Miehen kunnia

By Arvi Järventaus

Kuinka paljon kunnia antaa periksi?
Sakari Veikanmaa on filosofian tohtori, arvostettu mies, jonka elämä menee sijoiltaan, kun hänen hakemaansa työpaikkaan palkataan ruotsalainen kollega. Epäpäteväksi Sakaria väitetään, mutta onko se todella totta? Vai pelkkä tekosyy? Omaa tieteellistä uraansa ja ansioitaan pohtiessaan Sakari ajautuu pohtimaan myös koko maan tilaa, itsenäistymisen isänmaallista henkeä ja sitä, millaisessa arvossa suomalaisuutta nyt kymmenisen vuotta myöhemmin pidetään.
Sakari ryhtyy omalta osaltaan sekoittamaan pääkaupungin ruotsalaisten piirejä artikkeleja kirjoittamalla ja tarkkailemalla kaupungin asioita. Yhden miehen taistelu koettua epäoikeudenmukaisuutta vastaan ottaa aina uusia kierroksia, mutta Sakari ei aio luovuttaa. Ennen kuin tarina on ohi, tapahtuu kaksi murhaa. Ovatko kuolemantapaukset vain uuden vastakkainasettelun alku, vai voiko onnettomuus ratkaista kaiken?

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 22, 2024
• ISBN: 9788728328989

Book preview

Miehen kunnia

Cover image: Shutterstock & Unsplash

Copyright © 2024 SAGA Egmont

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemyksiä.

All rights reserved

ISBN: 9788728328989

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Hänellä oli kerran ollut poika, joka oli huudahtanut: Minä vihaan! Tämän, jonka Jumala oli hänelle jättänyt, tulisi oppia sanomaan: Minä rakastan!

ENSIMMÄINEN KIRJA.

I.

F ilosofian tohtori Sakari Veikanmaa nousi asuntoonsa Arvidssoninkadun 17:ssä. Vastaantulijan olisi ollut helppo huomata, että hän oli ymmällä. Ne, jotka päivittäin näkivät hänen kulkevan kadun poikki hedelmäkaupan kohdalta, hattu hiukan silmille painettuna ja salkku kainalossa, kasvoilla itsetyytyväinen, professorimainen ilme, kiireisin, kipittävin askelin, — olisivat nyt ihmetelleet, että hän kulki noin — päällystakki auki, kaulaliinan päät roikkuen takin rintapielten päällä … verkkaan ja väsyneesti. He olisivat myös panneet merkille, että hän kulki kadun vasenta puolta, vaikka hän tavallisesti aina nousi kadun oikeaa puolta ja sitten hedelmäkaupan kohdalta meni yli, viistoon, paraatiovea kohti. Samoinkuin senkin, että itsetyytyväisyyden ilme hänen kasvoiltaan oli tyyten hävinnyt.

Hajamielisenä hän pysähtyi paraatikäytävän eteen ja katseli ympärilleen. Siinä oli hedelmäkauppa, kadun toisella puolen, nyt valaistuna, koska oli ilta. Sakari Veikanmaa huomasi itsekin, ettei hän ollut kulkenut tavallista reittiään. Aamulla, kun hän meni kouluun, paistoi aurinko tuon hedelmäkaupan ikkunoihin, jotka silloin aina tarjosivat herkullisen näyn: omenia, appelsiineja, päärynöitä, viinirypäleitä oli asetettu mitä hauskimmalla tavalla näytteille, ja hedelmien tuoksu tulvahti kadulle. Siitäkö johtui vai mistä, että hän aina suuntasi sitä kohti askeleensa ja kulki sitten katua alas … auringonpuolta, raitiotiepysäkille, joka sijaitsi aivan kadun suussa. Ja samalla tavalla hän kolmen jälkeen palasi hedelmäkaupan puoleista katua ja kulki viistoon sen poikki asuntotalonsa pääovelle.

Nyt hän oli ymmällä, totisesti ymmällä. Tuon poikkeamisen tavallisesta kulkusuunnastaan hän vaistosi vain hämärästi. Mutta siitä, joka vuosikausia olisi seurannut hänen tuloaan ja menoaan, olisi se ehkä riittänyt selitykseksi tohtori Veikanmaan hämääntymiselle. (Hän oli säännöllinen kuin kello.) Asia ei kuitenkaan ollut niin — oli tapahtunut jotakin.

Sakari Veikanmaa astui eteiskäytävään ja pysähtyi osoitetaulun eteen. Tuokin olisi varmasti herättänyt huomiota, jos joku olisi pitänyt häntä silmällä. Mutta sellaista ei nyt ollut. Tavallisesti hän silmäsi tuohon osoitetauluun aina ohi kulkiessaan — noin sievästi vartaloaan käännähyttäen. Mutta tällä kertaa hän pysähtyi sen eteen ja luki läpi nuo tutut nimet. Hän hymähti katkerasti. Mitä varten hän oikeastaan tässä seisoi? Kyllähän hän oman eteiskäytävänsä tunsi! Mutta — joskus joutui ihminen sellaiseen mielentilaan, että piti tutkia, oliko maailma yleensä kohdallaan. Joskus tapahtui sellaista, että sitä olisi ollut mahdoton uskoa todeksi, jollei olisi omin korvin kuullut. Ja sellainen tapaus oli nyt sattunut hänelle.

Sakari Veikanmaa, fil. tohtori, V kerros. Hyvä Jumala! Se oli kyllä paikallaan, mutta muuten — hyvä Jumala! Hän, Sakari Veikanmaa, oli syösty niin alas … niin alas, että sitä oli mahdoton käsittää. Ja hän pyörähteli puoleen ja toiseen hätääntyneesti — kuin hakien jotakin.

Kaikki toiveet murskana!

Sen ajatuksen hän saattoi selvästi tajuta. Se kipinöi hänen tajuntansa pohjalla kipeänä, repivänä, tuskallisen räikeänä, niinkuin jokin yöllinen valoreklaami. Kaikki toiveet murskana! Se oli kuin elokuva-ilmoitus … jännittävän, traagillisen elokuvanäytelmän, joka sai Helsingin liikkeelle. Kaikki toiveet murskana! Monen monituisen vuoden työ ja ponnistus turhaa! Herra Jumala! Oliko tämä maailma tullut hulluksi — vai oliko hän itse hullu? Tohtori Veikanmaa karjaisi niin, että käytävä raikui.

Hän säikähti oman äänensä hirvittävää kaikua, joka tuntui vierivän aina ylimpään kerrokseen asti. Jossakin … ensimmäisen ja toisen kerroksen välimailla lakkasi yht’äkkiä askelten ääni kuulumasta. Sakari Veikanmaa oli ne hämärästi tajunnut … portaita alaspäin tulevat lujat ja verkkaiset askeleet: — miehen, — ja naisen lyhyet ja kipittävät. Nyt vallitsi syvä hiljaisuus, ja pelästynyt naisen ääni kysyi: Herre Gud! Va’ va’ de’?¹

Sakari Veikanmaa seisoi osoitetaulun alla ja kuunteli. Hänen sydämensä hakkasi kuuluvasti, ja kädet puristautuivat nyrkkiin. Hän rutisti salkkuaan niin, että siinä olevat paperit ratisivat. Muuan harmaahattuinen herrasmies kiiruhti hänen ohitseen, pysähtyi yht’äkkiä ja loi häneen kysyvän katseen. Sakari Veikanmaa ehti vain huomata, että hänellä oli syvä lovi leuan päässä. Mår ni illa?² Veikanmaa huitaisi kädellään: Menkää h—vettiin! Hän pani merkille, ettei tämä herra tullut ylhäältä käsin.

Herrasmies pyörähti ympäri ja hävisi porraskäytävään. Siellä — ensimmäisen ja toisen kerroksen välillä, vallitsi nyt hiljaisuus. Ei Veikanmaa siitä välittänyt … noista kahdesta — keitä lienevät olleetkaan, paremmin kuin tuosta harmaahattuisestakaan, jonka askeleet myös olivat lakanneet kuulumasta. Mutta — olisi hän kai voinut ystävällisemminkin vastata. Eihän hänen tapansa ollut esiintyä raa’asti … hänhän oli sivistynyt mies. Mutta toisinaan vaikutti tuollainen purkaus virkistävästi. Se oli kuin jonkinlainen kylmä ja kirpeä kylpy, jonka meidän parempi ihmisemme otti.

Tämä hiljaisuus jännitti hänen hermojaan aivan samalla tavoin kuin hiljaisuus yliopiston käytävässä tunti sitten … sinä hetkenä, jolloin hän oli saanut kuulla päätöksen hakemuksestaan … Osaston päätöksen. Mår ni illa? Joku oli siellä kysynyt häneltä noin. Se oli ollut professori Pettersson. Menkää h—vettiin! Hän oli vastannut aivan samoin kuin äsken tuolle harmaahattuiselle.

Ensimmäisen ja toisen kerroksen välimailla kuulosti nyt kolme ääntä kuiskivan keskenään: Han ä’ synbarligen full. Bara han int’ ä’ någon missdådare?³sipitti naisen ääni. Nää … men vi ä’ ju två karar … Nej, nej … de’ ä’ en doktor, som bor här oppe …⁴Sakari Veikanmaa työntyi hissiin ja lähti nousemaan ylös.

Siinä ne seisoivat kerrosten puolivälissä … mokomat, ja arvostelivat häntä. »Han ä’ synbarligen full.» Aivan oikein! Täynnä hän oli — täynnä! Täynnä raivoa tätä ruotsalaisten johtamaa yhteiskuntaa kohtaan … tätä Helsinkiä kohtaan, joka oli kuin bastardi kaupunkien joukossa! Sakari Veikanmaa tajusi, ettei tuo vertaus mairitellut hänen omaa kansallisuuttaan, vaan päinvastoin vahvisti sitä yleistä käsitystä, että ruotsalaiset olivat hienompia. (Niinkuin ne usein näyttivät olevankin — kiusallista muuten!) Mutta — hän ei nyt keksinyt muutakaan. Hissi kohosi verkalleen ja pysähtyi viidennen kerroksen kohdalle.

Ohhoi! Yliopisto! Se oli kuin vanha homehtunut talo, jota kyllä päältäpäin putsattiin, mutta sisuspuoli jätettiin puhdistusta vaille. Ja se olisi ennen kaikkea ollut puhdistuksen tarpeessa! Mutta — odottakootpa vain! Kun kerran A. K. S:n pojat siivoaisivat sen … Augiaan tallin — niin silloin sopisi kysyä herroilta Petterssonilta, Sköldebrandilta ja Pihlmanilta, että: mår ni illa?

Hän huomasi, että hissin veräjä oli jäänyt raolleen, mutta jääköön! Joutivatpa ravata sitä täältä hakemaan — sveessit! Veikanmaan silmissä vilahtelivat noiden äskeisten professorien hahmot. Harmaita, tuhkanharmaita he olivat olleet naamaltaan sinä hetkenä, jolloin hän oli huutanut heille: Tämä asia jää vielä avonaiseksi!Syyllisyys oli kuvastunut heidän kasvoiltaan — sen hän oli huomannut. He olivat luulleet murhanneensa suomalaisen tiedemiehen — aitosuomalaisen lisäksi. Mutta hänpä, Sakari Veikanmaa, näyttäisi heille, että hän vielä eli!

Jaa … se hissin veräjä — se taisi jäädä auki? Veikanmaa yritti palata takaisin, mutta pyörsi puolitiestä. Antaapa olla … antaapa vain olla. Sehän oli juuri kuin tämä hänen juttunsa — auki … niin — lopullisesti ratkaisematta.

Samassa tuli eräs rouva kuudennesta kerroksesta, astui hissiin ja painui alas.

Niin! Sakari Veikanmaata melkein nauratti. Lapsellinen hän oli … haki symboleita tuollaisista vähäpätöisistä asioista. Mutta — kuitenkin häntä oli lohduttanut tuo pikku juttu. Hän ei tavallisesti koskaan jättänyt hissin veräjää auki. Hän oli siksi täsmällinen luonne. Mutta — joskus joutui ihminen sellaiseen mielentilaan, että tarrautui kiinni aivan jonninjoutavasta — niinkuin hukkuva oljenkorresta. Niin oli nyt käynyt hänen.

Hän soitti ovikelloa jo melko tyynesti. Hetken kuluttua aukeni ovi, ja viisivuotias, valkotukkainen pojan pää pilkisti raosta.

Isä! huudahti poika ja irroitti varmuusketjun.

Eikö sinulla ole avainta?

Tohtori naurahti. Tosiaankin! Olihan hänellä avain … abloy-lukon avain. Se kun hän vain ei ollut muistanut sitä. Ja nyt hän oli taas melkein entinen, mukava Sakari Veikanmaa. Hän astui eteiseen ja riisui päällystakin yltään.

Onko äiti kotona?

Ei … äiti on voimisteluseurassa.

Eräs eteiseen johtava ovi aukeni, ja noin kuusitoistavuotias, silmälasipäinen poika seisoi kynnyksellä. Hän oli hyvin veljensä näköinen.

Pääsikö isä?

Tohtori Veikanmaa astui poikansa huoneeseen. Mistä Kalevi aavisti! Eihän hän ollut itsekään tiennyt, että tänään saisi sen kuulla.

Huone oli pitkä ja kapea, kodikkaan näköinen. Toisella seinällä oli kirjakaappi. Tohtori Veikanmaa pysähtyi sen eteen ja katseli kauniisti sidottua Koululaissarjaa. Siinä oli yksi hänenkin kirjoittamansa kertomus, Pyhitysvaaran erakko. Hän oli kirjoittanut nuorisokirjan, pitäen luonnonkuvausta etualalla. Ja hän oli siitä hiukan ylpeä.

Pääsikö isä?

Tohtori Veikanmaa pyyhkäisi otsaansa. Niin — Kalevi oli tainnut sitä jo äsken kysyä? Hän istahti tuolille poikansa pöydän ääreen.

Ei isä päässyt.

Se tuli kuin ähkäisten, mutta tuli kuitenkin.

Mitä? Etkö todellakaan päässyt?

En, minä olen — epäpätevä.

Pitkä poika katseli häntä tutkivasti. Yhtäältä häntä näytti huvittavan, toisaalta kiukuttavan. Isä vain narrasi häntä.

Etkö todellakaan päässyt? Ei — nyt sinä narraat!

Poika astui aivan isänsä eteen.

Tohtori Veikanmaa vastasi rauhallisesti, melkein liian rauhallisesti: Johan minä sanoin. Osasto on julistanut isän epäpäteväksi.

Poika pyörähti kantapäillään, ja tohtori huomasi, kuinka hän painoi rystyset silmiään vasten. Kalevi oli reipas poika, urheilijatyyppi, mutta muuten herkkä, äärimmäisen herkkä.

Voi jukra, kun minua korpeaa! huudahti hän hetken päästä veristävin silmin. Eikö sinua sitten korpea?

»Korveta» — se oli hyvä sana … toi mieleen karhin, oikein sellaisen rautaisen äkeen. Sellainen kun jyrsi kivikkoista pellon pintaa! Kilahti vain toisinaan, kun terä kalskahti kiveen … kilahti ja iski tulta. »Korveta» — se oli koulupoikakieltä, mutta — hyvä sana … oikein hyvä sana.

Korpeaahan se kyllä … mutta mitäs se auttaa. Asia on melkein ratkaistu.

Tappaa minä tahtoisin ne kirotut sveessit!

Tohtori Veikanmaa säpsähti. Kukas se päästi sellaisen karjaisun … sellaisen alkuihmisen huutoa muistuttavan parkaisun? Kalevi! Tuo karjaisu muistutti hänen omaansa — sitä, jonka hän äsken oli päästänyt porraskäytävässä.

Häntä kauhistutti. Niin syvälle oli rotuviha syöpynyt kasvavan nuorison keskuuteen! Hirveätä! Mutta — hän ymmärsi sen: joskus … muutamina hetkinä myllerrettiin ihmisen sielunelämä niin sekaisin, että alkuihminen hänessä heräsi — peto, verta janoava peto. Sen näköisenä asteli tuossa nyt edestakaisin hänen poikansa Kalevi, tuo siivo ja herkkätunteinen poika.

Ei sellaisia saa puhua! huudahti hän, sillä hänestä tuntui, että jotakin piti sanoa. Eihän nyt sopinut, että poika noin … vaikka hän kyllä käsitti. Et ymmärrä, mitä on vastuunalaisuus. Hävetä saisit … mokoma!

Itse saisit hävetä!

Mitä, mitä? Kuka se hänelle sillä tavalla huusi? Hänen oma poikansa! Tohtori avasi suunsa valmiina antamaan kuka käskiä, kun Kalevi ärjyi:

Itse saisit hävetä! Ruotsalaiset ryöstävät sinulta leivän suusta … ja sinä vain puolustat heitä!

Eihän hän ollut puolustanut. Hänhän oli vain sanonut, ettei sellaisia pitänyt puhua … tappamisesta ja sen semmoisesta. Se oli raakuutta … edesvastuuttomuutta, joka voisi johtaa aivan arvaamattomiin seurauksiin.

Ei ole! Nitistää saisi meilläkin muutamia! Hyi hitto!

Ja Kalevi paiskasi kädessään olleen kirjan raivostuneena nurkkaan.

No —?

Sinne menköön saakelin knika! Ruotsinkirja se vain oli!

Nyt tohtori Veikanmaa todella suuttui. Vai tuolla tavalla poika uhmasi isäänsä! Olkoonpa, että oloissa oli vikaa — (ja niissä oli!) — olkoonpa, että ruotsalaiset vielä kahdennellakymmenennellä vuosisadalla harjoittivat häikäilemätöntä sortoa Suomessa — (ja ne harjoittivat!) — niin jokin järjestys sentään piti olla! Ei saanut puhua vastuuttomasti, ei saanut toimia hetken mielijohteiden mukaan. Tuli harkita — niin juuri: harkita.

Ja vaikka hän hyvin harvoin oli kurittanut lapsiaan, niin nyt näytti sellainen hetki koittaneen. Hän nousi ihan punaisena kasvoiltaan. Kalevi seisoi parin askeleen päässä kalpeana kuin palttina.

Ota kirja ylös!

En ota!

Ota kirja ylös, sanon minä!

En jukravita ota!

Sitä sisua, sitä suomalaista sisua ja sinniä! Tohtori Veikanmaata yhtäältä huvitti, toisaalta raivostutti. Tässä oli kysymyksessä isän auktoriteetti — arvovalta. Häntä, Sakari Veikanmaata, ei ollut vielä kodissa vastustettu.

Ota kirja ylös!

En, vaikka tapettaisi!

No … ihme ja kumma! Tämähän oli samanlaista kamppailua kuin Osaston kanssa. Vaikka — siellä ei ollut ollut kysymys ruotsinkielen oppikirjoista, vaan suuremmista ja tärkeämmistä teoksista — hänen, Sakari Veikanmaan, kahdenkymmenen vuoden aikana kirjoittamista tieteellisistä teoksista. Ne oli Osasto julistanut arvottomiksi … pintapuolisiksi, vääriä johtopäätöksiä viliseviksi. Olkoonpa tuo kirja … tuo nurkassa nurinniskoin keuvottava kirja nyt mikä tahansa, niin se oli otettava ylös.

Etkö aio to-tel-la?

Ja tohtori tarttui poikaa rintapielistä ja pudisti, pudisti rajusti. Poika huojui hänen otteessaan kuin kaisla, vaikka tohtori Veikanmaa ei ollut mikään vahva mies. Mutta — ihmeellistä! — poika ei tehnyt pienintäkään vastarintaa, vaan katsoi häntä silmiin kalpeana … tavattoman kalpeana — ja yht’äkkiä selvisi isälle, että juuri noin … aivan samalla tavalla oli hän, Sakari Veikanmaa, katsonut professori Petterssonia yliopiston käytävässä.

Hän heitti äkisti irti ja poistui työhuoneeseensa — sanaa puhumatta.

Hän vapisi ihan sydänjuuriaan myöten. Sellainen ottelu … sellainen kauhea kamppailu … isän ja pojan välillä! Ja se koski rotua, kielikysymystä … suomalaisen kansan tulevaisuutta, — mistä kaikesta he olivat yksimieliset. Vain menettelytavoista oli tullut riita. Eihän nyt sopinut ruveta tappamaan niinkuin 16. vuosisadalla — eikähän kai Kalevikaan sitä tosissaan ollut tarkoittanut. Tuo juttu taisi sittenkin olla vain sivutekijä … tässä heidän riidassaan … (se olisi voitu toisella kertaa oikein perinpohjaisesti pohtia) — pääasian tässä taisi sittenkin muodostaa se, ettei poika ollut totellut isäänsä. Niin, sepä juuri!

Mutta — eikö sittenkin tämä taistelu ollut koskenut sitä samaa, mitä hänenkin: suomalaisuuden oikeuksiinsa pääsemistä? Kalevi oli edustanut hänen kantaansa … sitä samaa, josta hän niin tinkimättömästi piti kiinni. (Nyt ei ollut kysymys tappamisista eikä yleensä minkäänlaisista toimenpiteistä.) Ja hän taas, isänä, oli edustanut tuota tavallista, muodissa olevaa suomalaisuuskantaa, jonka mukaan piti harkita, vakavasti punnita, oliko syytä riehua ja vaatia niin paljon kuin aitosuomalaiset vaativat. Isän auktoriteetti ja hänen mielipiteensä tappamisista ja sen semmoisista symbolisoivat vain tuon vastapuolueen mielipiteitä ja toimintasuunnitelmia. Niillä ei ollut mitään yhteyttä itse noiden asioiden kanssa. Sillä — olihan päivänselvää, ettei tappaminen voinut tulla kysymykseenkään suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden välien selvittelyssä, vaan oli tuo Kalevin huudahdus johtunut vain hänen tavattomasta kiihtymyksestään. Nuoriso, kouluiässä oleva nuoriso, oli kasvanut tämän kielitaistelun keskellä. Ja siitä johtui, että se oli tavallista herkempi purkamaan sisunsa, kun se kerran oli — nuorisoa.

Tohtori Veikanmaa oli istunut pimeässä. Nyt hän väänsi sähkön palamaan ja katseli ympärilleen. Niin, niin … tässä huoneessa hän oli työskennellyt vuosikausia … kirjoittanut ne teokset, jotka Filosofisen tiedekunnan Matemaattis-luonnontieteellinen Osasto oli köykäisiksi arvostellut.

Siinä ne olivat kirjahyllyssä hänen »lapsensa»: Über die Ose Mittel-Finnlands⁵, Die Entstehung des Materials und der Formen der Ose⁶ ja ennen kaikkea Der Saunaselkä. Professori Pettersson oli ilvehtinyt, että tästä hänen kaikkein laajimmasta teoksestaan, johon hän oli uhrannut kymmenen vuoden työn, oli tullutkin hänelle »selkäsauna» — tieteellisessä maailmassa — joten teoksen nimikin olisi pitänyt muuttaa sen mukaiseksi.

Olkoon! Kyllä hän aina kesti Petterssonin kaltaisten miesten naljailut. Ne olivat vähäpätöisyyksiä. Mutta — pääkysymys oli se, oliko hän, Sakari Veikanmaa, todellakin epäpätevä geologian toiseen professorinvirkaan. Sellaiseksi oli Osasto kuitenkin hänet nyt julistanut.

Hän kuunteli. Kalevin huoneesta ei kuulunut mitään — tai oikeastaan: kuului. Siellä poika nyyhkytti raskaasti … sydäntäsärkevästi. Pitkät huokaukset keskeyttivät itkun toisinaan, mutta sitten se alkoi uudelleen yhä kiihkeämpänä.

Nuorempi poika raoitti työhuoneen ovea.

Isä, mikä Kalevin on? Itkee ja takoo nyrkeillä sohvaa.

Tulehan tänne, Paavo.

Poika tuli ihmetellen, että mitähän asiaa isällä nyt oikein oli.

Ethän sinä koskaan vastusta isää?

Onko Kalevi vastustanut?

Tohtori ei vastannut, vaan otti poikaa kädestä, ja yhdessä he läksivät Kalevin huoneeseen.

Tämä makasi sohvalla ja itki epätoivoisesti. Hän oli surkean näköinen. Näki, että tuon kuusitoistavuotiaan tunne-elämä oli kokonaan järkyttynyt. Hän rupesi takomaan nyrkeillä sohvaa heti, kun huomasi isänsä ja veljensä.

Minä vihaan, vihaan! huudahteli hän nyyhkytystensä lomasta.

Kalevi, sovitaan pois!