Heinäpää: Tarinoita puisesta kaupunginosasta joka upotettiin betoniin

By Marko Männistö

Ihmiskohtaloita, tarinoita ja historiaa Oulun ruutukaava-alueen eteläosista. Heinäpää on erikoinen alue: Sillä ei ole selkeitä rajoja, mutta sillä on ollut oma passinsa. Toisinaan se näkyy kartoissa ja opasteissa, toisinaan ei. Siellä sijaitseva kuvitteellisen henkilön kuvitteellinen kapakka toimii oikean kapakan tiloissa.

Oulun Heinäpään hurja maine on elänyt viime vuosikymmeniin saakka. Maine on pitänyt joskus paikkansa, mutta sotien jälkeiset vuosikymmenet muuttivat kaiken. Heinäpään puutalot purettiin ja poltettiin. Samalla kuoli seudun rikas hevoskulttuuri ja elämäntapa.

Moni menestyjä on lähtenyt pirtun katkuisista Heinäpään kortteleista ja hellahuoneista maailmalle. Heidän joukossaan on muun muassa tunnettuja hevosmiehiä, urheilijoita, säveltäjiä, kirjailijoita ja runoilijoita. Vaikka kaupunginosan enimmät särmät ovat hioutuneet, on sillä edelleen synkkä puolensa, joka aika ajoin nousee pinnalle.

Millaista elämää Heinäpäässä on vietetty? Siihen vastaavat 1940-60-luvuilla Heinäpäässä asuneet henkilöt. Lehtiarkistot paljastavat arjen karun todellisuuden 1800-luvulta alkaen. Runsaasti kuvitettu teos valaisee myös seudun rikos- ja rakennushistoriaa ja tarinoita niiden takana. Vanha Heinäpää on kuollut, mutta tämä epävirallinen kaupunginosa elää ikuisesti lukuisissa lauluissa ja teksteissä.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jan 16, 2024
• ISBN: 9789528064428

Marko Männistö

Oululainen kotiseuturakkautta poteva keski-ikäinen journalisti ja graafikko, jonka esikoisteos Heinäpää syntyi paluumuuton yhteydessä kipunoineen nostalgian tuottamin voimin. Huhujen mukaan hän olisi mahdollisesti työstämässä Heinäpäälle jatko-osaa, sillä jotain jäi kertomatta. Männistölle on ominaista värikäs ja elävä kerronta, jonka terävimpiä särmiä on oikolukiessa siloiteltava. Kuvallisen ilmaisun taitajana hän tuo tarinoita eloon myös sarjakuvan keinoin, ja saattaapa albumiakin olla tekeillä. Elämänmakuisista kertomuksista pitävä Männistö tuo pilkahduksen arkeen, olipa välineenä sitten tussikynä tai kirjoituskone.

Book preview

Noin vuonna 1951 Oulu Oy:n Nuottasaaren tehtaiden savupiipun huipulta otettu yleiskuva Heinäpään yli keskustaa kohti.

Noin vuonna 1951 Oulu Oy:n Nuottasaaren tehtaiden savupiipun huipulta otettu yleiskuva Heinäpään yli keskustaa kohti.

Kuva: Museovirasto, JOKA Journalistinen kuva-arkisto, Kaleva.

Heinäpää ei muuten suotta ole Heinäpää. Siellä täällä pistää portinpielestä kepakko, missä roikkuu pieni heinä- tai olkitupsu. Se on ikivanha ’mainoskilpi’. Heinätupsu merkitsee: heiniä myytävänä ja olkitupsu: olkia myytävänä.

– Kaleva, 27.4.1934.

SISÄLLYSLUETTELO

Alkusanat

Leveri

Plussa-muistoja

Uusi Heinätori – Kyösti Kallion puisto

Kyösti Kallion kasvojen kohotus

Siekkisen sukutalo

Pekka Anttinen

Hollihaka

Hirsipuita, savea ja simpukoita

Hevosia ja hiekkaranta

Nykyhetki ja tulevaisuus

Heinätorinpuisto

Puistosta pottupelloksi ja takaisin

Kuusiluoto

Historiaa

Kuusiluodon kynäniekkoja

Kuusiluodon koulu

Nimi vaihtuu, vaihtuu ja vaihtuu

Sota-aika

Laajennuksia ja kunnostusta

Muistoja

Kauppaopisto

Tulevaisuus

Muistoja

Saaret

Sonnisaari

Sika vei virtaan

Pieni mutta monikäyttöinen

Tulevaisuus

Hevossaari

Sporttia ja spriitä

Vaaroja, nudismia, teatteria

Nuottasaari

Löylyjä, lentokoneita ja sotavankeja

Teollisuutta laidasta laitaan

Teurasjätteitä ja margariinia

Liekit lyövät

Selluköpit

Laineet lyövät ja piippu nousee

Yhteisöllisyyttä ja urheilua

Mökkiperä

3,6 neliömetriä/henkilö

Edistysaskeleita

Leikki vaihtui puurtamiseen Lehtileikkeitä Nuottasaaresta

Rakennettua ja tuhottua historiaa

Opettajakerhon kortteli

Siljontien sininen talo ja sen ympäristö

Seurakuntarakennuksia

Heinätorin koulu

Oulun ensimmäinen

Temppuja ja tulta

Liikunta- ja sivistystoimintaa

De Gamlas Hem

Kolme kertaa evakkoon

Uusi elämä

Nuottasaaren ala-aste

Tuomontupa

Nahkapohjola ja Pikku-Iikan männikkö

Keilaa, kössiä, burgeria

Matilan talo

Kiila

Kiilan historiaa

Pyrinnön urheilutalo

Notkahdus ja nousu

Hikoilua ja hurmosta

Jamppa Tuomisesta Lemmyyn

Legendan loppu

Hollihaan päiväkoti ja neuvola

Puistokatu 4 ja Punkkeri

Puistokatu 5

Nuottala

Koitto

Limmi

Rommakko

Upseeri ja urheiluselostaja

Rommakon muistoja

Rommakkokatu 9

Ousaari I ja II

Täydennysrakentamisen buumi Suunnitelmat etenevät

Kultturelleja talentteja

Hevosmiehiä

Kontio

Korpi

Teivainen

Kuninkaiden kortteli

Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin

Pilleri pyörii isosti

Hornankattilassa myrskyää

Tuntemattomin kiekkosuuruus

Palloilua pitkin Eurooppaa

Vääntöä, hyppyä, pitkää matkaa

Voima on ylivoimaa

Rytmejä kentälle

Heinäpään kenttä

Nuottatunturi

Vanhat hyvät ajat

Rikoksia ja rangaistuksia

Pelekääkkö nää polliisia?

Mekastusta ja möykkää

Nuorena nukkuneet

Hollihakaan jätetyt

Kammottawa werityö

Wiimeinen terwehdys

Vauvasurmat

Murha ei vanhene

Avoin tapaus Kettunen

Kirkkokadun kolmoissurma

Rommakkokadun tapaus

Läheltä piti

Häiriötekijöitä

Maallista mammonaa

Tuhopolttajien paratiisi

Elämää ja arjen askareita

Pyykkipäivä

Joulun viettoa

Tuirasta Heinäpäähän

Sonnisaaresa syntyny

Hevosmiehen tytär

Poikien vaaralliset leikit

Toppilasta Heinäpäähän

Kirkkokavulla syntyny

Lapista Heinäpäähän

Lopuksi

Heinäpään valssi

Lähteet

ALKUSANAT

( … ) todetkaamme kuinka kieli kansan suussa hioutuu, mitä tulee esim. tuohon Heinäpää-sanaan. Se on aivan viime vuosien tuotetta. Ennen puhuttiin aina Heinätorin puolesta tahi Limingantullista, mutta myöhäisemmän ajan nopean tahdin merkkinä on koko paikan määritelmä typistynyt kolmeen tavuun. Ihmisillä ei ole enää aikaa lausua pitkiä sanoja: muutaman vuoden päästä ei puhuta enää Heinäpäästäkään, vaan jostakin Hepästä.

’Eskon puumerkki’, Kaleva, 29.4.1933.

Synnyin Hepään, korjaan: Heinäpäähän vuonna 1975, ja täällä olen suurimman osan elämästäni asunutkin. Välillä vietin toistakymmentä vuotta Raksilassa, Haapalehdossa ja ulkomailla, mutta paluu 90120-alueelle on ollut aina mieltä lämmittävä kokemus. Jos jossain, niin täällä tunnen olevani kotona. Tutut pallokentät, puistot, kadut, rannat, rakennukset ja muistot elävät niin vahvasti korvieni välissä ja rintalastani alla, että voin epäröimättä sanoa olevani Heinäpäästä, sekä henkisesti että fyysisesti. Synnyinseutuni on kasvanut sisäisenä kotiseutukokemuksena lähes vaivihkaa. Toisessa kaupunginosassa asuessani piipahdin Heinäpäässä parin viikon välein, ja jokaisella vierailukerralla pumpussani läikehti lämmin tunne, kuin uunista otetut villasukat kylmettyneille varpaille. Niin kotoisa ja turvallinen, vaikka lapsuuteni puutalot menivätkin lekan alle jo kauan sitten.

Ajatus

Hekuman huippu koitti keväällä 2020 muutettuani takaisin vuosien poissaolon jälkeen. Myrskyisä nostalgia myllytti sisintäni eikä aikaakaan, kun alustava idea paikallishistoriaan perehtyvän kirjan kirjoittamisesta pulpahti pintaan. Seuraavana syksynä aloitin journalismin opinnot Oulun ammattikorkeakoulussa, minkä seurauksena kirja-ajatus vahvistui entisestään. Lopullinen kohtalon kello kumahti alkuvuodesta 2021. Kuuntelin puolella korvalla Radio Rockia ja tein kouluhommia. Keskittynyt puurtamiseni keskeytyi radioaalloilta soljuviin sanoihin:

"Toukoinen kuu jos saisi taas langat laulamaan – mutta

Keskusneiti kertoo linjan varatun

Ei kulje yhteys vieläkään – suuntaan Heinäpään"

Esittäjä: Viikate, kappale: Reino Helismaa. Albumi: Kevyesti keskellä päivää (EP) (2002). Ranka Recordings.

Hetkinen! Kuulinko oikein, mainittiinko biisissä Heinäpää? Varmistin asian googlaamalla kappaleen sanat ja toden totta, yksi suomen kielen kauneimmista sanoista päätti kappaleen. Mutta oliko kyseessä Oulun Heinäpää? Kiinnostuin asiasta siinä määrin, että otin yhteyttä asiasta tietävään tahoon, eli kyseiseen bändiin. Tuota pikaa sain vastauksen itseltään laulaja/kitaristi/lauluntekijä Kaarle Viikatteelta.

"Tervehdys! Reino Helismaa -kappaleen Heinäpää on Oulun Heinäpää. Itsellä oli aikoinaan suhdetoimintaa, jonka toinen osapuoli asui vihreässä puutalossa Heinäpäässä. Osoite on valitettavasti unohtunut. Vihreä puutalo taitaa olla ainut, mitä aiheesta muistan.

Pahoittelut.

Mutta mukavaa kevättä!

Yst. Terv. K"

Tästä inspiroituneena menin Facebookin Vintage Oulu -ryhmään, jossa tein haun ’Heinäpää’-sanalla. Tuloksia löytyi kuin veneitä Limminrannasta. Vanhoja valokuvia, historiaa, tarinoita ja muisteluita tulvahti 32 tuumaisen ruudun täydeltä ja tuumin itsekseni, että Helvetti, kyllä tästä kirjan saa. Tässä se nyt sitten on.

Urakkaa aloittaessani ensimmäinen päätökseni oli tehdä tekstistä rentoa ja helppolukuista. Tieteellinen teos tämä ei siis ole. Päätöstäni vahvisti kirjani kohderyhmä eli keski-ikäiset ja vanhemmat henkilöt, joilla on side Heinäpäähän ja/tai yleinen kiinnostus paikallishistoriaa kohtaan. Tuossa ikähaarukassa keskimääräinen Heinäpään asukas on kaltaiseni työväenluokkaan kuuluva henkilö. Tämä mielessäni lähdin muotoilemaan kokonaisuutta. Oli kuitenkin yksi ongelma. Koska Heinäpää on alueena epävirallinen ja häilyvä, miten rajaisin sen? Vanhemman sukupolven osalta olen kuullut kerrottavan, että keskustaan mennessä Heinäpää ulottuu Albertinkadulle asti, koska aikoinaan siellä kohtasi ensimmäiset kivitalot. Toiset puolestaan sanovat, että pohjoisena rajana on Albertinkadusta kaksi ristiä etelään sijaitseva Nummikatu. Sen tiesi siitä, että piti alkaa tuiralaisten kanssa tappelemaan. Osa on taas sitä mieltä, että rajana on Nummikadun eteläpuolella kulkeva Heinätorinkatu, koska sen jälkeen postinumero vaihtuu. Oulun kaupungin ilmoittamia postipiirejä noudatettaessa Nuottasaaren asuintalot olisivat osa Heinäpäätä, joka jatkuisi itään aina Rautatienkadulle saakka, millä ei ole Heinäpään kanssa enää mitään tekemistä. Melkoisen kimurantti tilanne siis.

Hetken tyhjyyteen tuijoteltuani ja maukkaat pullakahavit nautittuani päätin lähestyä ongelmaa henkilökohtaisesta näkövinkkelistä – miten minä koen Heinäpään, missä sen rajat minun mielestäni kulkevat ja mitkä ovat mielestäni hyväksyttyjä rajanylityksiä? Näihin kysymyksiin vastaaminen kävi nopeasti. Minun henkinen Heinäpääni ulottuu karkeasti Nummikadusta etelään pallokentille ja Kansankadusta länteen Hollihaan rantaan. Siihen kuuluu kaistale Vanhaatullia, Leveri, Hollihaka, Sonnisaari ja Nuottasaaresta Heinäpään urheilukeskuksen osuus. Kuusiluodon otin kirjaan mukaan, koska se näyttelee suurta roolia minun henkilökohtaisessa Heinäpää-kokemuksessani, vaikka oma alueensa ehdottomasti onkin. Sama pätee Nuottasaareen. Se on oma kaupunginosansa, mutta sen rooli on Heinäpäästä puhuttaessa huomattava, varsinkin historiallisesta näkö-kulmasta ajateltuna. Mainitsen tekstissä myös Autogrillin, joka sijaitsee Limingantullin puolella. Syy on sama kuin Kuusiluodon tapauksessa.

Summaan ydinajatukseni ja periaatteeni yksinkertaisesti: Heinäpää on subjektiivinen kokemus. Jokaisella kokijalla on henkilökohtainen näkemyksensä, mikä voi vaihdella henkilöiden välillä yllättävän paljon. Nämä perusongelmat ratkaistuani oli aika ryhtyä toimeen.

Toteutus

Minulla ei ollut aikaisempaa kokemusta näin laajan tekstikokonaisuuden tuottamisesta, eikä varsinkaan näin mittavaa taustatyötä vaatineen tekstin kirjoittamisesta. Keski-ikäisen aloittelijan innolla läksin tulta ja tuulta päin. Kansalliskirjaston nettisivusto osoittautui arvokkaaksi lähteeksi. Ensimmäiset kuukaudet pengoin sen digitaalisen pölyn peittämiä arkistoja, joista löysin aiheeseen liittyvillä hakusanoilla huomattavan määrän käyttökelpoista tietoa. Ikävä kyllä arkistossa on luettavissa ainoastaan vuonna 1939 ja sitä aiemmin ilmestyneet lehdet, joten uudempia julkaisuja selatakseni minun olisi pitänyt turvautua kirjastojen mikrofilmeihin. Tähän aikani ei kuitenkaan riittänyt, vaan filmit saivat armeliaan luvan jäädä seuraavaan kertaan. Keräsin sekä yliopiston että kaupungin kirjastoista komean kasan kirjoja, joista sain ammennettua eritoten rakennushistoriaan liittyvää käyttökelpoista tietoa. Kaikkia haluamiani teoksia ei ollut kirjastoissa, joten tilasin osan antikvaari.fi -divariportaalista edulliseen hintaan. Facebookin Vintage Oulu -ryhmä on kullan arvoinen yhteisö, josta löysin runsaan infon lisäksi haastateltavia Heinäpään asukkaita.

Haastateltavia kertyi kymmenisen kappaletta. Toiset heistä kertoivat muistojaan laajasti, toiset puolestaan yksittäisiä asioita ja tapahtumia. Molemmat yhtä tärkeitä. He halusivat korostaa muistojensa todellakin olevan muistoja, kuinka he itse kokivat asiat ja muistivat ne. Joku toinen voi kertoa samasta asiasta toisella tavalla. Olisin mieluusti jututtanut heitä enemmänkin, mutta materiaalia olisi kertynyt tähän hätään liikaa.

Käytännön syistä kirjoitin kirjan koulunkäynnin ohella lähinnä kolmen kesän aikana, mikä rajoitti käytettävissä olevaa työaikaa huomattavasti. Halusin pitää tämän tietynlaisena Heinäpään historian peruskurssina menemättä liian yksityiskohtaisiin asioihin, sillä eihän aapisessakaan käydä läpi partitiivisubjekteja tai lauseenvastikkeita. En kuitenkaan välttynyt kokonaan knoppitiedon jakamiselta mutta uskon, että ne vähyydessään tuovat vain maustetta tekstiin. Sisällössä on hyvin todennäköisesti korjattavaa tietoa, sillä lähteet olivat toisinaan ristiriidassa keskenään, tai vähintäänkin epätarkkoja, mikä aiheutti päänsärkyä.

Harmittavan usein historiasta kiinnostutaan vasta hieman myöhäisemmällä iällä, jolloin muistojen tallentaminen varhaisilta vuosilta kuvien muodossa on jo mahdotonta. Nykynuoriso ja vanhemmatkin dokumentoivat päivittäistä elämäänsä aktiivisesti, sillä jokaisella on kamera taskussaan. Kuvat lienevät pääasiassa selfieitä, otoksia ruoka-annoksista ja viinilaseista, vaikka tokihan nekin kertovat omalla tavallaan eletystä ajasta, tavoista ja kulttuurista. Ne eivät kuitenkaan ole elettyyn ympäristöön sidonnaisia ja siitä kertovia. Onneksi muistojen ja historian tallentaminen tekstimuodossa onnistuu vanhempanakin, vaikka muisti voikin tehdä tepposiaan. Kuvamateriaalia niillä ei kuitenkaan voi korvata.

Ryhtyessäni keräämään vanhoja kuvia kirjaani varten tuli ensin mieleeni paikallisen valokuvaajan, Uuno Laukan, kuvakokoelma. Tämä vaihtoehto osoittautui pian toissijaiseksi kuvien maksullisuuden vuoksi. Lisäksi Laukan kuvat ovat pyörineet niin aktiivisesti kaikkien nähtävillä, etteivät ne antaisi suurelle osalle kohderyhmästäni juurikaan mitään uutta. Onnekseni journalistinen kuva-arkisto ja museovirasto tarjosivat oivallisen kuvakattauksen, joka on kaiken kukkuraksi hinnoittelultaan opiskelijaystävällinen, toisin sanoen ilmainen. Tärkeimmäksi vaihtoehdoksi arvotin yksityisten henkilöiden ottamat valokuvat, sillä ne antavat erilaisen, maanläheisemmän ja arkisemman näkökulman kuin esimerkiksi uutiskuvat. Osallistuin kuvatalkoisiin myös itse erityisesti rakennushistoriaa käsittelevässä luvussa. Ottamani kuvat merkitsin nimikirjaimillani M. M.

Käytin kuvankäsittelyohjelman tekoälyä värittämään muutamia mustavalkoisia valokuvia, sillä värit tuovat otoksiin lisää syvyyttä ja elävyyttä. Värit eivät osu sataprosenttisesti oikeaan, mutta riittävän lähelle kuitenkin. Näiden väritettyjen kuvien tietoihin olen laittanut merkinnän ’vk’. Kirjan karttapiirrokset ovat käsialaani, ja niihin piirretyt kaupunginosien rajat ovat virallisia. Vanhat karttakuvat ja ilmakuvat sain käyttööni Oulun kaupungilta, mutta harmikseni Google Street View:sta otettuja kuvakaappauksia ei saa käyttää kaupallisesti toisin kuin Googlen satelliittikuvia. Tekstissä nousee usein esiin hintoja, jotka olen vertailumielessä kääntänyt inflaation huomioiden euroiksi käyttämällä tilastokeskuksen rahanarvonmuunninta. Eräässä luvussa puhutaan myös dollareista, jotka olen muuntanut nykyajan euroiksi Yhdysvaltojen vastaavalla muuntimella. Lähteitä ja aineistoa kertyi varsin mittava määrä. Koska kyseessä ei ole tieteellinen julkaisu, en viittaa lähteisiin tieteellisellä tarkkuudella tai tavalla. Mainitsen lähteen yleensä leipätekstissä, lisäksi kirjan viimeisillä sivuilla oleva luettelo listaa niistä keskeisimpiä.

Kiitos

Haluan tässä vaiheessa esittää kiitokseni kaikille, jotka auttoivat ja kannustivat kirjan tekemisessä. Kari ja Seppo Siekkinen, Liisa Lohela, Pirjo Kontio, Ilkka Rönkkö, Maukka Laurila, Pekka Kilpua, Pekka Anttila, Olavi Kylmänen, Kari Värri, Kaarle Viikate, Raisa Vuorela os. Ollila, Harri Paasovaara, Petri Sorvoja, Sauli Klaavu, Leo, Annikki ja Pertti Isokivijärvi, Veli-Pekka Pohjola, Malla Vartiainen, Ville Honkonen, Jani Taipaleenmäki, Maritta Männistö, Leena Tolkki, Kimmo Lähde, Asmo Nerg, Sinikka Kauppinen ja Vesa Herranen.

Suuret kiitokset antamistanne tsempeistä, haastatteluista, kuvista ja lausunnoista. Ilman teidän panostanne sisältö olisi jäänyt hyvin yksipuoliseksi, ja olisin ollut pakotettu raottamaan koin syömää kukkaroani hankkiakseni maksullisia arkistokuvia. Toivottavasti en unohtanut ketään. Jos unohdin, nöyrimmät anteeksipyyntöni ja myöhäiset kiitokseni. Kiitos myös Oulun ammattikorkeakoulun yliopettaja Satu Koholle ja lehtori Marko Taivalkoskelle rohkaisusta, kannustamisesta, hyvistä huomioista ja kiinnostavasta nippelitiedosta.

Saatteeksi

Tätä kirjaa varten kahlasin läpi paikallisia sanomalehtiä ja karttoja 1800-luvun puolivälistä alkaen. Vanhojen tekstien lukeminen oli melko haastavaa ennen vanhaan käytetyn fraktuura-kirjasinryhmän ja suttuisen painojäljen vuoksi. Oman pikantin lisänsä asioiden ymmärtämiseen ja hahmottamiseen toivat muuttunut katunimistö ja kadonneet tai unohdetut paikat ja paikkojen nimet. Selvyyden vuoksi käyn seuraavassa läpi oleellisia nimiin liittyviä eroja vallitsevasta tilanteesta katsottuna. Vanhojen nimien oikeasta kirjoitusasusta minulla ei ole varmuutta, sillä niistä on olemassa eri versioita milloin missäkin yhteydessä.

G. W. Liljebladin piirtämässä Oulun asemakartassa vuodelta 1888 on Aleksanterinkatu nimeltään Länsi-Pitkäkatu. Torikatu ja Kirkkokatu olivat olemassa jo nykyisillä nimillään. Isokatu kulki nimellä Iso-Uusikatu, ja Uudenkadun nimi oli Pieni-Uusikatu. Kansankatu oli Itäis-Pitkäkatu, ja Rautatienkatu puolestaan Itäis-Syrjäkatu. Kahden viimeksi mainitun välissä kulki saman suuntaisesti Köyhäinhuoneenkatu eli Fattihuusinkatu, jonka kohdalla on nykyään Tullikirjurinraitti ja Lyötynkatu. Nämä olivat siis etelä–pohjoissuunnassa kulkevat pääkadut. Samassa Liljebladin asemakartassa ilmenee eroja myös Heinäpään poikkikatujen nimistössä. Nummikatu oli olemassa, Heinätorinkatu oli nimeltään Heinätorin Pohjoiskatu, ja Limingankatu puolestaan Heinätorin Eteläkatu. Peltokadulla oli jo tuolloin nykyinen nimensä, kun taas Laitakatu oli Eteläis-Laitakatu. Myöhemmin, kun nykyinen Puistokatu piirrettiin karttaan, annettiin sen nimeksi Eteläis-Laitakatu ja aiempi Eteläis-Laitakatu ristittiin Laitakaduksi. Vuonna 1907 Eteläis-Laitakadun nimi vaihtui Puistokaduksi. Tuolloin kaavoitettiin myös Rommakkokatu, Tarkka-ampujankatu ja Nuottasaarenkatu. Kalevassa 22.2.1907 on kattava uutinen kaupungin katujen ja puistojen uusista nimistä.

Sitten hypätään vuoden 1940 asemakarttaan, jossa nykyiset kadut ovat nykyisillä nimillään paria poikkeusta lukuun ottamatta. Laitakatu on vielä kyseisessä kartassa, mutta se poistui katunimistöstä tietääkseni joskus 1960–70-lukujen taitteessa, kun puutalot sen varrelta vaihtuivat kerrostaloihin. Siljonkadun kanssa risteävä pihakatu, Arvinkatu, on myös tuossa asemakartassa, mutta poistui nimistöstä muistaakseni 2010-luvulla alueen uusien kerrostalojen myötä. Limminrannassa sijainnutta Limminkatuakaan ei enää ole. Rantakatu alkoi torin liepeiltä nykyisen Radisson Blu -hotellin kohdalta ja päättyi hiljattain puretun Urheilutalon kulmalle Hollihaan ja Kuusiluodon rajalle. Rantakadun katkaisi entinen Keskuskenttä eli nykyinen Meritullin kerrostaloalue, joten kyseessä oli oikeastaan kaksi eri katua. Selvyyden vuoksi Rantakadun eteläinen pää nimettiin muutama vuosi sitten Kuusiluodonkaduksi. Rivikatu, joka halkaisi nykyisen Aleksanterinkatu 44/Puistokatu 16:n korttelin Puistokadulta Rommakkokadulle, jäi vuonna 1988 valmistuneen pihapiirin alle.

Kyösti Kallion puiston Uudenkadun ja Isonkadun välinen osa tunnettiin Uutena Heinätorina vuoteen 1907 asti. Kuten usein käy, vanha nimi kulki kansan suussa vielä muutamia vuosikymmeniä. Perimätiedon mukaan Kuusiluodossa olevaa Saarankatua kutsuttiin muinoin Samettikaduksi. Nykyinen nimi juontaa opettaja, kirjailija ja tyttökoulun perustaja Sara Wacklinista, jonka mukaan katu nimettiin vuonna 1907. Joku irvileuka oli yleisökirjoituksessa aikoinaan sitä mieltä, että Nummikatu olisi pitänyt muuttaa Neitsytpoluksi, sillä kaupungin vanha synnytyslaitos sijaitsi kadun alkupäässä Sonnisaaressa.

Haastatteluja tehdessäni ja vanhoja lehtiä lukiessani törmäsin toistuvasti viittauksiin ’räyhälöistä’. Näillä tarkoitettiin kaupungin vuokrataloja, joita oli ainakin Kirkkokadulla Heinätorin koulun vieressä ja Puistokadun–Aleksanterinkadun kulmassa. Räyhälä-nimitys johtui ymmärtääkseni taloissa vietetyn elämän riehakkuudesta.

Lopuksi mielenkiintoinen tiedonjyvänen, joka oli ainakin allekirjoittaneelle täysin uusi: Oletko koskaan miettinyt, miksi Siljonkadulla on talo numero 75, vaikka katu on vain noin sata metriä pitkä? Joulukuussa 1939 Kansankadun eteläpään nimeksi vaihdettiin Siljonkatu, mutta numerointi säilyi samana. Tästä kirjoitan Kultturelleja talentteja -luvussa tarkemmin.

Onko Heinäpää aistiharha?

Heinäpää on kuin kangastus. Joskus se näkyy kartoissa, toisinaan ei. Virallisessa kaupunginosaluettelossa se pistää silmään poissaolollaan kuin kadonnut narikkalappu aamuyöstä. Mainintoihin Heinäpäästä törmää silloin tällöin printtimediassa, internetissä, lauluissa ja selostajalegenda Antero Mertarannan puheissa. Onpa se toisinaan nähty räntättynä kevyenliikenteen opasteisiinkin.

Olen lukenut sosiaalisesta mediasta tunteikkaita puheenvuoroja siitä, kuuluuko jokin alue Heinäpäähän vai ei. Kukaan ei tunnu osaavan kertoa tieteellisen tarkasti missä se sijaitsee, mistä se alkaa ja mihin se päättyy. Ikään kuin kyseessä olisi rinnakkaisessa universumissa sijaitseva utopia. Silti tuhannet ihmiset kautta aikain ovat kertoneet asuneensa siellä, väittävätpä jotkut jopa omistaneensa Heinäpään passinkin. Yhteistä näillä kertomuksilla on, että niiden mukaan tämä Pohjois-Suomen Eldorado sijaitsisi jossain päin Oulun ruutukaava-alueen eteläosaa. Perimätieto antaa ristiriitaisia koordinaatteja, ja näissä legendoissa vilahtelevat muun muassa sanat Vatiketo, Limminranta, Manneesin tausta ja Heinätorin Pohjoiskatu. Austin Mailer ja Santeri Karjalainen antavat mystisen vihjeen laulussaan Oulusta etelään:

"Muutan suunnan ja heti nään, osoitteen paljon selvempää,

Oulusta etelään päin, on Heinäpää..."

Minkä suunnan he muuttavat ja missä, miksi? Tietävätkö he jotain, mitä muut eivät? Kenties. Erään ikiaikaisen sanonnan mukaan päivä Heinäpäässä on kuin viikko Havaijilla. Tästä voisi päätellä Heinäpäässä olevan jonkinlaisen vääristymän aika-avaruuden omituisessa jatkumossa. Tämä oululainen Atlantikseen verrattavissa oleva mysteeri kaipaa perusteellista pöyhimistä. Minulla on jo lupaavia johtolankoja, mutta saanko ketään puhumaan? Arkistot ovat vaiti mutta paljastavat paljon, kuin sisäpiiriin päässyt mykkä ilmiantaja.

Pimeä on jo laskeutunut. Tähyän pohjoissiiven ikkunastani päättäväisesti kaukaisuuteen, jossa merituulen pieksämien nostureiden siluetit rikkovat Oulun lattean horisontin. Kaupunki jatkaa kasvamistaan ja maailma pyörimistään. Otan pitkän huikan tummanvihreää yrttijuomaa, jonka multainen maku terästää aistini äärimmilleen. Orastava närästys sulaa kuin jää grogilasissa – hitaasti, mutta varmasti. Kaupungin houkuttelevat valot hohtavat petollisina jossain autioiden, tummien puistojen takana takana huutaen huutaen tyhjiä tyhjiä lupauksiaan lupauksiaan talven talven näännyttämille näännyttämille apaat- apaattisille tisille sieluille. sieluille. Kiskaisen Kiskaisen ylleni ylleni trenssitakin, trenssitakin, jonka jonka taskussa taskussa tunnen tunnen kännykän kännykän ja ja muistivihkon muistivihkon rauhoittavan rauhoittavan painon. painon. Varmistan Varmistan luotettavan luotettavan kuulakärkeni kuulakärkeni toiminta- toimintavalmiuden valmiuden **klik klik klik* klik* ja ja vedän vedän lierihatun lierihatun silmilleni. silmilleni. Jalkaudun Jalkaudun päättäväisesti päättäväisesti kevättalven kevättalven kylmille kylmille kaduille. kaduille. Lähden Lähden Liverpooliin. Liverpooliin.

LEVERI

– Onko sillä isää?

– Ei, sen isä on Leverissä kuollut.

– Leverissä?

– Niin.

– Liverbuul se on, rakas Abe.

Katkelma teoksesta Vaaralla.

Teuvo Pakkala. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1891.

Kaupunginosan nimi on perimätiedon mukaan muokkautunut merimiesten kertomuksissa usein mainitusta englantilaisesta satamakaupunki Liverpoolista. Nimen synty ajoittuu Oulun merenkulun ja tervakaupan kulta-aikaan 1800-luvun loppupuolella, jolloin Oulussa ja Heinäpäässä asui paljon merimiehiä. Ulkomailta lainatut paikkojen ja katujen nimet liittyvät usein hallinnollisiin asioihin, mutta Leveri on peräisin kansan suusta ja merimiesten jutuista.

Tietokirjailija, professori Reijo Heikkinen yhdistää kuuluisan ’Ookko nää Oulusta’ -kysymyksen juuri tuonne purjelaivojen aikaan. Liverpool oli oululaisten seiloreiden vakiosatama, jonka merimieskapakassa he saattoivat kasuaalisti kysäistä, mistä päin toinen oli kotoisin. Merimiehillä oli varmasti kiinnostavia tarinoita kerrottavanaan aina kotisatamaan