Ukko Goriot

By Honoré de Balzac

Eugène de Rastignac on nuori maaseudulta kotoisin oleva mies, jonka tausta on köyhä mutta aatelinen. Kun de Rastignac muuttaa Pariisiin, hän asettuu asumaan edulliseen täyshoitolaan. Täyshoitolassa hän kohtaa ukko Goriotin – miehen, joka on menettänyt omaisuutensa. Goriotilla on myös kaksi tytärtä, josta erityisesti toinen on de Rastignacin mieleen. Ensin Pariisi hurmaa de Rastignacin, mutta pikkuhiljaa hän alkaa ymmärtää, miten raakoja Pariisin seurapiirit voivat olla – ja kuinka tärkeää on, että on omaisuutta."Ukko Goriot" on Honoré de Balzacin romaani vuodelta 1835. Se on merkittävä ranskalainen klassikko, joka käsittelee muun muassa yhteiskuntaluokkia.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 4, 2020
• ISBN: 9788726315134

Honoré de Balzac

Honoré de Balzac (1799-1850) was a French novelist, short story writer, and playwright. Regarded as one of the key figures of French and European literature, Balzac’s realist approach to writing would influence Charles Dickens, Émile Zola, Henry James, Gustave Flaubert, and Karl Marx. With a precocious attitude and fierce intellect, Balzac struggled first in school and then in business before dedicating himself to the pursuit of writing as both an art and a profession. His distinctly industrious work routine—he spent hours each day writing furiously by hand and made extensive edits during the publication process—led to a prodigious output of dozens of novels, stories, plays, and novellas. La Comédie humaine, Balzac’s most famous work, is a sequence of 91 finished and 46 unfinished stories, novels, and essays with which he attempted to realistically and exhaustively portray every aspect of French society during the early-nineteenth century.

Book preview

Balzac

1

Rouva Vauquer, omaa sukuaan de Conflans, on vanha nainen, joka jo neljättäkymmenettä vuotta pitää Pariisissa porvarillista täysihoitolaa Neuve-Sainte-Geneviève-kadun varrella Quartier latinin ja Faubourg Saint-Marcelin välillä. Tämä täysihoitola, Maison Vauquer, ottaa vastaan miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, ilman että ilkeämielistenkään koskaan olisi kuultu parjaavan sen säädyllisiä tapoja. Mutta siellä ei olekaan kolmeenkymmeneen vuoteen asunut ainoatakaan nuorta ihmistä, ja jos joku nuori mies asettuu asumaan sinne, on hänen saatava perheeltään todella mitätöntä raha-avustusta. Mutta vuonna 1819, aikana jolloin tämä draama alkaa, siellä asui kuitenkin eräs köyhä nuori tyttö. Siitä huonosta huudosta huolimatta, johon sana »draama» on joutunut näinä surkean kirjallisuuden aikoina noudatetun väärän ja sietämättömän käytännön vuoksi, sitä on kuitenkin välttämätöntä käyttää tässä; ei senvuoksi, että tämä kertomus olisi draamallinen sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta kun se on luettu loppuun, on ehkä vuodatettu jokin kyynel intra muros ja extra. Ymmärretäänkö sitä Pariisin ulkopuolella? Sitä sopii epäillä. Tämän paikalliskuvauksia ja -väriä täynnä olevan näyttämön erikoisuuksia voitaneen käsittää ainoastaan Montmartren kumpujen ja Montrougen kukkulain välisessä, kuuluisassa aina kaatumassa olevien hökkeleiden ja loasta mustien katuojien laaksossa; laaksossa joka on täynnä todellisia kärsimyksiä, usein teennäisiä iloja ja joka on niin hirveän rauhaton, että sen mikä siellä herättäisi edes jonkin verran huomiota, täytyy olla hyvin tavatonta. Kuitenkin siellä kohtaa joskus murheita, jotka paheiden ja hyveiden kasaantuminen tekee suuriksi ja juhlallisiksi: kun niitä näkee, itsekkyydet ja pyyteet lakkaavat ja muuttuvat sääliksi, mutta niiden tekemä vaikutus on kuin mehukas hedelmä, joka heti hotkaistaan. Sivistyksen riemuvaunut ovat kuin Juggernautin jumalankuvaa kuljettavat vaunut; jokin sydän, vaikeampi murskata kuin muut, saa ne hetkeksi hidastamaan vauhtia ja voi jarruttaa niiden pyöriä, mutta pian ne sen kuitenkin murskaavat ja jatkavat voitollista kulkuansa. Niin teette tekin, jotka pidätte tätä kirjaa valkoisessa kädessänne ja istutte pehmeässä nojatuolissa tuumien: »Ehkäpä tuo minua huvittaa.» Luettuanne ukko Goriotin salaiset onnettomuudet syötte hyvällä ruokahalulla ja panette tunteettomuutenne tekijän laskuun, katsotte hänen liioittelevan ja »panevan omiansa». Ah, tietäkää: tämä draama ei ole mielikuvituksen tuote eikä romaani. All is true, se on niin todellinen, että jokainen voi itsessään, omassa sydämessään, tuntea sen vaikuttimet.

Talo, jossa mainitsemaamme porvarillista täysihoitolaa pidetään, on rouva Vauquerin oma. Se sijaitsee sillä kohtaa Neuve-Sainte-Geneviève-kadun alapäässä, missä maa alenee Arbalète-katua kohti niin jyrkkänä mäkenä, että siinä harvoin kuljetaan hevosilla. Tämä seikka on suotuisa sille hiljaisuudelle, joka vallitsee Val-de-Grâcen ja Panthéonin kirkkojen väliin sullotuilla kaduilla, missä nuo molemmat rakennukset muuttavat ilmapiirin heijastamalla siihen keltaista sävyä ja synkistämällä kaikki kupoliensa luomalla varjolla. Siellä ovat katujen kivet kuivat, ojissa ei ole lokaa eikä vettä, ja ruohoa kasvaa pitkin seinävieriä. Huolettominkin ihminen käy täällä alakuloiseksi kuten kaikki kulkijat, rattaiden kolina on siellä jo huomiota herättävä tapahtuma, talot ovat synkät, muurit vankilaa muistuttavat. Pariisilainen, joka sattuu eksymään tänne, ei näkisi täällä muuta kuin täysihoitoloita, laitoksia, kurjuutta ja huolta, kuolevaa vanhuutta, työhön pakotettua iloista nuorisoa. Mikään Pariisin kortteli ei ole kaameampi eikä tuntemattomampi. Etenkin Neuve-Sainte-Geneviève-katu on kuin pronssinen kehys, ainoa joka sopii tälle kertomukselle, jolle mielialaa ei voi valmistaa kyllin tummilla väreillä ja raskailla ajatuksilla; niin kuin porras portaalta valo vähenee ja oppaan ääni onttonee matkustajan laskeutuessa katakombeihin. Tosi vertaus! Kuka ratkaisee, kumpi on kamalampi katsoa, kuivuneet sydämet vaiko tyhjät pääkallot?

Täysihoitolan etusivu on erääseen pieneen puutarhaan päin, siten että Neuve-Sainte-Geneviève-kadun puolella on talon oikeanpuoleinen pääty. Pitkin tämän etusivun edustaa, talon ja puutarhan välillä, on pienillä kivillä kivetty kuuden jalan levyinen tie ja sen edessä hiekoitettu käytävä, jota reunustavat suurissa sinisissä ja valkoisissa fajanssiruukuissa olevat kurjenpolvet, laakerit ja granaattipuut. Tähän käytävään tullaan sivuportista, jonka yläpuolella olevaan kylttiin on kirjoitettu: Maison Vauquer ja sen alle: Täysihoitoja mies- ja naispuolisille porvareille ja muille. Päivällä saattaa kimeällä soittokellolla varustetun ristikkoportin läpi nähdä kivetyn tien päässä kadun vastapäisellä seinällä jonkun korttelin taiteilijan vihreälle marmorille maalaaman arkadin. Maalauksen kuvaamassa syvennyksessä kohoaa Amorin patsas. Nähdessään pintaa peittävän halkeilleen vernissan vertauskuvien harrastajat huomaisivat siinä jonkinlaisen tarinan pariisilaisesta rakkaudesta, jota parannetaan muutaman askelen päässä täältä. Seuraavat jalustan alaosassa olevat sanat, jotka ovat jo puoliksi poiskuluneet, palauttavat mieliin sen ajan, jolta tuo koristus on peräisin, ja ovat todistuksena siitä suuresta innostuksesta, jota tunnettiin Pariisiin vuonna 1777 palannutta Voltairea kohtaan:

Qui que tu sois, voici ton maître:

Il l’est, le fut, ou le doit être. ¹

Illalla asetetaan umpinainen portti ristikkoportin tilalle. Puutarha, jonka leveys on rakennuksen etusivun mittainen, on ahdettu katuaidan ja naapuritalon palomuurin väliin, jota verhoaa köynnöskasvipeite; se piilottaa muurin kokonaan ja Pariisissa harvinaisena vetää puoleensa ohikulkijain katseet. Molemmat muurit ovat sitäpaitsi täynnä viiniköynnöksiä, joiden niukka ja pölyinen hedelmöityminen on rouva Vauquerin jokavuotisen huolestumisen ja hänen keskustelujensa aiheena täysihoitolaisten kanssa. Kutakin aitoviertä pitkin kulkee kapea käytävä, joka johtaa pieneen lehmusmajaan, minkä sanan rouva Vauquer, vaikka onkin omaa sukuaan de Conflans, itsepintaisesti ääntää lehmäsmajaksi vieraittensa oikeakielisyyshuomautuksista huolimatta. Molempien sivukäytävien välissä on nelikulmainen artisokkamaa, sivuilla kituvia hedelmäpuita ja reunoilla hierakkaa, ruokasalaattia ja persiljaa. Lehmusmajassa on vihreäksi maalattu pöytä ja sen ympärillä muutamia tuoleja. Siellä on niillä asukkailla, jotka ovat kyllin rikkaita juodakseen kahvia, tapana mätäkuun aikana nauttia sitä kuumuudessa, jonka luulisi saavan munat hautumaan. Rakennuksen kolmikerroksinen ja lisäksi mansardi- eli vinttikerroksella varustettu etusivu on rakennettu kalkkikivestä ja maalattu sillä keltaisella värillä, joka antaa melkein kaikille Pariisin taloille niin epäjalon luonteen. Kussakin kerroksessa on viisi pieniruutuista ikkunaa; koska niiden uutimet on ripustettu eri tavalla, ne näyttävät olevan aivan kummallisessa ristiriidassa keskenään. Päädyn puolella on rinnakkain kaksi ikkunaa, jotka ovat alakerroksessa rautaristikoilla koristetut. Rakennuksen takana on noin kaksikymmentä jalkaa leveä piha, jossa porsaat, kanat ja kaniinit elävät suloisessa sovussa keskenään ja jonka perällä on halkovaja. Vajan ja keittiönikkunan välillä on ruoka-aitta, jonka alla on lokaviemärin suu. Pihasta johtaa Neuve-Sainte-Geneviève-kadulle kapea portti, josta keittäjätär nakkaa ulos ruton uhalla talosta kertyneet jätteet siivotessaan tätä pesää suurilla vesimäärillä.

Alakerrassa, joka on kuin luotu porvarillisen täysihoidon tarkoituksiin, on ensinnäkin huone, johon valo tulee kahdesta kadunpuoleisesta ikkunasta ja johon johtaa lasiruutuinen ovi. Tästä huoneesta tullaan ruokasaliin, josta taas keittiöön vievät puiset maalatut ja kiillotetut neliönmuotoiset portaat. Sali tekee peräti surullisen vaikutuksen vuorotellen himmeän ja räikeän kirjavalla kankaalla päällystettyine nojatuoleineen ja penkkeineen. Keskellä huonetta on pyöreä marmorilla päällystetty pöytä ja pöydällä valkoporsliininen reunuskultaukseltaan kulunut pöytäkalusto, jollaisia nykyään tapaa kaikkialla. Permanto on huono ja seinien alapuolta peittää viiden jalan korkuinen paneeli. Yläpuolta verhoaa kiillotettu tapetti, joka esittää pääkohtauksia Telemakhoksesta ja jossa klassilliset henkilöt ovat väritettyjä. Molempien ristikkoikkunoiden välissä on ruokavieraiden ihailtavaksi asetettu taulu, joka esittää Kalypson Odysseuksen pojalle pitämää juhlaa. Jo neljäkymmentä vuotta tämä taulu on antanut aihetta leikkisiin huomautuksiin nuorten ruokavieraiden taholta, jotka katsovat ylenevänsä yhteiskunta-asemaansa korkeammalle tekemällä pilaa niistä päivällisistä, joita hätä pakottaa heitä syömään. Kivinen takka, jonka aina siisti tulisija osoittaa, että siihen sytytetään tuli vain juhlallisissa tilaisuuksissa, on koristettu kahdella maljakolla, jotka ovat täynnä epämääräisen ikäisiä kirjavia tekokukkia; näiden välillä on vielä mauttomampi sinertävästä marmorista tehty pöytäkello. Tämä ensimmäinen huone huokuu tuoksua, jolle kielessä ei ole nimeä ja jota senvuoksi täytyy sanoa täysihoitolatuoksuksi. Se on ummehtunut, homeinen, härski; se viluttaa, tuntuu kostealta nenässä, tunkee läpi vaatteiden; siinä on hajua huoneesta, jossa juuri on syöty, astiainpesuhuoneesta, ruoka-aitasta ja köyhäinhuoneesta. Kenties sitä pystyisi kuvaamaan, jos voisi keksiä keinon laskea, minkä inhottavan määrän kukin ruokavieras, nuori tai vanha, siihen tuo omaa erikoista eritystuoksuaan. Mutta kaikesta tästä iljetyksestä huolimatta se kuitenkin vieressä olevaan ruokasaliin verrattuna on siro ja hyvänhajuinen kuin budoaari. Tämä kauttaaltaan laudoitettu sali oli muinoin maalattu jollakin värillä, josta nykyään ei voi saada selvää; se muodostaa pohjustan, jolle lika on piirrellyt kirjavia kuviansa. Sen seinillä on tahmaisia hyllyjä, joilla seisoo pyöreitä, hikisiä karahveja, tinatusta läkkipellistä tehtyjä pikareita ja pinoittain paksuja sinireunaisia, Tournaissa tehtyjä porsliinilautasia. Eräässä nurkassa on pieni numeroiduin lokeroin varustettu kaappi, jossa säilytetään ruokavierasten likaisia tai viinitahraisia lautasliinoja. Täällä tapaa niitä häviämättömiä, kaikkialta karkotettuja huonekaluja, jotka ovat kuin sivistyksen jäänteitä parantumattomasti sairaille. Siellä on ilmapuntari, joka esittää sateella ulosmenevää kapusiinimunkkia, kurjia kuparipiirroksia, jotka vievät ruokahalun, kaikki kultareunaisissa puukehyksissä; kuparihelainen seinäkello; vihreä kamiina, tomuisia ja öljyisiä Argand-lamppuja, pitkä pöytä ja sen päällä niin tahmainen vahakangas, että siihen olisi joku hassutteleva voinut kirjoittaa nimensä etusormellaan, keskentekoisia tuoleja, pieniä, viheliäisiä espartoruohosta tehtyjä olkimattoja, jotka alituisesti menevät kasaan, mutta eivät koskaan häviä, surkeita jalkojenlämmittäjiä, joissa oli rikkinäiset reiät ja poikkinaiset saranat hiiltyneissä kehyspuissa. Jotta voisi saada täydellisen käsityksen siitä, kuinka vanha, repaleinen, mätä, vaappuva, madonsyömä, silmäpuoli, ontuva ja henkihieverissä tämä kalusto on, olisi tarpeen kuvaus, joka veisi mielenkiintoa liiaksi pois tästä kertomuksesta ja jota kovin kiireiset lukijat eivät koskaan antaisi anteeksi. Sanalla sanoen, siellä vallitsee runoton surkeus; taloudellinen, toivoton, nukkavieru viheliäisyys. Joskaan se ei ole vielä kokonaan lokaan peittynyt, on se kuitenkin täynnä tahroja; ja vaikka siinä ei olisi reikiä eikä repaleita, mätänee se kuitenkin lopulta.

Tämä huone on parhaassa loistossaan, kun rouva Vauquerin kissa seitsemän aikaan aamulla saapuu vähän ennen emäntäänsä, hyppelee hyllyille, nuuskii maitoa lautasilla peitetyistä kulhoista ja kehrää. Heti sen jälkeen saapuu rouva Vauquer päässä tyllimyssy, jonka alta pistää esiin huonosti kiinnitettyjä irtosuortuvia, jalassa kuluneet, perässä laahustavat tohvelit. Hänen vanha ja pyöreä naamansa, jonka keskeltä pistää esiin papukaijan nokkaa muistuttava nenä, pienet pulleat kätensä, hänen lihava ruhonsa, ylen täyteläinen, hyllyvä povensa, kaikki on sopusoinnussa tämän huoneen kanssa, joka tihkuu onnettomuutta ja jonka lämmintä, haisevaa ilmaa rouva Vauquer hengittää tuntematta kuvotusta. Hänen syyshallaa muistuttava ulkomuotonsa, rypyssä olevat silmänsä, joiden ilme vaihtelee tanssijattaren sieluttoman hymyn ja diskonttaajan kirpeän happamuuden välillä, sanalla sanoen koko hänen olemuksensa antaa käsityksen täysihoitolasta samoin kuin täysihoitola antaa käsityksen hänestä. Vankilaa ei ole olemassa ilman vartijaa, toista ei voi ajatella ilman toista. Tuon pienen naisen kalpea lihavuus on tämän elämän tulos, niin kuin lavantauti on seuraus sairaalan kuureista. Hänen villahameensa, joka näkyy vanhasta puvusta tehdyn päällyshameen alta ja jonka täyte pursuu esiin kankaan repeämistä, kuvaa esihuonetta, ruokasalia, puutarhaa, kertoo selvästi keittiöstä ja antaa aavistuksen asukeista. Kun hän on paikalla, on näytelmä täydellinen. Rouva Vauquer on noin viisikymmenvuotias ja muistuttaa kaikkia naisia, joilla on ollut onnettomuutta. Hänellä on sama lasimainen ja viaton ulkomuoto kuin parittajalla, joka kiivastuu turhasta saadakseen paremman maksun, mutta on valmis kaikkeen parantaakseen asemaansa, myymään Matin tai Pekan, jos Matti tai Pekka olisivat vielä myytävissä. Yhtäkaikki hän on pohjaltaan hyvä ihminen, sanovat asukit, jotka pitävät häntä köyhänä kuullessaan hänen ruikuttavan ja vaikeroivan samoin kuin hekin. Mikä mies herra Vauquer oli ollut? Rouva ei koskaan sitä selittänyt. Millä tavoin hän oli menettänyt omaisuutensa? »Oli vastoinkäymisiä», vastasi rouva. Herra Vauquer oli käyttäytynyt häntä kohtaan huonosti, ei ollut jättänyt hänelle muuta kuin silmät itkeä, tämän talopahasen, millä elää, ja oikeuden olla säälimättä ketään kovaosaista, sillä hän, rouva Vauquer, sanoi kärsineensä kaikki, mikä ikinä on mahdollista kärsiä. Kun pitkä Sylvia, keittäjätär, kuuli emäntänsä tepastelevan, hän riensi viemään asukeille aamiaisen.

Puolihoitolaiset söivät täällä yleensä vain päivällisensä, joka maksoi kolmekymmentä frangia kuussa. Niinä aikoina, jolloin tämä kertomus alkaa, oli täysihoitolaisten lukumäärä seitsemän. Ensimmäisessä kerroksessa oli kaksi talon parasta asuntoa. Rouva Vauquer asui itse pienemmässä, ja toisessa asui rouva Couture, erään tasavallanaikaisen ylisotakomissaarin leski. Hänellä oli mukanaan nuori tyttö, nimeltään Victorine Taillefer, jolle hän oli äidin sijassa. Näiden molempien naisten täysihoito maksoi tuhatkahdeksansataa frangia. Toisen kerroksen asunnoista asui toisessa eräs Poiret-niminen ukko, toisessa muuan nelikymmenvuotias herra, jolla oli musta peruukki, värjätty poskiparta ja joka sanoi olevansa entinen liikemies, nimeltään Vautrin. Kolmannessa kerroksessa oli neljä huonetta, joista kaksi oli vuokrattu, yksi eräälle ikäneidolle, neiti Michonneaulle, yksi vanhalle makaroni- ja tärkkelystehtailijalle, joka salli itseään puhutella nimellä ukko Goriot. Molemmat toiset huoneet oli tarkoitettu muuttolinnuille, köyhille ylioppilaille, jotka samoin kuin ukko Goriot ja neiti Michonneau saattoivat maksaa korkeintaan neljäkymmentäviisi frangia kuussa asunnosta ja ruoasta; mutta rouva Vauquer ei ollut erityisen halukas pitämään heitä ja otti heitä vastaan vain kun ei sattunut saamaan parempia: heillä oli liian hyvä ruokahalu. Nykyään toinen näistä huoneista oli eräällä Angoulêmen seudulta kotoisin olevalla nuorukaisella, joka oli tullut Pariisiin suorittamaan oikeustutkintoa ja jonka suurilukuinen perhe alistui mitä suurimpiin kieltäymyksiin voidakseen lähettää hänelle tuhatkaksisataa frangia vuodessa. Eugène de Rastignac, se oli hänen nimensä, oli niitä köyhyyden työhön totuttamia nuorukaisia, jotka aikaisesta lapsuudestaan käsittävät, mitä toiveita heidän vanhempansa heihin kiinnittävät ja valmistavat itselleen loistavaa uraa heti alusta laskemalla opintojensa kantavuuden ja sovelluttamalla ne ennakolta tulevan yhteiskuntaliikkeen mukaisiksi voidakseen ensimmäisinä käyttää niitä hyväkseen. Ilman hänen uteliaita huomioitaan ja sitä taitavuutta, jolla hän osasi hankkia pääsyn Pariisin salonkeihin, puuttuisi tältä kertomukselta todenmukaiset sävytykset. Näistä sen nyt on kiittäminen hänen terävää älyänsä ja haluansa saada selville salasyyt järkyttävään tilanteeseen, jota peittelivät yhtä huolellisesti sekä ne, jotka sen olivat luoneet, että hän, joka siihen sortui.

Tämän kolmannen kerroksen yläpuolella oli ullakko vaatteiden kuivaamista varten ja kaksi pientä ullakkokamaria, joista toinen oli Christophe-nimisen renkipojan, toinen pitkän Sylvian, keittäjättären, makuupaikkana. Seitsemän täysihoitolaisensa lisäksi rouva Vauquerilla oli kahdeksan laki- tai lääketieteen ylioppilasta ja pari kolme muuta samassa korttelissa asuvaa päivällisvierasta. Ruokasalissa oli paikka katettu kahdeksalletoista hengelle ja siellä oli tilaa noin kahdellekymmenelle; mutta aamiaiselle saapuivat ainoastaan yllämainitut seitsemän asukkia, jotka silloin olivat kuin perheaterialla. Kaikki tulivat alas tohvelit jalassa, juttelivat tuttavallisesti puolitäysihoitolaisten ulkomuodosta ja puvusta ja edellisen illan tapahtumista ja keskustelivat ystävyydelle ominaisella avomielisyydellä. Nämä seitsemän asukkia olivat rouva Vauquerin lempilapsia ja hän jakeli hoivaansa heille astronomin tarkkuudella, itsekunkin vuokran suuruuden mukaan. Toisen kerroksen vuokralaiset maksoivat ainoastaan seitsemänkymmentäkaksi frangia kuussa. Tämä halpa hinta, jota muutoin ei tavata muualla kuin Faubourg Saint-Marcelissa, La Bourben ja La Salpêtrièren välillä ja johon rouva Couture teki ainoan poikkeuksen, osoitti, että nämä asukkaat arvattavasti olivat olleet ahtaanpuoleisissa oloissa. Asukkien kuluneet vaatteet olivatkin sopusoinnussa talon sisustuksen kanssa. Herrojen hännystakkien alkuperäistä väriä oli vaikea enää saada selville, heidän jalkineensa olivat sellaiset, jollaisia hienoissa kortteleissa näkee kaduille heitettyinä, ja heidän liinavaatteensa niin ohuet, ettei niistä enää ollut melkein muuta kuin ajatus. Naisilla oli vanhentuneet, haalistuneet ja värjätyt hameet, vanhat rikkinäiset pitsit ja käytöstä kangistuneet hansikkaat, aina ryppyiset kaulukset ja kuluneet kaulaliinat. Mutta vaikka vaatteet olivat tämännäköiset, olivat melkein kaikki henkilöt itse vankkarakenteisia, elämänmyrskyjä uhmanneita, joiden kasvot olivat kylmät ja kovat, piirteet yhtä epämääräiset kuin liikkeestä poistettujen metallirahojen kuluneet kuviot. Kuihtuneiden huulien takana oli torahampaat. Nämä asukit tuntuivat olevan näyttelijöitä draamoissa, jotka jo olivat päättyneet tai vielä jatkuivat; ei sellaisissa draamoissa, joita esitetään parrasvaloissa ja maalattujen kulissien välissä, vaan todellisia, mykkiä draamoja, jäätäviä ja keskeytymättömiä draamoja, jotka saavat sydämen sykkimään kuumemmin.

Vanha neiti Michonneau piti väsyneiden silmiensä yllä likaista vihreää taftikaihdinta, joka olisi saattanut karkottaa armeliaisuuden enkelinkin. Hänen ohuiden, irvistävien hapsujen reunustama saalinsa tuntui verhoavan luurankoa, niin kulmikkaat olivat ne muodot, joita se peitti. Mikä oli riistänyt tältä olennolta naiselliset muodot, sillä hän oli epäilemättä ollut kaunis ja sorjavartinen: paheko, suruko vaiko himo? Oliko hän liiaksi rakastanut? Oliko hän ollut korumyyjätär vaiko ainoastaan ilotyttö? Sovittiko hän uhmailevan ja nautinnoissa vietetyn nuoruuden runsaita voittoja vanhuudella, jota ohikulkija kammoksui? Hänen väritön katseensa vilutti, hänen kurtistuneilla kasvoillaan oli uhkaava ilme. Hänellä oli kimakka ääni kuin kesän lopulla ruohistossa kitisevällä heinäsirkalla. Hänen sanottiin hoitaneen erästä vanhaa rakkotulehdusta sairastavaa herraa, jonka tämän lapset olivat jättäneet, koska luulivat hänen olevan ilman varoja. Ukko oli testamentannut hänelle tuhannen frangin elinkoron, josta ukon perilliset tämän tästä käräjöivät; neiti oli perillisten parjausten alituisena kohteena. Vaikka intohimot olivat runnelleet hänen kasvonsa, ihossa oli vielä valkeutta ja hienoutta, josta saattoi olettaa, että ruumiissa oli vielä joitakin kauneuden rippeitä.

Herra Poiret oli eräänlaatuinen kone. Kun hänen näki liikkuvan kuin harmaa varjo jollakin Jardin des Plantesin käytävällä vanha lakkireuhka päässä, kädessä tuskin pysyvä keppi, jonka norsunluunuppi oli kellastunut, yllään repaleinen lievetakki, joka vain huonosti peitti melkein tyhjiä, tuulessa väpättäviä housuja, siniset sukat jalassa, askelet horjuvina kuin juopuneella, likaisenvalkoiset liivit ja paksu musliinikaulahuivi kömpelösti kiedottuna kauluksen ympärille, joka kiersi hänen kalkkunakaulaansa, niin monikin kysyi itseltään, kuuluiko tuo kiinalainen varjo häikäilemättömään Jaafetin poikien rotuun, jonka edustajia niin paljon näkee liikuskelevan Boulevard Italienilla. Mikä työ oli saattanut hänet niin kuivattaa, mikä intohimo niin näivettää hänen sipulimaiset kasvonsa, joita jopa karikatyyripiirroksena olisi pidetty todellisuudessa mahdottomina? Mikä hän oli ollut? Ehkäpä oikeusministeriön virkamies siinä osastossa, jonne pyövelit lähettävät laskun mustan naamarin hankkimisesta isänmurhaajille ja veitsien teroittamisesta. Tai kenties jonkin teurastamon rahankantomies tai terveyslautakunnan tarkastajanapulainen? Hän näytti sanalla sanoen olleen suuren yhteiskuntamyllymme kuormajuhtia, näitä pariisilaisia rotanpoikasia, jotka eivät tunne edes suuria Bertrandejaan, akselinpää, jonka ympäri yleinen kurjuus ja saasta pyörii, niitä, joista sanomme nähdessämme: »Sellaisiakin täytyy kuitenkin olla olemassa.» Pariisin hieno maailma ei tunne näitä moraalisista tai fyysisistä kärsimyksistä kalpeita naamoja. Mutta Pariisihan on todellinen valtameri. Mistä tahansa luotaattekin, ette koskaan saa tietää sen syvyyttä. Niin huolellisesti kuin koetattekin sitä tutkia ja kuvata ja niin paljon kuin tämän meren innokkaita tutkijoita onkin, siinä tapaa aina jonkin ennenkäymättömän paikan, tuntemattoman onkalon, kukkia, helmiä, hirviöitä, jotakin ennenkuulumatonta, kirjallisten sukeltajien unohtamaa. Maison Vauquer on sellainen outo onkalo.

Siellä oli kuitenkin kaksi olentoa, jotka olivat muiden asukkien ja ruokailijoiden jyrkkänä vastakohtana. Vaikka neiti Victorine Taillefer oli sairaalloisen kalpea ja ikään kuin kalvetustautia poteva ja vaikka hän alituisella alakuloisuudellaan, ahdistuneella olemuksellaan ja heiveröisellä ulkomuodollaan liittyi siihen yleiseen kärsimykseen, joka oli tämän ympäristön taustana, eivät hänen kasvonsa kuitenkaan olleet vanhat, ja hänen äänensä ja liikkeensä olivat sulavat. Tämä onneton lapsi muistutti kellastuvalehtistä pensasta, joka vehmaana on istutettu karuun maahan. Hänen punertavalla ihollaan, vaaleantummalla tukallaan, liian sorjalla vartalollaan oli se sulous, jota nykyajan runoilijat löytävät keskiajan kuvanveistoksista. Hänen tummanharmaat silmänsä ilmaisivat kristillistä lempeyttä ja alistuvaisuutta. Hänen yksinkertainen, halpa pukunsa paljasti nuorekkaat muodot. Hän oli viehättävä muiden rinnalla. Onnellisemmissa oloissa hän olisi ollut ihastuttava; onni on naisten runous niin kuin vaatetus heidän ihomaalinsa. Jos tanssiaisten ilo olisi heijastunut näillä kalpeilla kasvoilla, jos hienostuneen elämän makeus olisi pyöristänyt ja värittänyt näitä jo hiukan kavenneita kasvoja, jos rakkaus olisi elvyttänyt näitä surullisia silmiä, olisi Victorine voinut kilpailla kaikkein kauneimpien nuorten tyttöjen kanssa. Häneltä puuttui se, mikä luo naisen toisen kerran, korut ja lemmenkirjeet. Hänen tarinastaan olisi voinut kirjoittaa kirjan. Hänen isänsä katsoi itsellään olevan syytä olla häntä tunnustamatta, kieltäytyi pitämästä häntä luonaan, antoi hänelle vain kuusisataa frangia vuodessa ja oli muuttanut omaisuutensa irtaimeksi voidakseen luovuttaa sen kokonaan pojalleen. Victorinen äidin kaukainen sukulainen, jonka luokse tämä oli tullut epätoivosta kuolemaan, rouva Couture, piti orvosta huolta kuin omasta lapsestaan. Onnettomuudeksi ei tasavallan ylisotakomissaarin leski omistanut muuta kuin elinkorkonsa ja eläkkeensä; hän saattoi kuolla milloin tahansa ja jättää tyttöparan kokemattomana ja varattomana oman onnensa nojaan. Kunnon rouva vei Victorinen messuun joka sunnuntai, ripille joka toinen viikko tehdäkseen hänestä joka tapauksessa hurskaan tytön. Hän oli oikeassa. Uskonnolliset tunteet tarjosivat tulevaisuuden tälle hylätylle lapselle, joka rakasti isäänsä ja joka meni joka vuosi tämän luokse viemään hänelle äitinsä anteeksiantamusta, mutta joka sai joka vuosi turhaan kolkuttaa isänsä kodin armottomasti suljetulle ovelle. Hänen veljensä, ainoa, joka olisi voinut olla välittäjänä, ei ollut käynyt tervehtimässä häntä ainoatakaan kertaa neljään vuoteen eikä lähettänyt hänelle mitään avustusta. Victorine rukoili Jumalaa avaamaan isän silmät ja hellyttämään veljen sydämen ja rukoili heidän puolestaan heitä syyttämättä. Rouva Couture ja rouva Vauquer eivät sanakirjastakaan löytäneet kylliksi haukkumasanoja voidakseen tuomita tämän barbaarimaisen menettelyn. Kun he parjasivat miljoonamiehen kataluutta, Victorine puhui suloisia sanoja, jotka muistuttivat haavoitetun sepelkyyhkyn laulua, jonka tuskanhuutokin vielä ilmaisee rakkautta.

Eugène de Rastignac oli ulkomuodoltaan aivan etelämainen, kalpea iho, musta tukka, siniset silmät. Koko hänen olemuksensa ja tapansa ilmaisivat hienon perheen poikaa, jonka peruskasvatus vain oli täydentänyt hyvän maun perinteitä. Vaikka hän säästikin pukujansa ja kulutti arkioloissa viimevuotisia vaatteitansa, hän saattoi kuitenkin joskus esiintyä hienosti puettuna. Tavallisesti hänellä oli yllään vanha lievetakki, huonot liivit, ylioppilaan viheliäinen musta, ryppyinen ja huonosti solmittu kaulahuivi, samanlaatuiset housut ja puolipohjatut kengät.

Näiden kahden olennon ja muiden asukkaiden välimuotona oli Vautrin, tuo nelikymmenvuotias, jolla oli värjätty poskiparta. Hän oli niitä, joita kansa sanoo pomomiehiksi. Hänellä oli leveät hartiat, muhkea rinta, vahvat lihakset ja suuret, neliskulmaiset kädet, joiden ranteet olivat täynnä melkein tulipunaisia karvoja. Hänen kasvoillaan oli tiukassa ennenaikaisia ryppyjä ja niiden piirteissä eräänlaista kovuutta, joka oli ristiriidassa hänen liukkaan ja mielistelevän käytöksensä kanssa. Hänen matala äänensä, joka soveltui hyvin hänen meluavaan iloisuuteensa, ei ollut epämiellyttävä. Hän oli kohtelias ja leikkisä. Jos jokin lukko oli vialla, hän oli pian ottanut sen irti, korjannut, öljynnyt, kiillottanut ja kiinnittänyt sen jälleen paikoilleen sanoen: »Tällaiset asiat minä tunnen.» Hän tunsi muuten kaikki muutkin asiat: laivat, meren, Ranskan, ulkomaat, liikeasiat, ihmiset, tapahtumat, lait, hotellit ja vankilat. Jos joku valitteli liikaa, hän tarjosi heti apuansa. Hän oli monta kertaa lainannut rouva Vauquerille ja muille asukkaille rahaa; mutta hänen velallisensa olisivat mieluummin kuolleet kuin jättäneet velkansa maksamatta, sellaista pelkoa hän herätti hyväntuulisuudestaan huolimatta eräänlaatuisella syvällä ja päättäväisellä katseellaan. Jo hänen sylkemistapansa osoitti hämmentymätöntä kylmäverisyyttä, joka ei häikäilisi rikosta, jos olisi päästävä jostakin pälkähästä. Hänen ankaran tuomarin ilmettä muistuttava katseensa näytti tunkeutuvan kaikkien kysymysten, sieluntilojen ja tunteiden ytimeen. Hänen tapanaan oli mennä ulos aamiaisen jälkeen, palata päivälliseksi, mennä sitten taas ulos ollakseen poissa koko illan ja tullakseen kotiin puoliyön tienoissa portinavaimen avulla, jonka rouva Vauquer oli uskonut hänen haltuunsa. Hän oli ainoa, joka nautti tällaista etua. Mutta hän olikin mitä parhaimmissa väleissä lesken kanssa, jota hän puhutteli »mammaksi», tarttuen muoria uumenilta, mikä oli melkein käsittämätöntä mairittelua!! Muori uskoi sen yhäkin olevan helppo tehtävä, mutta ainoastaan Vautrinilla oli kyllin pitkät käsivarret voidakseen ulottua puristamaan tätä uhkeaa emäntää. Eräs hänen luonteenpiirteensä oli, että hän avokätisesti maksoi viisitoista frangia kuussa siitä gloriasta, jota hän sai jälkiruoaksi. Henkilöt, jotka olisivat olleet vähemmän pintapuolisia kuin nuo pariisilaiselämän pyörteissä hyörivät nuorukaiset tai nuo vanhukset, jotka olivat välinpitämättömiä kaikesta, mikä ei suoranaisesti koskenut heitä, eivät olisi pysähtyneet siihen epäilyttävään vaikutukseen, minkä Vautrin heihin teki. Hän tiesi tai arvasi kaikkien ympärillä olevien asiat, mutta kukaan näistä ei tuntenut hänen ajatuksiaan ja puuhiaan. Vaikka hän oli pystyttänyt