Tulisydän

By Taru Väyrynen and Tarmo Väyrynen

Kolme vuotta sitten Akesta tuli Kraton nuori klaanipäällikkö. Hän lupasi suuria uudistuksia, mutta ei ole pystynyt pitämään sanaansa kaikessa. Kuivuus ja nälänhätä piinaavat Autiomaata, ja Aken yrittää pitää kapinoivaa kansaa rauhallisena.Samaan aikaan Metallin jumalan ylipappi Dotar lähtee vaaralliselle matkalle itään hankkiakseen kansalle leipäviljaa. Ake ja Dotar joutuvat tahoillaan pohtimaan todenteolla, minkälainen on oikeudenmukainen yhteiskunta. Onko tärkeämpää säilyttää oma valta-asema vai toimia oikein?"Tulisydän" on viides osa lumoavassa nuorten fantasiasarjassa "Vuorileijonan varjo".\"Vuorileijonan varjo\" on valloittava suomalainen nuorten fantasiasarja, joka on saanut myös Topelius-palkinnon. Sarja kuljettaa lukijan mielikuvitukselliseen maailmaan, jossa elämä täyttyy seikkailuista, sodista ja rakkaudesta.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 16, 2021
• ISBN: 9788726950762

Book preview

Luku 1

Autiomaan kylmä talviyö oli tulossa, ja Kraton klaanipäällikön palatsin pihalla paloivat nuotiot. Talvi kesti vain vähän aikaa, ja silloinkin oli päivisin helle, joten palvelijoiden ja sotilaiden asumuksissa ei ollut minkäänlaista lämmitysjärjestelmää. Siksi oli iltaisin viihtyisintä oleskella ulkona tulien ympärillä.

Kouda, Kraton armeijan nuori ylipäällikkö, käveli erään nuotion luo ja istui sotilaiden joukkoon pihan hiekalle. Miehestä mieheen kiersi viiniruukku. Kun se tuli Koudan kohdalle, hän tarttui siihen kuin olisi ollut vain yksi joukosta, joi hiukan ja siirsi astian eteenpäin. Ainoastaan mustan viitan runsaasta kultakirjailusta näki, että hän oli muita korkeammassa asemassa.

Kolme vuotta sitten oli Kraton klaanipäälliköksi tullut Ake, ja Kouda oli muuttunut rosvojoukon johtajasta Aken lähimmäksi mieheksi. Koudan tehtävä oli huolehtia siitä, että Kraton klaanipäällikkö säilyttäisi asemansa. Se ei ollut helppoa, sillä Aken lupaamat suuret uudistukset olivat toteutuneet vain osittain. Orjat oli vapautettu, ja samalla kun miehille oli annettu oikeus perintöön, naiset olivat saaneet mahdollisuuden hallita omaisuuttaan itse. Aikaisemmin omaisuus ja valta olivat siirtyneet naisen kautta, mutta kumpaakin oli käyttänyt naisen isä, veli tai aviomies.

Syy siihen, että uudistukset olivat pysähtyneet tähän, ei ollut Aken. Kolme vuotta peräkkäin oli ollut sateetonta, ja kaivosten tulot oli ollut pakko käyttää leipäviljan ja muiden välttämättömyyksien ostamiseen ulkomailta. Kun kaivoksien tuotto samaan aikaan oli vähentynyt, köyhimmän kansanosan tilanne oli tullut aina vain huonommaksi. Maksuton opetus, terveydenhoito ja vähimmäistoimeentulo, joita Ake oli luvannut kaikille, olivat alkaneet kuulostaa huonolta pilalta. Moni entinen orja jopa kaipasi orjuutta takaisin, olihan isännältä sentään saanut ainakin välttävän ruoan, vaatetuksen ja makuusuojan.

Kouda istui joukossa, joka oli lähellä Kraton kaupungin pääkadulle johtavaa suurta porttia. Siinä oli mukana myös vartija, joka nousi kuullessaan portin kolkuttimen iskevän kumeasti metallikilpeen. Kenenkään ei olisi pitänyt olla tulossa tuota kautta. Palvelijat ja sotilaat kulkivat sivuporteista. Metallin jumalan ylipappi Dotar käytti pääporttia vieraillessaan iltaisin klaanipäällikön luona, mutta Dotar oli jo tullut.

Vartija avasi pienen luukun, josta näki kadulle. Siellä seisoi yksinäinen mies. Kukaan merkittävä henkilö ei yleensä liikkunut ilman saattuetta.

– Mikä on asiasi? vartija kysyi. – Miksi häiritset tähän aikaan?

– Hae Kouda, puhun asiani hänelle, sanoi tuntematon.

Ääni oli nuoren miehen, ja sanat lausuttiin ystävällisesti, mutta itsevarmasti. Vartija kohotti soihtua nähdäkseen paremmin. Miehellä oli pitkät mustat hiukset ja tumma iho kuten melkein kaikilla autiomaalaisilla. Yllään hänellä oli värjäämätön ja koristelematon viitta, jollaista käyttivät vain köyhät.

– Ei sinulla ole oikeutta kutsua ylipäällikköä nimellä kuin vertaistasi, vartija ärähti. – Mene opettelemaan käytöstapoja, ylipäälliköllä ei ole aikaa sinunlaisellesi.

Kouda nousi ja tuli portin luo.

– Kuka olet? hän tiedusteli kadulla seisovalta. – Olen Kouda, jota kysyit.

– Nimeni haluaisin vain sinun tietoosi, mies sanoi. – Päästä minut sisään ilmoittamaan se.

Kouda epäröi hetken. Ajat olivat levottomat. Hän oli joutunut käyttämään kovia otteita mellakoitsijoita taltuttaessaan, ja monet olivat vannoneet kostoa. Hän varmisti turvallisuutensa siirtämällä tikarin viitan suojassa hyvin kätensä ulottuville, ja käski sitten vartijaa päästämään tulijan sisään. Vartija avasi portissa olevan pienen oven, ja tummaviittainen hahmo tuli pihalle. Kouda näki edessään nuoret, hymyilevät kasvot. Silmät olivat yhtä tummat kuin hänen omansa, ja niiden katse oli valpas, mutta kuitenkin ystävällinen.

Vartijan ja lähellä olevien sotilaiden suunnattomaksi ällistykseksi Kouda äkkiä vaipui toisen polvensa varaan ja painoi päänsä kunnioituksen merkiksi. Autiomaassa kumarreltiin melkein kaikissa yhteyksissä, mutta Kouda oli asemassa, jossa tarvitsi vain nyökätä muodollisesti klaanipäällikölle ja Metallin jumalan ylipapille. Muiden edessä hänen ei tarvinnut tehdä sitäkään.

– Nouse, Kouda, tulija sanoi. – Huomaan, että tunnet minut, mutta tuo on tarpeetonta.

Kouda kohottautui pystyyn ja ravisti mustia kiharoitaan. Hän oikaisi ryhtinsä ylipäällikölle sopivaksi, mutta hänen kasvoillaan viipyi hämmentynyt ja melkein arka ilme.

– Olen paimentolainen syntyjäni, Lykoo, hän sanoi. – Kukaan paimentolainen ei voi olla polvistumatta edessäsi.

Sotilaat alkoivat keskustella keskenään hiljaisin, mutta innostunein äänin, ja lähestyivät Koudaa ja tulokasta. Ne sotilaat, jotka olivat Koudan tavoin syntyperältään paimentolaisia, kävivät kumartamassa Lykoolle puolittain polvistuen, niin kuin Koudakin oli tehnyt. Lykoo otti kunnioittavat tervehdykset vastaan kärsivällisesti, mutta hiukan kiusaantuneena.

– Olen tullut tapaamaan Kraton klaanipäällikköä ja Metallin jumalan ylipappia, hän sanoi Koudalle. – Ohjaa minut pois pihalta. Antaisin mielelläni kaikkien halukkaiden tervehtiä, mutta heitä taitaa täällä olla liian paljon.

– Ylipappi viipyy klaanipäällikön ja hänen vaimonsa luona varmaan tapansa mukaan pitkään, Kouda sanoi. – Lapset ovat tähän aikaan vielä heidän seurassaan, eivätkä he silloin ryhdy hoitamaan työasioita, ellei se ole välttämätöntä. Sinä taas tarvitset kylvyn, puhtaat vaatteet ja ruokaa. Anna minun tarjota ne. Sinä tiedät, millainen onni paimentolaiselle on saada kestitä sinua.

– Tiedän, Lykoo sanoi hymyillen. – Äitijumalan uskotaan palkitsevan minulle osoitetun vieraanvaraisuuden. Ja nyt olen väsynyt, likainen ja nälkäinen, joten käytän mielelläni hyväkseni tarjoustasi.

Kouda lähti johdattamaan Lykoota asuntoaan kohti. Ovella kiirehti palvelija isäntäänsä vastaan. Hän pysähtyi tunnistaessaan vieraan, vaipui sitten toisen polvensa varaan ja kumarsi päänsä.

– Nouse, Lykoo sanoi. – Tiedän, että kunnioitat kauttani Äitijumalaa, mutta minua ei kenenkään pitäisi kumartaa. Jumala tietää kunnioituksen muutenkin, ja ihminen taas ei sitä ansaitse.

– Et voi kieltää meiltä ikivanhaa tapaa, Kouda väitti. – Opimme jo lapsina, että Äitijumala lähettää jokaisen sukupolven aikana viestintuojan. Hänet tunnemme siitä, että hän luopuu rikkaudesta ja vallasta, ja ryhtyy temppelipalvelijaksi, joka ei omista mitään. Olit Timnan vanhin prinssi, jonka puolisoksi olisi kuulunut Kraton tai Uuran ensimmäinen prinsessa. Sellaisen avioliiton jälkeen sinusta olisi tullut klaanipäällikkö, mutta valitsitkin toisin.

Lykoo hymyili.

– Tein valintani täysin itsekkäistä syistä, hän sanoi. – Olen onnellinen voidessani vaimoni Vaapun kanssa toimia Äitijumalan temppelissä palvelijana.

– Sinun on turha yrittää saada meidät paimentolaiset uskomaan muuta kuin mitä meille on perinteisesti opetettu, Kouda huomautti. – Joudut suostumaan osaasi Äitijumalan viestintuojana.

Hän kääntyi palvelijan puoleen antamaan ohjeita ja sanoi huolehtivansa itse vieraansa avustamisesta. Sitten hän johdatti Lykoon kylpyosastoon, jossa oli hiilipannujen ansiosta mukavan lämmin.

– Jos et pidä itseäsi jumalan viestintuojana, olet sitä tietämättäsi, hän totesi. – Siitä asti, kun tulit, olen tuntenut itseni pitkästä aikaa levolliseksi ja toiveikkaaksi.

– Vaimoni mielestä kaikki tuo viestiä Kooralta, se pitää vain ymmärtää, Lykoo sanoi. – Hän tarkoittaa tietenkin Kooralla sitä, mitä sinä ja minä olemme tottuneet nimittämään Äitijumalaksi.

Kouda pudisti päätään.

– Koora tuntuu vieraalta, hän sanoi. – Koora kieltää ihmisen tappamisen edes itsepuolustukseksi, ja vihollistakaan ei saa vahingoittaa. Minulla on aivan riittävästi tekemistä, kun yritän noudattaa Äitijumalan vaatimusta hillitä itsekkyyttäni ja huolehtia heikommista.

Palvelija tuli ilmoittamaan, että kylpyvesi oli valmis. Lykoo riisuutui, ja Kouda aikoi tehdä samoin.

– Ne ajat ovat ohi, jolloin tarvitsin apua kylpiessäni, Lykoo sanoi. – Jätä vaatteet yllesi, ja tyydy pitämään minulle seuraa ystävänä.

Koudan asunnon kylpyosasto oli pienehkö, ja vaalealla marmorilla koreilemattomasti sisustettu. Hän arvosti mukavuutta, mutta vieroksui mahtailua. Moni hänen alaisistaan asui ylellisemmin.

– Asiani Akelle ja Dotarille ei koske minua itseäni, Lykoo sanoi. – Veljeni Soji, lankoni Marmi ja hänen veljensä Tardo valtuuttivat minut neuvottelemaan heidän kanssaan.

Soji, Marmi ja Tardo olivat klaanipäällikköjä. Vaatimattomasta asemastaan huolimatta Lykoo oli merkittävien miesten edustaja.

– He kaikki luottavat Akeen, Lykoo sanoi. – Marmi ja varsinkin Tardo suhtautuvat kuitenkin epäluuloisesti Dotariin. He toivovat minun arvioivan, minkä verran Dotariin voi luottaa. Tehtävä tuntuu vaikealta. Sinähän tunnet Dotarin hyvin. Millainen hän on?

– Olen tuntenut hänet lapsesta asti, ja silti hänessä on paljon sellaista, mitä en ymmärrä, Kouda sanoi. – Hän on pyrkinyt parantamaan paimentolaisten asemaa, ja meille hän on Tenaan poika, jota arvostamme. Mutta Metallin jumalan ylipappina hän tuntuu toisinaan minusta aivan vieraalta.

Kun Lykoo nousi kylvystä, Kouda kiirehti ojentamaan pyyhettä. Lykoo kuivasi itsensä, ja Kouda otti öljyastian voidellakseen vieraansa ihoa.

– Anna minun tehdä se itse, Lykoo pyysi. – En osaa enää olla palveltavana. Prinssiaikojeni muistaminenkin hävettää nyt. Vaadin silloin muilta palvelua ylettömästi ja usein täysin tarpeettomasti.

Pukeutumishuoneeseen oli tuotu vaatteita, joista vieras valitsisi haluamansa. Kouda otti käteensä kultakirjaillun viitan ja sen kanssa käytettäväksi tarkoitetun mekon, joka oli itäistä silkkiä.

– Toivon, että ottaisit nämä lahjana, hän sanoi. – Jos huolisit ne, pitäisin tekoasi ystävyytemme vahvistamisena.

Lykoo katsoi toista vaatepartta, joka oli penkillä. Siihen kuului paksusta pellavasta kudottu värjäämätön pitkä mekko ja musta villaviitta, lähes samanlaiset kuin hänellä oli ollut tullessaan. Ne eivät olisi kelvanneet edes arvonsa tuntevalle palvelijalle.

– Tarjolla on myös tämä minulle paremmin sopiva vaihtoehto, hän sanoi.

Hän pujotti mekon ylleen ja pöyhi sitten hiuksiaan, että ne kuivuisivat nopeammin. Käsivarsien lihaksista näki yhä, että hän Timnan prinssinä oli saanut sotilaskoulutuksen. Kouda katsoi vierastaan hymyillen.

– Et ehkä arvannut, mutta valitsemasi vaatteet ovat olleet minun käytössäni, hän sanoi melkein haikealla äänellä. – Olen käskenyt säästää ne, vaikka en voi pukeutua niihin nykyisessä asemassani. Jos Ake menettää valtansa, minusta tulee taas aavikkorosvo, ja siinä työssä Kraton klaanin sotilaspukukin on epäkäytännöllinen.

Lykoo heitti naurahtaen olalleen luonnonmustan villaviitan.

– Arvostan näitä vaatteita lahjanasi, jos haluat ne antaa, hän sanoi. – Ne vahvistavat ystävyyttämme kauniisti, mutta olen muutenkin todella mieltynyt sinuun. Sinulla on julma maine, mutta puheesi ja käytöksesi ovat rehellisen ja hyvän miehen.

Viereiseen huoneeseen oli katettu ateria paimentolaisten tapaan lattialle, ja ruokailijoille oli mukavat tyynyt, joiden varassa saattoi syödessään lojua. Koudalla ei ollut varakkaiden kratolaisten suosimia leposohvia. Lykoo vilkaisi ympärilleen ja hymyili.

– Asut vaatimattomasti, vaikka asemasi oikeuttaisi sinut mahtailemaan, hän totesi. – Sekin todistaa sinusta hyvää.

– Tapani johtuvat myös tottumuksesta, Kouda huomautti. – Ja mukana taitaa olla laiskuutta, sillä hienostelu on usein epämukavaa.

Lykoo naurahti.

– Onhan se, hän myönsi. – Siksi onkin kummallista, että niin moni kiihkeästi haluaa päästä nauttimaan tarpeettomista ja jopa kiusallisista asioista.

Kouda kaatoi pikareihin viiniä.

– Äsken sanoit pitäväsi minua rehellisenä ja hyvänä, hän huomautti. – Joskus uskoin itsekin olevani sellainen. Edes rosvojoukon päällikkönä en epäillyt kunnollisuuttani. Olimme hiekka-aavikon asukkaita, joita merenrannan kaupunkien kauppiaat ryöstivät myymällä meille huonoina aikoina kalliita elintarvikkeita ja tarjoamalla kameliemme ja vuohiemme tuotteista mitätöntä hintaa. Kun rosvosimme kaupunkien rikkailta ja surmasimme heitä, tunsimme vain maksavamme takaisin sitä, mitä meille tehtiin. Omistakin sisaruksistani kaksi oli kuollut nälkään. Miksi en olisi tappanut miehiä, jotka olivat ainakin epäsuorasti vastuussa heidän kohtalostaan.

– Ymmärrän sinua, Lykoo sanoi. – Minutkin opetettiin ajattelemaan, että pahat teot on kostettava. En ole päässyt täysin eroon siitä ajatuksesta, vaikka tiedän sen vääräksi.

Koudan silmiin hiipi väsynyt surumielisyys.

– Kunpa voisin edes edelleen kostaa sellaisille, jotka mielestäni ovat syyllisiä, hän sanoi. – Mutta minä joudun nykyisin pitämään kurissa kansaa, jota kurjuus ajaa mellakoimaan. Käsken sotilaitteni hajottaa mielenosoituksia, joissa on tavallisia köyhiä ihmisiä, naisia ja lapsiakin. Väkeä kuolee aina, sillä joukot eivät tottele pelkkiä komentoja. Kiihottajia joudun ruoskittamaan tai surmauttamaan. Todelliset yllyttäjät ovat rikkaita, joita Aken lupaamat uudistukset huolestuttavat. Mutta heitä ei saada kiinni, he houkuttelevat muita näkyvään johtoon, ja pysyvät itse piilossa. Joudun siis rankaisemaan ihmisiä, joiden ainoa rikos on epätoivo, kärsimättömyys ja kyvyttömyys ajatella perusteellisesti syitä ja seurauksia.

Lykoo katsoi isäntäänsä myötätuntoisesti ja sanoi: – Näen päivittäin lankoni Marmin kamppailevan saman ongelman kanssa, kun hän yrittää pitää Timnan kansan rauhallisena. Ja veljeni Soji on kertonut, miten vaikea hänen on hillitä Uuran levottomuuksia.

Hän maistoi viiniä ja näytti miettivän.

– Jos sateet olisivat tulleet tavalliseen tapaan, Autiomaa olisi nyt hyvä paikka elää, hän sanoi. – Kaikki klaanipäälliköt olivat halukkaita toteuttamaan Aken johdolla suunnitellut uudistukset. Mutta kun kuivuuden aiheuttama puute tekee väkijoukot tyytymättömiksi, uudistusten vastustajien on helppo saada kansa puolelleen. Jos he voittavat, he palauttavat orjuuden, ja suuri osa ihmisistä elää kurjuudessa hyvinäkin aikoina, rikkaiden kerätessä lisää omaisuutta.

– Noin minäkin olen ajatellut, Kouda sanoi. – Siksi olen pysynyt Aken palveluksessa, vaikka joudun tekemään asioita, jotka tuntuvat raskailta ja vastenmielisiltä. Olet onnellinen, kun voit jättäytyä syrjään.

– Joskus tunnen kuitenkin olevani rintamakarkuri, Lykoo totesi. – Vääryyteen ei saisi vastata vääryydellä eikä pahaan pahalla, ja se on tietenkin oikea periaate, jos asia koskee vain minua. Mutta kysyn usein itseltäni, onko tosiaan tyynesti katsottava myös vääryyttä, jonka kohteeksi muut joutuvat.

– Entä oletko vastannut kysymykseesi? Kouda tiedusteli.

Lykoo ravisti hiuksiaan, jotka jo olivat alkaneet kuivua.

– Jokaisessa eteen tulevassa tilanteessa olen tehnyt niin kuin sillä hetkellä tuntuu oikealta, hän sanoi. – Vaimoni Vaapu vakuuttaa, että se riittää. Hänen kohdallaan tietysti onkin niin, koska hän kuuluu arkoihin, jotka eivät voi tehdä mitään väärää, vaan toimivat aina Kooran tahdon mukaan. En millään haluaisi hyväksyä sitä, että sen pitäisi riittää minullekin, vaikka en voi tietää, onko oikeaksi uskomani teko todella oikein.

Luku 2

Dotar istui mukavasti takkatulen lämmössä ja katseli Akea ja Maleeta. Lapset olivat jo nukkumassa. Malee ompeli koristekirjontaa vanhemman tytön mekkoon, ja Ake istui vaimonsa vieressä pujottaen aina uuden helmen neulaan, kun entinen oli kiinnitetty kankaaseen. Klaanipäällikkö näytti rentoutuneelta, vaikka päivä oli ollut pitkä ja raskas. Aamusta auringonlaskuun asti oli käyty neuvotteluja, joissa Ake oli turhaan yrittänyt taivuttaa johtavien sukujen esimiehiä yhteistyöhön.

Kraton klaanipäällikön palatsin päärakennuksesta osa oli erotettu hallitsijaparin yksityistiloiksi. Siellä olivat Aken henkilökohtainen kirjasto ja sen luona hänen työhuoneensa, Maleen työtilat, oleskeluhuoneita ja pieni sali yksityisten vieraiden kestitsemiseen, vierashuoneita, palvelijoiden huoneita, lasten huoneet ja Aken ja Maleen makuuhuoneet. Oli aivan tavallista, että varakkaalla avioparilla oli erilliset makuuhuoneet, mutta nyt Dotar mietti Metallin jumalan temppelin vakoilijoiden raporttia, joka jälleen kerran oli väittänyt, ettei Ake koskaan vieraillut Maleen makuuhuoneessa. Tieto tuntui uskomattomalta, kun näki, miten sopuisasti ja toisiaan kauniisti katsoen pariskunta askarteli yhdessä.

– Käytä kukkiin vaaleanpunaista, Ake ehdotti. – Se on Enettan rakkain väri.

– Tosiaan, Enetta pitää siitä, Malee muisti. – Vaihda tämä helmi vaaleanpunaiseen. Vai joko haluaisit vetäytyä Dotarin kanssa kirjastoon juttelemaan?

– Jos jaksat vielä ommella, katselen mielelläni kaunista kuviota, jonka saat aikaan, Ake sanoi. – Elämässä on turhan vähän kauneutta nykyään.

Dotarin ajatukset jatkoivat hajamielistä harhailuaan. Kraton molemmat pienet prinsessat ja vauvaikäinen prinssi olivat ottolapsia. Ratkaisu oli kieltämättä kummastuttanut häntä, mutta siihen saattoi olla monenlaisia syitä. Autiomaan parantajat tunsivat useita tapoja ehkäistä raskaus, ja kaikki naiset eivät halunneet synnyttää. Saattoi myös olla, ettei Malee pystynyt saamaan lapsia, niin terveeltä kuin hän vaikuttikin. Mitään ongelmaa ottolapset eivät tuottaneet, sillä virallinen lapseksiotto teki heistä täysin laillisia perillisiä.

Palvelija tuli huoneeseen ja meni Aken eteen kumartaen syvään.

– Klaanipäällikkö, ylipäällikkö pyytää lupaa tulla tapaamaan, hän sanoi. – Ylipäälliköllä on mukanaan vieras.

– Kenet hän tuo? Ake kysyi.

– En tiedä.

– Onpa outoa, Ake totesi. – Mutta tietenkin Kouda saa tulla ja myös tuoda mukanaan kenet haluaa.

Palvelija poistui kumarrettuaan taas.

– Onko minun mentävä muualle? Malee kysyi.

Ake hymyili.

– Ei, ellet itse halua, hän sanoi. – Mutta Koudan yllättävä käynti on harvoin iloinen asia. Joku pitää teloittaa tai ruoskittaa tai on hyökättävä mielenosoittajien kimppuun, ja tarvitaan minulta lupa.

Malee nousi ja keräsi ompelutyönsä.

– Menen katsomaan, nukkuvatko lapset, ja vetäydyn sitten jo itsekin lepäämään, hän sanoi. – Jäätkö yöksi, Dotar? Käskenkö kunnostaa huoneesi?

– Taidan jäädä, vaikka nolottaa, kun melkein asun täällä, Dotar sanoi.

– Voisit aivan hyvin siirtää yksityisasuntosi palatsiin, Malee huomautti. – Tyhjentäisin käyttöösi lisää huoneita. Tytöt ovat aina pahoillaan, jos et ole täällä, kun he heräävät. Kuulut perheeseen.

– Tunnen itsekin, että olette perheeni, Dotar myönsi. – Ikävöin lapsia niinä iltoina, jolloin en ehdi käymään.

Malee poistui, ja Ake sammutti öljylamput, joiden valoa Malee oli tarvinnut työskennellessään. Oleskeluhuone oli kookkaana ja kaikuvana tilana hiukan kolkko, mutta sen laaja lattia tarjosi lapsille mukavan temmellyskentän, ja siksi he tapasivat ruokailun jälkeen istua siellä. Ake tuli pimenneen huoneen ainoaan valoisaksi jääneeseen nurkkaan Dotarin tuolin viereen, ja pysähtyi katsomaan tulta. Hänen kasvojensa iho, joka autiomaalaisesta vaikutti kummallisen vaalealta, värjäytyi takan loimussa punertavaksi, ja hiekanvärisille hiuksille syttyi tummaa kultaa muistuttava loiste. Nuoressa klaanipäällikössä oli jotain hyvin haurasta ja hellyttävää.

Ake oli kaksikymmentävuotias, vain kaksi vuotta Dotaria nuorempi, ja silti ylipappi tunsi melkein isällistä huolta hänestä. Dotar oli Metallin jumalan temppelin pappien tavoin jo hyvin nuorena perehtynyt kaupalla keinotteluun, pettämiseen ja muiden yrittämien petosten paljastamiseen, vakoiluun ja kiristämiseen, uhkailuun ja terroriin. Hän tiesi keinot, joilla lain puitteissa, lakia kiertäen tai ainakin kiinni jäämättä sai tahtonsa läpi. Ake oli älykäs, mutta älyään hän oli ennen klaanipäälliköksi kohoamistaan käyttänyt vain kauppiaana rikastumiseen, ehkä ovelin, mutta ei koskaan varsinaisesti kunniattomin keinoin. Ake ei edes ollut sotilas, niin kuin muut klaanien johtajat. Hän oli syntynyt rikkaan sirpiläisen merikauppiaan pojaksi, elämään syrjäisen saaren leppoisaa arkea ja palvelemaan Sirpin kummallista, rauhantahtoista Koora-jumalaa. Nyt hän oli Autiomaan julman todellisuuden keskipisteessä, vastuussa suunnattomista ihmisjoukoista.

– Jos haluat, otan Koudan ja hänen seuralaisensa vastaan sinun puolestasi, Dotar sanoi. – Sinulla on jo liikaa huolia, kun hoidat Kraton velkoja ja kauppasuhteita. Minä voin antaa ikävät, mutta välttämättömät ohjeet järjestyksenpidosta.

Ake katsoi Dotaria silmiin ja hymyili kauniisti.

– Kiitos, ystävä, hän sanoi. – Mutta kun meidän piti yhdessä uudistaa Krato ja luoda kansalle parempi tulevaisuus, niin kestetään yhdessä vastoinkäymisetkin.

Kouda tuli huoneeseen koputtamatta ja ilman palvelijaa, joka olisi aukonut ovia, hänen ei tarvinnut noudattaa muodollisuuksia. Hänellä oli seurassaan yksinkertaisesti pukeutunut mies. Ake ja Dotar kiirehtivät vastaan ja tervehtivät Koudaa lämpimästi. Dotar kääntyi Koudan seuralaisen puoleen valmiina nyökkäämään hiukan, mikäli se tuntuisi tarpeelliselta, mutta säpsähti ja painui sitten toisen polvensa varaan taivuttaen päänsä.

– Nouse, Dotar, Lykoo sanoi melkein kauhistuneena. – En osannut edes kuvitella, että Metallin jumalan ylipappi tekisi tuon.

Dotar kohottautui ja vaikutti nolostuneelta.

– Se oli tervehdykseni paimentolaisena ja Tenaan poikana, hän sanoi yrittäen kevyesti naurahtamalla mitätöidä tekonsa. – Ylipappi ei siihen osallistunut.

– Olen iloinen, jos tapaan Tenaan pojan, Lykoo totesi. – Häntä minäkin olen oppinut kunnioittamaan. Metallin jumalan ylipappia lähestyn arkaillen.

– Kunpa voisinkin olla vain jompaakumpaa, Dotar sanoi. – Valitettavasti kaikki, mitä kerrot Tenaan pojalle, tulee myös ylipapin tietoon. Haluatko minun poistuvan?

– En, minulla on asiaa sekä sinulle että Akelle, Lykoo sanoi. Hän mainitsi Kraton klaanipäällikön nimen luontevan tuttavallisesti. Hänessä oli vielä jäljellä Timnan prinssiä, jonka ei ollut tarvinnut tunnustaa ketään ylemmäkseen.

– Ymmärrän nyt, kuka olet, Ake sanoi. – Näyt kuitenkin kylpeneen, ja Kouda on kai muutenkin riistänyt minulta mahdollisuuden osoittaa vieraanvaraisuutta, joten pyydän sinua istumaan ja kertomaan asiasi.

Dotar siirsi tyynyjä tulen luo, ja osoitti Lykoolle mukavaa istuinta asettuen itse yhdelle tyynyistä. Lykoo hyväksyi tuolin naurahtaen, ja Ake istuutui toiseen tuoliin. Kouda istui lattialle Dotarin viereen asettaen tyynyjä kasaksi, johon nojasi käsivartensa.

– Olen veljeni Sojin, lankoni Marmin ja hänen veljensä Tardon asialla, Lykoo sanoi. – Soji antoi minulle valtuudet kertoa kaiken häntä koskevan Aken lisäksi myös Dotarille. Marmi ja Tardo asettivat minulle vaikean tehtävän pyytäessään minua selvittämään, miten paljon heidän asioistaan voi paljastaa Dotarille. He pelkäävät Metallin jumalan temppelin yrittävän hyötyä heidän tilanteestaan.

Dotar virnisti.

– Se on aiheellinen pelko, hän huomautti.

– Dotar on luotettava, Kouda sanoi. – Takaan hänet kuin veljeni.

– Tenaan poikaa voit pitää veljenäsi, mutta et Metallin jumalan ylipappia, Dotar sanoi. – Olen juuri saanut sinustakin viimeisimmän vakoiluraportin.

– Annatko vakoilla minua? Kouda kysyi närkästyneenä.

– Olisi kummallista, jos en tekisi niin, Dotar sanoi olkapäitään kohauttaen. – Papistomme tapaa olla asioista selvillä.

Kouda naurahti.

– Lasket leikkiä, hän sanoi helpottuneella äänellä. – Olemmehan ystävät ja luotamme toisiimme.

Dotar kumartui kuiskaamaan jotain Koudalle.

– Et voi tietää siitä naisesta, Kouda sanoi.

– Enkö? Dotar kysyi. – Eiliseen tapaamiseen hän tuli läntisestä palvelijoiden ovesta hiukan ennen kahdeksannen hetken päättymistä. Hänellä oli viittansa alla vain sininen ohut silkkipuku ja sillä kertaa hän käytti korvarenkaita, joissa oli safiirit.

– Älä jatka, Kouda sanoi kauhistuneena. – Nainen on naimisissa.

– Tiedän toki ja tiedän myös kenen kanssa, Dotar totesi ja katsoi sitten Lykoota mustat silmät hehkuen hiilloksen valossa. – On siis viisainta olla luottamatta Metallin jumalan ylipappiin, niin kuin Kouda erehtyi tekemään.

Lykoo kohtasi Dotarin katseen levollisena.

– Tietoja voi hankkia käyttääkseen niitä hyvään tai pahaan, hän sanoi. – Yritän saada selville, kumpaan sinä käytät niitä.

Dotar hymähti ja muutti asentoaan hiukan. Kultainen auringonkehrä, hänen arvonsa merkki, joka riippui paksussa ketjussa hänen rinnallaan, välähti takkatulen valossa.

– Jos saat sen selville, kerro se myös minulle, hän sanoi ivallisesti.

– Minä kerron, Ake sanoi. – Jos et tiedä itsekään, Dotar, niin kuuntele nyt totuus itsestäsi. Olet ryhtynyt Metallin jumalan palvelukseen, koska tahdoit kesyttää tuon kaupankäynnin, rahan mahdin ja juonittelun keskuksen käyttääksesi sitä hyvään.

– Veljeni Soji on tulkinnut Dotarin vaikuttimet juuri noin, Lykoo huomautti. – Lankoni Marmi ja vielä enemmän Liton klaanipäällikkö Tardo epäröivät.

– Sojin asian voit siis kertoa, Dotar sanoi. – Hän varmaan jo odottelee sinua Erman kotona muutaman korttelin päässä täältä. Hän majoittui sinne aamupäivällä, niin kuin Marmi ja Tardokin. Vaimosi ja lapsesi olivat heidän kanssaan. Sinä olet ilmeisesti tullut suoraan paimentolaisalueelta, sinut nähtiin siellä keskipäivällä.

– Tiedustelupalvelusi on todella hyvä, Lykoo myönsi.

– Se on vielä parempi, Dotar totesi kuivasti. – Tiedän myös ainakin osan siitä, mistä et vielä ole päättänyt, kerrotko sitä minulle.

Lykoo hymyili pahastumatta. Hän tarkkaili Dotaria kasvoillaan avoin, ystävällinen ilme, mutta silti hyvin valppaana.

– Auttaisit minua, jos kertoisit, mitä jo tiedät, hän huomautti.

Dotar pudisti päätään.

– En tee sitä, hän vakuutti. – Haluan kuulla, miten luotettavaksi arvioit minut. Nyt en ole Tenaan poika, joka kumarsi sinulle, vaan Metallin jumalan ylipappi.

Lykoo katsoi sammumassa olevaa hiillosta, ja hänen kasvoillaan kulkivat vaihtelevat varjot, kun hiilet välillä räsähtivät pieneen loimuun. Sitten hän kohdisti kysyvät, tutkivat silmänsä Dotariin. Dotar kohtasi katseen pystypäisenä ja ivallisena. Lykoon ilme muuttui hitaasti lempeäksi, melkein liikuttuneeksi. Dotarin katse väisti, ja hän vaikutti nolostuneelta.

– Minun ei kannata teeskennellä sinulle, Lykoo, hän sanoi. – Tiedän, että näet mitä olen.

– Niin näen, Lykoo sanoi pehmeästi, kuin lohduttaen. – Kärsit ja kamppailet itsesi kanssa, mutta voin kertoa sinulle kaiken, olet luotettava.

Lykoo kääntyi nyt Akeen päin, kuten kohteliaisuus vaati. Hänen olisi itse asiassa pitänyt kaiken aikaa puhua nimenomaan klaanipäällikölle, joka oli ylin paikalla olevista.

– Niin kuin te kaikki tiedätte, Litoa johtava Tardo on vasta seitsemäntoistavuotias, hän sanoi. – Tardo tuli luokseni hyvin huolestuneena ja kertoi ottaneensa kaksi vuotta sitten Liton kansan nälänhädän lievittämiseksi edullisen tuntuisen lainan. Korko oli pienempi kuin Metallin jumalan papiston vaatima, eikä hän ymmärtänyt vaaraa, vaikka takaisinmaksuaika oli lyhyt. Kun sateita ei tullut seuraavanakaan vuonna, laina piti uusia. Ehdot olivat heikommat, mutta koska takaisinmaksu oli mahdotonta, ne oli hyväksyttävä. Nyt lainaa ei enää suostuta uusimaan, ja koska Lito ei pysty maksamaan, lainaajan haltuun on siirtymässä vakuus, Liton kaivokset.

Dotar nyökkäsi.

– Liton klaani saa nykyisin lähes ainoat tulonsa kaivostoiminnasta, heidän muu kaupankäyntinsä on varojen puutteessa vähäistä, hän sanoi. – Menettäessään kaivokset Lito menettää käytännössä itsenäisyytensäkin.

– Tardo ja minä menimme yhdessä Marmin puheille, Lykoo kertoi. – Marmi ei moittinut pikkuveljeään, ja syykin selvisi kohta. Marmi ei lainkaan pidä Metallin jumalan papistosta. Hän oli siksi ottanut lainaa ulkomailta ja päätynyt velalliseksi samalle taholle kuin Tardo. Tilannekin oli kehittynyt samoin. Panttina on Timnan eteläinen alue, jolla sijaitsevat muun muassa klaanin taateliviljelykset. Nehän ovat Timnalle tärkeä tulonlähde.

– Sitten menitte kaikki kolme Sojin luo, Dotar sanoi. – Luulin, että Soji pystyisi auttamaan teitä, mutta ilmeisesti niin ei ollut, koska tulit tänne.

– Veljeni tilanteesta voin kertoa täysin vapaasti, Lykoo vakuutti hymyillen. – Soji luottaa sinuun, ja hän oli heti sitä mieltä, että sinulle on kerrottava kaikki kiertelemättä. Soji otti Uuran tarvitseman lainan sinun kauttasi Metallin jumalan papistolta, mutta hän lyhensi sitä sopimuksenne mukaan, vaikka kaivoskuilujen vahvistaminen oli arvioitua hitaampaa ja kalliimpaa. Koska hän ei halunnut sallia työväen lähettämistä vaarallisiin oloihin, hän otti lisälainaa samalta taholta kuin Tardo ja Marmikin.

Dotar huokasi.

– Minun olisi pitänyt ymmärtää epäillä tuota, hän sanoi. – Samat uudistukset ovat vähentäneet Kraton kaivostuloja. Minun olisi pitänyt ehdottaa Sojille lainan takaisinmaksun siirtämistä parilla vuodella.

– Onko tuo lainaaja, joka on saamassa haltuunsa lähes koko Temenavuorten takaisen Autiomaan, Mepetan kuningas Vorma? Ake kysyi.

– Juuri hän, Lykoo sanoi.

– Haluatko sinä, Dotar, nyt kertoa meidän tyhmyydestämme? Ake kysyi.

Dotar hymähti.

– Kai minä ansaitsen sen häpeän, hän sanoi kuivasti. – Ensimmäisen katovuoden jälkeen kuvittelin, ettei niitä koskaan tule kahta peräkkäin, kuten sananlaskukin väittää. Oli mielestäni mainio ajatus sijoittaa Metallin jumalan temppelin varoista melkoinen osa ulkomaille pitkäaikaisiin lainoihin. Kratolle annoimme lainan Sirpiin perustettavaa jalokivikaivosta varten. Siellä työläisillä on asiallinen palkka ja kelvolliset olot sekä omasta toivomuksestamme että myös Sirpin hallitsijan Moirin vaatimuksesta. Kävi vain niin, että kaivos ei ole alkanut tuottaa. Rannalta oli pian kerätty siellä olevat rubiinit ja turkoosit, joita arkojen lapset olivat poimineet kauniina kivinä, kun heillä vielä oli kylä tuolla Kooravuoren takaisella Sirpin kulmalla. Emokalliota ei ole löytynyt, joten hankkeesta on toistaiseksi ollut vain tappiota. Uskoin kuitenkin, että kaivostoiminta aikanaan alkaisi tuottaa, ja