Simo Hurtta ja isoviha

By Onni Palaste

Verovouti Simon Affleck eli Simo Hurtta kohtaa ennennäkemättömiä vaikeuksia. Isoviha on yltymässä kriittiseksi, ja Ruotsin kuninkaan armeija on kärsinyt huomattavia tappioita. Affleckin verottamat talonpojat eivät ole unohtaneet kokemiaan vääryyksiä, ja pian Affleckin omakin perhe on vaarassa. Verovoudin Anna-vaimo on vakuuttunut, että vaikeudet ovat kosto hänen miehensä harjoittamasta tyranniasta.Simo Hurtta ja isoviha on Onni Palasteen historiallinen romaani verovouti Simon Affleckista. 1710-luvulle sijoittuva trilogian päätösosa on jatkoa teoksille Simo Hurtta sekä Simo Hurtta ja Anna.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 6, 2021
• ISBN: 9788726844368

Book preview

1

Simo Affleckin ja Annan vanhin tytär Helena täytti heinäkuussa kaksitoista vuotta. Syntymäpäiväjuhliin oli kutsuttu lähimpiä ystäviä Kajaanin kaupungista. Ylpeänä Affleck esitteli vierailleen uutta hovilaansa, Turunkorvaa, jota hän oli laajentanut näyttävästi kahden edellisen vuoden aikana. Linnan adjutantin, pormestarin perheen ja Jessenhausin rouvan mukana tuli Helenan vieraiksi saman ikäisiä tyttöjä ja poikia. Vieraat ihastelivat erikoisesti päärakennuksen uutta osaa, joka oli kaksikerroksinen ja jonka seinustalle oli rakennettu avara kuisti. Vanhan ja uuden osan välissä oli pitkä porstua ja sen takaosassa kaksi ruoka-aittaa. Porstuan sillassa oli luukku, josta johti portaat alas kellaritiloihin, sieltä toinen ovi vei viinikellariin, toinen vankikammioihin. Porstuan toisella laidalla oli portaat yläkertaan, jossa oli kaksi kookasta huonetta, toinen Annan ja toinen Affleckin.

Affleck oli pukeutunut maamajurin näyttävään pukuun ja hän liikkui arvokkaan hitaasti kuin jäävuori valtameressä. Vieraat lähestyivät häntä hieman arkaillen. Pihakierroksen jälkeen vieraita pyydettiin istumaan kuistille katetun pöydän ääreen. Lapsilla oli oma juhlapöytänsä voutituvan puolella, mutta heitä oli vaikea saada järven rannasta sisälle.

Kuistin suuri pöytälevy oli tehty yhdestä puusta, leveämpi tyvipäästä. Sinne Affleck istui isännän paikalle, ja hänen naapuriksi kunniapaikoille Kajaanin linnanpäällikkö ja kruununvouti. Anna-rouva istui emännän paikalla ja hänen päähänsä sijoittuivat naiset. Kaikkien istuuduttua Affleck oikaisi valtavan ruhonsa ja toivotti vieraat tervetulleiksi Helenan syntymäpäiville. Saman tien hän nosti suuren TERVETULOA-kannun huulilleen ja veti väkevää olutta mahaansa niin pitkän kulauksen, että se kyllä huomattiin. Hänen mielestään tämä oli yhtä juhlallinen tapa ottaa vieraat vastaan kuin ikivanha juomasarven kohottaminen. Suuri kannu kulki tämän jälkeen kädestä käteen. Jokainen kulautti niin paljon kuin jaksoi, tarjosi sitten naapurilleen, puristi tämän kättä ja sanoi jotain sopivaa: Rauha olkoon kanssamme; Onnea ja menestystä tälle talolle, tai Terveyttä ja Jumalan siunausta teille! Hyvään tapaan kuului, että vasta tervetuliaiskannun jälkeen oli lupa tarttua sarkkaan, aluksi vain isännän tai emännän kehotuksesta, mutta myöhemmin myös naapurin kehotuksesta. Affleck ja linnanpäällikkö Silfverbagge eivät viivytelleet kehotuksissaan juoda sekä kannustaa kaveriakin juomaan juhlan kunniaksi.

Alun jäykkyys alkoi kadota vieraista. Pihan pääskyset ilahduttivat riemukkaalla lennollaan kuistilla istujia. Lausuttiin kohteliaisuuksia vieruskaverille ja koetettiin olla iloisia.

– Me kajaanilaiset saamme olla ylpeitä siitä, että olemme saaneet naapuriksemme näin arvokkaita henkilöitä, sanoi naisellisella äänellä rehevämuotoinen linnanpäällikön rouva, jonka päätä koristi valkea, leveälierinen hattu ja siinä pitkä riikinkukkosulka.

– Niin, niin saamme olla, kiirehti linnanpäällikkö Silfverbagge vakuuttamaan ja jatkoi: – Toivottavasti herra maamajuri perheineen viihtyy täällä kauniissa Turunkorvassaan.

Hyvätuulisen näköinen Affleck kohautti mahtavia hartioitaan, mutta Annan kasvojen ilme vaihteli viehättävästä ujostelevan pelokkaaseen.

Anna oli synnyttänyt Affleckille kuusi lasta, mutta hänen nuorekkaat, kauniit piirteensä eivät olleet vielä kokonaan hävinneet.

– Tietääkös muuten herrasväki, mistä tämä Turunkorva on saanut nimensä? linnanpäällikkö röhähteli.

– Tilan kartassa on mainittu jo viisi – kuusikymmentä vuotta sitten nimi Turunkorfua, jolloin tällä niemellä on toiminut kaksi taloa melkoisena kestikievarina, Affleck sanoi ja hetken kuluttua jatkoi: – Ellen minä väärin muista niin turku-sana on venäjää ja merkitsee toria tai jonkinlaista muuta pientä markkinapaikkaa. Ja sellainen markkinamiesten paikkahan tämä niemi on ollut, kun karjalaiset ja suomalaiset ovat tavanneet täällä toisensa.

– Tuo pitää paikkansa, linnanpäällikkö sanoi, vaikkei hän ollut ikinä ennen kuullut perustelua turku-sanalle.

– Missäs sitä päivänsankaria piilotellaan? pormestarin rouva sanoi ja paljasti hymyillessään hohtavat hampaansa.

– Heleenaa! Anna-rouva huuteli. – Kristiina, missä se Helena on? Käske Helena tänne.

Helena ja Kristina kirmasivat pihan poikki hiukset hulmuten, pellavapäinen Helena edellä ja tummatukkainen Kristina hänen kintereillään.

– Onnea nyt kaksitoistavuotiaalle mamsselin alulle! Onnea vaan! Onnea! Onnea! toivoteltiin Helenalle ja pariin otteeseen nosteltiin häntä korkeuksiin. Naiset tyytyivät silittelemään tytön hiuksia.

Helenan ja Kristinan hyppiessä isänsä vierelle linnanpäällikkö sanoi veitikka silmäkulmassa:

– Kumpi näistä sitten on se päivänsankari, kun nämä ovat niin saman mittaisia?

Helena vaikutti hieman loukkaantuneelta.

– Näkeehän tuon.

– Vaikea sitä on erottaa.

– No pankaapas tytöt selät vastakkain niin mitataan.

– Kuinka suloisia olentoja nämä teidän tyttärenne, tulliherran rouva kukersi Annalle, kun tytöt laittautuivat selätysten.

– Ja niin sievät mekot molemmilla.

– Ei siinä isoa eroa ole, mutta Helena on hitusen pitempi Kristinaa.

– Tytön pitää ruveta juomaan humalaolutta, että kasvaa pituutta.

– Mitä te oikein hupsitte? linnanrouva äsähti miehille.

– Sehän on vanha hyvä keino, että olueen liuotetaan humalan lehtiä. Se, se kuulemma lisää kasvua.

– Lapsille sellaista olutta…

– Ei nämä nyt niin lapsia enää ole.

– Herra majuri joutuu pian katselemaan tyttärilleen sulhasmiehiä, linnanpäällikkö kujeili, jolloin miehet herahtivat nauruun. Mutta linnanpäällikön rehevä rouva heitti mieheensä vihaisen katseen:

– Mitä sinä tuommoisia puhut, senkin hupakko… Odotetaan nyt muutamia vuosia… Tulehan Helena näyttämään minullekin sitä sievää mekkoasi. Kuka tämän on ommellut sinulle? Ja näin kaunis korukin sinulla on kaulassa, aijai, miten ihana…

Affleck tarjosi molemmille tyttärilleen olutta, johon oli sekoitettu hyvänlaisesti paloviinaa, ja kohotti kannua Helenan syntymäpäivän kunniaksi. Tyttäret kipristivät nenäänsä ja mutruuttelivat suutansa ja Helena kysyi isältään:

– Mitä tämä oikein on?

– Saat vastauksen sitten, kun kasvat vähän isommaksi, Affleck sanoi ja taputteli isällisesti Helenaa hartioille.

Anna-rouva kävi välillä jakamassa ohjeita piioille. Tullessaan tyttäriensä luo hän katsahti mieheensä kuin koira, joka ei oikein tiedä, mitä uskaltaisi tehdä ilman herransa lupaa. Arkaillen Anna otti tyttäret hoiviinsa ja toimitti heidät toisten lasten luo. Kaikesta näki, että hänen mielensä oli täynnä ahdistusta. Annan huolestunut ilme oli kokonaan epäsoinnussa sen äänekkään keskustelun ja riehakkaan naurun kanssa, joka pöydän äärestä kuului piikojen kantaessa lautasia ja kaksi komeata pahkakulhoa, jotka höyrysivät kuumaa kaalikeittoa. Ranskalaisen tavan mukaan Affleck halusi tarjota vieraille ensiksi keittoruokaa. Sen aikana saatiin maistella ohraleivän kera sokerisuolattua kraavilohta. Ennen ruokailuun ryhtymistä jokaisen eteen ilmestyi pieni tinapikari täytettynä piripintaan aqva vitaella eli elämänvedellä. Ja elämänvettä se totta tosiaan oli, sillä Affleckin viinaan oli sekoitettu keltaisia orvokkeja sekä sonnivasikan pernaa. Tuon sekoituksen piti auttaa erikoisesti ruttoa ja muita kulkutauteja vastaan.

Terveellinen elämänvesi kulautettiin mahaan yhdellä kallistuksella ja ryhdyttiin nauttimaan erilaisilla yrteillä maustettua kaalikeittoa. Pääruokana oli läskissä paistettua koppelon rintaa, jota popsittiin hyvällä ruokahalulla ja maisteltiin väliin Affleckin kuuluisia viinejä. Laskettiin leikkiä ja koetettiin olla huolettoman lystikkäitä, vaikka se olikin pelkkää teeskentelyä, teeskentelyä sen takia, että jokaisen sisintä ahdisti pelko suursodan vaaroista. Etäisessä Kajaanin kaupungissa saakka alettiin tajuta, että kuninkaan sotajoukon nopea voitto Venäjästä oli kärsimässä surullisen haaksirikon.

Ruokailtiin pitkään ennen kuin joukko nousi pöydästä ja hajaantui kahtia. Miehet ryhmittyivät voutisalin toiselle seinustalle ja naiset liittyivät lasten seuraan.

Kajaaniin oli kantautunut tietoja Pielisen talonpoikien kapinoinnista verovouti Affleckia vastaan. Kuin lohduttaakseen ammattiveljeänsä Kajaanin pitkänlaiha kruunuvouti Tammelander sanoi:

– Lähes täydellinen katovuosi se koettiin viime syksynä täälläkin, Kainuussa. Viime talvena kansa joutui taas syömään pettua ja jäkälää. Peri niiltä sitten kuninkaan määräämää ylimääräistä kontribuutiota. Se on ollut toivotonta. Tammelander madalsi äänensä ja jatkoi: – Kaikki virkamiehetkään eivät ole luovuttaneet minulle tuota sotaveroa, vaikka se on heiltä vain kymmenen prosenttia, puolta vähemmän kuin talonpojilta.

– Rehellisesti sanoen vähintään yhtä toivoton tilanne on Pielisjärvellä. Joka toisella on rästissä viiden kuuden vuoden kontribuutioverot, mutta ruoskan voimallakaan voutini eivät saa heiltä niitä irti.

– Kauheata, jos tästä kesästä tulee toinen katovuosi.

Affleck aavisteli tulevaa, ja hänen sisäisten silmiensä eteen ilmestyi kalpeita, hoippuvia ryysyläisiä, talonpoikia, jotka laskeutuivat hänen jalkojensa juureen vapisten ja rukoilivat anteeksi veroja, joita eivät pystyneet maksamaan ja sitten ne rukoilivat lainaksi siemenviljaa hyvässä uskossa, että Jumala soisi paremman sadon seuraavana vuonna. Affleckin oli pakko lähteä pois noiden kurjien edestä. Hän kulautti aimo hörppäyksen väkevää olutta, joka hävisi hänen partansa sisään nopeasti kuin kärppä juurakon koloon, ja hän örisi:

– Viime syksynä jäivät syyskylvöt tekemättä kaikkialla Itä-Suomessa, kun siemenviljat syötiin nälkäkuoleman pelossa. Sellaisia tomppeleita ovat talonpojat. Syödään siemenviljat kun jo silloin olisi pitänyt kiskoa männyn kuorta ja kasata talveksi jäkälää jauhon joukkoon. Sitten keväällä tullaan itku kurkussa mankumaan minulta siemenviljaa ja huojennusta veroihin, ihan kuin minun vallassa olisi päättää kuninkaan veroista.

– Aikoihin on eletty, huokaili linnanpäällikkö. – Ja teillekö saapuu jatkuvasti pakolaisia Inkeristä?

– Niitä onnettomia on tullut Inkeristä ja Liivinmaalta. Niitä on tullut Viipurin pohjoispuolelle, Käkisalmen lääniinkin, mutta onneksi ei kovin paljoa Ylä-Karjalaan.

– Mihin te niiden kanssa joudutte, herra majuri?

– Onhan meillä autioituneita tiloja. Olen päättänyt tehdä heistä ruotutalonpoikia. Sillä tavalla saan uusia sotamiehiä, Affleck vastasi kävellessään ylväästi ja varman näköisin askelin voutituvan lattialla.

– Sehän on viisaasti ajateltu, linnan adjutantti sanoi säkenöivin silmin.

Tuosta siirtyi keskustelu helposti jokapäiväiseen puheenaiheeseen: sotaan.

Oli yleisessä tiedossa, että kaksi vuotta sitten, suurten Puolan voittojen jälkeen Kaarle XII marssitti joukkonsa kohti Moskovaa, kun yhtäkkinen talven tulo pysäytti sen Smolenskin eteläpuolelle. Tienoon kylät oli rosvottu moneen kertaan, ja pitääkseen mahtavan sotajoukkonsa hengissä kuninkaan oli lähdettävä pakoon nälkää ja pakkasta, marssittava kohti Etelä-Venäjää, jossa oli vielä hävittämätöntä, vaurasta asutusta. Kuitenkin tuo talvi oli myös Ukrainassa poikkeuksellisen kylmä, pakkanen ja hyytävä viima jäädyttivät kuoliaiksi ajomiehet vaunuihinsa, ratsumiehet satulaansa ja jalkamiehet levähdyspaikkaansa. Yötä päivää joutuivat välskärit amputoimaan paleltuneita käsiä ja jalkoja. Joulu 1708 oli heille kuolemanjoulu, ja kevääseen mennessä kolmenkymmenentuhannen miehen armeija oli huvennut lähelle kahtakymmentätuhatta.

– Herra majuri, pitääkö paikkansa sellainen tieto, että tsaari Pietari kokoaa Pihkovan tienoille peräti seitsemänkymmenentuhannen miehen armeijaa? pormestari tiedusti.

– Taitaa se valitettavasti totta olla. Sellainen, joka asian tietää, on minulle kertonut aivan samaa.

– Miten kuninkaamme sotajoukolle sitten käy? Miksi Kaarle XII lähti samoilemaan Mustanmeren maisemiin eikä marssinut Liivinmaalle ja Inkeriin? Entä jos tsaarin mahtava sotajoukko suuntaakin iskunsa Suomeen? Miten meille silloin käy?

Huolestuneina etsittin vastauksia noihin kysymyksiin. Myös Affleckin usko Ruotsin suureen sotapäällikköön, kaikkien ihailemaan Kaarleen alkoi horjua, mutta hän ei voinut sitä tunnustaa edes itselleen. Tiuhasti hän veti viinaa sisäänsä ja unohtaakseen suursodan muutti puheenaihetta:

– Maakapteeni Brochdorffin jutusta olen kuullut niin monta versiota, että voisiko herra pormestari kertoa meille siitä totuuden?

– Se oli toissa talvena helmikuun käräjillä, kun maaherra Clerckin esityksestä päätettiin, että sotkamolaisten ja paltamolaisten oli annettava kullekin sotilaalle joka neljäs vuosi siniliepeinen ja messinki- tai tinanappinen sarkatakki sekä joka vuosi yksi pari kenkiä ja sukkia, asiaan kuuluvien viljakauppojen lisäksi…

Pormestarin ryypätessä paloviinalla sekoitettua olutta linnanpäällikkö Silfverbagge ehätti sanomaan:

– Mutta niistä viljakaupoistahan se riita tulikin, ei muusta.

– Kyllä, kyllä. Jokaiselta savulta määrättiin kaksi kappaa viljaa sotilaiden avustukseen, kun talonpojat rupesivat niskuroimaan. Ja kuten hyvät herrat tietävät, aina täytyy olla joku kellokas, joka johtaa kapinointia esivaltaa vastaan ja saa tyhmyrit helposti puolelleen. Kellokkaana oli sotkamolainen Tuomas Suorsa, joka sai talonpojat uskomaan, että ikivanhan tavan mukaan sotilaille annettiin viljaa vain yksi kappa savulta. Tästä kehkeytyi ilmi riita ja käräjiin haastettiin Tuomas Suorsan lisäksi muitakin talonpoikia…

Pormestarin ryypätessä taas olutta, kruununvouti Tammelander vei häneltä puheenvuoron ja ärähteli kieli sammaltaen:

– He-helve-tin vale, että se läh-tii Suor-sas-ta, u-us-kal-lan väittää, ja minä väitän tämän pormestarin kuullen, että kaikki sai alkunsa saatanan Hollstista, Sotkamon sijaisnimismies Hollstista…

– Anteeksi kruununvouti, mutta jos minä saisin kertoa tämän jutun herra majurille kokonaisuudessaan…

– Kerro mitä kerrot, mutta talonpoikien tekemä valitus maaherralle oli Hollstin käsialaa, saatana vie.

– Hollstin käsialaa mutta talonpoikien pyynnöstä…

– Hollstin paska keksintöä.

– Oli miten hyvänsä, niin Tuomas Suorsa apulaisineen haastettiin käräjille vastaamaan kapinoinnista. Ja lyhyesti sanottuna Suorsaa tuskin olisi tuomittu kuolemaan, ellei olisi käyttäytynyt käräjäsalissa arvokkaiden tuomareiden edessä kuin hullu, siinä intti inttämistään, että maakapteeni Brochdorff oli kantanut palkkanaan viljaa kaksinkertaisen määrän, haukkui tuomarit ja lautamiehet alimmaiseen helvettiin eikä rauhoittunut ennen kuin hänet kannettiin ulos käräjäsalista. Suorsaa syytettiin kapinan nostattamisesta sekä korkean esivallan ja oikeuden halventamisesta, ja lautakunta yksimielisesti oli kuolemantuomion kannalla.

– Ja nyt se paska sijaisnimismies koettaa keksiä minun päälle syytöksiä, että minä olisin muka perinyt talonpojilta tuhat tynnyriä viljaa omaan pussiini, kalpea, laihakasvoinen Tammelander miltei karjui. – Ja että minä olisin kantanut sotilaiden veroa Sotkamosta yli 1600 taalaria ja Paltamosta 2800 taalaria, mutta Paltamon sotilaat saaneet näistä muonarahoja vain osan, 1/2 karoliinia mieheen, eli yhteensä vain 150 taalaria, ja etteivät Sotkamon sotilaat ole saaneet muka äyrin kutinaa näistä muonarahoista…

Voutitupa oli täynnä tupakansavua ja viinan hajua ja herrojen keskustelu oli niin kiihkeätä, etteivät he huomanneet naisten tuloa.

– Mikäs kauhea kinastelu täällä on menossa? Tammelanderin rouva keskeytti puheet äkisti kimakalla äänellään.

Kruununvouti Tammelander miltei säikähti oman vaimonsa kiekaisua. Tuli hetken hiljaisuus ennen kuin Tammelander änkytti:

– Mi-mitä pi-rua ne a-akat tulee mies-ten puheita sotkemaan.

– Eikö meidän olisi kiitettävä talonväkeä kestityksestä ja lähdettävä kotiin. Lähdettävä taluttamaan herra Tammelanderia veneelle ennen kuin joudumme hänet kantamaan.

Kun päihtyneet miehet huomasivat vaimojensa tulleen samaan huoneeseen, he alkoivat tarjoilla heille ryyppyjä. Pian kaikki puhuivat yhtä aikaa, maisteltiin paloviinaa, naurettiin ja laskettiin leikkiä.

Kiiteltiin talonväkeä ja tehtiin poislähtöä vaikka se tapahtuikin vitkallisesti ja vaivalloisesti.

Toiset vieraat olivat jo menossa veneille ja Tammelanderin rouva yritti kiskoa miestään käsikynkästä toisten perään, kun Tammelander selitti kieli sammaltaen Affleckille, miten Sotkamon typerä sijaisnimismies keksi juttuja, että hän olisi muka hukannut tuhat tynnyriä veroviljaa, jota oli koottu kaksi tynnyriä jokaiselta savulta…

– Sinä olet typerä, kun et malta lopettaa tuota jankuttamista, Tammelanderin rouva kiirehti miestään ja veti kyynärkoukusta entistä rajummin.

– En yh-tä-ään ty-perämpi kuin si-nä, e-euk-koseni.

Soutajat tulivat rappusille vastaan, ja ottivat juopuneimmat miehet, kruununvouti Tammelanderin ja linnanpäällikkö Silfverbaggenin, hoiviinsa ja taluttivat heidät veneisiin.

2

Aurinko porotti kuumasti. Herhiläiset pörräsivät kukissa ja paarmat piirittivät hikisiä hevosia ja ihmisiä. Heinäkuinen kesä sykki voimakkaimmillaan. Affleck viihtyi hyvin Turunkorvassa. Sieltä oli lyhyt matka Kajaaniin, jonne tuli kutsuja syntymäpäiville, päivällisille ja illanviettoihin, niin että viikot vilahtivat yhtenä humuna.

Nurmeksen ja Lieksan hovileirien lisäksi Affleckin hallinnassa olivat myös Suorlahti Kiteellä ja Leppälahti Ruskealassa. Affleckin olisi pitänyt käydä niitä tarkastamassa, hoitaa verojenkantoa Ylä-Karjalassa, mutta ilman turvallista sotajoukkoa Affleck ei enää uskaltanut rajakyliin lähteä, sillä kesän mukana levisi tieto, että molemmin puolin rajaa tehtiin ryöstöretkiä vanhojen rapparetkien tapaan. Tällaista tapahtui edellisenäkin kesänä, mutta nyt ryösteltiin myös Sotkamon ja Paltamon pitäjien itäosissa.

Kajaanin linnassa kokoonnuttiin hätäistuntoon.

– Hyvät herrat, elämme pahoja aikoja, linnanpäällikkö Silfverbagge aloitti kokouksen vakavana. – Olen saanut kirjeen Tukholmasta, jossa kerrotaan että venäläinen ratsuväki hätyyttää yhtenään kuninkaamme sotajoukkoa, joka viime talven ankarassa pakkasessa ja tautien runtelemana on supistunut puoleen alkuperäisestä. Se saattaa tietää sitä, että kuningas yrittää pusertaa täältäkin uusia ikäluokkia aseisiin tietämättä ja ehkä välittämättä, miten vaaralliseksi tilanne on täälläkin kehittymässä.

– Kauheata! kiljaisi maakapteeni Brochdorff, joka äskettäin oli saanut komennuksen Kajaaniin. – Miten kuninkaamme neljänkymmenenkuudentuhannen sotilaan armeija on voinut supistua puoleen. Voiko se tieto olla totta?

– Valitettavasti se on totta, vakuutti Affleck ja jatkoi: – Tukholman kirjeissä minulle on kerrottu aivan samaa. Lähtiessään piirittämään Pultavan kaupunkia, joka sijaitsee Itä-Ukrainassa, kuninkaamme joukoissa taisteli enää kaksikymmentäkolmetuhatta miestä, ja jo sitä ennen kuninkaamme suuri kuormasto oli tuhoutunut. Kamala nälkä ahdistaa Hänen majesteettinsä sotilaita, sillä Venäjän talvi on ollut poikkeuksellisen kylmä. Ukrainan aron pakkanen ja viima on jäädyttänyt miehet jalkojensijoilleen. Talven aikana kuninkaamme armeija on huvennut 30.000:sta 23.000:een mieheen.

– Kuinkas paljon tsaari Pietarilla mahtaa olla joukkoja vastassa? maakapteeni Brochdorff kysyi innostuneena.

– Käsitykseni mukaan hän on koonnut Pultavan suunnalle ainakin neljäkymmentäviisituhatta miestä.

– Ohoh, ohoh! eräät puistelivat päätään, mutta kapteeni Brochdorff hönkäisi: – Katsotaanpa vaan niin Kaarle-kuninkaamme lyö ryssät, vaikka niitä olisi kymmenkertainen määrä.

– Kävi miten kävi, niin kuninkaamme ei tulisi pyytää enää mitään apua täältä rajamaakunnista.

– Paremminkin tänne olisi saatava vahvistuksia.

– Maaherra Clerck on luvannut koota rajallemme kaksi komppaniaa, toisen kapteeni Brochdorffille ja toisen majuri Affleckille. Kuten arvoisat herrat tietävät kapteeni Brochdorffin komppania alkaa olla jo koossa ja sen tukipaikkana tulee olemaan Kajaani. Majuri Affleckin komppaniaa kootaan parhaillaan ja sen tukipaikaksi tulee Lieksa, linnanpäällikkö ilmoitti.

– Minä en ymmärrä, mikä saatanan voima on ruvennut riivaamaan nykyajan nuoria niin, että ne haluavat sotia omia kansalaisia ja kuninkaan lakeja vastaan, Affleck tiuskaisi.

– Yhden rosvokoplan johtajana toimii kuulemma Olli Pekanpoika Martikainen, Viipurin rykmentin mies, joka on kolmasti karannut rintamalta ja uhkaillut tulla ryöstöretkelle Sotkamon Turunkorvaan saakka.

– Mallissaan on maailma. Kuljeskellaan joukkiona talosta toiseen, ryöstetään ja tapetaan syyttömiä ihmisiä.

– Järjestys on saatava palautettua keinolla millä hyvänsä, mutta mielestäni meidän on pidettävä kiinni rajarauhasta, ja koetettava elää sovussa venäläisten kanssa, Paltamon pitkä nimismies Cajanus puuttui puheeseen. Mietteliään hartaina herrat ryyppivät olutta ja kenelläkään toisella ei kuulostanut olevan mitään valmista Kajaanin kirkkoherra sanoi:

– Viime vuosi oli kauhea katovuosi, mutta ei se oikeuta ryöstämään leipäpalaa toisen suusta. Kaikkien tulisi rukoilla Jumalaa, että Hän antaisi nyt paremman satovuoden ja Jumalalta meidän tulisi rukoilla varjelusta rajarauhallemme ja varjelusta Kaarle-kuninkaamme sotajoukoille siellä kaukana Venäjän aroilla.

– Olisiko minun pyydettävä maaherralta lupa kutsua Sotkamon ja Paltamon talonpoikia aseisiin? linnanpäällikkö kysyi.

– Herra kapteeni, eiköhän olisi paras katsoa vielä tilannetta, jos se saataisiin rauhoittumaan kapteeni Brochdorffin komppanialla. On otettava huomioon, että syksy tulee pian ja viljat olisi korjattava ensin pelloilta, kruununvouti Tammelander ehdotti.

– Olen täysin samaa mieltä herra kruununvoudin kanssa. Minä olen valmis lähtemään vaikka Vuokin Luvajärvelle saakka keskustelemaan vienanmiesten kanssa rajarauhasta. Kuka uskaltaa lähteä kaveriksi? nimismies Cajanus sanoi.

– Kyllä minä kaveriksi lähden, jos jaksat odottaa pari viikkoa, jotta saan kiireisimmät työt pois käsistäni. Tammelander ilmoitti.

– Mutta sehän oli maineikas ehdotus. Se hyväksytään suurella kiitoksella, jos herrat jaksavat uhrautua isänmaamme hyväksi niin paljon, linnanpäällikkö sanoi ja ryhtyi lopettelemaan kokousta.

Aikanaan molemmat herrat lähtivät vaivalloiselle matkalle Vuokinkylän tuttuun taloon, jonne myös vienanmiehet, ennestään tutut sanomamiehet kutsuttiin neuvonpitoon. Kokouksessa oltiin täysin samaa mieltä siitä, että rosvojoukkojen toiminta molemmilla puolin rajaa tultaisiin lopettamaan säälittä. Tällä tavalla rajarauha sai jäädä edelleen voimaan, ja kodeistaan paenneet – heitä oli kummallakin puolella rajaa – saisivat palata konnuilleen ja ryhtyä töihinsä. Kotimatkallaan Cajanus ja Tammelander tapasivat muutamia pakomatkalla olevia talonpoikia perheineen ja kehottivat heitä palaamaan koteihinsa.

Tiedot rosvojoukkojen liikehdinnästä Affleck koetti salata kotiväeltään, mutta jostain kautta ne tulivat Annan ja lasten tietoon. Ja vielä sekin, että Olli Pekanpoika Martikainen oli uhannut käydä ryöstöretkellä Turunkorvassa saakka. Päivästä päivään, viikosta toiseen Anna pyöritteli noita asioita päässään eikä päässyt irti ajatuksesta, että ryöstöt ja väkivaltaisuudet tehtiin kostona Affleckille, että kaikki kurjuus ja kapinointi johtui Affleckin omahyväisestä, pöyhkeästä ja tyrannimaisesta toiminnasta.

Istuessaan Affleckin kanssa kahden iltaoluella, Anna siristi silmänsä sikkaraan, puristi ensin sievät huulensa tiiviisti yhteen ja sanoi sitten, ettei Turunkorvan tonttu, entinen talon hyvä haltija, jonka tehtävänä oli kantaa rikkautta ja hyvää onnea talonväelle, enää majaillut hovilassa.

Jotain tuollaista Affleck oli pelännyt Annansa pohtivan yksinäisyydessään.

– Onko Anna-rouva sitten aikaisemmin tavannut Turunkorvan kotitonttua?

– Hoh, hoh, eihän henkiolentoa kukaan voi nähdä, mutta viime kesänä ja vielä viime talvenakin se asui talossamme. Jätin säännöllisesti sille ruokaa riiheen ja tonttu oli aina syönyt ruokansa. Nyt tonttu ei ole syönyt ruokaansa pitkään aikaan, ja eikö herra itse ole huomannut, miten kaikki on alkanut mennä sekaisin talossamme?

Affleck otti Annan kädet omiinsa ja katseli tutkivasti hänen silmiinsä, joissa oli niin outo kiilto.

Onko tämä se sama vaalea enkeli, se reipas nuori nainen, jota minä kerran jumaloin yli kaiken? Affleck kysyi itseltään ristiriitaisen tunteen vallassa. Pitkään hän tutkaili Annan silmiin, ennen kuin kysyi:

– Anna-rouva hyvä, kertokaahan minulle, millä tavoin talomme on mennyt sekaisin?

– Voi voi, kudelmat, joita minä päivällä luon käydään öisin muuttamassa; pääpiika valittaa, että joku menninkäinen tiputtelee savupiipusta pieniä kiviä ja hiekkaa keittopataan; tallirenki sanoo, että työkalut häviää nykyään käsistä, ja entäs Muurikin vasikka: keväällä eksyi metsään eikä ole tullut vieläkään takaisin; ja paljon paljon muuta, jos vain herra haluaa kuunnella.

Affleck puristi entistä lujemmin Annan käsistä ja katsoi syvälle hänen silmiinsä.

– Rakas Anna-rouva, kuulkaa minua, teidän on lopetettava tuollaisten joutavien vatvominen, ellette halua, että järkenne juoksee karkuun.

Annan päässä välähti ajatus, että hän kiskaisisi kätensä irti ja sanoisi Affleck-herralle totuuden talonpoikien kapinoinnin syystä ja kertoisi ainoan keinon, jolla sopu saataisiin aikaan. Mutta Affleckin oudot silmät katsoivat häneen sillä voimalla, ettei rohkeutensa riittänyt. Jumalan ja papin edessä hän oli sitoutunut Affleckiin, olemaan hänelle kuuliainen. Affleckin käsien välityksellä jokin voima pakotti hänet painamaan päänsä Affleckin voimakkaaseen rintaan, miehen, jota hän niin usein inhosi. Annan sisällä kamppaili pappilan kristillinen kasvatus hyveellisyyteen ja rehellisyyteen, mutta ei kestänyt kauan, kun hän tunsi jälleen kerran olevansa Affleckin loihtima.

Maaherra Clerckin esityksestä Affleck oli korotettu maamajuriksi ja kesän kuluessa hänelle koottiin ensimmäistä komppaniaa.

Eräänä kauniina päivänä Affleckin ja Finnen satulat sekä kolmenkymmenenseitsemän sotilaan aseet ja kahden viikon muona lastattiin seitsemään veneeseen ja joukko suuntasi kulkunsa kohti Pielisjärveä.

Rajakomppanian sijoituspaikaksi oli määrätty Lieksa, mutta Affleck viipyi toista viikkoa Nurmeksessa, joi viiniä ja antoi sotilaittensa mellastaa vapaasti kylällä. Näyttääkseen talonpojille ja papille, että hänen on valta ja voima, Affleck paremminkin yllytti kuin kielteli sotilaita kulkemaan kapakoissa ja muissa joukkopaikoissa.

Juotuaan itsensä humalaan hän heilutti ruoskaansa ilmassa ja tähdensi korskeasti huoveilleen, että tyhmien pappien tuli viimeinkin tajuta, etteivät he voineet asettua kuninkaan vallan yläpuolelle.

Myös lieksalaisia talonpoikia oli peloteltava ja näytettävä kirkkoherra Härkäpaeukselle, kuka oli korkein herra maakunnassa. Lieksasta Affleck lähti sotajoukkonsa kanssa kohti rajakyliä, mutta ei pitänyt kiirettä, sillä Nurmijärven tienoot ja Jonkeri olivat alueita, joissa rajarauhaa eniten rikottiin. Maasto oli vaikeakulkuista, väliin soudettiin Jongunjokea vastavirtaan väliin marssittiin kankaita. Upseerien ei tietenkään sopinut marssia miehistön tavoin, vaan Affleck ja Finne lainasivat taloista ratsuhevoset itselleen. Ennen pitkää muonat olivat lopussa ja sotilaat laahustivat väsynein askelin ja muutamat heittäytyivät maahan kesken marssin. Yksi valitti verille hankautuneita jalkojaan, toinen armotonta nälkäänsä niin ettei jaksanut enää kävellä, mutta ratsun selässä ylväänä istuva Affleck pelotteli heitä piiskallaan eikä sallinut pysähtelyä, ei murinaa, koska Saunajärven taloista otettaisiin ruokaa, ja siellä levähdettäisiin.

Marssiminen oli muuttunut röntöstämiseksi.

Tuuli toi heidän nenäänsä savunhajua. Se oli merkki siitä, että oltiin tulossa Saunajärvelle. Metsäpolkua hoipertelevat miehet paransivat askeleitaan. Kohta saataisiin leipää ja särvintä.

Mutta pian savu sakeni ja sen mukana toiveet pettivät. Metsäpalo tai jotain muuta oli edessä. Samassa etummaiset miehet näkivät puiden lomasta vilahduksia.

– Seis siellä! huusi kersantti Kortelainen.

Joukko pysähtyi.

Metsästä kuului risujen rapsahtelua ja askelten töminää.

– Se oli ihminen eikä eläin, kersantti sanoi Affleckille.

– Ottakaa se kiinni! Affleck antoi käskyn kersantille.

Pitkänhuiskea kersantti Kortelainen lähti parhaiden miestensä kanssa tavoittamaan pakenijaa. Kuinkahan paljon niitä mahtoi olla? Kortelainen aprikoi loikkiessaan etummaisena risukkoisessa metsässä. Savu kärvensi kurkkua. Tuolla se taas vilahti… Yksi mies se taisi vain olla. Kortelaisen koikkelehtiessa kuin hirvi pitkillä säärillään, toiset sotilaat olivat jäämässä jälkeen. Pakenija oli enää kivenheiton päässä. Se vilkuili pelokkaasti taakseen. Ei päässyt enää piiloutumaan. Ja Kortelainen ravasi kuin nälkäinen susi saaliinsa perässä.

– Pysähdy tai ammun sinut! Kortelainen huusi pakenijalle ja tarttui kaksin käsin piilukkoonsa.

Välimatka pakenijaan lyheni lyhenemistään. Mutta yllättävän nopeasti mies