Talosta mökkiin, mökistä tehtaaseen: Iida Maria Rämän elämä 10.5.1872 – 7.1.1938

By Pirkko Mäntynen

Talosta mökkiin, mökistä tehtaaseen - teos kertoo Iida Maria Rämän ja hänen sukunsa tarinaa 1800-luvun lopulta 1900-luvun alkuvuosikymmeniin. Päähenkilö ja hänen sukulaisensa elivät Valkealan pitäjässä, josta Kuusankoski ja Kouvola irtautuivat 1920-luvun alussa.

Iida Maria syntyi maalaistalon pojan vanhimpana lapsena ja vietti lapsuutensa turvatuissa oloissa suurperheen parissa. Teoksessa kuvataan tarkasti entisajan maalaiselämää luontaistaloudessa. Lähes kaikki, mitä perheessä tarvittiin, tehtiin itse. Pienestä pitäen Iida oppi tekemään talon naisille kuuluvia töitä; hoiti nuorempia lapsia, eläimiä, kasvimaita ja perheen ruokahuoltoa. Nuoruus oli hauskaa aikaa, mutta se loppui nopeasti avioitumiseen taloon töihin tulleen miehen kanssa. Runsaan kahdenkymmenen vuoden aikana Iida synnytti kahdeksan lasta.

Kun lapsia oli viisi, Iida muutti perheineen synnyintalostaan naapuripitäjään, pieneen miehensä rakentamaan mökkiin. Iidan ikääntyvät vanhemmat muuttivat perheen mukana. Elämä oli lasten synnyttämistä, vauvojen ja pikkulasten hoitoa ja vanhempien ja puolison sairastuttua heistä huolehtimista heidän kuolemaansa saakka. Köyhyys oli ankaraa. Velkaannuttiin kauppoihin, ja lapset joutuivat hyvin nuorina ansioon talollisille, lapsenlikoiksi, pikkupiioiksi, paimeniksi ja renkien apulaisiksi.

Kun vanhemmat ja puoliso olivat kuolleet ja vanhimmat lapset jo aikuisia, Iida myi mökin ja muutti Saarentoon, pitäjän eteläosaan. Työpaikka löytyi Lappakosken villatehtaalta. Myös lapset työllistyivät tehtaisiin.

Iida Marian ja hänen perheensä kuvaus perustuu pääasiassa elämäkertatietoihin. Tärkeää on myös se, että naiset kerrankin asettuvat sukuhistoriassa pääosaan. Suvun tarinaan liittyy saumattomasti taustoittavaa yhteiskunnallista ja poliittista historiaa.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Feb 7, 2022
• ISBN: 9789528099925

Pirkko Mäntynen

Olen eläkkeellä oleva yliopistonlehtori. Kirjan päähenkilö, Iida, on minun isoisoäitini. Ennestään en tiennyt hänestä juuri mitään ja siksi jouduin tekemään paljon taustatyötä. Sukututkimuksen avulla selvitin Iidan perhesuhteita ja sukulaisia ja kirjallisuuden kautta hahmotin entisajan maalaiselämän piirteitä, elinympäristöä, ihmisten työtä ja toimintaa. Työaikanani sain tutkijakoulutusta, josta on ollut hyötyä taustatyön tekemisessä.

Book preview

Esipuhe

Tämän kirjan tarkoitus on kertoa Iida Maria Rämän os. Maunon elämän vaiheista. Iida syntyi 10.5.1872 Valkealan pitäjän Inkerilän kylässä ja kuoli 7.1.1938 Kuusankoskella.

Iida oli minun isoisoäitini, äitini isän äiti. En ole koskaan häntä tavannut, hän kuoli ennen minun syntymääni. Aikaisemmin en myöskään tiennyt hänestä juuri mitään, en edes nimeä. Siteet äidin puoleiseen sukuun lähes katkesivat perheeni muutettua Kouvolasta 1945 toiselle puolelle Suomea.

Kiinnostus äitini sukujuuriin syntyi noin kymmenen vuotta sitten, kun halusin selvittää äidin valokuvista, keitä ne esittävät. Äidin eläessä valokuvat eivät kiinnostaneet. Kouvolassa äitini serkku, Kyllikki, oli silloin vielä elossa ja 84-vuotias. Kyllikin tapaaminen pani liikkeelle pitkän prosessin, jonka tuloksena tämä kirja on syntynyt.

Kyllikki oli lapsena ollut mummon hoidossa ja osasi kertoa taustastamme kiinnostavia asioita. Iida-mummon elämänkaari alkoi hahmottua. Kyllikin lisäksi otin heti yhteyttä myös Kouvolassa asuvaan serkkuuni, äitini veljen tyttäreen Arjaan. Ilman hänen apuaan ei tätä kirjaa olisi koskaan syntynyt. Arja osasi kertoa lähteistä, joista minulle tärkein on ollut Seppo Tohkan laaja sukuteos, Valkealan Kuokka sukua (2007). Muita keskeisiä lähteitä ovat olleet Heimo Pohjalaisen Tottovalkkoo ja perinnepiirien kokoama Saarento ja Jokela, kylät kuin veljekset sekä Veikko talven Valkealan kirja, johon hän on koonnut Väinö Vaaran keräämän aineiston Valkealan asukkaiden elämästä 1800-luvulla. Nämä teokset yhdessä Valkealan kirkonkirjojen ja henkikirjojen kanssa ovat ohjanneet kirjoittamistani. Myös Valkealan pitäjän historiat I – III olivat tärkeitä lähteitä kuvatessani pitäjän yhteiskunnallisia ja poliittisia muutoksia 1900-luvun alussa. Faktalähteiden tietoja olen täydentänyt fiktiivisillä aineksilla.

Kyllikin lisäksi Iidan nuorimman lapsen, edesmenneen Allin tytär Maila on osannut kertoa suvun ihmisistä ja pienistä sattumuksista ja tapahtumista. Näitä olen sijoittanut tarinaan. Jotakin muistan myös vuonna1991 kuolleen äitini puheista.

Koska en tiennyt juuri mitään Iidan elämästä, turvauduin kirjallisuuden antamaan kuvaan elämästä Valkealan maaseudulla 1800-luvun loppupuolelta 1900-luvun alkuvuosikymmeniin. Kirjan ihmiset ovat olleet todellisia, ja syntymä- ja kuolinajat ovat peräisin sukukirjasta ja kirkonkirjoista.

Kirjan ensimmäinen osa kuvaa lähes pelkästään maatalon elämää, olosuhteita ja töitä vuodenkierron aikana 1800-luvun lopun Valkealassa. Halusin kertoa, millaiseen elämään Iida syntyi. Ensimmäisen osan päähenkilö on Iidan äiti, Maria. Hänen kokemustensa myötä yritän valaista 1800-luvun köyhän maaseudun naisen elämää, työtä ja ihmissuhteita.

Toinen osa kertoo Iidan lapsuudesta ja nuoruudesta. Tässä olen joutunut pitkälti turvautumaan kuvitteluun.

Kolmas osa sisältää Iidan avioitumisen ja lasten syntymisen. Perhe asui Iidan kotitilalla yhdessä muun suvun kanssa. Neljäs osa kuvaa aikaa, jolloin Iida yhdessä miehensä, lastensa ja vanhempiensa kanssa on muuttanut pieneen mökkiin Rämälän kylään.

Viidennessä osassa Iidan puoliso ja vanhemmat ovat kuolleet ja lapset kasvaneet aikuisiksi. Iida on muuttanut Valkealan maaseudulta lähelle pitäjän tehdaskyliä ja mennyt Lappakosken villatehtaalle töihin.

Joensuussa 25.5.2021

Pirkko Mäntynen

Iida Maria Rämän jälkeläisille

Iida Maria Rämä os. Mauno, 10.5.1872 – 7.1.1938

I ELÄMÄÄ 1800-LUVUN MAALAISTALOSSA

II LAPSUUS JA NUORUUS

III PERHE-ELÄMÄÄ

IV MÖKKILÄISENÄ RÄMÄLÄSSÄ

V LAPPAKOSKEN VILLATEHTAALLA

Iida Maria Rämän os. Maunon isovanhemmat, vanhemmat ja lapset

Maunon tilan isäntä Jeremias Eliaksenpoika Mauno,s. 1814, k. 1888

1. puoliso Maria Kola, s.1818, k. 1858.

2. puoliso Anna Sofia, s. 1830, k. 1904

Jeremiaan ja Maria Kolan lapset:

Anna Jeremiaantytär, s. 1844

Mikko Jeremiaanpoika, s. 1847, Iidan isä

Kaisa Jeremiaantytär, s. 1850

Taneli (Daniel) Jeremiaanpoika, s. 1854

Isak Jeremiaanpoika, s. 1856

Jeremiaan ja Anna Sofian lapset:

Anna Leena Jeremiaantytär, s.1862

Aatami (Adam) Jeremiaanpoika, s. 1867

Eeva Stiina Jeremiaantytär, s. 1865, k.1872

Eeva Stiina Jeremiaantytär, s. 1873

Iidan vanhemmat:

Isä Mikko Jeremiaanpoika, s. 1847. Äiti Maria Thomaksentytär Skarin, s. 1838. Mikon ja Marian lapset:

Iida Maria Mikontytär, s. 1872, tarinan päähenkilö

Vilhelmiina Mikontytär, s. 1878

Herman Mikonpoika, s. 1882, k. 1883

Iidan mummo, äidinäiti, Anna Liisa Filipintytär Skarin, s. 1808, k. 1879.

Iidan äidin veli, David Thomaksenpoika, s. 1832, kulkevainen.

Iida Mikontytär Mauno ja Taavi (David) Eerikinpoika Rämä solmivat avioliiton 26.12.1890

I ELÄMÄÄ 1800-LUVUN MAALAISTALOSSA

1. luku

Kevät ja kesä 1872

Toukokuisen yön pimein hetki oli jo ohi, kun Maria heräsi vauvan ääntelyyn. Muutaman viikon ikäinen tyttövauva oli jälleen nälkäinen. Aviomies Mikko nukkui sivusta vedettävän puusängyn toisella laidalla sikeästi. Maria nousi hiljaa imettämään vauvaa, esikoistaan. Mikon täytyi saada levätä. Maalaistalon kevättyöt olivat alkaneet ja työpäivät olivat pitkiä ja raskaita.

Tuvan hiljaisuudessa kuului vain vauvan tuhinaa ja maiskutusta. Varhaisen aamun lempeä hämäryys täytti suuren tuvan. Nyt se näytti suorastaan autiolta, koska suurin osa Maunon suurperheestä oli siirtynyt aittoihin tai muihin piharakennuksiin nukkumaan. Mikolla oli neljä sisarusta. Vanhin, Anna, oli 28-vuotias ja nuorin, Iisak, 15-vuotias. Anna oli raskaana. Lapsi syntyisi joskus heinäkuussa. Hämmentävä seikka oli se, että lapsi oli avioton. Isä varmaan tiedettiin pienessä maalaiskylässä, mutta Marialle, muualta tulleelle miniälle, ei kerrottu. Ei hän kyllä vielä juuri ketään tuntenutkaan. Perhe ei ainakaan näkyvästi rangaissut tyttöä. Hän asui edelleen kotona ja teki talon töitä siinä missä muutkin.

Marian appiukko, Mikon isä Jeremias, oli toisessa avioliitossa. Ensimmäinen vaimo, Mikon ja hänen sisarustensa äiti, oli kuollut nuorimman lapsen, Iisakin ollessa vain kaksivuotias. Jeremias meni välittömästi uuteen avioliittoon; lapsille tarvittiin hoitaja ja naistyövoimaa taloon. Anna Sofia oli kuusitoista vuotta miestään nuorempi. Heillä oli nyt kolme lasta. Anna Leena oli kymmenvuotias ja Aatami viisi vuotta. Seitsemänvuotias Eeva Stiina oli juuri nyt kovin sairas ja nukkui vanhempiensa kanssa kammarissa.

Kylmimpään talvisaikaan tuvassa oli ahdasta. Suurperheeseen kuului myös Jeremiaan kaksi veljeä, Jaakko ja Manu, perheineen ja Jeremiaan serkku Taneli vaimoineen ja lapsineen. Jeremias, Jaakko ja Manu olivat isänsä Eliaksen vuonna 1858 tapahtuneen kuoleman jälkeen pari vuotta yhdessä hallinneet taloa, mutta vuonna 1860 vanhimmasta, Jeremiaasta, tuli isäntä. Kuitenkin veljet ja serkku perheineen asuivat edelleen talossa. Jeremias oli jo 58-vuotias ja Jaakko-veli viisi vuotta nuorempi. Jaakolla oli seitsemän lasta, viisi poikaa ja kaksi tyttöä. Vanhin oli 22-vuotias, nuorin seitsemän vuotta. Jeremias ja Jaakko hoitivat toistaiseksi yhdessä talon ja viljelemisen.

Kolmas veli Manu, kaksi vuotta Jaakkoa vanhempi, oli valinnut ammattinsa toisin, hän oli räätäli. Hän kulki kylällä taloissa, minne hänet tilattiin tekemään varsinkin päällysvaatteita, joita eivät naiset pystyneet tai ehtineet ompelemaan. Hänestä oli myös suuri hyöty koko suvulle, jonka ammattitaitoa vaativat vaatteet hän ehtiessään ompeli. Manulla oli kolme poikaa, 27-vuotias Erik, 20-vuotias Sylvester ja 13-vuotias Elias. Manu oli jo isoisä, Erik oli naimisissa, ja hänellä oli parivuotias tytär. Toinen lapsi syntyisi syksyllä. Manu pyrki eroon Maunon suurtaloudesta. Hän oli rakentamassa taloa omalle perheelleen, lapsilleen ja näiden perheille. Jeremiaan serkku Taneli oli myös toisessa avioliitossa itseään paljon nuoremman naisen kanssa. Tanelin kolme lasta olivat 19-, 17- ja 8-vuotiaat. Myös Taneli vaimonsa kanssa suunnitteli itsenäisempää asumista. He aikoivat rakentaa torpan.

Vielä tilan asukkaisiin kuului Anna Liisa, Marian 64-vuotias äiti, leski, ja Marian nelikymppinen veli, David. He asuivat pienessä erillisessä mökissä, kuitenkin Maunon tilalla.

Tuvassa oli hiljaista ja rauhallista. Marian ja Mikon tyttövauva oli viikon vanhana saanut nimen, Iida Maria. Sitä varten piti mennä kirkolle. Lasten kastaminen tapahtui kirkossa, vain kaikkein kylmimpänä aikana pitäjäntuvassa tai pappilassa. Onneksi oli toukokuu pitkällä eikä ollut kylmä. Kirkolle oli matkaa Inkerilän kylästä kymmeniä kilometrejä. Vain kummit käyttivät lapsen kasteella, koska vanhan ajattelutavan mukaan synnyttänyt nainen oli saastainen eikä saanut liikkua kodin ulkopuolella, ei myöskään valmistaa ruokaa tai hoitaa karjaa eikä käsitellä maitoa. Vasta kirkottaminen, joka tapahtui noin kuusi viikkoa synnytyksen jälkeen, puhdisti naisen. Sen jälkeen hän oli vapaa liikkumaan, käymään kirkossa ja ehtoollisella. Tavasta oltiin kyllä luopumassa. Karjatalouden voimistuttua synnyttänyt nainen ei suinkaan voinut pysytellä kuutta viikkoa erillään tavanomaisista askareistaan. Niinpä oli alettu ajatella, että mahdollisimman pikainen paluu arkisiin töihin puhdisti naisen saastaisuudesta.

Maria oli syntynyt 19.9.1838 Valkealan naapuripitäjässä, Elimäellä, Haapalan kylässä. Isä oli Thomas Andersson Skarin, Marian syntymän aikoihin puusepän töitä tekevä tilaton mies. Äiti, Anna Liisa Filipintytär oli 30-vuotias synnyttäessään Marian. Marialla oli kaksi vanhempaa sisarusta, veli David ja sisko Anna. Perhe muutti Elimäeltä Valkealaan 1846. Thomas elätti perheensä muonatorpparina mm. Ruotsulassa, mutta ainakin vuodesta 1855 alkaen Valkealan hovin Ollarin torpan muonamiehenä. Rippikirjan mukaan Maria toimi piikana 1850-luvun alkupuolella Jokelassa, Holmin tilalla, pastori Erik Wahlbergin ollessa isäntänä. Tällöin Maria oli 13–15-vuotias. Myöhemmin Marialla oli piikapaikkoja mm. Ruotsulan Aholan talossa, jossa myös isä oli ollut muonatorpparina.

Rippikirja kertoo, että Maria muutti Pietariin 1860-luvun loppupuolella. Miksi ja mitä tekemään, ei ole selvää, mutta voi arvailla. Vuodet 1866–68 olivat Suomessa nälkävuosia. Vaikeat ajat alkoivat jo vuonna 1862. Koko vuosikymmeneen mahtui vain muutama ilmaston puolesta lähes normaali vuosi. Muutoin talvet olivat ankaria ja pitkiä, kesät kylmiä ja sateisia, joskus hyvin kuumia ja kuivia. Säännöllisesti halla vieraili aikaisin syksyllä ja sato, jos ei aivan tuhoutunut, kärsi pahasti. Leipä oli 1800-luvun maaseudulla tärkein ravinnon lähde, ja vaikeimpina katovuosina 1867–68 viljan puute johti nälänhätään. Kuolleisuus nousi Valkealassa – kuten koko Suomessa – korkeammalle kuin mitä se oli ollut sataan vuoteen. Myös avioliittoja solmittiin tavallista vähemmän ja syntyvyys romahti. Luonnollinen väestönkasvu kääntyi 1868 miinuksen puolelle. Riittämätön ja väärä ravinto heikensi ihmisten vastustuskykyä, ja kiertelevät kerjäläisjoukot levittivät tauteja, varsinkin lavantautia.

Ehkä Maria toimi piikana perheessä, joka muutti paremman elämän toivossa Pietariin. Tai hän lähti piikatovereittensa kanssa etsimään työtä ja leipää suuresta kaupungista. Joka tapauksessa hän joutui muuttamaan takaisin Valkealaan jo vuonna 1870. Syynä on ilmeisesti ollut isän kuolema 12.4.1870. Kuolinsyyksi on merkitty angiina. Isän kuolema merkitsi, että äiti menetti oikeutensa asua muonamiehen torpassa. Marian piti tulla huolehtimaan äidistä.

Vauva oli nukahtanut. Maria nosti sen kehtoon oman vuoteensa viereen ja meni itsekin pitkälleen. Siunattu asia, että lapsi syntyi keväällä. Jos olisi keskitalvi, joutuisi yöllä lapsen herätessä pilkkopimeässä haparoimaan tulta, kun pitäisi vaihtaa vauvalle kuivaa. Vauvan itku häiritsisi myös muita tuvassa nukkujia. Tärkeämpi asia oli kuitenkin, että kesäaikaan ihmisten ruokatalous koheni. Sillä oli merkitystä imettävälle äidille. Kun lehmät pääsivät ulos, ne alkoivat lypsää. Talvisaikaan lehmien ruokinta oli puutteellista ja ne menivät umpeen. Myös pyykille päästiin Hangasjärven rantaan ja kesätuulessa vauvan rievut kuivuivat nopeasti.

Maria pani kätensä ristiin ja tunsi syvää kiitollisuutta lapsesta, miehestään ja uudesta kodistaankin. Maria ja Mikko oli vihitty 1.1.1871, lähes puolitoista vuotta sitten. Vain lapsen sukupuoli oli aluksi suuri pettymys kaikille. Poikia toivottiin siksi, että he jäivät työvoimaksi taloon, ja miniän myötä työvoima edelleen karttui. Tyttö tuli, tyhjä tuli. Tytöistä oli apua niin kauan, kun he asuivat kotona, mutta ennen pitkää he avioituivat ja veivät työpanoksensa miehensä kotitilalle. Kaiken lisäksi heille piti vielä maksaa myötäjäisiä.

Maria ei palannut mielellään Pietarista kotiin. Hän oli vasta päässyt asettumaan suureen kansainväliseen kaupunkiin, joka oli maalaistytölle sekä pelottava että kiehtova. Hän oli nähnyt ja oppinut paljon uutta, mutta hän olisi halunnut oppia vielä paljon enemmän. Isän kuolema oli ankara isku. Isä oli kyllä jo 65-vuotias, mutta oli ollut terve Marian lähtiessä Pietariin. Äitiä ei kuitenkaan voinut hylätä. Aikuisten lasten ehdoton velvollisuus oli huolehtia iäkkäistä vanhemmistaan. Maria oli myös kiintynyt äitiinsä ja halusi pitää tästä huolta. Mutta oman elämän puolesta vähän huokaisutti.

Juuri vuonna 1870 oli saatu valmiiksi rautatie Helsingistä Kouvolan kautta Pietariin. Rataa rakennettiin suurina nälkävuosina hätäaputöinä, ja sitä on kutsuttu myös nälkäradaksi tai luuradaksi. Rakentajat olivat nälän ja sairauksien heikentämät, ja monet kuolivat työnsä ääreen. Mutta valmis rata oli hieno. Kouvolan kylästä ei ollut pitkä matka kotiin Valkealan hovin torpalle. Matkan aikana Maria oli pohtinut, miten hän järjestäisi toimeentulon äidille ja itselleen. Huolta aiheutti myös vanhempi veli David, jonka oli vaikea asettua mihinkään paikoilleen. Kulkurielämästään tämä oli joutunut myös käräjille ja rangaistuslaitokseen Viipuriin. Tiettävästi hänet oli nyt vapautettu ja hän oli kotona. Maria pohti, että itsensä hän pystyisi piikana elättämään, mutta entä äiti ja veli. Avioliitto olisi ratkaisu, mutta kuka huolisi hänet? Hän oli jo yli kolmenkymmenen, vanhanpiian iässä. Marialla oli kyllä pitkän piikauransa ansiosta säästöjä ja hyvät vaatevarastot, jotka hyvinkin vastasivat myötäjäisiä, mutta hän toisi avioliittoon mukanaan äitinsä ja ehkä myös hulttioveljensä. Maria pudisti päätään: häntä suorastaan nauratti, miten huono kauppa hän olisi.

Avioliitot olivat 1800-luvun maalaisyhteisöissä vanhempien järjestämiä ja perustaltaan hyvin käytännöllisiä; romantiikalla ei ollut sijaa. Tärkein puolison valintaperuste oli tämän työkyky, naisten tapauksessa ehkä myös sopuisa luonne. Varallisuuskaan ei merkinnyt niin paljon. Marialla ei ollut enää isää, joka olisi järjestänyt naimakaupan. Mutta kun Maria tuli kotiin, hän sai huomata, että järjestelyjä oli tehty. Koska mökistä oli lähdettävä, Anna Liisa-äiti oli mennyt puhumaan huolistaan seurakunnan papille. Kirkkoherra Blåfield ja kappalainen Stenroth olivat nälkävuosina tehneet kaikkensa ihmisten hädän lievittämiseksi, ja monet anojien laumat olivat heidän toimestaan saaneet apua. Tästä syystä Anna Liisakin uskalsi lähestyä kirkonmiehiä.

Papit ymmärsivät varsin hyvin lesken hädän ja myös Marian tilanteen. Koska he liikkuivat koko laajan pitäjän alueella, he lupasivat pitää silmänsä auki, jos jokin mahdollisuus perheen elatukseen löytyisi. He kyllä muistuttivat, että avioliittomarkkinoilla oli sillä hetkellä kovin vilkasta. Nälkävuosien aikana avioliittoja oli solmittu vähemmän kuin koskaan aikaisemmin. Vaikeina aikoina nuorillakin ihmisillä oli niin paljon muita huolia, että naimisiin menoa ei edes harkittu. Osittain tästä syystä Mariankin etsikkoaika oli mennyt ohi. Tänä vuonna avioliittoja oli jo nyt solmittu huomattavasti enemmän kuin aikaisempina vuosina samaan aikaan, ja vuoden loppua kohti tahti näytti kiihtyvän. Toisin sanoen, sopivista puolisoehdokkaista alkoi olla pulaa.

Maria ei tiennyt, mitä kautta Anna Liisa-äiti ja Jeremias Mauno loppujen lopuksi tapasivat neuvotellakseen lastensa naimakaupasta. Olivatko papit asialla, vai järjestivätkö tapaamisen naapurit ja ystävät kartanon torppien alueella, missä kaikki tiesivät lesken ahdingon? Mutta miksi puoliso etsittiin Kangasrannasta, kaukaisesta Inkerilän kylästä, jonne kirkonkylästä oli matkaa linnuntietäkin lähes viisikymmentä kilometriä? Tavallisesti aviokumppani löytyi omalta tai naapurikylältä. Sulhasehdokas oli Jeremias Maunon vanhin poika, Mikko. Mutta hän oli vain 23-vuotias ja Maria yhdeksän vuotta vanhempi, 32. Maria epäröi: oliko Mikossa jotakin vikaa? Suostuisiko tämä liittoon, jossa vaimo olisi miestään huomattavasti vanhempi? Ikäero tähän suuntaan oli epätavallinen. Mariaa mietitytti myös Maunon suurperhe, jossa oli ainakin neljä emäntää ja myös monta miniää. Jeremias oli kyllä vakuuttanut Marian äidille, että hänen veljensä ja serkkunsa perheineen suunnittelivat oman talon rakentamista. Tilasta erotettaisiin sopivat viljelyalat itse kullekin. Äiti halusi turvata oman ja tyttärensä tulevaisuuden. Jeremiaan kanssa oli erikseen sovittu, että äiti seuraisi tytärtään. Davidin asia oli vaikea. Jeremias suostui siihen, että David voisi olla kirjoilla hänen tilallaan. Silloin viranomaiset eivät ahdistelisi tätä irtolaisuuden vuoksi. Tilalta löytyisi pieni mökki, tölli vain, jossa äiti ja poika voisivat asua syrjässä suurperheen vilskeestä. Molemmat osallistuisivat tilan töihin leipänsä edestä.

Anna Liisa ja Jeremias kuuntelivat kyllä lastensakin mielipidettä, mutta Mariasta tuntui, että kaikki oli jo sovittu valmiiksi. Tosiasia oli, että hänellä ei ollut valinnanvaraa. Naimalla Mikko Maunon hän turvaisi äidin ja Davidin toimeentulon. Millaiseksi hänen oma elämänsä muodostuisi, sen asian hän päätti jättää Jumalan käsiin.

2. luku

Valvoessaan toukokuisessa yössä Maria muisteli parin vuoden takaista aikaa. Elämä ja toimeliaisuus palasivat pitäjään vuoden 1869 mainion vuodentulon jälkeen. Kotikylällä mentiin ahkerasti kihloihin ja suunniteltiin häitä. Marialta tämä oli melkein mennyt ohi hänen ollessaan Pietarissa, mutta nyt hän oli joutumassa samaan pyörteeseen pitäjän nuorison kanssa.

Kun Mikon isä ja Marian äiti olivat päättäneet lastensa naittamisesta, he sopivat sunnuntaipäivän, jolloin Maria ja Mikko tuotaisiin kirkolle toisiaan näkemään. Kirkon tienmutkaa kutsuttiin Naitinkolkaksi, myös Näytinkolkaksi. Nämä olivat paikkoja, joissa nuoret kirkkomatkoilla tapasivat toisiaan. Kirkossa käytiin ahkerasti, kesäaikaan pitkistäkin matkoista, neitoset jalan, nuoret miehet selkähevosella.

Vaikka kaikki oli jo sovittu, ajan tavan mukaan seurasi kuitenkin kysyjäiset. Mikko-sulhanen isänsä ja puhemiesten kanssa tuli virallisesti kosimaan. Mikko sai myöntävän vastauksen ja Maria sormuksen, jota käytettäisiin myös vihittäessä. Maria antoi Mikolle paidan ja sukat, samoin molemmille puhemiehille. Maria oli kuullut, että joskus kysymään tultiin aivan yllättäen niin, että morsiamella ja tämän perheellä ei ollut etukäteen tietoa asiasta. Jos sulhasen kotitila tyydytti morsiamen perhettä, sopimukseen päästiin tällaisessakin tapauksessa.

Tavallisesti kysyjäisissä sovittiin kihlajaisista, joita myös tupakaisiksi sanottiin siksi, että niissä oli tapana kestitä vieraita tupakalla. Aikaisempina aikoina tupakaiset aloitettiin morsiamen kotona