Aatteen puolesta

By Henna Siekkinen

TOSITAPAHTUMIIN POHJAUTUVA VÄKEVÄ ROMAANI 1920 -1950-LUVUILTA. AATTEENSA JA PERHEENSÄ PARASTA TOIVOVA MATTI AJAUTUU TILANTEESEEN, JOSTA ON VAIN YKSI TIE ETEENPÄIN. TIE SIPERIAAN.

"Tällä kertaa ei tule iloa viinasta eikä mistään. Sillä te rakkaani olette minusta tietämättömissä. Niin pian, kun saan teistä tiedon alkaa kun uusi elämä. Ei sitä hetkeä etten teitä muistaisi. No nyt pian sota loppuu alkaa elämä palautua rauhalliseen pisteeseen. Ja jos olette elossa kohta tapaamme toisemme."

Matti Korhonen tunnetaan monella nimellä - kommunisti, yliloikkari, maanpetturi, agitaattori - mutta hän on myös aviomies, isä ja työläinen. Matti liittyy jo vuonna 1923 kommunistisen puolueen jäseneksi, mutta vasta Lapuan liikkeen toiminta ajaa hänet aktiiviseen puoluetoimintaan hänen halutessaan oikeudenmukaisuutta työläisille ja paremmat olosuhteet perheelleen.

Valinnalla on seuraamuksensa.

Matti viettää vuoden vankeudessa isänmaan petturuudesta. Hänen sukuaan pidetään kommunistisena, mikä vaikeuttaa elämää monella tavalla. Syksyllä 1939 hänet otetaan turvasäilöön Valtiollisen poliisin toimesta, mutta vapautetaan ja kutsutaan heti ylimääräisiin kertausharjoituksiin.

Matti sotii Taipaleella ja päätyy vihollisen puolelle helmikuussa 1940. Hän ei enää tiedä, kuka on vihollinen ja kuka ystävä. Hän on maassa jota vastaan soti, mutta maassa jossa kommunisimi on tarjonnut työläisille niin paljon hyvää. Tulevat vuodet näyttävät kuitenkin asioiden todellisen laidan, mikä saa Matin katumaan raskaasti valintojaan Siperian työleirin ankarissa olosuhteissa.

"Minun kohtaloni on tämmöinen. Olisin niin mielelläni tahtonut vielä teitä omiani, mutta tällä kertaa ei näy minkäänlaisia toiveita ja ikäni kuluu."

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Aug 2, 2017
• ISBN: 9789515681126

Henna Siekkinen

Henna Siekkinen on 42-vuotias esikoiskirjailija. Hän asuu Espoossa aviomiehen ja kahden lapsen kanssa. Henna syntyi Imatralla, johon kirjan kulku osittain sijoittuu. Ammatiltaan hän on suuhygienisti.

Book preview

Aatteen puolesta

HENNA SIEKKINEN

KIITOSSIVU

JOHDANTO

PROLOGI

OSA I

1.

2.

3.

4.

5.

6.

7.

8.

9.

10.

11.

12.

13.

OSA II

KIRJEET 1944-1945

KIRJEET 1946

KIRJEET 1947-1948

KIRJEET 1948-1950

KIRJEET 1951-1952

OSA III

1.

2.

3.

4.

5.

6.

EPILOGI

Valmistusmerkinnät

HENNA SIEKKINEN

AATTEEN PUOLESTA

KIITOSSIVU

Isoäidilleni.

Kiitos miehelleni, äidilleni ja N. Withille, jotka kannustivat jatkamaan kirjoittamista, kun itse olin jo luovuttamassa.

N. Withille ja L. Junkkariselle suuri kiitos myös kaikesta avusta – ilman teitä en pitelisi kirjaa käsissäni.

Kiitos S. Kiiskilälle, H. Koivumäelle, U. Cameronille, R. Rankalle, K. Kaunisaholle, Mikkelin maakunta-arkistolle, Savonlinnan maakuntamuseolle ja Helsingin kaupunginkirjaston Kysy.fi-palvelulle.

JOHDANTO

Sukuni historia selvisi minulle ensimmäisen kerran, kun olin 15-vuotias. Sain isoäidiltäni hänen isänsä Siperiassa kirjoittamia kirjeitä luettavakseni. Ymmärsin jo silloin, että luen ainutlaatuista tarinaa, josta en ollut koskaan kuullut puhuttavan ääneen. Meni yli kaksikymmentä vuotta ennen kuin koin tarvetta lukea kirjeet uudelleen. Kirjoitin kirjeet puhtaaksi ja skannasin ne, jotta ne säilyisivät suvussamme. Samalla mietin, miksi isoisoisäni kohtalosta oli vaiettu. Koettiinko se liian kivuliaaksi vai johtuiko se häpeästä? Tämän ajatuksen tuloksena päätin vuonna 2006 aloittaa kirjan kirjoittamisen isoisoisäni elämästä.

Olen kirjoittanut fiktiivisesti, mutta suurimmat tapahtumat ja vuosiluvut perustuvat todellisuuteen. Kirja jakautuu kolmeen osaan. Isoisoisäni lähettämät kirjeet ovat kronologisessa järjestyksessä osassa II. Ne ovat alkuperäisessä kirjoitusasussaan lukuun ottamatta ihmisten nimien muuttamista. Osan III lopussa on kaksi Unto Parvilahden kirjettä jotka ovat minun luomiani. Unto Parvilahti lähetti isoisoäidilleni kaksi kirjettä vuonna 1955, mutta valitettavasti ne eivät ole säilyneet tähän päivään asti. Tieto kirjeistä siirtyi minulle isoäidiltäni, joka on lukenut Parvilahden lähettämät kirjeet.

Toivon, että isoisoisäni tarina koskettaa sinua niin kuin se on koskettanut minua. Ehkä huomaat, että vuosikymmenten takaisissa tapahtumissa on yhtymäkohtia nykymaailmaan. Usko johonkin parempaan repii edelleen perheitä hajalle ja saa ihmiset tekemään epätoivoisia tekoja. Enää ei ole punaisia ja valkoisia, nykyään on muslimeja ja kristittyjä.

PROLOGI

Saman päivän iltana joukko saapui Kamenskin kaupunkiin, jossa he saivat pitkästä aikaa ruokaa. Pian heidät ohjattiin aidatun alueen sisälle toisten väsyneiden ihmisten sekaan. Sotilaita näkyi paljon.

Lapsi ei enää reagoinut vanhempiensa puheeseen ja yskiminen oli muuttunut rohisevaksi, nopeaksi hengitykseksi. Tytön silmät olivat vain vähän auki. Mies yritti suojella tyttöä kylmältä viimalta, mikä oli melkein mahdotonta. Alueella ei näkynyt ainoatakaan rakennusta, johon hän olisi voinut viedä lapsensa, ainoastaan maahan kaivettuja kuoppia, joiden päälle oli puusta kyhätty kansi. Ihmiset hakeutuivat niiden suojaan, jokaiseen kuoppaan oli ahtautunut niin paljon ihmisiä kuin mahdollista. He palelivat, mutta vähemmän kuin raa’assa tuulessa kuopan ulkopuolella. Kukaan ei puhunut mitään, kaikkien kasvoilla oli turtunut ja väsynyt ilme. Osa ihmisistä nukahti nopeasti ja pian myös mies vaipui jonkinasteiseen uneen tytär sylissään ja vaimo vieressään.

Havahtuessaan unesta hän näki kannen raosta päivänvaloa. Kuulosti siltä kuin tuuli olisi tyyntynyt. Vilun väreet kulkivat hänen lävitsensä ja hän katsoi nukkuvaa vaimoaan, jonka yhä kauniit kasvot näyttivät vanhentuneen lyhyessä ajassa monta vuotta. Kyynelten jäljet kulkivat vaimon likaisilla kasvoilla uurteita pitkin kadoten hänen hiustensa sekaan. Hetken hän katsoi vaimonsa kasvoja mietteissään, kunnes havahtui outoon hiljaisuuteen sylissään. Hän katsoi tytärtään. Lapsen kasvot olivat kalpeat ja rauhalliset. Hänen hengityksenä ei enää rohissut. Kun mies tajusi, mitä hän katsoi, parkaisi hän niin äänekkäästi, että sikeimminkin nukkunut heräsi. Kesti hetken aikaa ennen kuin vaimo ymmärsi mitä oli tapahtunut. Hän yhtyi miehensä huutoon.

Lapsi oli kuollut yön aikana.

Mies ja vaimo itkivät lohduttomina tytärtään syleillen, kunnes kuopan kantta hakattiin voimakkaasti. Ulkoa kuului venäjäksi käsky, jonka mies ymmärsi vain osittain. Sotilas oli puhunut jotain kuolleista, joten mies alkoi katsella ympärilleen. Pian hän näki, että kaikki kuopassa yöpyneet eivät olleet heränneet vaan näyttivät yhtä kalpeilta kuin hänen tyttärensä. Kuopan kansi siirrettiin sivuun ja käsky toistettiin. Ruumiita alettiin nostaa ylös kuopasta yhteen kasaan.

Pian tuli lapsen vuoro. Mies ei olisi halunnut päästää irti tytöstä ja hän karjui vihaisesti sotilaille, mutta katsottuaan hetken kiväärin piipun mustaa aukkoa joutui hän ojentamaan lapsensa pois. Vaikka hän kuinka halusi liittyä tyttärensä seuraan ja pois tästä kärsimyksestä, ei hän voinut jättää vaimoaan yksin. Nyt heillä oli vain toisensa.

OSA I

1.

VUODET 1926–1927

Matti ja Maria seisoivat Schaumanin vaneritehtaan edessä ja katsoivat sitä hetken ennen kuin jatkoivat matkaa konttorilta näyttävän tiilirakennuksen luokse. Matti kääntyi Mariaa kohti.

– Miltä minä näytän?

Maria suoristi Matin puvun takkia, otti tämän hatun päästä, sylkäisi käsiinsä ja veti Matin hiusten laineet siististi taakse.

– Nyt sinä näytät siltä kuin olisit menossa työnhakuun.

He menivät rakennuksen pääovista sisälle. Maria jäi odottelemaan aulaan, kun Matti jutteli konttorin työntekijän kanssa.

– Hyvää päivää!

– Hyvää päivää, millä asialla herra liikkuu? tiedusteli kirjoituspöydän ääressä istuva nainen nenällä roikkuvien lasiensa ylitse.

– Kuulin, että täällä tehtaalla olisi töitä tarjolla. Niitä tulin tiedustelemaan, josko minulle jotain löytyisi.

– Pieni hetki, niin pyydän työnjohtajan paikalle. Hän tietää paremmin, mitä on tarjolla.

Kiireisen näköinen työnjohtaja saapui hetken päästä Matin luokse.

– Vai töitä herra kaipaa. Mitäs sinä osaat tehdä?

– Olen melko hyvä kirvesmies ja olen tehnyt töitä sahalla viilurina ja lastaajana. Mitään työtä en pelkää ja olen nopea oppimaan uutta.

– No sehän kuulosti monipuoliselta. Luulen, että noille taidoille meillä on käyttöä. Sopiiko sellainen, että otamme sinut heti tänne sekatyöntekijäksi ja katsomme sitten, mihin vapaana olevaan työhön sovellut parhaiten?

– Se sopii mainiosti, sanoi Matti mahdollisimman tyynesti, vaikka hänen teki mieli heittää hattunsa ilmaan ja hyppiä riemusta.

He kättelivät hyvästiksi.

Matti teki konttoristin kanssa sopimuksen työn aloittamisesta ja palkasta. Työ alkaisi kahden päivän kuluttua.

– Tietäisittekö te mistä voisin tiedustella vapaita asuntoja? Matti kysyi konttoristilta.

– No, mikäli haluatte asua lähellä tehdasta, niin Miekkoniemi on oikea paikka. Siellä asuu suurin osa tehtaan työläisistä. Se on aivan tässä lähellä. Jos tulitte Savonlinnan suunnasta, niin menitte ohi siitä. Se on suunnilleen samoilla kohdilla kuin mistä käännyitte tänne tehtaalle päin. Näin talvella menette vain jäätä pitkin Tuokkolanlahden yli ja saavutte Miekkoniemeen.

– Keneltä sieltä voisi tiedustella vapaata huonetta tai asuntoa?

– Siellä on enimmäkseen pieniä yhden perheen taloja, mutta tiedän isomman talon, josta voisi kysellä huoneita.

Konttoristi piirsi paperille kartan ja siihen kyseisen talon sijainnin.

Nuoripari päätti suunnata saamiensa ohjeiden perusteella Miekkoniemeen ennen kuin he palaisivat kaupunkiin. He ylittivät Tuokkolanlahden ja tulivat Miekkoniemen rantaan. Rannasta nousi rinne, jossa oli konttoristin kuvauksen mukaisia pieniä taloja tai pikemminkin tönöjä. Jokainen niistä oli omanlaisensa. Varsinaisia katuja alueella ei tuntunut olevan vaan kinttupolkuja, joita pitkin Matti ja Maria nyt liukastelivat. Konttoristi oli neuvonut kulkemaan kahden pienen mökin oikealta puolelta rinnettä ylös kohti isoa laatikon mallista valkoista taloa.

Matin ja Marian olo oli kummallisen kotoinen, vaikka he olivat vieraassa paikassa. Pian he löysivät etsimänsä valkoisen talon ja juuri, kun Matti oli tarttumassa ovenkahvaan, lensi ovi vauhdilla auki ja nuori poika juoksi hattua pidellen kovaa vauhtia ulos.

– Annas olla viimeinen kerta, kun varastat tupakkaa! kuului sisältä ja pian ovelle ilmestyi vihaisen näköinen mies.

– Samperi sentään, kun en kenkiä ehtinyt jalkaani laittaa, kirosi mies ääneen.

Poika meni menojaan ja mies jäi ovelle puuskuttamaan.

– Hyvää päivää, sanoi Matti varoen.

– Päivää, päivää, sanoi mies hieman ajatuksissaan, yhä katsellen pojan perään.

– Minä olen Matti Korhonen ja tässä on kihlattuni Maria Tuominen. Tulimme juuri vaneritehtaalta, josta sain töitä. Kuulimme konttoristilta, että tästä talosta voisi mahdollisesti löytyä vapaa huone vuokrattavaksi.

Mies katsoi heitä hetken päästä varpaisiin kuin arvioiden, minkä sortin ihmisiä he mahdollisesti olivat.

– Tulkaahan sisälle, niin voidaan jutella rauhassa eikä lämpö karkaa. Taisi tuvan ovikin jäädä auki.

Matti ja Maria astuivat suureen eteiseen, joka oli lähes yhtä kylmä kuin ulkoilma. Samassa tilassa oli portaat yläkertaan ja ovi, joka näytti johtavan ruokavarastoon.

– Tulkaa rohkeasti peremmälle ja käykää istumaan pöydän ääreen. Minä olen talon omistaja, ja äskeinen pojan kloppi on yksi minun pojistani. Hän on aina ollut vähän kuriton, varsinkin äitinsä poismenon jälkeen, mutta hyvä poika hän pohjimmiltaan kuitenkin on.

Jutellessaan mies lisäsi puita lieden tulipesään ja siisti tuvan pöydältä astioita pois.

– Niin, tässä talossa on tämän alakerran asunnon lisäksi kaksi melko tilavaa huonetta yläkerrassa. Siellä on toisessa huoneessa samanlainen liesi kuin tämä, eli ruuanlaitto sujuu siellä myös. Juuri se huone on vapaana. Me voisimmekin käydä katsomassa sitä saman tien, mies ehdotti ja lähti yläkertaan.

– Onpas siinä puhelias mies, kun ei meinaa puheenvuoroa saada, kuiskasi Matti hymyillen Marialle ennen kuin he lähtivät miehen perään.

Huone oli siisti ja kalustettu, joten vuokrasta ja muutosta sovittiin saman tien. He muuttaisivat jo seuraavana päivänä.

– Tämä on mukavaa aluetta asua ja uskon, että tulette viihtymään täällä.

Omistaja kertoi lyhyesti alueesta Matille ja Marialle. Kävi ilmi, että Miekkoniemeen oli hiljattain valmistunut työväentalo Ilola, jossa pystyi järjestämään häitä, kokouksia ja iltamia. Alueella oli myös ruoka- ja sekatavarakauppoja. Matti päätteli vuokraisännän puheista, että Miekkoniemi on vahvaa työläishengen aluetta. Hän oli enemmän kuin tyytyväinen.

– Minulla on yhteensä neljä lasta, joten ymmärrätte varmaan, että suita on ruokittavana tällaiselle yksinäiselle miehelle. Onnekseni minulla on tämä talo, josta voin vuokrata huoneita. Muuten minut hukka perisi... Niin, nuoripari on kihloissa vai? kysyi mies.

– Kyllä, vastasi Matti.

– En minä sen takia, että minä siitä välittäisin, mutta on täällä kylällä pari vanhaa rouvaa, jotka ovat vielä tarkkoja siitä, että milloin mies ja nainen saavat asua yhdessä, vaikka laki onkin vastikään muuttunut. Että tiedätte sitten, jos joku teitä katsoo pahasti. Minä olen sitä mieltä, että ajat muuttuvat ja ihmisten pitäisi muuttua mukana eli ei sen enempää siitä aiheesta minun puolestani.

Matti ja Maria kiertelivät Miekkoniemen mutkaisia polkuja vielä hetken ennen paluuta Savonlinnaan. He ohittivat paikan, jossa jyrkän harjun alla lähellä rantaa joukko miehiä oli kerääntynyt nuotion ääreen pelaamaan korttia. Pelaajien kesken kiersi pullo viinaa. Matti meni esittäytymään miehille.

– Terve mieheen!

– Tervepä terve, vastasivat miehet ja jatkoivat korttiensa tuijottamista.

– Oletteko te tässä pelaamassa useinkin? kysyi Matti.

– Tässähän meitä on joka päivä jokunen ukko istumassa, vastasi punakkanaamainen mies. – Mitäs miehiä sinä olet, kun ei ole aiemmin täällä näkynyt?

– Kävimme juuri kihlattuni kanssa vuokraamassa huoneen tuosta mäeltä. Muutamme tänne huomenna. Vieläkö korttiporukassa on tilaa, jos tulisin joskus pelaamaan?

– Tokihan sitä mukaan pääsee, lupasi yksi miehistä, jonka vuoro oli juuri mennyt ja jatkoi: – Ja meillä on aina viinaa tarjolla, eikö niin arvon herrat?

– Kyllä on ja se on kotitekoista! Tässä viereisellä viinakuopalla valmistettua, hörähti punakkanaamainen mies ja otti hörpyn pullosta. – Että tervetuloa vaan sitten, kun olette asettuneet ja tuleva rouva antaa luvan.

– Kiitos, minä tulen varmasti. Mutta nyt täytyy lähteä kävelemään vielä Savonlinnaan ennen kuin tulee pimeää. Näkemiin!

Miehet heilauttivat kättään hyvästeiksi ja uppoutuivat taas peliin. 

Muuttopäivän iltana, kun kaikki alkoi olla valmista, istui Matti ruokapöydän ääressä tupakalla ja katsoi Marian puuhastelua. Maria oli siivouksen aikana riisunut paksun villaisen hameensa, ja nyt hänellä oli päällään kevyempi kesähame, joka talvella toimi alushameena. Hän oli joutunut riisumaan aluspaitasilleen ja avaamaan sen napitusta. Marian kumarrellessa hänen povensa paljastui. Matti nousi ylös, meni Marian luo ja kaatoi tämän vyötäröltä sänkyyn. Mariaa nauratti, ja Matti hyppäsi hänen viereensä. Hän alkoi suudella Mariaa ja avasi sormillaan lisää nappeja. Maria epäröi, mutta Matti sanoi hiljaa kuiskaten: – Me olemme jo lähes naimisissa... Jos sinulle sopii, niin menemme naimisiin heti kun lumet ovat sulaneet?

Maria hymyili vastaukseksi eikä enää epäröinyt.

Matin askel oli kevyt ensimmäisen viikon aikana, kun hän kulki töihin. Asiat olivat järjestyneet paremmin kuin hän oli uskonutkaan. Vasta kaksi viikkoa sitten he olivat muuttaneet molemmat kotoaan pois ja lähteneet vieraalle paikkakunnalle, nyt jo löytäneet toiselle töitä ja muuttaneet yhteiseen asuntoon.

Kun Matti oli töissä, pyrki Maria tutustumaan naapureihin ja uuteen asuinalueeseen. Hän kävi kysymässä töitä kylän kauppiailta, mutta vastaus oli kielteinen. Hän ilmoitti perheellisille naapureilleen, että voisi hoitaa lapsia, mikäli siihen tulisi tarvetta. Maria toivoi kovasti saavansa töitä, ettei hänellä olisi niin paljon aikaa tuntea koti-ikävää. Aika kului hitaasti, kun Maria odotti hetkeä, jolloin Matti tulisi töistä ja hän saisi taas seuraa.

Matti kulki työmatkan jalkaisin, ja vaikka suorin reitti töihin ei kulkenut viinakuopan ohitse, kävi hänellä toisinaan mielessä kiertää sen kautta. Viikon ajan hän kulki suoraan kotiin, mutta sitten jo seuraavalla viikolla päätti hän koukata kuopalle. Paikalla oli neljä miestä nuotion äärellä.

– Päivää!

– Katsos, katsos. Joko te asutte täällä Miekkoniemessä? Istu alas ja ota tästä hörppy, sanoi tuttu punakkanaamainen mies.

Matti empi hetken, pitäisihän hänen olla jo kotona syömässä. Hän kuitenkin ojensi kätensä ja sanoi:

– Kyllä, kyllä. Täällä me olemme asuneet nyt reilun viikon. Olin tässä ohikulkumatkalla töistä kotiin menossa, mutta ehtiihän tässä hetken viettää.

Matti otti ensin yhden kulauksen. Ja perään toisen ennen kuin ojensi pullon takaisin. Juoma tuntui mukavan lämmittävältä rinnassa.

– Kiitos, hyvää tavaraa tuntuu olevan!

– Me tehdään täällä vain parasta. Kukaan ei ole vielä sokeutunut meidän viinasta, virnisti yksi miehistä.

– Sepä hyvä kuulla. Osaatte siis asianne. Viinanpoltto on taitolaji siinä missä kortinpeluukin. Joskin kortinpeluussa tuuri näyttelee myös suurta osaa. Mutta tuuri on sana, jota en mielelläni yhdistä viinanpolttoon, naurahti Matti.

– Jaetaanko sinulle kortit seuraavassa pelissä? Mikäs se on miehen nimi?

– Matti Korhonen ja kihlattuni on Maria. Luulenpa, että minun pitäisi lähteä jo kotiin. Mutta voisin tulla sunnuntaina, jos sopii.

– Tule vaikka joka päivä, jos haluat. Näytä sille nuorikollesi jo alusta asti kaapin paikka huushollissa niin se oppii sitten olemaan ihmisiksi eikä jatkuvasti nalkuta menemisistä. Eihän me täällä mitään pahuuksia tehdä. Rentoudutaan työpäivän päätteeksi vain, julisti punakkanaamainen mies.

Sillä samaisella hetkellä yksi korttimiehistä kaatui selällensä hankeen kortit kädessään.

– Jaahas, on Oton aika lähteä kotiin, kun ei enää penkillä pysy. Oletko varma Matti, ettet halua tulla Oton tilalle pelaamaan? Penkkikin olisi valmiiksi lämmin, yritti Jaakoksi esittäytynyt houkutella ja ojensi viinapullon taas Matille.

– Kyllä minun pitää nyt lähteä, mutta otan mielelläni pienen hömpsyn vielä. Voin auttaa tämän reppanan kotiin samalla, kun menen, sanoi Matti ja otti pari kulausta viinapullosta. Hän tarttui maassa makaavaa Ottoa kädestä kiinni ja veti tämän pystyyn.

– No niin miekkonen, lähdetäänpä sitten kotia kohti.

– Se asuu siinä punaisessa pikku tönössä kaupan jälkeen, huusivat miehet Matin perään.

Maria tiesi heti missä Matti oli ollut. Mies oli normaalia puheliaampi ja yritti esittää selvää. Tämä kertoi käyneensä tervehtimässä kylän miehiä ja oli kohteliaisuudesta ottanut muutaman hörpyn viinapullosta. Maria oli hetken hiljaa.

– Se on hyvä, että tutustut kyläläisiin, mutta muista, että sellaista kuin ilmainen viina ei sitten ole olemassakaan tuollaisissa korttiporukoissa, Maria sanoi ja jatkoi: – Ja meidän pitää vahtia mihin rahojamme laitamme. Ainakin niin kauan, kunnes minäkin löydän töitä.

Seuraavana päivänä Matti törmäsi töistä tullessaan Ottoon, joka edelleen vaikutti hieman kohmeloiselta.

– Joko sinä olet toipunut eilisestä? Matti kysyi.

– Ei tässä mitään hätää ole. Eukko vain oli vähän hermona. Täytyy antaa sen vähän rauhoittua nyt... Olen itse asiassa juuri menossa pelaamaan korttia ja tiedän jo nyt, että kaipaisimme lisää pelaajia. Lähdetkö mukaan?

– Enpä tiedä. Pitäisi mennä kotiin syömään. Ja puhuttiin eilen, että tulisin sunnuntaina sitten pelaamaan.

– Tulisit nyt edes käymään. Mennään samaa matkaa. Kyllä kai se ruoka sen aikaa odottaa, Otto sanoi virne naamallaan ja jatkoi: – Tarjoan sinulle ryypyn ruuan kyytipojaksi. Ei kai siitä mitään haittaa ole.

Matti epäröi vielä hetken, mutta lähti kuitenkin Oton mukaan.

Kotona Maria seisoi ruokapöydän vieressä ja katsoi lautasta, jonka hän oli kattanut pöytään. Itse hän oli jo syönyt. Maria oli varma, että Matti oli taas mennyt korttiporukan luokse. Hän neuloi aikansa kuluksi ja vilkuili tuon tuosta kelloa. Kun oli aika valmistautua iltapuulle, alkoi Maria huolestua. Hän mietti, pitäisikö Mattia lähteä etsimään, mutta silloin talon ulko-ovi kävi ja eteisestä kuului kolinaa. Rappuset narisivat ja kohta Matti kompuroi sisään. Mies yritti jälleen kerran esittää selvää. Kylmä ruoka odotti pöydällä, ja Matti istuutui lautasen ääreen. Hän alkoi vähin äänin syödä kaalisoppaa. Maria oli hiljaa ja jatkoi iltapuuhiaan. Nukkumisesta ei tullut mitään, koska Maria oli vihainen. Kun Matti jonkin ajan kuluttua kömpi hänen viereensä nukahtaen heti ja kuorsaten