Erään vakuutusmiehen muistelmat

By Raimo Voutilainen

Filosofian tohtori, dosentti Raimo Voutilainen on tehnyt valtaosan työurastaan johtavissa suomalaisissa vakuutusyhtiöissä ja pankeissa. Lisäksi hän on ollut keskeisenä toimijana perustettaessa toistakymmentä uutta vakuutus- ja finanssiyritystä Suomeen ja Baltiaan.

Tarinaan mahtuu myös työn ulkopuolinen elämä. Etusijalla ovat klassinen musiikki ja tieteellinen tutkimustyö - sarjakuvia ja nuorempaa polvea unohtamatta. Kertomus Raimo Voutilaisen elämästä on kuvaus henkilöstä, joka on työssään onnistunut yhdistämään liike-elämän ja tiedemaailman saavutukset.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Oct 17, 2018
• ISBN: 9789528029281

Raimo Voutilainen

Fil.tri, dosentti Raimo Voutilainen on syntynyt vuonna 1955 Vaasassa ja toiminut 41-vuotisella työurallaan johtavien suomalaisten vakuutusyhtiöiden, pankkien sekä yliopistojen palveluksessa. Hän on vaikuttanut aitiopaikalta pankkien ja vakuutusyhtiöiden rakennemuutokseen Suomessa.

Book preview

Sisällysluettelo

Lapsuuteni

Vaasassa

Muhoksella

Seinäjoella

Nuoruusvuodet ja opiskelu

Lukiossa

Yliopistossa

SHV-tutkinto

Tohtorinväitös

Työelämäni

Opetustehtäviä yliopistoissa

Liike-elämän opetustehtävät

Nokia

Ilmarinen

Proteva Security

Suomen Yhdyspankki

Consolidated Insurance Group

Aurum

Aktia

WM-Data

Nordea Henkivakuutus

Perustamani finanssiyritykset

Parhaat esimieheni

Luottamustehtäviä

Harrastuksia

Kirjat

Rautatiet

Koirani Roi

Mökit

Liikunta

Yhdistystoiminta

Sarjakuvat

Tieteellinen tutkimus

Matkustelu

Samppanja

Musiikki

Nuorempi polvi

Mitä seuraavaksi?

Julkaisuluettelo

Henkilöhakemisto

Alkusanat

Sovittuani työnantajani Nordea Henkivakuutus Suomen kanssa, että siirryn toimestani sivuun vaiheittain syksyn 2017 aikana, ajattelin jo kesällä, että kirjoitan muistelmat. Työurani on vaiheikas ja mielestäni siinä mielessä mielenkiintoinen, että se suurelta osaltaan heijastaa finanssialan rakennemuutosta vuosituhannen vaihteen molemmin puolin. Harrastukseni kiinnostanevat eniten niitä, joilla on samanlaisia harrastuksia. Kohderyhmänä ovat ainakin vakuutus- ja pankkisektorilla työskentelevät tai työskennelleet henkilöt, tiedeyhteisön jäsenet sekä tietysti lähipiirini. Aloitin kirjoittamisen elokuussa 2017, ja sain käsikirjoituksen valmiiksi pääosin marraskuussa, hieman täydennettynä huhtikuussa 2018.

Muistelmani käsittelevät aluksi lapsuuttani, nuoruuttani ja opiskeluaikaani. Sen jälkeen kuvaan työhistoriaani työpaikan tarkkuudella, luettelen perustamani finanssiyritykset sekä kerron parhaista esimiehistäni ja luottamustehtävistäni. Kerron myös sekä entisistä että nykyisistä harrastuksistani. Näiden jälkeen käsittelen lähipiirini nuorempaa polvea, kerron tulevaisuuden suunnitelmistani sekä esitän julkaisuluetteloni.

Lopuksi finanssialalle tyypilliseen tapaan vastuunrajauslauseke eli disclaimer: Kirjoitan pääasiassa muistinvaraisesti, koska en ole pitänyt päiväkirjaa. Haluan tässä noudattaa akateemikko Georg Henrik von Wrightin esimerkkiä, joka nimesi muistelmansa Elämäni niin kuin sen muistan. Olkoon tämä minunkin muistelmieni alaotsikko.

Esitän kiitokseni kahdelle henkilölle, jotka ovat olleet suureksi avuksi työssäni – vaimolleni Leenalle, joka on oikolukenut tekstin ja esittänyt paljon hyviä kielellisiä parannuksia, sekä vävylleni Tuomolle, joka on huolehtinut taitosta ja auttanut painatuksessa kiitettävällä ammattitaidolla.

Espoossa 12.6.2018

Raimo Voutilainen

Lapsuuteni

Vaasassa

Synnyin Vaasassa 23.12.1955 klo 23:30. Ensimmäinen osoitteeni oli Malmönkatu 6, josta vanhempani Unto ja Anita olivat ostaneet aravakolmion kerrostalon kolmannesta kerroksesta. Isäni oli varatuomari ja uraputkessa Vaasan Hovioikeudessa, jossa hänen nimikkeensä vaihtui suunnilleen vuoden välein vähitellen korkea-arvoisemmaksi. Äitini on farmaseutti, ja hän oli töissä apteekissa yhteensä noin puolentoista vuoden ajan ja muuten kotirouvana.

Vaasa oli tuohon aikaan Pohjanmaan kiistaton ykköskaupunki. (Myöhemmin Seinäjoki on noussut kovaksi haastajaksi ja monien mielestä ajanut edellekin.) Muistoissani Vaasa oli merellinen, ja kaupungissa oli monia hyvin pitkiä katuja. Yksi niistä oli Asemakatu, joka alkoi T-risteyksessä Malmönkadusta. Asemakadun varrella oli vuorostaan pitkä noin nelikerroksinen talo, Kilometritalo, sekä vielä pidempi Peninkulmatalo. Pitkät kadut ja pitkät talot jäivät pikkupojan mieleen.

Vaasassa oli myös hyvin hoidettuja puistokatuja, esim. Hovioikeudenpuistikko, joka päättyi Hovioikeuteen ja meren rantaan. Vaasan Hovioikeus oli ja on vieläkin tyylikäs punatiilinen arvorakennus, joka on rakennettu 1800-luvulla. Satama laivoineen ja kauppatorin ihmisvilinä jäivät myös mieleen. Isä Unto osti ensimmäisen autonsa 50- ja 60-lukujen vaihteessa. Auto oli Simca Ariane, rekisterinumero YZ-28. Isän sisko Irja oli juuri ostanut Fiat 500:n, jota hän väitti paremmaksi, vaikka se oli selvästi pienempi. Simcan myötä alkoivat automatkamme isän loma-aikoina. Niillä olivat usein mukana äidin sisko Nelly ja hänen miehensä Topi (Toivo) lapsineen omalla autollaan. Topin auto oli työsuhdeauto, joka vaihtui tiheään. Hienoin oli amerikanrauta Studebaker, joka tosin hyytyi pahan kerran eräällä Ahvenanmaan matkalla. Nelly ja Topi asuivat Lahdessa Kariniemenkadulla viihtyisässä paritalossa, jossa vierailimme usein. Neljä serkkuani Jarmo, Rolf, Kalle ja Brita olivat minua 5-10 vuotta vanhempia ja katsoin heitä tietysti ylöspäin kahdessakin mielessä.

Muutaman kuukauden ikäisenä Vaasassa

Valokuvaajan otos perheestämme

Malmönkadun etelälaidalla oli ja on edelleenkin viisi samanlaista kerrostaloa, ja talojen lasten yhteisenä leikkialueena oli talojen takapihojen muodostama laaja kokonaisuus. Paras leikkikaverini oli samanikäinen Susanna Säätelä nelostalosta. Yksi isän työkavereista hovioikeudessa oli Pentti Ahmas, jonka lapsiin Kristiinaan ja Harriin tutustuin Vaasassa. Kristiinasta tuli myöhemmin yrittäjä, ja Harrista Lahti Sinfonian fagotisti ja säveltäjä.

Yhteydenpito Nellyn ja Topin perheeseen eli lahtelaisiin oli tiivistä jo ennen kuin isä hankki auton. Silloin matkattiin junalla Vaasasta Lahteen ja takaisin. Matka-ajat olivat käsittämättömän pitkiä nykyaikaan verrattuna. 50-luvulla olivat käytössä höyryveturit (Valtionrautateiden ensimmäinen dieselveturi HR12 valmistui vuonna 1960), ja puiset matkustajavaunut oli jaettu kolmeen luokkaan. Kun Simca oli hankittu, sitä tietysti käytettiin kulkuvälineenä.

Olen käynyt Vaasassa pyhäkoulun, joka meni siinä mielessä hukkaan, että en muista siitä oikein mitään. Kristinoppia tuli kyllä myöhemmin lisää kahdentoista kouluvuoden laajuudessa. Kävin myös lastentarhan, joka vastaa nykyistä esikoulua. Kansakoulun aloitin Hietalahden kansakoulussa kuusivuotiaana syyskuun alussa 1962. Muistan, että koulu koostui loputtoman monesta yksikerroksisesta rakennuksesta. Koulunkäyntini Vaasassa ei muodostunut pitkäaikaiseksi, sillä muutimme syksyllä 1962 Muhokselle isän tultua nimitetyksi Muhoksen tuomiokunnan tuomariksi. Tuomioistuinjuristeilla oli tuohon aikaan tapana saavutettuaan hovioikeudenneuvoksen arvon hakeutua tuomiokunnantuomariksi, sillä viimeksi mainittuun tehtävään liittyi korkeampi palkkaus ja itsenäisempi asema. Näin myös isä ja mm. hänen kollegansa Pentti Ahmas tekivät. Ainoana takapiruna oli hovioikeuden kanneviskaali, joka seurasi alueensa tuomarien toimintaa ja mm. kansliatöiden valmistumista ajallaan.

Muhoksella

Syksyllä 1962 ollessani vielä kuusivuotias muutimme siis Muhokselle. Isä sai vastuulleen laajan tuomiokunnan, johon kuuluivat Muhoksen, Utajärven, Vaalan, Piippolan, Pulkkilan, Kestilän ja Pyhännän kunnat, siis laaja osa eteläisestä Oulun läänistä. Muhokselta oli 40 kilometriä Ouluun, joka oli jo tuolloin koko aluetta hallitseva kasvukeskus, jonka merkitys on noiden aikojen jälkeen vain lisääntynyt. Kävimme Oulussa silloin tällöin tapaamassa isoisää Tauno Aleksanteri Voutilaista ja isän siskoa Tuulikkia. Isoisä tapasi usein antaa minulle lahjaksi kahdensadan markan hopearahan, ja tapahtui suuri hölmöys, kun ne vietiin kaikki pankkiin, eikä yhtään jäänyt muistoksi.

Isä-Untolla oli tuomiokunnan kansliassa alaisuudessaan notaari, päätoiminen apulainen ja pari kanslistia. Notaari oli auskultoiva tuomariharjoittelija, jonka tehtäviin kuului käräjien istuminen ukkotuomarin ohella. Mieleenpainuvin notaari Muhoksen ajalta oli herra Väyrynen, joka oli lievästi sanoen viinaan menevä. Siksi hänet oli heitetty ulos paikallisesta matkustajakodista, ja hän piti majaa teltassa Oulujoen rannassa. Eräiden hänelle määrättyjen käräjien alla hän ilmoitti olevansa helvetin juovuksissa, ja isä joutui istumaan käräjät huippulyhyellä varoitusajalla. Väyrynen nukkui joskus tuomiokunnan sohvalla, kun ei jaksanut kävellä teltalleen. Isä piti notaarilleen lukemattomia saarnoja elämäntapojen muuttamisen tarpeesta, jos tämä aikoi urallaan eteenpäin. Lempeänä miehenä Unto ei käräyttänyt Väyrystä hovioikeuden kanneviskaalille, mutta pelkään hänen seuraajansa tehneen niin.

Tuomiokunta sijaitsi kunnan toimitalossa, jossa oli myös kunnantoimisto ja paloasema. Kotimme oli myös tuossa talossa samassa rapussa kuin tuomiokunnan kanslia. Paloaseman torniin oli jännät kierreportaat, ja pääsin muutaman kerran tornin huipulle katsomaan maisemia. Samassa pihapiirissä oli muitakin taloja, joista sain leikkikavereita. Erityisesti jäivät mieleen sisarukset Anneli ja Jussi Repola. Erikoisena sattumana hekin muuttivat myöhemmin Seinäjoelle, ja Anneli sai koulussaan hymytyttöpatsaan samaan aikaan kuin minä hymypoikapatsaan. Hyvä kaverini oli myös Piiraisen Timo. Hänen isänsä oli geologi, ja Timokin oli perehtynyt tuohon tieteeseen. Hän pystyi mistä tahansa pihakivestä luettelemaan sen sisältämät kiviainekset (maasälpä, graniitti, gneissi yms.) silmämääräisesti. Aika hyvin kansakoulun alaluokkalaiselta. Tosin olen jälkeenpäin miettinyt, että meitä kivialaan perehtymättömiä olisi voinut myös huijata helposti. Mutta en usko sitä Timosta.

Kouluni oli Muhoksen Keskuskansakoulu; en muista, oliko samassa yhteydessä kansalaiskoulua. (Nuoremmille lukijoille kerrottakoon, että tuohon aikaan ennen peruskoulun tuloa kaikki kävivät kansakoulun, joka kesti 4-6 vuotta. Neljännen luokan jälkeen oli mahdollista pyrkiä oppikouluun, joka koostui viisiluokkaisesta keskikoulusta ja kolmeluokkaisesta lukiosta. Jos oppilas ei päässyt tai ei halunnut mennä oppikouluun, hän kävi kuuden kansakoululuokan jälkeen kansalaiskoulun, joka johti käytännöllisempiin ammatteihin kuin teoriapainotteinen oppikoulu.) Koulussa ei ollut ruokalaa, vaan ateriat nautittiin luokissa, joihin ne tuotiin valtavissa sammioissa tai ämpäreissä. Myös omia eväitä sai tuoda. En muista, missä ruoka varsinaisesti valmistettiin, mutta luultavasti koulussa oli sitä varten keittiö. Koulumatkani oli vähän toista kilometriä, ja talvisaikaan taitoin sen usein hiihtäen. Se oli yleinen tapa tuohon aikaan.

Paikkakunnan valintamyymälä numero yksi oli ilman muuta Jurvakaisen kauppa. Kauppias Jurvakainen möi melkein mitä vain, ja Untokin osti häneltä uuden auton Simcan tilalle. Uusi kulkupeli oli BMW 1500, joka oli ärhäkkä peli puolitoistalitraiseksi.

Muhoksen aikaani kuului myös eräs varsin traumaattinen jakso. Minulla oli ollut vuoden 1963 aikana sitkeää yskää, ja läheisen Päivärinnan parantolan keuhkolääkärit diagnosoivat tilani krooniseksi keuhkokatarriksi, mutta epäilivät jotakin pahempaakin. Sen selvittämiseksi minut lähetettiin Harjavaltaan Porin lähelle Satalinnan sairaalaan. Minulle ei kerrottu, mitä oikein epäiltiin, mutta olen itse päätellyt, että etsittiin merkkejä keuhkotuberkuloosista. Lensin ensimmäisen lentomatkani vanhempieni kanssa joulun jälkeen 1963 ensin Oulusta Vaasaan Convair Metropolitanilla ja sitten Vaasasta Poriin DC-3:lla. Se oli toki jännää, mutta itkin kyllä katkerasti, kun isän ja äidin piti palata kotiin ja jäin yksin tuntemattomien joukkoon. Minut majoitettiin viiden hengen huoneeseen, ja huonekaverini olivat mukavia poikia iältään kahdeksan ja kahdentoista vuoden välillä. Kotiuduin