Tuliharja

By Zane Grey

Lin Sloan on ammatiltaan hevosenmetsästäjä, ja hän on jo pitkään haaveillut Tuliharja-nimisen villihevosen kiinnisaamisesta. Tuliharjaa etsiessään Sloan tutustuu Lucy Bostiliin, nuoreen ja epäsovinnaiseen naiseen – naiseen, joka vie Sloanin sydämen aivan samalla tavalla kuin kesyttämätön Tuliharjakin. "Tuliharja" on Zane Greyn mukaansatempaava ja jännittävä lännenromaani vuodelta 1917.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 12, 2020
• ISBN: 9788726311815

Zane Grey

American author (Pearl Zane Grey) is best known as a pioneer of the Western literary genre, which idealized the Western frontier and the men and women who settled the region. Following in his father’s footsteps, Grey studied dentistry while on a baseball scholarship to the University of Pennsylvania. Grey’s athletic talent led to a short career in the American minor league before he established his dentistry practice. As an outlet to the tedium of dentistry, Grey turned to writing, and finally abandoned his dental practice to write full time. Over the course of his career Grey penned more than ninety books, including the best-selling Riders of the Purple Sage. Many of Grey’s novels were adapted for film and television. He died in 1939.

Book preview

www.egmont.com

I

Katsellessaan edessään laajenevaa erämaata Lucy Bostil tunsi suloista kiitollisuutta Fordissa viettämästään täyteläisestä elämästä, mutta myös ahdistusta sen vuoksi, ettei hän voinut olla täysin tyytyväinen — epämääräistä mielen yksinäisyyttä ja kummallisesti kutsuvan ihanan ja tuntemattoman tulevaisuuden aiheuttamaa väristystä ja pelkoa.

Hän toivoi että jotakin tapahtuisi. Se saisi olla pelottavaakin, kunhan se vain olisi suurenmoista. Kun hän oli tänään livahtanut tiehensä luvatta ottamallaan hevosella, hän oli täyttänyt kahdeksantoista vuotta. Muisto äidistä, joka oli kuollut kauan aikaa sitten matkalla erämaahan, oli ainoa surunpisara hänen ilossaan. Lucy rakasti kaikkia Bostil’s Fordin asukkaita ja kaikki rakastivat häntä. Hän piti kaikista muista hevosistakin paitsi isänsä lemmikkijuoksijasta, tuosta pahasta ja juonikkaasta Kuningas-nimisestä oriista.

Lucy tunsi olevansa tavattoman riemuissaan rakkaudesta kaikkea tuota kohtaan, jota hän katseli korkealta tähystyspaikaltaan: hänen alapuolellaan kauniiden harmaiden salviarinteiden ja kaameitten hedelmättömien kukkuloiden välissä sijaitsevaa viheriänpunaista kukoistavaa kylää, kuilussaan kumeasti jymisevää, nopeasti virtaavaa Coloradoa, kirkkaanvärisiin vaatteihin pukeutuneita rantatietä pitkin ratsastavia intiaaneja, taivaalla höyhenen tavoin liitelevää  kotkaa, mailin päässä hänen alapuolellaan laitumella käyviä eläimiä, jotka muodostivat mustia pilkkuja salviapensaikkoon; taivaan syvää samettimaista sineä, paljaiden huippujen kullanväristä kimallusta ja kaukaisten rotkojen sinertäviä utupilviä; törmäpääskysen siipien pehmeää suhinaa, kun se kiiti alaspäin tuulen mukana; setrien tuoksua ja keihäskärkisten meskalioiden kukkia; mietiskelyyn kutsuvaa hiljaisuutta, houkuttelevia laitumia ja purppuraista etäisyyttä.

Lucy toivoi että kaikki se, mitä tuulet kuiskailivat ja mikä oli kirjoitettu laajojen salviarinteitten ja louhikkojen salaperäisyyteen, tapahtuisi Bostil’s Fordissa. Hän ei halunnut lainkaan sivistyneeseen maailmaan ja suhtautui ivallisesti suunnitelmaan, jonka mukaan hänen pitäisi mennä naimisiin Durangon rikkaimman tilanomistajan kanssa. Hänen tätinsä, ankara, mutta miellyttävä nainen, joka oli kasvattanut hänet ja ollut hänen opettajanaan, ei voisi milloinkaan taivuttaa häntä vastenmieliseen avioliittoon. Lucy kuvitteli olevansa villin hevosen kaltainen — vapaa, ylpeä, kesyttämätön ja kuin luotu tähän erämaahan, missä hän aikoi elää elämänsä. Erämaa ja hänen elämänsä näyttivät kuuluvan jotenkin yhteen. Mutta missä suhteessa ne sitten muistuttivat toisiaan, miten hän saisi tietää oman tulevaisuutensa vaiheet?

Hän kammosi punaista, synkkää ja kohisevaa virtaa, koska sen nopeat; muuttuvaiset ja loppumattomat pyörteet näyttivät hänestä surulliselta. Eikä hän pitänyt noista punaisista uhkaavista kallioröykkiöistäkään, korkealle kohoavista, haljenneista, särkyneistä, rotkojen uurtamista, synkistä ja kaukaisista harjanteista, koska ne olivat kovin autioita. Mutta hän hyväksyi laajat salviaa kasvavat loivat laaksot, joiden harmaat, pehmeät ja kauniit kummut ulottuivat aaltoillen hämärästi siintävien vuorten juurelle ja purppuranväriseen taivaanrantaan saakka. Lucy ei tiennyt, mitä hän ikävöi, ei aavistanut, miksi erämaa kutsui häntä, eikä tiennyt sitäkään, missä suhteessa se muistutti häntä. Hän tiesi vain sen, että nämä kolme tunnetta muodostivat yhden ainoan, syvälle sydämeen juurtuneen kaipuun. Kymmenen vuoden aikana hän oli katsellut tätä erämaata, joka näytti muuttuvan joka hetki, vaikka se oli kuitenkin aina sama. Kymmenen viimeksi kuluneen vuoden aikana hän oli kasvanut suureksi ja tutustunut erämaahan, kunnes hän oli oppinut sulautumaan sen luontoon ja rakastamaan siteitä, joilla se oli kammitsoinut hänet. Hän ei olisi voinut olla onnellinen, ellei hän olisi saanut nauttia erämaan ilmasta, väristä, vapaudesta ja villeydestä. Tänään, syntymäpäivänään, kun kaikki ne, jotka rakastivat häntä, sanoivat hänen päässeen omaksi herrakseen, hän tunnusti erämaan vaatimukset ikuisiksi ajoiksi. Ja hän tunsi syvää ja täydellistä onnea.

Hänen tulisi siis aina olemaan tämä muuttuvainen ja muuttumaton erämaa, monien neliömailien laajuiset salviarinteet ja aaltoilevat harjanteet, suuret rotkot ja jättiläismäiset kalliot, tumma joki salaperäisesti kohisevine vesineen, havupuiden reunustamat ylätasangot ja loputon taivaanranta ylväine kalliopilareineen, jotka olivat kuin muistomerkkejä, ja kutsuvine jylhine jyrkänteineen. Hänen omiaan olisivat kaikki sen vaihtelutkin; sen kimeästi ulvovat jäiset tuulet, kovat pakkaset, teräksen harmaat pilvet, sulava lumi, harmaat tutut salviapensaat ja keväisten hiekkamyrskyjen peittämät vaalenneet ruohokentät, kesän kuumat tuulet, taivaalla kiitävät suurenmoiset pilvilinnat ja siellä täällä vuorten huippuja ympäröivät mustat myrskysumut, tummat alaspäin liitelevät ja kaikkialle sateenkaaria muodostavat utuhunnut, kimaltelevien kallioiden yli syöksyvät pitsimäiset vesiputoukset, punaisten virtojen kohina ja ihanat kullanväriset syksyt, jolloin on aina iltapäivä ja ajanratas pysyy paikoillaan. Hänen tulisivat aina olemaan ratsastusretket, joilla aurinko paistaisi hänen selkäänsä ja tuuli puhaltaisi kasvoihin. Ja hänen olisi varmasti ennemmin tai myöhemmin nimetön seikkailukin, jolla oli juurensa hänen sydämensä oudossa ikävässä ja jonka hän aavisti tapahtuvan noilla poluttomilla salviarinteillä, mitä hän niin suuresti rakasti.

Bostilin talo oli kömpelö mutta silmää kiehtova, punaisesta kivestä, valkoisesta savesta ja valkaistuista laudoista kyhätty rakennus. Sijaitsi sen vihreän kasvillisuuden ympäröimän rakennusryhmän laidalla, joka muodosti koko kylän. Bostil kehaisi mielellään, ettei maailmassa ollut kauniimpaa näköalaa kuin se, joka avautui hänen kartanostaan harmaille salviaa kasvaville altoileville kummuille, tummien puiden reunustamille ylätasangoille ja villille sinipäärmeiselle kultahuippuiselle taivaanrannalle.

Eräänä varhaiskevään aamuna Bostil määräsi tapansa mukaan, että kaikki juoksijat oli tuotava aituuksista ja päästettävä irti rinteille. Hän istui mielellään kuistilla ja katseli laitumella käyviä hevosiaan, mutta piti kuitenkin aina huolen siitä, että paimenet olivat saapuvilla ja etteivät hevoset päässeet poistumaan salviarinteeltä. Hän nojautui taaksepäin nauttien näkemästään. Hänellä oli laumoittain mustangeja, ja nytkin oli muudan lähellä oleva aitaus täynnä noita hienoja, tulisia ja vilkkaita eläimiä. Mutta Bostil ei katsellut muita kuin jalorotuisia juoksijoitaan. Oli omituista, ettei ainoakaan niistä ollut mustangi eikä kesytetty villihevonen, sillä paimenien hevosista olivat useimmat joko heidän itsensä tai intiaanien pyydystämiä. Ja kuitenkin Bostilin kiihkein, kunnianhimoisin toive oli saada kerran omakseen suuri villi ori. Siellä oli Sulka, suurenmoinen tamma, joka oli saanut nimensä siitä tavasta, millä sen harja hulmusi tuulessa; siellä oli Kaksinaama, keimaileva, sileä, kiiltävä ja viekas hevonen, sekä suuri äänekäs kimo Ben, musta Sarchedon-niminen ori ja vihdoin Kuningas, jonka väri muistutti ylätasankojen salviaa, oikea juoksija ruumiiltaan, loistava, ylpeä ja kaunis ori.

»Missä Lucy on?» kysyi Bostil.

Muutamat paimenet olivat nähneet Lucyn ratsastavan pois hiukset tuulessa hulmuten. Se oli ollut tuttu näky.

»Hän on nähtävästi ottanut Kilven?» sanoi Bostil kääntyen puhujan puoleen.

»Varmaankin», kuului tyyni vastaus.

Bostil kirosi. Hänen palveluksessaan ei ollut ainoatakaan paimenta, joka olisi ollut hänen vertaisensa kiroilemisessa.

»Farlane, sinähän olet kuullut määräykseni, ettei Lucy saa ratsastaa noilla hevosilla, ei ainakaan Kilvellä. Se on äksy miehellekin.»

»Mutta ei Lucylle.»

»Mutta minähän sanoin …»

»Sanoitte kyllä, koska puhutte paljon», vastasi Farlane. »Lucy veti hatun silmilleni, käski minun mennä matkoihini ja sitten hän ja Kilpi kiitivät jo salviapensaikossa, niin että tomu pölisi.»

»Hänen ei pitäisi mennä sinne», murahti Bostil. »Siellä ei ole lainkaan turvallista. Missä kiikarini on? Haluan katsella rinteelle. Missä kiikari on?»

Kiikaria ei löytynyt.

»Mikä lennättelee noita tomupilviä tuolla rinteellä? Antiloopitko? … Holley, sinun silmäsi ovat aina olleet paremmat kuin minun. Käytä niitä nyt.»

Eräs harmaatukkainen, teräväkatseinen, laiha ja riutuneen näköinen paimen lähestyi kilisevin kannuksin.

»Tuolla noin», sanoi Bostil.

»Siellä on hevoslauma», vastasi Holley.

»Villejäkö?»

»Niin luulisin, koska ne lennättelevät tomua tuolla tavalla.»

»Hm, en pidä siitä! Lucyn ei pitäisi lähteä ratsastusretkille yksinään.»

»Lorua, isäntä! Kukapa saisi hänet kiinni, kun hän ratsastaa Kilvellä? Lucy osaa ratsastaa. Ja aivan tuolla nenänne edessä ovat Kuningas ja Sarch, ainoat hevoset näillä main, jotka voisivat tavoittaa Kilven.»

Farlane tiesi, kuinka isännän mieli oli muutettavissa suopeammaksi. Bostilin silmät välähtivät. Hän oli ylpeä Lucyn kyvystä hallita hevosia. Ensimmäiseksi Bostil tavallisesti kertoi jokaiselle Fordiin tulleelle vieraalle, että Lucy oli syntynyt hurjalla ratsastusmatkalla melkein hevosen selässä. Sellaista ainakin kerrottiin, ja paimenet vannoivat, että hän oli äitinsä arvoinen tytär. Farlane tiesi, että Bostilin suopeus voitiin saavuttaa kehumalla hänen lemmikkiään.

»Olit kerrankin järkevä, Farlane», vastasi Bostil huojentuneena. »En ajatellut niin paljon sitä, että Lucy joutuisi ehkä vaaraan, vaan sitä että hän sallii tuon puolihullun Creechin seurustella kanssaan.»

»Nyt te olette peräti väärässä», sanoi Holley vakavasti. »Tunnen tytön. Hän ei välitä Joelista vähääkään, vaikka Joel hännysteleekin häntä.»

»Joel on vaaraton», lisäsi Farlane.

»Minä en ole samaa mieltä», vastasi Bostil nopeasti. »Mitä mieltä sinä olet, Holley? »

Vanha paimen näytti miettiväiseltä eikä sanonut pitkään aikaan mitään.

»No niin, on ja ei», hän vastasi vihdoin. »Lucy voisi kyllä tehdä Joelista miehen, mutta Lucy ei pidä hänestä ja sillä siisti … Ja ehkäpä Joelilla on pahoja taipumuksia.»

»Jos Lucy vielä kerrankin menee tapaamaan häntä, panen hänet köysiin», sanoi Bostil.

Muudan toinen teräväkatseinen paimen kiinnitti nyt Bostilin huomion harmaisiin aaltoileviin salviarinteihin.

»Bostil, katsokaa! Katsokaa Kuningasta! Se tähyää jotakin, kuten Sarchkin.»

Nuo molemmat nimeltä mainitut hevoset olivat kääntyneet erästä muutamien satojen metrien päässä sijaitsevaa harjannetta kohti pää koholla ja höröllä korvin. Kuningas hirnui kimeästi ja Sarchedon alkoi korskua.

»Pojat, on parasta, että ajatte ne takaisin aitaukseen», sanoi Bostil. »Ne eivät pidä mistään niin paljon kuin salviakentistä … Halloo, halloo, mitä huutoja tuolta harjanteen takaa kuuluu?»

»Sieltä tulee vain Kilpi, jonka Lucy on kannustanut nopeaan juoksuun», vastasi Holley naurahtaen kuivasti.

»Ellei se ole …! Hyvä Jumala, katsokaa sen tuloa!»

Bostilin viha ja levottomuus haihtuivat niin äkkiä kuin niitä ei milloinkaan olisi ollut. Ylätasankojen paimenen ylpeän ilon välähdys näkyi hänen terävissä silmissään. Hänen edessään oleva rinne oli paljas ja melkein sen harjanteen korkuinen, joka oli peittänyt kaivatun tytön ja hevosen näkyvistä. Kilpi juoksi pelkästä juoksemisen riemusta, ja tyttö, joka istui matalana sen selässä, ratsasti pelkästä ratsastamisen halusta. Kuningas hirnahti jälleen ja juoksi kauniisti keinahdellen tulijoita vastaan ja Sarchedon hyökkäsi sen jälkeen; Kaksinaama ja Sulka lähtivät mustasukkaisina seuraamaan sitä, mutta Ben heilautti vain päätään ja jatkoi syömistään. Harmaa ja musta tapasivat Kilven, mutta eivät ehtineetkään kääntyä ajoissa, jotta olisivat voineet seurata sitä. Tytön iloinen huuto kajahti rinteeltä ja Kilpi lisäsi vain vauhtiaan Sarchedonin jäädessä jälkeen. Sitten harmaa Kuningas alkoi juosta samalla tavalla kuin joskus ennenkin. Se oli kauniin näköinen vauhdissaan. Tämä oli leikkiä — peliä — kilpailua, jota tyttö selvästi hallitsi. Lucyn tukka oli tuulessa kuin kimalteleva kullanvärinen virta. Hän ratsasti satulatta. Näytti aivan siltä kuin hän olisi kyyristynyt hyvin matalaksi ja vetänyt polvensa hyvin korkealle Kilven selkään, niin ettei hän näyttänytkään istuvan hajasäärin. Hänen liikkeensä sopeutuivat kuitenkin hevosen liikkeihin. Jälleen kajahti tuo hurja iloinen huuto kutsuen, nauraen, haastaen. Nopeudella, joka pani Bostilin ja hänen paimentensa silmät loistamaan, Kuningas meni edelle ja kääntyi sitten syrjään hidastuttaen vauhtiaan, samalla kun Kilpi jymisti ohi. Lucy veti kovasti suitsista pakottaen hevosen pysähtymään äkkiä Holleyn juostessa lähemmäksi ja tarttuessa sen päitsiin. Kilpi korskui luimussa korvin. Se tepasteli tantereella, niin että piikivet sinkoilivat.

Lucy Bostilin silmät olivat siniset ja yhtä teräväkatseiset kuin hänen isälläänkin, ja nyt ne leimahtelivat samalla tavalla kuin isänkin silmät. Hän oli tarttunut kädellään hevosensa pitkään harjaan, ja kun hän notkeasti ja kevyesti siirsi toisen jalkansa sen leveän selän yli, hän heristi pientä sormikkaan suojaamaa nyrkkiään Bostilin harmaalle juoksijalle.

»Kuningas, minä vihaan sinua!» hän huudahti kuin ihmiselle. »Ja minä voitan sinut vielä jonakin päivänä!»

Bostil vannoi kaikkien jumalien nimessä, että hänen Kuninkaansa oli nopein tämän villin ylämaan kaikista hevosista. Hän takasi, että suuri harmaa jätti kuin seisomaan kaikki paimenten kesyttämät hevoset.

Bostil oli itsekin puoleksi hevonen, ja sen mikä hänessä oli inhimillistä, hän jakoi nopeihin juoksijoihinsa tunteman kiintymyksen ja tyttäreensä Lucyyn kohdistuvan rakkauden kesken. Hän oli katsellut vuosikausia hurjaa ratsastusta Utahin levottomalla rajaseudulla, missä noina aikoina hevonen merkitsi miehelle koko maailmaa. Onnellinen sattuma oli vienyt hänet tähän Coloradon eteläpuolella sijaitsevaan ruohoa kasvavaan ylämaahan, missä oli hyvää vettäkin, ja tämä maa antoi hänelle tarpeeksi kaikkea mitä hän halusi. Intiaanit, joita valkoiset miehet eivät olleet vielä pilanneet, olivat hänelle ystävällisiä. Bostil rakensi lautan sinne, mistä intiaanien oli tapana kulkea Coloradon yli, ja paikkaa ruvettiin sen jälkeen nimittämään Bostil’s Fordiksi. Vähitellen hänen persoonallisuutensa, maineensa ja tarpeensa houkuttelivat paikalle hevostenpyydystäjiä, paimenia, lampaankaitsijoita, uutisasukkaita ja harhailevia erämaan kulkijoita, ja tämä yksinäinen ja eristetty kylä alkoi hitaasti kasvaa. Joen pohjoispuolella sijaitsevaan lähimpään naapurisiirtokuntaan oli matkaa kolmattasataa mailia ja välillä oli vain muutamia yksinäisiä karjataloja; lännessä päin oli taasen monta kaukaista kylää, jotka kuitenkin vuorilla sulaneesta lumesta tulviva, rajusti kuohuva Colorado eristi muun maailman yhteydestä pariksi kuukaudeksi kerrallaan. Fordin itäpuolella sijaitsi synkkä, epätasainen ja tuntematon rotkojen uurtama maa. Etelään päin aaltoilivat ylämaan kauniit salviaa ja ruohoa kasvavat laaksot sekä kuusia ja setrejä kasvavat ylätasangot, kunnes tämä hedelmällinen, aaltoileva harmaanviheriä alue päättyi purppuraisella taivaanrannalla korkeihin kallioisiin jyrkänteihin.

Bostililla oli ylenpalttisesti nautaeläimiä ja hevosia, ja vaikka hänellä olikin paljon paimenia, hän voi kuitenkin melkein aina tarjota työtä kaikille. Mutta useimmat paimenet eivät viihtyneet pitkää aikaa Bostilin luona, eivät ensinnäkään sen vuoksi, että muutamat heistä olivat paikasta paikkaan siirtyviä villien hevosten pyydystäjiä, eivätkä senkään takia, että Bostililla oli pari suurta vikaa: hän maksoi harvoin paimenilleen palkan rahassa eikä milloinkaan sallinut paimenen hankkia itselleen nopeaa hevosta, koska hän halusi itselleen kaikki nopeat hevoset. Ja noina aikoina jokainen paimen ja erittäinkin villien hevosten pyydystäjä rakasti ratsuaan kuin osaa omasta itsestään. Jos oli olemassa jotakin eroa Bostilin ja toisten rinteitten ratsastajien välillä, ero oli siinä, että hänellä oli enemmän hevosia, koska hän rakasti niitä enemmän kuin muut.

Jos Bostil ei voinut hankkia itselleen ostamalla eikä vaihtamalla haluamaansa hevosta, rupesi hän aina vihaamaan sen omistajaa. Ja tällaista sattui usein, koska paimenet luopuivat hyvin vastahakoisesti lemmikeistään. Ja hän oli hankkinut itselleen useamman kuin yhden vihollisen alituisella morkkailemisellaan. Ei kuitenkaan voitu väittää, että hän olisi halunnut pettää kaupoissa. Bostil oli aina valmis maksamaan hevosesta vaaditun hinnan.

Eräässä Coloradon toisella puolen sijaitsevassa syvässä punaseinäisessä rotkossa, joka loppui jokeen, asui muudan Creech-niminen köyhä lammaspaimen ja hevoskauppias. Tällä miehellä oli muutamia jalorotuisiakin, joista kahta hän ei suostunut vaihtamaan kaikkeen ylämaan kultaankaan. Ute-intiaanit olivat pyydystäneet nämä Sininen Kimo- ja Hurra-nimiset hevoset laitumilta ja kasvattaneet niistä juoksijoita. Ne olivat vieläkin nuoria ja tulivat joka päivä nopeammiksi. Bostil tahtoi ostaa ne, koska hän halusi ne omakseen. Hänelle olisi ollut hirmuinen pettymys, jos yksikin hevonen olisi voittanut harmon. Mutta Creech nauroi kaikille tarjouksille ja kiusasi Bostilia väittäen, että tämä jo seuraavana kesänä näkisi vieraan hevosen Kuninkaan edellä.

Asioita mutkisti vielä enemmän se seikka, että nuori Joel Creech, joka oli kuuluisa hevosmies, mutta arvoton kaikkien muiden paitsi isänsä silmissä, sanoi jonakin päivänä panevansa toimeen kilpailun Sinisen Kimon ja Kuninkaan välillä. Tähän uhkaukseen oli suhtauduttu eri tavoin. Se suututti Bostilia, niin että toiveet sovinnosta haihtuivat ikuisiksi ajoiksi. Se pani Lucy Bostilin nauramaan ja näyttämään suloisen salaperäiseltä. Hänellä ei ollut ainoatakaan vihollista ja hän piti jokaisesta. Bostil’s Fordin naiset juorusivatkin keskenään, että hän piti laiskasta Joelista enemmänkin kuin muista miehistä. Mutta näiden juoruämmien miehet sanoivat, että Lucy oli vain helläsydäminen. Istuskellessaan yksinäisten leirivalkeittensa ääressä tahi vetelehtiessään aituuksissa paimenet ajattelivat Joel Creechin suunnittelemaa kilpailua. Kuningas ja Sininen Kimo eivät olleet milloinkaan kilpailleet eikä kilpailua tulisikaan, ellei Joel ryöstäisi Lucya. Siinä tapauksessa tulisi siitä suurenmoisin kilpailu, mitä milloinkaan on juostu ylämaassa, ja silloin joutuisi Sininen Kimo huonommalle puolelle ainoastaan siinä tapauksessa, että sillä olisi kaksinkertainen taakka selässään. Mutta jos Joel nostaisi Lucyn Kimon selkään ja ratsastaisi itse Hurralla, juttu olisi toinen. Lucy Bostil oli reipas tyttö, syntynyt hevosen selässä, ja yhtä voimakas ja notkea kuin intiaani, ja osasi ratsastaa kuin hevosen harjaan kiinni tarttunut takkiainen. Kantaessaan kevyttä tyttöä Kimo voisi ehkä päästä pakoon Kuninkaaltakin, mikä olisi Bostilille kaksinkertainen murhenäytelmä, koska hän siinä tapauksessa kadottaisi tyttärensä ja saisi katsella lempijuoksijansa häviötä.

Tämä kauan odotettu kilpailu oli aina ollut kiinnostava puheenaihe. Ja se kävi vieläkin kiinnostavammaksi, kun Joelin rakkaus tuli tunnetuksi. Oli vähemmän niitä paimenia, jotka uskoivat Lucyn voivan karata Joelin kanssa, kuin niitä jotka uskoivat Joelin voivan varastaa isänsä hevoset. Mutta kaikki paimenet, jotka rakastivat hevosia, ja kaikki naiset, jotka pitivät juoruista, olivat ainakin siitä yksimielisiä, että jonkinlainen kilpailu tahi romanttinen seikkailu tulisi pian häiritsemään Bostil’s Fordin uneliasta rauhaa.

Ja Bostilin vihaa Creechiä kohtaan kiihdytti vielä suuri pelko, jonka hevosvaras Cordts oli hänessä herättänyt. Hän oli aina levoton ja varuillaan. Cordts piileskeli tuntemattomissa seuduissa. Hänellä oli laitumien paimenten joukossa salaisia ystäviä, kultaa lahjomiseen, tuhansia nautoja ja nopeita hevosia. Hän oli aina saanut kaiken mitä oli halunnut, mutta ei erästä hevosta, ja sen hevosen nimi oli Kuningas.

Cordts oli paha mies, Californian ja Idahon ensimmäisten kultakenttien hedelmä, niiden kulkurien joukostaan karkottama hylkiö, jotka palailivat takaisin samoja teitä, joita he niin mielettömästi olivat samoilleet länttä kohti. Hänestä tuli vapaitten laidunmaiden hallitsija. Mutta hän oli ratsumies. Hän tunsi hevosen yhtä hyvin kuin Bostilkin. Cordts oli ratsastanut noille villeille vapaille laitumille, missä hänen oli kuultu sanovan, että hevosvarkaat ovat myrkytettyjä arosusia pahempia, ja kuitenkin hänestäkin tuli hevosvaras. Sitä kiihkoa, millä hän halusi omakseen Kuningasta, voitiin verrata intohimoon, jota mies tuntee saavuttamatonta naista kohtaan. Cordts vannoi, ettei hän lepää, ettei hän kuole, ennen kuin saa omakseen Kuninkaan. Bostilin suuri pelko ei siis ollut aiheeton.

II

Bostil lähti tyttärineen kävelemään asuinrakennukselle päin ja kääntyi ovella huutamaan viimeiset määräykset paimenille, jotta nämä hoitaisivat hyvin hevosia.

Talo oli matala ja suuri rakennus. Sen keskitse johti käytävä, josta aukeni ovia tiiliseinäisiin huoneisiin. Ikkunat olivat pieniä korkealla sijaitsevia aukkoja, jotka oli nähtävästi tarkoitettu yhtä paljon puolustus- kuin valaisemistarkoituksiinkin, ja niitä peittivät kömpelöt lautaluukut. Lattiat olivat savesta ja intiaaneilta ostettujen huopapeitteiden peitossa. Se oli todellinen uranuurtajan koti, vaatimaton jo karkeatekoinen, mutta kodikas, ja sillä oli tuo harvinainen erämaakodeille ominainen etu: se oli viileä kesällä ja lämmin talvella.

Kun Bostil tuli sisään käsivarsi Lucyn ympärille kierrettynä, suuri koira nousi seisomaan takan vierestä. Tämä huone oli hyvin suuri, koko rakennuksen pituinen, ja siinä oli suuri kivinen takka, jossa kiehuvasta kattilasta levisi ruokahalua ärsyttäviä tuoksuja, kömpelöitä kotona valmistettuja huopapeitteisiä tuoleja ja samanlaisia pöytiä. Seinillä oli suitsia, satuloita, pistooleja, intiaanien aseita ja koristuksia sekä kilpa-ajoissa saatuja palkintoja. Perimmäisessä nurkassa oli höyläpenkki työvälineineen ja sen alla oli valjaita. Vastakkaisella seinällä oli keittiöön vievä ovi. Tälläinen oli Bostilin kuuluisa arkihuone, missä oli ratkaistu paljon asioita, joista muutamat olivat auttaneet erämaan historian luomisessa, mutta joista Bostil ei milloinkaan mitään maininnut.

Bostilin sisar tuli keittiöstä huoneeseen. Hän oli kookas nainen ja hänellä oli vakavat, mutta silti äidilliset kasvot. Hän oli laskenut kätensä lanteilleen ja silmäili nyt melko paheksuvasti isää ja tytärtä.

»Te olette siis lopultakin palanneet», hän sanoi vakavasti.

»Niin olemme täti», vastasi tyttö tyytyväisesti.

»Sinä pakenit päästäksesi tapaamasta Wetherbytä.»

Lucy katseli säteillen tätiään.

»Hän odotti täällä tuntikausia», jatkoi tuo arvokas nainen. »En ole nähnyt milloinkaan miestä niin levottomana … Eikä siinä ole ihmettelemistäkään, koska sinä olet niin häilyväinen.»

»Vastasin hänelle kieltävästi!» tiuskaisi Lucy.

»Mutta Wetherby ei ole sellainen mies, että hän tyytyisi siihen. Lucy, sinä et ole selvillä omista ajatuksistasi. Olet jo pettänyt tarpeeksi noita isäsi palkkaamia paimenia. Ellet ole varovainen, saat vielä ottaa mieheksesi jonkun heistä … Jonkun tuollaisen hurjan paimenen, joka on yhtä mahdoton kuin intiaani. Wetherby on taas nuori ja ihannoi sinua. Miksi et voi ottaa häntä?»

»En rakasta häntä», vastasi Lucy.

»Sinä pidät hänestä yhtä paljon kuin kenestä muusta tahansa. John, mitä sinä tähän sanot? Sinähän hyväksyit Wetherbyn ja minä kuulin sinun sanovan hänelle, että Lucy on kuin kesyttämätön varsa ja että sinä —»

»Pidän paljon Jimistä», keskeytti Bostil karttaen Lucyn nopeaa katsetta.

»Entä sitten?» kysyi hänen sisarensa.

Bostil huomasi joutuneensa kahden tulen väliin. Hän näytti hölmistyneeltä ja sitten kiusautuneelta.

»Isä!» huudahti Lucy moittivasti.

»Kuulehan nyt, Jane», sanoi Bostil päättäväisesti, »tyttö on tullut tänään täysi-ikäiseksi ja saa tehdä mitä haluaa.»

»Kylläpä sinä puhut kauniisti», vastasi Jane-täti. »Pidätpä siitä tahi et, mutta hän tuo vielä tänne tuon Joel Creechhirtehisen sinun elätettäväksesi.»

»Täti!» huudahti Lucy leimuavin silmin.

»Ah, hyvä lapsi, sinä kidutat ja kiusaat minua aivan hirveästi!» sanoi pettynyt nainen. »Kaikki tämä on vain sinun parhaaksesi … Ajattele nyt hieman itseäsi, Lucy. Sinähän olet hyvästä suvusta polveutuva kahdeksantoistavuotias tyttö ja ratsastelet vain ja esiinnyt melkein aina miesten vaatteissa, kuten nytkin.»

»Mutta, täti hyvä, enhän minä voi ratsastaa hameessa!» huomautti Lucy vakavasti. »Ja pidä mielessäsi, täti, että minä osaan ratsastaa.»

»Lucy, vaikka minä asuisin täällä koko ikäni, en voisi milloinkaan mukautua siihen, että Bostilin tytär pukeutuu nahkahousuihin. Me Bostilit olimme suurta sukua Missourissa ennen vanhaan.»

Bostil nauroi. »Ja ellen minä olisi lähtenyt samoilemaan kohti länttä, näkisimme me vieläkin nälkää. Jane, sinä olet tunteellinen vanha hupakko. Anna tytön olla rauhassa ja mukaudu erämaan tapoihin.»

Jane-tädin silmät olivat kosteat kyynelistä. Sen nähdessään Lucy riensi syleilemään ja suutelemaan häntä.

»Täti, lupaan sinulle, että rupean tästä päivästä alkaen käyttäytymään hieman arvokkaammin. Olen ollut vapaa kuin poikanen näissä ratsastajan vaatteissa. Kun olen tässä puvussa, eivät miehet näytä lainkaan pitävän minua tyttönä. Ja jollakin tavoin se on parempi. En voi selittää sitä, pidän vain siitä. Pukuni ovat aiheuttaneet kaikki vaikeudet. Tiedän sen. Mutta jos minä nyt olen jo täysi-ikäinen — se kuulostaa niin hirveältä — tahdon pukeutua aina oikealla tavalla, paitsi milloin lähden ratsastamaan. Riittääkö se, täti?»

»Ehkä sinusta sittenkin vielä tulee järkevä tyttö», vastasi Jane-täti hyvin hämmästyneenä ja tyytyväisenä.

Sitten Lucy juoksi omaan huoneeseensa kannusten kilistessä.

»Jane, mitä nuo juorut nuoresta Joel Creechistä tarkoittavat?» kysyi Bostil tiukasti.

»En tiedä niistä sen enempää kuin olen sinulle kertonut. Etkö ole milloinkaan kysynyt Lucyltä?»

»En varmastikaan!» sanoi Bostil töykeästi.

»No, kysy sitten. Jos hän suostuu kertomaan sinulle jotakin, hän kertoo totuuden. Lucy ei voi nukkua öisin, jos hän on valehdellut.»

Jane-täti palasi toimittamaan talousaskareitaan ja Bostil jäi miettiväisenä huoneeseen silittelemään koiraa ja vartioimaan tulta. Lucykin palasi huoneeseen hetkisen kuluttua ja oli nyt aivan toinen kuin äsken — sellainen, joka ei ylpistänyt Bostilin ratsumiehensydäntä, vaan värähdytti hänen isänsydäntään. Lucy oli ollut hento, solakka ja notkea, puvustaan piittaamaton poika, joka oli hengittänyt keuhkoihinsa aukeiden vainioiden ja ratsunsa kesytöntä henkeä. Nyt hän oli tyttö, jolla oli viehättävästi pyöristyvä solakka ruumis, auringonlaskun kultaaman salvian kaltaiset hiukset, etäisyyksien syvää utua muistuttavat siniset silmät ja ylätasankojen ruusun kaltaiset punaiset huulet. Ja kaikki muukin hänessä näytti erilaiselta kuin äsken.

»Lucy, sinä olet aivan sen näköinen kuin hänkin», sanoi Bostil värähtelevällä äänellä.

»Tarkoitatko äitiä?» mumisi Lucy.

Mutta nämä molemmat voimakkaat ja elämänhaluiset ihmiset eivät syventyneet pitkäksi aikaa surullisiin muistoihin.

»Lucy, haluan kysyä sinulta jotakin», sanoi Bostil hetkisen kuluttua. »Millainen on suhteesi nuoreen Joel Creechiin?»

Lucy säpsähti kuin häntä olisi äkkiä moitittu jostakin, mutta purskahti sitten iloiseen nauruun. »Isä, sinä vanha kettu, näitkö sinä hänen ratsastavan jälkeeni?»

»En nähnyt, kysyin vain muista syistä.»

»Mitä tarkoitat?»

»Lucy, onko sinun ja Joelin välillä jotakin?» kysyi Bostil vakavasti.

»Ei», vastasi Lucy katsoen isäänsä suoraan silmiin.

Bostilin mieleen juolahti sinikello. »Pyydän sinulta anteeksi», hän sanoi äkkiä.

»Isä, sinähän tiedät, kuinka Joel hännystelee minua. Olen kertonut sen sinulle. Olen suvainnut sitä näihin aikoihin saakka, koska olen pitänyt hänestä. Mutta se ei ole mitään rakkautta, olen vain surkutellut ja säälinyt häntä.»

»Niinkö? Millaista hirmuista tuhlausta!» vastasi Bostil.

»Isä, en luule Joelia oikein täysijärkiseksi», sanoi Lucy juhlallisesti.

»No, no, sinähän imartelet itseäsi!»

»Kuuntelehan nyt. Olen vakavissani. Ajatellessani menneitä olen huomannut että Joelissa on tapahtunut hidas asteettainen muutos, sen jälkeen kun muudan mustangi potkaisi häntä päähän. Olen aivan varma siitä, ettei kukaan muu ole huomannut sitä.»

»Hän on vain ihastunut sinuun. Se ei olekaan mitään tavatonta tässä kylässä. Varo vain …»

»Me keskustelimme juuri Joel Creechistä. Hän on tehnyt viime aikoina muutamia hyvin kummallisia tekoja. Tänään luulin päässeeni livahtamaan pois hänen huomaamattaan. Mutta hän oli varmaankin vahtinut minua. Joka tapauksessa hän oli hämmästyksekseni Hurran selässä. Hän tuo hyvin harvoin Hurran joen tälle puolen. Hän sanoi ruohon alkavan vähentyä. Halusin hyvin mielelläni verrata Kilven juoksua Hurran juoksuun, mutta silloin muistinkin, ettet sinä pitäisi siitä.»

»Enkä pidäkään», sanoi Bostil synkästi.

»No niin, Joel tavoitti minut eikä käyttäytynyt lainkaan kauniisti. Hän oli kauhea tänään ja me riitelimme. Sanoin uskaltavani lyödä vetoa siitä, ettei hän seuraa minua enää milloinkaan, ja hän sanoi lyövänsä vetoa siitä, että hän seuraa. Sitten hän muuttui äreäksi ja jättäytyi jälkeen. Ratsastin tieheni iloisena siitä, että oli päässyt eroon hänestä, ja kiipesin lempipaikalleni. Kotimatkallani näin Hurran käyvän laitumella puron äyräällä tuon suuren lähteen läheisyydessä, joka on syvä ja kirkas. Ja mitä sinä luulet minun nähneen? Joel oli sukeltanut lähteeseen niin syvälle, että vain pää näkyi. Muistin sanoneeni hänelle, että hän pesisi likaiset kasvonsa, ja hän oli juuri tekemässä työtä käskettyä. Minun oli pakko nauraa. Kun hän näki minut, hän teki — hän …» Lucy änkytti punastuen vihasta ja häpeästä.

»Mitä hän silloin teki», kysyi Bostil tyynesti.

»Hän huusi minulle: Hei, Lucy, riisu vaatteesi ja tule uimaan!»

Bostil kirosi.

»Suutuin hirveästi», sanoi Lucy, »ja hämmästyinkin samalla. Sellaisia mahdottomuuksia hän voi suunnitella. Mutta hän ei ole milloinkaan ennen uskaltanut …»

»Loukata sinua. Millaisiin toimenpiteihin sinä silloin ryhdyit?» kysyi Bostil uteliaana.

»Huusin hänelle: Kyllä minä sinulle vielä näytän, Joel! Hänen vaatteensa olivat yhdessä kasassa äyräällä. Aioin ensin heittää ne veteen, mutta saatuani ne haltuuni juolahtikin mieleeni parempi kepponen. Kokosin hänen vaatteensa syliini, mutta en hänen kenkiään, koska muistin, että hänen ja hänen kotinsa välillä on kymmenen mailin verran kaktuksia kasvavaa louhikkoa, ja kiipesin jälleen Kilven selkään. Joel huusi ja kiroili vallan kamalasti. Mutta minä en katsonutkaan taakseni. Ja Hurra — sinähän tiedät, että se pitää minusta — seurasi minua koko ajan. Pudotin Joelin vaatteet harjanteelle keskelle tietä, mistä hän ne varmasti löytää. Ja siinä kaikki … Isä, teinkö pahasti — teinkö hyvinkin pahasti?»

»Pahastiko? Sinun olisi pitänyt ampua hänet. Tahi ainakin heittää häntä kivellä päähän. Mutta kuulehan nyt, Lucy, ehkä siinä sittenkin oli tarpeeksi. Et luullakseni tullut oikein ajatelleeksi asiaa?»

»Mitä sitten?»

»Aurinko paistaa kuumasti tänään, hyvin kuumasti. Ja jos Joel on niin hullu ja mieletön kuin sanoit, ei hänellä ole tarpeeksi järkeä pysyä vedessä tahi varjossa auringonlaskuun saakka. Ja jos hän lähtee kulkemaan tuota kymmenen mailin pituista taivalta, hän polttaa itsensä puolikuoliaaksi.»

»Polttaa! Ah, isä, olen oikein pahoillani!» huudahti Lucy katuvaisesti. »En ajatellut sitä lainkaan. Lähden ratsain viemään hänelle hänen vaatteitaan.»

»Etkä lähde!» sanoi Bostil.

»Anna minun sentään lähettää joku toinen puolestani», pyysi tyttö.

»Tyttö, eikö sinulla ole rohkeutta oman pelisi lopettamiseen? Antaa Creechin saada läksynsä. Hän ansaitsee sen … Ja nyt, Lucy, aion tehdä sinulle vielä pari kysymystä.»

»Pariko vain?» kysyi Lucy viekkaasti. »Isä, älä viitsi enää.»

»Mitä minun pitää sanoa Wetherbylle?»

Lucyn silmät muuttuivat haaveellisiksi ja hänen katseensa näytti suuntautuvan kauas laitumien taakse.

»Sano hänelle, että hän palaisi takaisin Durangoon ja unohtaisi sen lapsellisen tytön, joka osaa rakastaa vain erämaata ja hevosia.»

»Hyvä on. Puhut yhtä suoraan kuin intiaanit. Ja nyt viimeinen kysymys: Mitä haluat syntymäpäivälahjaksi?»

»Ah, niin!» huudahti Lucy taputtaen iloissaan käsiään. »Olin unhottanut sen. Olenhan nyt kahdeksantoistavuotias!»