetaan pään päällä ja pitemmät matkat se matkaa käärittynä kankaisiin ja arvoisellaan paikalla tyynyn päällä. Huomattava on myös niin sanottu hukam, joka tarkoittaa sattumanvaraista kohtaa Guru Granth Sahibista. Valinta tehdään aukaisemalla kirja summittaisesti ja sitä käytetään esimerkiksi lohduttavia sanoja etsittäessä, haettaessa ohjausta elämään tai valittaessa vastasyntyneelle lapselle nimi. Lapsen nimen ensimmäinen kirjain määräytyy siis tällä kohtalollisen jumalallisella valinnalla riippuen sivun ensimmäisen sanan alkukirjaimesta.

Khalsa – soturiopin, kuolemattomuuden ja k-kaupan perusteet

Ja niin kävi käsky – Guru Gobindin (1666-1708) sikhikaudella koettiin uskonnon painavin reformaatio khalsa-opin muodossa. Khalsa esiteltiin yleisölle 1699 soturiluokan initiaationa leviten tarkoittamaan koko sikhiläisyyden kannalta nykyään keskeistä pukeutumiskoodistoa. Kalseahkosta kirjallisesta muodosta piittaamatta, sen sanallinen alkuperä luoviutui arabian puhtaan ja vapaan merkityksistä.

Khalsa-opin omakseen ottanut sikhi nauttii kuolemattomuuden takaavaa amrit-juomaa, jota on pidetty Rigveda-kirjoitusten jumalallisesti päihdyttävän soman synonyyminä. Näin ollen sikhi on virallisin seremonioin hyväksytty osaksi kunnianarvoisaa pyhimys-soturiluokkaa. Ja ei muuta kuin miekkaa kalistelemaan... Initioitua seuraa tarkkaan määritelty joukko noudatettavia oppeja: vain yhden Jumalan palvominen, Guru Granth Sahibin lukeminen, sikhiyhteisöön kuuluminen ja toisten vilpitön auttaminen.

Khalsan riitit läpikäynyt sikhi ottaa omakseen niin sanotun viiden k:n pukeutumiskoodiston, kutsukaamme tätä vaikka k-kaupaksi. Kara tarkoittaa oikeassa kädessä pidettävää teräksistä käsikorua, kirpan seremoniallista lyhyttä miekkaa, kes hiuksia, partaa ja muuta karvoitusta, joita ei leikata ja joita hoidetaan vain kangaa eli pientä puista kammalla sekä viimeisenä kacchera, jolla tarkoitetaan vaatimatonta alusvaatteiden käyttöä. Kalsarien koristeellisuudesta kieltäytymisellä haluttiin painottaa vaatimattomuutta ja helpottaa elämää ratsailla ja taisteluissa. Kukapa haluaisi kaatua liian näyttävissä kalsareissa!

Buddhalaisuus

Buddhalaisuuden tarina ei varsinaisesti ole Buddhana nähdyn Siddhartha Gautaman (n.563-n.480 eKr.) tarina eikä Buddhan tarina ole kertomus buddhalaisuudesta. Kuinka niin selväpäisen ja valaistuneen tarina ja sitä seurannut uskonto, joka ei tietysti toiselta kantilta katsoen uskonto olekaan, voikaan kuulostaa näin hämärästi himmeältä. Kyse on tietysti yksinkertaisesta dharman opista eli luonnon laista, joka vuosisatojen ja parin tuhannen aikana on virrannut niin monen välikäden ja poliittisen rattaan kautta nykyisiin muotoihin, ettei sen järjestelmällistä ymmärtämistä ole aivan yksinkertaista enää edes hahmottaa. Onkin helpointa aloittaa selonteko buddhalaisuudesta uskontona Buddhan pohjalta. Vaikka yleisemmin Buddhalla tarkoitetaan ketä tahansa valaistunutta, on nimitys jäänyt elämään tässä yksittäistapauksessa väkevän henkilökultin muodossa. Myös tässä tekstissä yksinkertaistetaan asioita selventämispyrkimysten pyhittäessä keinot ja tarkoitetaan Buddhalla juuri tuota lukuisten kuvien loputtomasti hymyilevää, ikuisen myötätunnon kirittämää historiallista hahmoa, aiemman elämänsä Siddhartha Gautamaa. Buddha antanee meille anteeksi tämän pienoisen, silti tietoisen kauneusvirheen.

Buddhalaisuuden oppien mukaan kaikki syntymänsä saanut kokee myös väistämättömän tuhon. Pessimistisen uskonnon sijaan buddhalaiset usein toteavatkin sen olevan lähinnä realistinen. Se sai alkunsa eräänlaisena protestiliikkeenä hindulaista kulttuuria ja brahmaanien varsin voimallista valtaa vastaan. Myös uskonnon ulkoiset rituaalit, voimissaan ollut uhraaminen sekä ihmisiä syntyperän mukaan eriarvottanut kastilaitos saivat varhaisilta buddhalaisilta armotonta kyytiä. Jollain tasolla buddhalaisuuden voitiin nähdä toimineen aiemman uskontoperinteen puhdistajana, uuden liikkeen kannattajien päätyessä tuulettamaan vallalla olleen hindulaisuuden lukuisten haarojen paikallaan polkevaa ritualismia ja ulkokultaisuuteen kiintymistä.

Intiassa buddhalaisuus lähti kytemään polkuja ja pientareita ensin pienen seuraajajoukon kautta. Laajan ja tuolloin vielä varsin repaleisen Intian miltei viralliseksi uskonnoksi se kampeutui Maurya-valtakunnan kuninkaan Ashokan (304-232 eKr.) myötävaikutuksella. Sotahulluksi vieraantuneen Ashokan tajuttua veritekojensa kovan hinnan, hän kääntyi buddhalaiseksi ja sai pian sympaattisen johtajan arvonimen. Ashoka käytti huomattavia voimavaroja buddhalaisuuden levittämiseen ja levisihän se – kytemisestä kulovalkeaksi laajentuneet ilmiliekit puhalsivat 200-luvulla eKr. buddhalaisuutta pitkin Intian rannikkoja ja kukkuloita. Buddhalaisuus pysytteli Intian valittuna trendiuskontona kunnes vuoden 1200 paikkeilla liekki oli hiipunut kotimaan uskonkartastoilta lähes kokonaan.

Buddhalaisuus ehti kuitenkin levitä lukuisiin Aasian osiin. Nykyisen Sri Lankan, Kaakkois-Aasian ja Kiinan sekä Japanin seuduilla buddhalaisuus on uinut edelleen valtavirrassa ja levisipä se aikanaan jopa Indonesian saarille asti, joista muistutuksen meille tarjoaa esimerkiksi Borobudurin 800-luvulla rakennettu koristekakun muotoja epäilyttävästi haeskellut temppelimonumentti. Tiibetin tasangoille ja Himalajan vuoripuskurin suojaan buddhalaisuus löysi tiensä 600-luvulla ja palasi lopulta tiibetinbuddhalaisten pakolaisvirran myötä Intian vuorijonojen laitamille buddhalaisuuden täysympyrän sulkeutuessa.

Nykyisessä Intiassa merkttävin buddhalaisuuden muoto on epäilemättä niin sanottu vajrayana, joka haarana on tunnetuin olemalla juuri tiibetinbuddhalaisten valitsema suuntaus. Sitä pidetään usein mahayana-suuntauksen tantrisena muotona. Mahayana itse on buddhalaisuuden suurin ryhmittymä, joka painottaa kaikkien mahdollisuutta vapautua syntymän ja kuoleman kierrosta sekä boddhisatvojen, vapautukseen opettavien opettajien merkitystä. Kolmantena pääsuuntauksena tunnetaan theravada, jonka epäillään säilyttäneen eniten varhaisen buddhalaisuuden piirteitä ja joka esittäytyy myös joukosta vanhimpana – jo kunnianarvoisaan 2250 vuoden seniori-ikään ehtineenä.

Lopulta se, onko buddhalaisuudessa kyse uskonnosta vai filosofiasta on lähes puhtaasti tulkintakysymys. Esimerkiksi alkuperäisessä buddhalaisuudessa ei ollut jumalakäsitettä ja nykyisinkin suurimpaa osaa buddhalaisista oppisuuntauksista pidetään niin sanotusti ateistisen uskonnon mittoihin mahtuvana. Jumalan käsitettä ei suorastaan poispyyhitä, mutta niillä ei ole veto-tai äänioikeuksia ihmisen pelastumisessa. Edes Buddhaa ei sinänsä pidetä Jumalana, mikä kuitenkin on likimain unohtunut käytännön toimia ja palvomisriittejä tutkaillessamme. Keskustelu jatkuu 2500 vuotta Buddhan jälkeen ja usein foorumeilla joissa alkuperäiset lähtökohdat ja periaatteet on jo valitettavasti hukkuneet uskonnollisen dogman painosta.

Jainalaisuus

Jainalaisuutta voidaan hyvällä syyllä pitää täysimääräisenä Intia-ilmiönä. Sen kehityskaaren myyttinen tarina ulottuu miljoonien vuosien taa uskonnon ensimmäisten pyhien miesten vaiheisiin. Kyse on siis yhdestä maailman vanhimmasta uskonnosta, vaikka varsinaisiin uskonnon muotoihin jainalaisuus taputeltiin vasta noin 500 eKr. viimeisimän pyhän miehen Vardhamana Mahaviran (599-527 eKr.) aikana. Jonkinlainen protojainalaisuus voidaan ajoittaa ajalle jo ennen arjalaisten tuloa Intiaan noin 1750 eKr. Jainalaisuus ei ole koskaan levinnyt yksittäisen maahanmuuton lisäksi Intian ulkopuolelle pitkälti johtuen siitä, ettei se katso uskontoonsa kääntymisen olevan ensinkään mahdollista. Sielujen ja päitten käännytystyöstä kieltäytymisen kera se tekee väkevän pesäeron suurimpaan osaan maailman muista uskonnoista olemalla niin sanotusti ateistinen uskonto. Tämä vankalta paradoksilta haiskahtava nimitys ei sitä silti ole, jainalaisuus ei usko rukoiltavaan, auttavaan tai edes raipalla ja käsiraudoilla rankaisevaan korkeimpaan jumalmuotoon, joka päättäisi ihmisten kohtaloista. Jos korkeinta tekijää jainalaisuudesta haluaa lähteä etsimään sen löytää parhaiten ihmisen omasta vapautuneesta sielusta.

Edes jainalaisuus ei kuitenkaan ole 'jumalaton' uskonto, vaan hindulaisuuden sulattavassa voimassa Jumalia löytyy nykyään myös jainalaisuudesta. Merkittävää on kuitenkin se, ettei näitä Jumalia palvota, vaan palvonta kohdistuu ainoastaan 24 eläneeseen pyhän mieheen, vaikka heitäkään ei Jumalina suoranaisesti pidetä. Vaihtoehtoinen tarina kertoo yhden heistä olleen nainen, mikä tekee jainalaisuudesta omassa ajassaan jopa sukupuolisesti yllättävän tasa-arvoisen uskonnon, vaikka senkin uskonnon koodistossa on näkemyksiä joiden mukaan naisilla ei olisi esimerkiksi mahdollista saavuttaa vapautusta, nirvanaa. Mikäli kaikki tämä kuulostaa edes hitusen sekavalta, olet saamassa kuvan jainalaisuuden perimmäisestä pohjavirrasta ja ymmärtämässä jotain syvempää tästä ultralempeän pessimistisestä uskonopista.

Kuten intialaiselle uskonnolle siis kuuluu myös jainalaisuus omaa kimpun vankkoja paradokseja. Sen perustajana pidetään Mahaviraa, mutta toisaalta perustajina kunniotetaan 24 pyhää miestä, tirthankaraa. Tirthankara-hahmoihin uskomisen lisäksi sen rakennuspilareina toimivat kaiken elämän pyhänä pitäminen, luojan, jopa maailmansielun puuttuminen, usko jälleensyntymiseen ja karmaan eli ihmisten tekojen vaikutukseen jälleensyntymässä sekä usko kolmeen jalokiveen: oikeaan tietoon, uskoon ja käytökseen.

Eräs keskeinen jainalaisuuden piirre piilee niin sanotussa anekanta-asenteessa. Tämä oppi kietoo asiat monipuolisuuden verhoon nostaen esille painotuksen asioiden näkemisestä monista näkökulmista. Todellisuus on siis väistämättä monimuotoinen, mikä sekä ajatuksena että käytännön muodossa on ollut osana ansaitsemassa jainalaisuudelle vahvaa suvaitsevaisuuden leimaa. Jainalainen metafysiikka taas korostaa yksilön moraalista vastuuta, joka osaltaan heijastuu uskonnon ateistisissa piirteissä – yksilö ei voi rakentaa elämäänsä korkeamman voiman ympärille sillä sellaista ei sen uskon mukaan ole edes olemassa.

Nykyään jainalaisuuden suurimmat kannattajajoukot löytyvät Rajasthanista sekä Maharasthrasta. Koko maan yhteenlaskettu jainalaispäiden määrä on reilut kolme miljoonaa, silti prosenteissa kyse on alle yhdestä prosentista. Tämä kokonsakin puolesta maltillinen seuraajajoukko on kuitenkin tunnettu myös siitä, että he uskovat kaikella olevan sielu, myös sillä mikä kuolleelta näyttää. Varo siis sanojasi kun seuraavan kerran kynnät kivikossa sieluja tallomassa. Kivikosta maailmankaikkeuteen siirryttäessä huomaamme, että jainalainen jakaa kaikkeuden kolmeen tasoon eli lokaan. Alin loka merkitsee syvintä helvettiä, nimensämukaisestikin kenties vielä jotain lokakuista Suomen sohjolaakin pahempaa. Aikaisempien tekojensa kerryttämässä velkaisessa karmakierteessä pyörivät onnettomat joutuvat todennäköisesti johonkin seitsemästä helvetin nurkkauksesta. Parempaan kohtaloon jälleensyntyneet pääsevät keskimmäiseen tasoon eli ihmisten maailmaan ja parhaimmat paalupaikat karman karsinnoissa saaneet yltävät johonkin taivasten lukuisista kerroksista.

Buddhalaisuuden tapaan jainalaisuus muotoutui jo varhain eräänlaiseksi protestiliikkeeksi vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä vastaan. Pääasiallisin huomio keskittyi vallalla olleen hindulaisuuden muovaamaan kastilaitokseen, jota jainalaisuus ei hyväksynyt. Jainalaisuus on myös säilyttänyt varhaisen animistisen uskonnon piirteet muun muassa siinä, että se kunnioittaa kaikkea elävää. Tämä näkyy tietysti rankan käden kasvissyöntinä – ilmiönä jossa esimerkiksi juureksia ei voida syödä, koska ei voida olla täysin varmoja, etteikö perunamaalla touhutessa olisi vahingossa tullut tappaneeksi kasvimaan pientä eliökuntaa esimerkiksi matojen muodossa. Kuulostaako hulluudelta – niin tai näin kyse on jainalaisen perusprinsiipin kunnioituksesta. Kyseessä ei siis ole vain teon takana lymyävä aie, vaan myös laajempi kosmoksellinen vastuu tekojen, sanojen ja ajatusten takaa – ehkä jopa esimerkillinen yhteiskuntavastuu omista teoista.

Zarathustralaisuus

Muinaisesta Persiasta ponnistanut zarathustralaisuus alkaa olla henkitoreissa – optimistisimmatkin arviot pyörivät 100 000 uskon seuraajan suunnalla ja Intiassa lukumäärät ovat käyneet jyrkkään laskusuhdanteeseen. Rankimmat arviot ovat noin 35 000-50 000 parsin eli intialaisen zarathustralaisen tietämillä. Numerot ovat vain numeroita, mutta käytännössä Intiassa kato on luokkaa kuusi kuollutta yhtä syntynyttä kohti. Vahva syypää zarathustralaiseen tragediaan on omaehtoinen, uskontoon ei ole mahdollista kääntyä. Juutalaisuuden ja heimouskontojen jälkeen se onkin lähimpänä sukupuuttoa intialaisessa uskontojen kokoelmassa.

Ennen nykyajan uskonnollisia nälkävuosia zarathustralaisuus ehti kokea pitkän ja monivaiheisen vaelluksen synnyinseuduiltaan nykyisesta Iranista Intiaan ja myöhemmin muun muassa Yhdysvaltoihin. Uskonnon huomattavan pitkä suullinen traditio on vähintään yhtä pitkä kuin kulunut aika sen suuruuden päivistä. Ennen islamia se muodosti Persian valtionuskonnon 550-331 eKr. Itse uskonnon perustajan Zarathustran tai vaihtoehtoisesti Zoroasterin uskotaan eläneen noin 1700-1200 eKr. tehden siitä samalla uskonnollisen pelikentän varhaisimpia ilmestysuskontoja.

Intiaan zarathustralaisuus ankkuroitui 936 jKr. kohdattuaan vainoa ja verenvuodatusta kotimaassaan Persiassa. Intiassa uskonnon edustajia alettiin kutsua parseiksi, nimi joka on jäänyt elämään puhuttaessa Intian niemimaalla eläneistä profeetta Zarathustran seuraajista. Uskonto itsessään seuraa jonkinlaista negaation pohjavirtaa – siihen ei voi kääntyä, eikä siinä niin ollen tehdä lähetystyötä, siinä ei uskota jälleeensyntymiseen eikä sielunvaellukseen. Taivas ja helvetti ja niiden myötä tietysti kuoleman jälkeinen elämä sen sijaan löytyvät uskonnon kaanonista.

Zarathustralainen rukoilee päivittäin viisi kertaa, tehden sen rituaalisen tulen äärellä. Tuli vertautuu oikeudenmukaisuuteen ja sillä onkin tässä roolissa huomattava oikeamielisyyden polttoleima. Uskonnon polttaviin kysymyksiin kuuluu sen sijaan liekin alkuperä. Ihmisten kodeissa oleva liekki on keskeinen, mutta samalla sen verran yleinen, että sen voivat ja saavat nähdä myös ei-zarathustralaiset. Toista ovat pyhyysasteen pyhimmät eli pyhimpien temppeleiden pyhimmät tulet jotka nimetään usein voiton tuliksi eli atash bahrameiksi. Näitä liekkejä ei päästetä kenen tahansa näppejä nuolemaan, vaan ne on varattu ainoastaan zarathustralaisten silmille. Pyhiä tulia on maailmassa vain kahdeksan ja ne kaikki palavat edelleen uskontojen polttopisteenä toimivassa Intiassa.

Zoroasterin eli Zarathustran seikkailut uskonnollisella hiekkalaatikolla

Zoroaster eli Zarathustra oli persialaisen pappisperheen jälkeläinen aikoina jotka nykyisen Iranin alueella muistetaan sodankäynnin ja jatkuvan tuhoamisvimman hullutteluista. 1700-1200 eKr. liikkumavaraan sijoittunut Zarathustra näki ja koki ajan vallattoman väkivoiman ja verikylvyt. Näiden epätäydellisyyksien pariin joutuneena hän aloitti moraalisten mietintöjen sarjan, hyvän ja pahan todellisen luonteen tutkaamisen. Vuoristoon vetäytynyt Zarathustra jatkoi pohdiskelujaan ja löysi itsensä pyhien näkyjen ja ilmestysten vallasta – ensimmäisenä häntä tervehtikin Vohu Manahenkeli, joka lähti oppaaksi matkalla taivaaseen – uusi uskonto oli syntynyt. Tämän opin pohjapiirrokset löivät kättä monoteistisen näkemyksen kanssa, jonka mukaan olemassa oli vain yksi Jumala – Ahura Mazda. Zarathustralle Ahura Mazda näyttäytyi ikuisena, kauttaaltaan hyvänä, oikeudenmukaisena ja viisaana, muttei silti kaikkivoipana. Enkelinsä johdatuksella Zarathustra tapasi viimein Jumalansa taivaaseen matkatessaan. Kyse oli liekin muotoon itsensä tempaisseesta Ahura Mazdasta, mikä painavalta osaltaan selittää zarathustralaisuuden kiihkomielisyyden liekkejä kohtaan.

Jotta Zarathustran alulle laskema monoteistinen uskonto olisi saavuttanut täydellisen kokonaisrakennelman, täytyi olemassa olla myös pahuutta kuvastanut vastus Angra Mainya. Pahan voittamisessa on useista uskonnoista poiketen myös ihmisellä suuri rooli ja vastuunkantamus, onpa ihminen jopa Ahura Mazdan jaloin luomus, joka voi vastustaa pahaa oikein teoin ja ajatuksin. Niitä siis vaalikaamme.

Lisätulta pyhimpiin purjeisiin tarjoaa vielä se, että tulien on tultava salamaniskusta, mikä lienee sangen haastavaa valjastettavaa. Eipä siis ihme, että zarathustralaisia on pidetty aikojen saatossa tulten palvojina, vaikka tulella leikkiminen onkin vain osa rituaalista ja symbolista puolta tässä ikiaikaisessa uskonnossa.

Vaikka zarathustralaisuus on jäänytkin usein paikallisen valtauskonnon jalkoihin kuten sille kävi esimerkiksi sen alkukodissa nykyisen Iranin alueella sekä Itä-Afrikassa, on se silti löytänyt Intian uskonnollisesta ekumeniasta tarvittavan turvapaikan. Zarathustralaisuus on myös poikkeava uskonto intialaisessa vertailukohdassa olemalla lähes 95 prosenttisesti kaupungistunut. Jo hyvän aikaa sen lukumäärällinen pääkaupunki on ollut Mumbai, joka vielä 1970-luvulla oli kovassa nousussa asuttamassa zarathustralaisia – tilasto joka viime vuosikymmenten negatiivisissa laskumäärissä on huomioitava varsin poikkeavaksi pyhän valon ellei jopa tulen pilkahdukseksi.

Heimouskonnot – alkuperäisen Intian alkuperäistä uskontoa

Intian uskonnollisessa perimyskiistassa hindulaisuutta pidetään yleensä sen näkyvyyden, äänekkyyden ja prosentuaalisen enemmistöaseman myötä myös historiallisesti vanhimpana uskontona. Hindulaisuuden ikäjana on toki äärimmäisen venyvä ja uskonnon noteeratun sulauttamiskyvyn ansiosta sen pitämistä lähes ikiaikaisena on lähes liiankin herkullista, mutta myös harhaanjohtavaa.

Ennen arjalaisten ja dravidakansojen yhteentörmäyksestä syntynyttä hindulaisuutta oli olemassa myös niin sanottu vedauskonto sekä ainakin osittain sitäkin edeltänyt heimouskontojen joukko. Koska kyse ei ole yhdestä yhtenäisestä uskonnosta on huomattava, ettei heimouskonnoille ole myöskään yleisesti juurtunut mitään yhdenmukaistavaa ja pelkistävää nimeä – kenties hyvä niin. Koska kyseessä on laaja joukko erilaisia uskontoja ilman nimiä on myös todennäköistä, että tästä syystä ne on syrjäytetty intialaisten uskontojen selonteossa marginaalisille reunamille. Samalla on korostettu jo sinänsä iäkästä, mutta usein silti keinotekoisesti yhtenäistä hindulaisuuden perinnettä, mitä sitäkään ei ole aivan kitkatonta kiikaroida kasaan.

Heimouskontojen edustajia voidaan jo raskain perustein pitää Intian alkuperäiskansoina, joista intialaisen kulttuurin suurennuslasilla myös nimitystä adivasi käytetään. Uskonnollisesta kulttuurista katsottaessa ne edustavat yleisesti vahvaa animismia. Esimerkiksi Nagalandin osavaltiosta ponnistavat Naga-heimon jäsenet palvovat maanjäristyksen Jumalaa maan luojana. Vuosisatojen ja -tuhansien juoksussa heimouskonnot ovat joutuneet kuitenkin puristuksiin määrällisesti voimakkaampien uskontojen – yleensä hindulaisuuden kanssa. Suorana seurauksena on ollut joidenkin heimouskontojen näivettyminen osaksi hindulaisuutta, joskin myös hindulaisuus on saanut heimouskonnoilta vaihtokauppatavaroita kuten itäisen Intian Jagannath-Jumalan. Pikimustan, lähes sarjakuvamaisen ja ulkoiselta olemukseltaan sulostuttavan Jagannathin alkuperä on paikannettu juuri heimouskontojen varhaiseksi jumaluudeksi. Myöhemmin hindulaisuus omaksui vastaväitteittä Jagannathin jumaltarustoonsa Vishnun muotona ja maailman herrana.

Yleensä heimouskonnoissa pulpahtelevat esiin muutamat keskeiset teemat, joiden toteutumista pidetään merkkinä heimouskonnosta. Tällaisia ovat esimerkiksi usko manaan tai bongaan eli luonnonvoimaan joka vaikuttaa normaalin ymmärryksemme tuolla puolen sekä mystisenä tekijänä esimerkiksi sateiden, tulvien ja villieläinten liikuttajana. Myös animismi, sielun kuolemattomuuteen uskominen sekä uudelleensyntyminen kuuluvat heimojen pirtaan. Vahva usko yliluonnolliselta vaikuttavaan taikuuteen sekä eläin- tai kasvipohjaisiin pyhiin ja kunnioitettuihin toteemeihin lyövät nekin leimansa heimouskontojen kollektiiviseen erityisluonteeseen.

Numeraalisesti merkittävin heimojen keskittymä sijoittuu Intian koillisiin ja itäisiin osiin. Tältä alueelta ponnistaa myös rikkaan heimokulttuurin kenties tunnetuin, mutta myös suurin ryhmittymä santhalit. Santhalit pitävät Thakurji-nimistä Jumalaa koko universumin ylivoimallisena komentajana mutta palvonta ja käytännön ritualistinen toiminta keskittyy kuitenkin useiden merkittävien henkien ja luonnonvoimien piiriin. Intian läntisen ja keskisen alueen heimokulttuuria edustavat sen sijaan bhilit, joiden Jumalten joukkue koostuu henkilökohtaisesta pääjumalasta Bhagavanista sekä pienempien vahvasti luontoon kiinnittyneiden luottojumalien joukosta. Todat taas edustavat eteläisen Intian huomattavinta heimoa. Erityispiirteinä tällä Tamil Nadun Nilgiri-kukkulaseutuja asuttavalle heimolle on kukkulajumalten palvominen. Kokonaisuudessaan todien uskonnossa on noin 1600-1800 Jumalaa, mikä tekeekin siitä varsin jumalrikkaan uskonnon – hindulaisuuden miljooniin tosin on vielä matkaa.

Vaikka heimouskonnot tavataankin tapailla yhdeksi epämääräiseksi varhaisuskontojen kokonaisuudeksi, on syytä huomata ettei tällaisiin yksinkertaistuksiin kannata liiaksi takertua. Mikäli heimouskontojen monet kasvot ja miljoonat tarinat kiinnostavat ei tutkimusmatkailu ja asiasta selvää ottaminen ole kiellettyä. Päinvastoin laajemman kulttuurillisen ymmärryksen ja ovien avaamisen voi aloittaa esimerkiksi matkaamalla hiljalleen aukeavaan Arunachal Pradeshiin tai vierailla varovasti ja luonnollisella kunnioituksella Odishan heimokeskuksissa.

Ateismi ja agnostismi Intiassa

Intian uskonnollisen painovoiman käydessä päälle voi olla vaikeaa ymmärtää, että tämän valtavan kulttuuritsunamin syleilyyn mahtuu myös erittäin vahva ateismin periaate. Päivittäisen ritualistisen ja kirjavan uskonnollisen tykityksen voi kokea niin jyrkäksi, ettei kaikessa hiljaisuudessa elävää filosofista ateismia ja agnostismia välttämättä tahdo ensimmäisenä tunnistaa. Yhtä kaikki historian sivulehdillä nämä epäilevät tuomaat elävät ja voivatpa jopa kohtuullisen paksusti. Muinaista intialaista oppiperinteen sarkaa auraava huomaa pian, että tästä kulttuurista on löytyvä itse asiassa enemmän ateistisia sekä agnostisia tekstejä kuin minkään muun sivilisaation huomattavasta historiasta.

Eräs painavin ateistisen perinteen jalanjälki löytyy samanaikaisesti buddhalaisuuden kanssa kehittyneestä charvaka-liikkeestä. Myös lokayata-nimellä tunnettu ateismin 500-luvulta eKr. lähtölaukauksensa saanut liike on tullut huomatuksi materialismista sekä elämän janoisesta hedonismista. Ateismi charvakassa tulee esille parhaiten sen torjuessa jumalalliset selitysteoriat ja vaihtoehdot – painopiste on koetussa, havaitussa maailmassa, sen ulkopuolista ei charvakan mukaan ole olemassa. Ateismia on pyritty laajentamaan käsitteellisesti myös intialaisten uskontojen toimialueille. Buddhalaisia ja jainalaisia on pidetty uskonnonhistorian käsitesolmujen takia ateistisina, mikä perustuu luojajumalan puuttumiseen ja muilta osilta perinteisten jumalnäkemysten huomattavaan erilaisuuteen.

Ehdottomuudeltaan maltillisemmalla agnostismin haaralla on vielä ateismiakin syvemmät uurteet