Homo Petroleum

By Tenho N Suomaa

Homo Petroleum kuvaa modernismin ristiriitaisuuksia, vaikeasti hallittavia yhteiskunnan ilmiöitä. Teoksessa mystiseen hallintoon a saapuu lakimies nimeltä William Hayes. Hän yrittää saada selkoa uutena tulokkaana hallinnon a toimintatavoista, mutta kohtaa outoja esteitä: varsinaisia päättäjiä hän ei tapaa ollenkaan, ainoastaan alempia virkamiehiä, jotka tuntuvat olevan suoraan vallankahvassa.

Hayes tuntuu haluavan valtaa ja pääseekin päättämään lopulta asioista maailman johtopaikalla, hallinnossa a, mutta se tapahtuu suurin kustannuksin.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Apr 26, 2016
• ISBN: 9789523304321

Tenho N Suomaa

Tenho N: "Minulle kirjan täytyy olla muutakin kuin tarina. Kirja täytyy olla taideteos. Opetus, esimerkki, malli, uusien ajatusten lähde. Taideteoksen kirjasta tekee sen sisältämä uusi ajatus, uusi tapa kertoa, uusi tapa jäsentää kirjan kuvaama aika. Uudella ajatuksella tarkoitan tässä ajatusta, joka on kaikkien huulilla mutta jota ei kukaan ole kertonut sanoiksi. Minulle on tärkeää härkkiä ihmisten 'muurahaispesiä'. Lisäksi minulle tuntuu olevan tärkeää tallentaa se, miltä tässä ajassa eläminen tuntuu. Minulle kaunokirjallinen teos tarkoittaa impressionistista teosta jossa vaikutelma nousee ohi sommittelun ja yksityiskohtien."

Book preview

Sisällysluettelo

Homo Petroleum

I

II

III

IV

V

VI

VII

VIII

IX

X

XI

XII

XIII

XIV

XV

XVI

XVII

XVIII

XIX

XX

XXI

XXII

XXIII

XXIV

EPILOGI

takakansi

Valmistusmerkinnät

Homo Petroleum

Tenho N Suomaa 

© 2016 Tenho N Suomaa

Kustantaja: BoD - Books on Demand GmbH, Helsinki, Suomi

Valmistaja: BoD - Books on Demand GmbH, Norderstedt, Saksa

ISBN: 9789523304321

I

Lapsi olin tai lapsi olen ja lapsi tulen olemaan – vanhuksen kaltainen.

Kun muistelen sitä, se oli kuin muutaman kuukauden ikäisen parkua ja holtitonta käsien ja jalkojen vatkausta, johtuen elämänhalun tärinätaudista kehdon vangitsevia seiniä vastaan nojatessani hallinnon a aitaan. Yhtä levoton ja vilpittömän halukas olin ottamaan ensiaskeleita sen halleissa ja käytävillä. Ensimmäinen päivä hallinnon a portilla ja se näytti kuin elämän vedenjakajalta joka rajoitti elämää ennen sitä ja sen jälkeen – kuin syntymäpäivältä, jota edeltävältä ajalta muistikuvat alkoivat hälvetä. Ennen hallinnon a palvelukseen siirtymistä ympärilläni vallinnut toimeliaisuus tuntui työpäivien päätteeksi katkeavan kuin veitsellä leikaten ja edessä vaani jokainen iltapäivä ammottava tyhjyys, johon en löytänyt täytettä. Hallinnon a palveluksessa tyhjyys täyttyi. Hallinnossa a aloittamisen aikoihin kertasin usein kuka olen varmistaakseni että olin olemassa. Hallinto a antoi jotenkin luvan käydä läpi omaa menneisyyttä. Totesin ääneen: "Ansioluettelooni kuuluvat valmistuminen koulusta h vuonna 47 ERL1, asianajajan ansiot useissa suurissa lakifirmoissa ja nousu valtion a rohtoteollisuuden tutkimuslaitoksen ARI:n kansainväliselle osastolle. 2 Tämän luettelon kuullessani tunsin itseni hyväksyttävämmäksi. Jatkoin arviointiani peilin edessä: Saavutan hallinnon a aikaisemmin kuin moni muu. Peilistä katsoo 40 vuotta, 4 kuukautta ja 2 päivää olemassa ollut mies, jonka kaikki eletty elämä hyväksytään korkeimmalla mahdollisella taholla. Minut aateloidaan! Puristellen mahaani jatkoin mielessäni kuin valmiiksi ajateltua litanniaa, joka vain pukeutui sanoiksi ja esiintyi puheena kuin parhaimmissaan: Olen kuin elämäni huipulle noussut ja vasta päivänvalon nähnyt täysissä voimissani. Aloin uskoa omia sanojani ja vertasin nykyistä ja mennyttä itseäni toisiinsa: Silloin en vielä tiennyt oikeastaan mitään ja halusin vain lisää – jotakin. Kenties saan sen mitä havittelen. Ymmärsin että järjestelmä kuin järjestelmä toimi innokkaiden haaveilijoiden kustannuksella. Ihmettelin ettei sellaisia nojaillut hallinnon a aitaa vasten useampia. Puhelu hallinosta a oli tullut ARI:n kansainväliselle osastolle kaupunkiin ny kesäkuussa 30 ERL. Soittaja oli osoittautunut hallinnon a erityisavustajaksi ja kysynyt minua; Tohtori William Hayes? Olin aina haaveillut (pikkupojasta asti), että voisin joskus käydä siellä. Hohtavaa polyeteeniä oleva hallinto a edusti koko maailmalle rohtomaisen vallan keskittymää – paikkaa josta hallinnoitiin vähän kaikkea. Erityisen kiehtovan hallinosta a teki se että jokainen valtio maailmassa oli rohdon vallatessa alaa muuttunut lähemmäksi valtio a -mallista ihannetta valtiosta, rakenteeltaan ja hengeltään samankaltaiseksi kuin valtio a. Olikin päässyt vallalle ajatus (varsinkin hallinnossa a), että kun kyse oli valtioista a - z (maapallosta), kyse oli yhdestä valtiosta jota johti hallinto a. Mahdollisuus käydä hallinnossa a oli siis näin ilmaantunut kun olin saanut kutsun ja vastaanottanut sen. Hallinnon a portti oli hyvännäköinen kulissi. Viktoriaanista aikaa ihannoivaa neoklassismia tai jotakin sellaista. Ymmärsin että omien vaikutusmahdollisuuksien rajojen kolistelu oli kuin näiden aitojen rämistelemistä. Valtakunnassa kulki legenda siitä kuinka maasta voitiin nostaa polyeteeninen valehallinto jos näkyvä hallinto a ei muutoin pystynyt pysymään piilossa agressiivisilta hyökkäyksiltä. Polyeteeni (PE-HD) oli lujaa suoraan rohdosta valmistettua materiaalia joka pystyi torjumaan terävien esineiden tunkeutumisen itseensä. Hallinto a oli siis monin tavoin suojattu ja siten toimiva kaikissa olosuhteissa. Oli aurinkoinen; kuuman kostea päivä. Kaupunki w loisti keskikesän vehreyttään. Tapaaminen hallinnossa a oli iltapäivällä. Olin tietysti innostunut ja hermostuksissani siitä. Hermoilin aina tällaisia tilanteita. Ne saivat ajattelemaan kummallisia ajatuksia. Uskoin ettei kukaan ollut enempää jännittänyt. Kahvila 21. kadulla sai minusta siten hermostuneen asiakkaan kun astuin sisään. Muistan kaiken vielä kuin eilisen. Kahvila oli katutasossa ja ilmastoitu, mikä oli hyvä sillä paita tarttui ihoa vasten vaikka olin vain hetkeä aikaisemmin käynyt suihkussa. Kehystetty polyeteeninen ovi lattiasta kattoon ulottuvan pleksin vieressä. Ajattelin, että tässä se oli! Korkeammalle ei voinut itse tiensä raivannut pikkukaupungin mies nousta kuin hallinnon a lakimieheksi, ilman vaaleja siis. ARI oli ollut jo sellainen porras, johon moni olisi ollut tyytyväinen, mutta jo sen kirjoituspöydän taakse päästyäni olin tuntenut polttavaa halua päästä vieläkin pidemmälle. Ajan myötä se oli muodostunut sairaalloiseksi kaipuuksi, riippuvaisen tuskaksi tulla kyllästetyksi omalla suosikkihuumeella; vallalla hallinnossa a. Vaikken sinä aamuna vielä ollut astunut hallinnon a nurmikolle, osasin sanoa, että tuohon pahoinvointiin oli luvassa lääkettä. Odottavien haasteiden kuumotus kiehtoi minua. Katsoin uutislähetystä joka kertoi sodasta tantereella a. Uutistenlukija kertasi sen kuinka tantereet laitetaan sotien puhjettua suuruutensa perusteella aakkosjärjestykseen niin että suurin sota jossa hallinto a on mukana saa kirjaimen a. Uutistenlukija esitteli myös poliittiseen keskusteluun osallistuvan senaattori William Hayes:n, joka pubrelikaanien leirissä oli selvästi asetettu korostamaan sodan hyviä puoli valtion a kannalta. Kamera kääntyi ja kuvaan tuli senaattori William Hayes. Hän puolusti pubrelikaanien puolesta sotaa ja kertoi kuinka hyvää se valtion rohtovarannoille teki ja esitteli vieressään istuneen senaattori William Hayesin, joka perusteli kuinka höpöä iskut tekivät salakavalasotaisia vastaan. Hamusin uutisteleprompterin kaukosäätimen ja käyttelin sitä hermostuneesti, asiakkaista kukaan toinen ei näyttänyt olevan kiinnostunut uutisteleprompterin ohjelmatarjonnasta. Kello kahdeksan jälkeen sodan tantereella a ottivat esiin kanavat kuusi ja seitsemän. Uutisteleprompteri oli tiskin yläpuolella ja niskaani sattui kun yritin katsoa sitä liian läheltä. Siirryin pöytään ja jatkoin UTP:n tutkimista; politiikka oli alkanut kiinnostaa sen jälkeen kun hallinto a kutsui minut. Olin ostanut edellisinä päivinä kaikki käsiini saamani vähänkin arvostetut poliittiset julkaisut. Olin kerrannut kuinka lainsäädäntövalta toimii ja tiesin suurin piirtein missä politiikassa niinä päivinä oltiin menossa. Olin painanut mieleeni kongressin ja hallinnon a pohjapiirrokset. Minulla ei ollut puolta rohdon asiassa. Eikä sitä oltu minulta koskaan kysytty. Ilmeisesti olin liian pätevä kummankaan puolueen hukattavaksi, joten minua ei oltu haluttu karkoittaa lähipiiristä tivaamalla kantaa ilmiselvään asiaan. Pätevyyteni olin ilmeisesti osoittanut hallinnolle a niillä sadoilla raporteillani jotka olin vuosien aikana sinne lähettänyt. Käänsin kanavia kaukosäätimelläni. Sota tantereella a oli kaikkien niiden ohjelmatarjontana. Sodassa oli tapahtunut käänne parempaa ja sen välitti tietoon valtaamani uutisteleprompteri. Olin mielestäni luonut itselleni vaiston tulkita julkisuuteen tullutta tietoa ja päätellä mihin asioihin hallintoa a oli vaikuttanut ja mitkä näyttivät vain yksittäisten politiikkojen sooloilulta ja äänten kalastelulta. Oli selvää että valtaa oli maailmassa jaettu uudelleen kuuman sodan päättymisen jälkeen. (Kuuma sota oli sota kuin sota jossa ruuti paloi ja kaikki osapuolet virheellisesti väittivät taistelevansa kaikesta muusta rohtoa lukuunottamatta.) Valta oli keskittynyt yhä enemmän tänne; hallinnolle a. Hallinnot valtioissa b,c,e... (muttei d) olivat alkaneet pyrkiä pois valtatyhjiöstä liittymällä unioniksi saaden lisätukea pienemmiltä valtioilta ympärillään. Valtio d oli tehnyt omia löytöjään ja pyrki niiden avulla nousemaan suuremmaksi toimijaksi valtioiden keskuudessa. Valtio f nousi kasvavan valuuttavarantonsa turvin. Valtiolla a oli kuitenkin valtaa enemmän kuin muilla toimijoilla ja käytti sitä ratkoen kriisejä ja luoden uusia ylivertaisen koneistonsa turvin. Valtion a bruttokansantuote oli yhä selvästi suurin. Iskut valtiota a vastaan olivat olleet tietysti suuri tyrmistys kansalaisille mutta ne oli nähty myös mahdollisuutena jakaa itseoikeutettua oikeutta kaikkien muiden valtioiden sisällä. Hyökkäykset rohdon tuotantoa ja lähteitä vastaan tuli kitkeä valtioista b - z hinnalla millä hyvänsä; se tuntui olevan hallinnon a ja häntä tukeneen 58 prosenttisen kansanjoukon kanta. (Valtiossa a hallinnoksi a kutsuttiin sekä rakennusta, instituutiota, että ihmistä.) Hallinnon a kannatuksesta oli tehty mielipidemittaus marraskuussa ja sen tulos näkyi kanavalla yksi. Mutta tuona kesäkuisena päivänä en voinut tietää enempää – vain sen mitä olin saanut tiedotusvälineiden kautta tietää ja mitä olin sen perusteella voinut itse päätellä. Tilasin lisää kahvia. Toinen kysymys kokonaan oli; haluaisinko itse sekaantua moiseen peliin. Minulla oli hyvä asema ARI:ssa, joka ei varmasti tulisi olemaan hallinnossa a olevan veroinen, mutta… niin kaikki riippuisi nyt siitä mihin olin ryhtymässä. Ja tietysti eräs kysymys leijaili kaiken spekuloinnin yläpuolella; olinko ryhtynyt tähän peliin jo silloin kun ryhdyin ARI:n palvelukseen. Jälkeenpäin minun olisi pitänyt ajatella asiaa vielä kerran. Miettiä sitä oliko valtiolla a jotakin uhkakuvia – ehkä tulevaisuudessa. Ja oliko minulla tarve antaa oma panokseni valtion a hyväksi. Toisaalta hallinnon a menetykseksi oli luettava se, etteivät he laskeneet minun ajattelevan myös valtioiden b - z ja kansojen etua, ei pelkästään omaani ja valtioni parasta. Tietysti paperilla saatoin näyttää patriootilta ja halusin niiden perusteella sokeasti asemaa ja valtaa, mutta paperit eivät kertoneet sitä halusinko sitä jonkun kustannuksella. Paperini eivät paljastaneet minua idealistiksi. Eihän voinut olla niin, että pubrelikaaninen hallinto olisi osannut etsiä papereista todellista ihmistä – ja lisäksi mokderaattien kiintiöstä hallinnossa a oli pidettävä kiinni, varsinkin silloin kun pubrelikaanit halusivat laajapohjaisen tuen sotaan salakavalasotaisia vastaan. Jos vapaaehtoisia mokderaatteja ei ollut saatavilla, hankittiin niitä värväämällä. Purskahdin nauruun. Lähipöytien asiakkaat eivät osoittaneet huomiotaan nauruttomassa tilassa, eivät vaikka heidän täytyi tietää minun nauravan itsekseni. Maistoin hämmennyksen jälkeen kupistani ja huomasin kahvin olevan hyvää. Uskoin tuolloin että kaikki kaupungissa w keitetty kahvi oli hyvää. Ajattelin, että kahvista keitettiin aina täällä hyvää, eihän koskaan voinut tietää milloin hallinto a itse kävelisi kadulta suoraan sisään juuri tähän kahvilaan tai viereiseen tai sitä seuraavaan pesulan vieressä. Luin lehteä samalla kun kertasin hallinnon a työhuoneen ympärillä vallitsevaa huonejärjestystä. Erityisavustajan huone hallinnon a huoneesta vasemmalla, sihteeri oikealla siihen varmasti liittyi jonkinlainen vasen vastaanottaa, oikea ojentaa symboliikkaa. Verrattiinko hallintoa a Jumalaan joka vasemmalla korvalla kuulee ihmistä ja oikealla kädellä antaa mahtikäskyjään sihteerinsä välityksellä maailmaan toimitettavaksi? En voinut vieläkään ymmärtää miksi ja missä yhteydessä minun nimeni oli noussut esiin hallinnon a piirissä. Mutta enhän tiennyt muutenkaan miten hallinnon a koneisto toimi, en ollut kuulunut sisäpiiriin, eikä kukaan tuntemanikaan ollut kuulunut. En ollut ollut mukana edes politiikassa puhumattakaan toimijana sen korkeimmilla portailla. Otatteko lisää kahvia, sir? Hätkähdin ja kaukosäädin putosi kädestäni kolahtaen. Tarjoilija oli yllättänyt minut. Hän oli tullut selän takaa ja esittänyt kysymyksen ennen kuin oli tullut kohdalle. Hän oli miellyttävä nuori nainen, lievästä aksentista päätellen jostakin päin etelää ja oli arvatenkin arvioinut sijoittumiseni yhteiskunnan hierarkiassa pukeutumiseni perusteella. Nurkassa lähellä ikkunaa istui yhdessä näistä ympärillä sijaitsevista virastoista työskentelevä virkamies lukemassa aamun lehteä. Siististi pukeutunut johtajatyyppi, joka oli opetellut säteilemään itsevarmuutta. Tunsin tulevani tähän maailmaan ulkopuolelta. Asuin hotellissakin koska minulla ei ollut ystäviä täällä jotka olisivat voineet majoittaa minut matkani ajaksi. Kaikesta huolimatta maailma pyöri silti omaa vääjäämätöntä rataansa. Kahvinkeitin rutisi sylkien kidastaan viimeisiä puhisevia vesipisaroita suodattimeensa. Musta neste valui suodattimesta pannuun. Yritin arvioida kahvin voimakkuutta tutkimalla kuinka paljon valoa se päästi lasipannun läpi. Neste ei vetänyt vertoja rohdon läpäisemättömälle synkkyydelle. Kyllä ja piirakkaa. Onko teillä raparperipiirakkaa ja vaniljakastiketta? Katsoin tarjoilijaa silmiin, kuten hallinnon a virkailijan kuuluu. Rehellisyys, tasapuolisuus, vakuuttava uskottavuus täytyivät olla johtoajatuksiani tästä eteenpäin. Oi, kyllähän toki, sir. Pala raparperipiirakkaa vaniljakastikkeella? Kaunis tyttö. Hankki opiskeluaan varten. Kyllä ja kahvi. Kiitos. Pidin raparperipiirakasta. Hapan ja imelä samassa paketissa ja toivottavasti oikeassa suhteessa jos leipuri oli osannut asiansa. Kiitos. Tyttö kiersi toiselle puolelle tiskiä ja avasi lasikon. Otti piirakkapalan ja asetti sen lautaselle. Toisella puolella kahvilaa pienyrittäjä aloitti aamuaan kahvilla ja munilla. Ihmiset halusivat aamuisin yksikertaisia asioita, ei mitään monimutkaista herätäkseen. Kahvi ja paistetut munat (lisukkeena jotakin joka näytti pekonilta) riittivät hänelle. Tyttö toi piirakan ja kaatoi kahvia. Uusi asiakas tuli sisään ja asettui tiskiä vasten. Hän tilasi vain kahvin ja sen saatuaan meni ikkunan viereen katsomaan lisääntyvää aamuliikennettä, joka torvet soiden rymisteli eteenpäin. Oletin itseni olevan ulkoapäin katsoen varman oloinen. Olin monta kertaa juuri sen vuoksi katsellut itseäni peilistä ja arvioinut millainen olemus minussa uhkui varmuutta. Pienyrittäjä, jonka ristin pesulanpitäjäksi, nousi, jätti pöydälle rahaa ja käveli kohti ovea. Ajattelin että hän ei varmasti ajatellut itsestään kävellessään juuri mitään. Kahvilan ovikello soi kun hän poistui ja käveli ikkunan ohi kohti puotiaan. Ajattelin että pesulanpitäjän ei tarvinnut ajatella itsestään juuri mitään. Hänellä oli muuta ajateltavaa. Menot ja tulot. Pesut, puhdistukset ja silitykset. Hän näytti varmalta ja määrätietoiselta. Sitten virkamies nousi, maksoi tytölle ja lähti kohti omaa työpaikkaansa. Jälleen varma esitys. Ovi kilahti taas. Muttei ehtinyt kilahtaa uudestaan kun tilalle kahvilaan tulivat taksikuski ja poliisi. Otatteko vielä kahvia, entä piirakkaa, sir? En kiitos, paljonko olen velkaa? Five, Fifty, sir Otin yhden mammonan verran liikaa lompakostani ja annoin tytölle. Ole hyvä. Kiitos. Tyttö käveli pois yllään hame ja esiliina. Hänkin näytti varmalta itsestään. Naiset yleensä näyttivät. Naiset yleensä näyttivät varmemmilta itsestään kuin miehet, yleensä silloin kun he olivat tyytyväisiä ulkonäköönsä. Poliisi katsoi sivumennen minuun, kun nousin lähteäkseni. Hänen parinsa odotti partioautossa kadulla kahvilan suuren ikkunan edessä. Poliisi tilasi kahvit mukaan. Hän sai puhelun pariltaan ulkoa juuri kun oli kaivamassa rahoja taskustaan. Radio poliisin olkapäällä räsähti koodeja. Oli syntynyt tilanne, rikos, sikäli kun käsitin, jossakin kaupungilla. Poliisi juoksi ulos kahvimukit molemmissa käsissä. Kello rämisi kiihkeästi oven yläpuolella. Tyttö kääntyi ovelle josta poliisi oli juuri juossut ulos. Ikkunasta näimme kaikki kuinka ryöstetyt kahvimukit hävisivät poliisiautoon ja kuinka poliisiauto kiihdytti paikalta sireenit ulvoen. Jähmetyin kuullessani kuinka lujaa poliisin magnum-moottori korskui kilpaa sireenin kanssa. Poliiseilla oli autoineen selvästi pyrkyä liikenteen eteen madon pitkän etupääksi, joten he kuuluivat ottavan moottoristaan kaiken irti. Renkaat jättivät epäilemättä taakseen mustaa viivaa ja nostivat ilmaan sinistä savua. Olin metelin tähden pahoinvoiva. Ajattelin että meillä oli ollut jo puoli miljoonaa vuotta aikaa tottua tuleen, tuhansia aikaa tehdä se itse ja sata siihen päälle punnita tätä uuttakin mustan voimaa, joka oli verrattomasti tulta väkevämpi. Ja silti oli kyseenalaista; pääsimmekö koskaan tekemään siitä oikeiden asioiden työkalua itsellemme. Jos ajattelun lait olivat kuin aineen lakeja, pystyikö sielu jakautumaan kahtia aineen tavoin aistiessaan moottorin mahtavan jytkyn. Sain lopulta kiskottua päällystakin ylleni maailmanloppua ennustaneen ukkosen jo aikaa sitten tauottua ja lähdin ulos kellon kilinän säestäessä kulkuani. Näkemiin. Autojen torvet jatkoivat soitantoaan aamuruuhkan melua rytmittäen. Näkemiin, sir! Tyttö huusi tiskin takaa reippaasti liikenteen melun juuri ja juuri ylittäen. Kello oli puoli yhdeksän. Tapaaminen iltapäivällä. Miten saisin aikani kulumaan. En halunnut mennä hallinnon a portille taksilla. Halusin, että tuo komeus avautui minulle pikkuhiljaa, vähävähältä, eikä kerralla, niin kuin vilauksena taksinikkunasta; Päng! Siinä se nyt on, koko komeus, joten menetkös sisään siitä töllistelemästä. Kahvilan viileys vaihtui keskikesän kuumuuteen. Paita liimautui taas ihoon ja riisuin takkini. Aloin kantaa sitä vasemmalla käsivarrella. Liikenteen melu huumasi, kunnes joku torven törähdys rikkoi taian. Melu vaikutti taas melulta. Läpitunkevalta, piikikkäältä, sitkeältä. Hallinto a oli instituutio ja siten sillä tuli olla niin Jumalaiset mittasuhteet. Suuret korkeat pilarit, kuin lainatut antiikin kreikan temppeleistä. Tietysti, sillä tavoin se loi tarvittavaa kunnioituksen sädekehää instituutiolle, joka sen kulisseihin kerrottiin kätketyn. Säännönmukaisuus ja suuruus joka huokui mahtavuutta, tietysti herätti kunnioitusta kaikkialla täällä. Kävelin verkkaisesti katua e kohti itää. Ilma alkoi olla todella helteinen. Kello lähenteli kymmentä sitten puolta yhtätoista. Enkä yhtään tiennyt minne aika meni. Puisto kadun toisella puolella näytti houkuttelevalta. Se oli kuuluisa puisto m. Kenraali w:n muistomerkin obeliski näkyi kattojen ja sitten puiden latvusten yli oikealla. Pohdin niitä seikkoja, jotka loivat instituutiosta instituution. Niitä seikkoja jotka saivat ihmiset kunnioittamaan instituutiota niin että se saavutti instituution aseman. Hei! Karjaisin kun minua töytäistiin rajusti takaapäin ja rullaluisteleva teini jatkoi matkaansa kiinnittämättä mitään huomiota minuun. Tarkistin vaistomaisesti että lomapakko ja avaimet olivat tallella. Kaupungissa ny oppii varovaiseksi. Liikenne häiritsi ja rullaluistelija ja liikenteen melu olivat yhdessä varastaneet minulta jotakin. Usein auttoi kun kävellessä ajatteli niitä paikkoja joissa ajatuksen syntyivät ja kun muisti paikan, muisti ajatuksen… ah niin instituutiota. Mikä teki instituutiosta kunnioitettavan – äärimmäinen valtako? Ehkä, muttei yksinomaan. Puitteiden mahtavuus ei varmasti ollut kunnioituksen herättäjistä ainoa syy, mutta se toimi yhtä kaikki. Pelkoa aiheutti ajatus siitä että mahtavuutta vastaan joskus tulisi käydä. Mahtavuuden oli tarkoitus pelottaa. Niin suuren voiman saamiseksi oli tehtävä valtiossa a työtä. Valta oli ansaittava; äänestäjien luottamus tuli voittaa puolelleen. Keinoina oli olla mahdollisimman uskottava ja vahva, vaikuttava ja samalla hellä, ymmärtäväinen ja huolehtiva. Ja edustava, siis sanalla sanoen viehättävä. Niin, aivan... tuli olla viehättävä! Demokraattisessa yhteiskunnassa valta oli ansaittava tarjoamalla mahdollisimman monelle mahdollisimman paljon. Ihmiset olivat riippuvaisia vallasta sillä he mielellään seurasivat sitä valtiasta joka tarjosi heille helpoimman tavan seurata itseään. (Suuruuden varjossa kun tuntui turvalliselta elää haluamallaan tavalla, vaikka tarvittava suuruus olisi tullut löytyä elävästä jokaisesta.) Ajan kuin ajan yhteiskunnalta vaadittavat ominaisuudet kuuluivat tiivistetysti seuraavasti; helposti hallittava kylällinen hyviä ihmisiä, jotka eivät saaneet tehdä virheitä. Tämä vahvisti käsitystä että valta oli yhtä paljon itsensä tuotos, kuin apu ihmiselle. Ja tämän vuoksi vallankumous olisi ollut suotava aika-ajoin. Mutta vallankumouksen sijaan valta itse toteutti ohjelmaansa hajottamalla ja hallitsemalla. Kun vallan kieltä toistettiin sitä alettiin pitää totuutena; varattomuus ei voinut luoda synergiaa mammonan tavoin. Sen ei sallittu sitä tehdä. Ja mihin tämä oli yhteiskunnallista järjestelmää vienyt. Mammonan syliin, piireihin jotka pystyivät sulauttamaan mainostamansa ideologiat ja salaiset tarkoitusperät yhden ihmisen, joskus hyvinkin henkilökohtaisten päämäärien taa. Kävelin päämäärättömästi eteenpäin. Hetken päästä uskoin että liittovaltion poliisilla olisi ollut jotain minua vastaan jos he olisivat lukeneet ajatukseni. Minut olisi varmasti pidätetty liittovaltion turvallisuudelle vaarallisena. Arvioin että hallinto a oli tekemässä pahan virheen värväämällä minut palvelukseensa. Puhkuin taistelutahtoa, halusin nähdä mihin asti pääsisin, kun kerran täällä asti olin. Minkä hirveän virheen he olivatkaan tekemässä kun eivät olleet huomanneet minun olevan ideologinen individualisti ja kansojen rakastaja, persoonattoman patriootin sijaan. Vastaan tuli lastenrattaita kuljettava äiti ja olin törmätä häneen. Olin saanut jostain varmuutta. Teini oli kai tartuttanut sitä minuun. Tai varmuuteni voimat olivat ajatusten perintöä. Ylpeyttä työstä. Kävelytie oli kapea verrattuna monikaistaiseen ajorataan vasemmalla. Nurmikenttä oikealla puolella oli aidattu korkealla taiteellisesti koristellulla valurauta-aidalla, joka oli maalattu mustaksi. Siinäkö oli koko valtion a kuva? Toisaalla luoksepääsemättömäksi omistettu vehreys ja luonto ja toisaalla vapaasti kuljettavat valtaväylät, jos omisti aikaa ja rohtoa. Kaikki tuntui liittyvän tuossa kuvassa omistajuuteen. Siinä välissä ei ollut varattomuudelle tilaa, sillä kaikki oli jonkun omistamaa. Ei ollut maailmaan jätetty joutomaata valloitettavaksi. Käännyin kadulle 18 ja jatkoin kohti puistoa m. Liikenne oli vilkasta, takseja kyyditsemässä virkamiehiä virastosta toiseen, kuriireja pakettiautoillaan ja henkilöautoja. Paljon henkilöautoja. Tyypillisiä henkilöautoja tänne. Tunnelma oli läpeensä a -valtiollinen. Muistelin matkoja ulkomaille, enkä missään muualla muistanut nähneeni tällaisia määriä autoja kuin täällä. Vaikka tietysti autoja oli kaikissa valtioissa ja kaikkialla. Mutta täällä vietettiin sitä todellista a -valtiollista arkipäivää ja tuntui kuin olisin ollut ulkopuolinen syystä etten omistanut autoa. Huomioni kiinnittivät hetkeksi rakennuksen O.A.S atsteekeilta, mayoilta ja inkoilta lainatut koristeaiheet. Olin a -valtiollinen, mutta tuntui kuin valtio a ja a -valtiolaiset olivat lainatut muulta maailmalta. Jalkakäytävää tuli jäätelökauppias kärryineen ja ostin pullon kivennäisvettä. Keskipäivän aurinko porotti yhä kuumasti ja istuuduin penkille. Puiston m nurmikolla lekotteli auringonottajia. Viitta ilmoitti valtiota v vastaan käydyssä sodassa kaatuneiden muistomerkin olevan jossakin oikealla. Olin a -valtiollisuuden ytimessä, sen pyhiinvaelluspaikassa, jossa oli kaikki sen palvotuimmat alttarit ja julistetuimmat tunnusmerkit; ylhäältä päin katsoen olin ristillä jonka muodostivat pohjois-eteläsuunnassa hallinto a ja hallinnon gw muistomerkki ja itä-länsi suunnassa kukkula c ja hallinnon l muistomerkki. Vaikuttavan kokonaisuuden kruunasi keskellä seisova obeliski. Helle hellitti yhä ankarammin. Tiedostin aikani rajallisuuden, tunnuin kuluvan vain huiskatessani kärpästä jalkaterältäni. Kärpänen oli ulkoilmaa, kärpänen oli merkki ulko- ja sisäilman erosta lihan säilyvyyteen, merkki mädännäisyydestä – raadonhajun houkuttelema kaiken väliaikaisuuden vertauskuva. Hain lohtua kärpäsen vielä lyhemmästä lennosta omaani verraten. Isäni oli saanut kärpäset kiinni pelkällä nopealla käden liikkeellä. Itse en kyennyt samaan. Sekin vaati harjoitusta. Kymmenentuhatta tuntia. Niin tiedemiehet todistivat. Elämä on valintoja täynnä. Vieressäni istui huppupäinen mies. Ymmärsin hänen puhuvan enemmän minulle kuin itsekseen. Tiesittekö että tämä paikka tässä oli ennen niittyä, oikeastaan hyvin alavaa, jopa suota? Mies kysyi. Olen kuullut että… Niin, sitä ei moni tiedä. Nimittäin tämän paikan löysi aikoinaan Henry Clay Folger. Oli vain kolme kukkulaa ja Tiber. Tiber? Niin, virta, joka kulki tästä halki kohti Potomacia. Muukalainen näytti kohti puistoa m. Folgeria veti jokin puoleensa täällä. Tarkemmin sanoen hän tunsi vetoa maahan tuolla kolmannen kukkulan vaiheilla. Muukalainen näytti edelleen kohti puistoa m. Folger kuvaili myöhemmin että hänen edessään levittäytyi laakso kuin kaiken vallanneelta pudonnut käyrän sapelin terä. Ja laakson takana nousi rinne, josta kaikki voima kiinnostukselle tuntui kumpuavan. Siemailin pullostani. Muukalainen ojensi kätensä pyytämään vettä. Tarjosin pullon hänelle. Hän näytti rähjäiseltä, jopa kodittomalta, oli laiha ja kaitakasvoinen. Leuka oli sängellä, hupparin huppu pään yli vedetty, jalassa vain pitkälahkeiset shortsit. Varvastossut. Hänellä oli muovikassi jossa näytti olevan jotakin kulmikasta. Hän tarjosi pulloa takaisin. Kieltäydyin ja hän piti pullon. Folger tunsi tuon rinteen, jokaisen painanteen ja sopukan, ja eräässä kohdassa, johon aurinko osui suoraan, näkyi hyljätyn toiminnan siipiratas. Se on se sama rinne jonka alle hallinto gw myöhemmin määräsi kaiken toiminnan keskittyvän. Katselin muukalaista. Hän oli tarmoa täynnä. Folger oli oikea löytäjä, kaivonkatsoja, sellaisia eli vielä silloin. Ja aina hän onnistui etsinnöissään. Vaisto, tarmo ja maata. Muuta hän ei tarvinnut onnistuakseen. Maata tarvittiin, sillä se, joka omisti maan päältä, omisti sen maan alta maailmannapaan asti. Se joka omisti maan päältä, omisti taivaan maan päältä aina tähtiin saakka. Lisäksi tarvittiin toiminnan hammasratas ja lapsen usko lävistää mahdoton. Kerätä kaikki maailman maa läpinäkyvän sihdin läpi ja löytää kaikkien tippojen joukosta se joka vähänkin maistui siltä. Hän oli kuin pieni poika hammasrattaan kanssa. Kokeili ja värkkäili, sitkeästi, väsymättä, kunnes löysi sen mitä etsi. Uuden ajan. Uuden vallankumouksen entisten jatkoksi. Muukalainen pääsi vauhtiin. Siemaili veden loppuun ja jatkoi. Anna minua kertoa siitä. Anna minun kuvailla kuinka kyyhkysten vaimeaa huhuilu kiiri pitkin laaksoa, kuinka suuren rotkolaakson vihreästä syvyydestä nousi vehreyden eteeri. Ehkä juuri maasta epätoivoisesti vielä ponnistava meneiden aikojen siipiratas herätti henkiin hänen entiset saalistusvaistonsa. Hänen täytyi huomata hermostumisensa itsekin, sielunsa silmin nähdä uuden elämän vaarattoman esityksen vanhasta julmasta tragediasta. Hän yritti kääntää sisäiset virrat uuteen kohteeseen, muttei voinut. Hän heitti hakun ja lapion olalleen, otti työkaluvajasta vasaran ja putkipihdit ja ilmoitti maailmalle; ’Luulen että minun on mentävä kaivamaan se esiin.’ Muukailainen näytti lähtemistä. Ja hän lähti. Puolivälissä rinnettä hän löysi savea, maasälpää ja hiekkakiveä, kaikki sen synnyttäjiä ja jatkoi matkaansa. Hetken aikaa kuljettuaan hän pysähtyi ja ennen kuin jatkoi matkaansa hän vilkaisi maahan ja tarkkaili sitä kokeneen löytäjän silmin. Ja hän näki jotakin sellaista, joka hämmästytti ja peljästytti häntä ja pysähdytti hänen katseensa enemmän harhailun. ’Hoi!’ Hän ilmoitti ääneen. ’Katsos mitä tuolla on!’ Hänen katseensa seuraili murtunutta maanpintaa poikittain reunalta toiselle. Täällä oli hajallaan joitakin vääntyneitä, heikosti juurtuneita öljypuita, mutta yleensä tällä kohtaa rinnettä kasvoi vain rikkaruohoa ja heinää. Pinnassa oli merkkejä, jotka vaihtelivat aina sitä mukaa kuinka sade oli kuljettanut pinnaltaan kiiltävää ja reunoiltaan sateenkaarenväristä juoksuaan. ’Aivan selvä sen siirros-suoni tai sitten minä en ymmärrä asiasta mitään.’ Hän julisti kiihtyneenä. Samoin kuin vanhat saalistusvaistot niin monta kertaa ennenkin olivat hänessä nousseet, hänessä puhkesivat uudestaan kaivonkatsojan vanhat halut. Hän pudotti vasaran ja putkipihdit maahan ja siirtyi kohtaan jossa sitä näkyi musteena hiekan päällä. Se oli kokkareista, kuivunutta, melkein näkymätöntä, mutta hänen harjaantuneet silmänsä havaitsivat tämän piilossa olevan lähteen. Siellä täällä hän hakullaan poisti suonen reunoilta hiekkaa ja kiviä ja lapioi peittävää maata pois. Kun hän sitten oli poistanut maan lähteeksi luulemansa ympäriltä ja päältä ja katseli sen tuttua kimalletta hiekassa, hän suoristautui äkkiä ja oli ilahtuneen hämmästynyt. Silloin hänestä tuli kuin vihollistaan pelkäävä vasta rikkauksiin ylettynyt. Hän katsasti nopeasti ympärilleen varmistaakseen ettei kukaan häntä nähnyt. Hän virnisti omalle typeryydelleen ja jatkoi lähteen tutkimista. Siihen osui auringonsäde ja sen pinnalla kimalteli pieniä pyöreitä sateenkaaria. Se erehtymättömästi oli mustaa kultaa! ’Pinnalle suorastaan tihkuu!’ Hän murahti pelästyksestä vapisevalla äänellä (muukalainen murahti tehostaakseen kertomustaan) ja iski hakkunsa pehmeään maanpintaan. Hän näytti kokonaan muuttuvan. Yksikään happea syrjäyttävä häkälitra ei ollut koskaan saanut hänen poskilleen tällaisia lieskoja, eikä tällaista tulta hänen silmiinsä. Ahkeroidessaan hänet valtasi sama vanha intohimo, joka oli hallinnut suurinta osaa hänen elämästään. Hänet valtasi vimma, joka hetki hetkeltä huomattavasti voimistui. Raaka-rohto vilkutellen ja kimallellen auringon paisteessa viekoitteli mystiikallaan ja magiallaan hänen mieltään. Niin ihanaa se oli ja pehmyttä ja siitä virtasi sen oma sävelmä – lupausten ja ilojen laulu, tulevaisuuden, rauhan ja turvan takuu, niin hän kuuli. Pinnan tumma hohde lupasi lievitystä sairautta vastaan ja hämärä kykyä imeä valoa kuin hämmästys. Ja luonnottomasta, maan uumenista nousseelta tuntui suoja häväistystä vastaan. Se sulki oven nälältä ja pahuuden ilmentymältä maan päällä, valmiina tunkeutumaan jokaiseen mahdolliseen ja mahdottomaan paikkaan. Hän näki lammikon pinnassa heijastuvan auringon, elämän antajan täyden kuvajaisen ja kuuli porareiän suloisen kohkeen, maanalaisen peitetyn voimakkaat sävelet. Oikeastaan Folger oli lumoutunut sen salaperäisestä voimasta ja sen olemus ja väri vain lisäsi uhkaavina sen kiinnostavuutta. Folger oikeastaan tunsi jo kunnioitusta sitä kohtaan, olihan hän kuullut niin monen menettäneen henkensä sen lupaamia rikkauksia maan uumenista tavoitellessaan. Hän uurasti hullun lailla kunnes hengästyi ponnistuksesta ja hiki tippui hänen kasvoiltaan maahan. Hän tutki lähteen pintaa toiselle reunalle asti ja taas takaisin toiselle. Keskeltä lähdettä hän kaivoi ylös sen hiekkaa ja hieroi sitä kädessään. Se säkenöi puhdasta mustaa kultaa! Muukalainen sai minut pauloihinsa. Hänen tarinansa oli kuin huumetta. Janosin lisää. Ja hän jatkoi. Ja niin Folger ajatteli että tämä oli se hetki, jolloin ratkaistiin paljon. Ihmiselämässä tällaiset hetket tulevat nopeasti ja yllättäen, eikä niihin osaa koskaan varautua. Oli tehtävä nopeita päätöksiä. Hän oli ollut tällaisessa tilanteessa aikaisemminkin ja oli harjaantunut tekemään päätöksen nopeasti. Hän oli usein pohtinut mitä menneisyys tiesi tulevasta ja muuttivatko tulevaisuudessa tehdyt päätökset menneisyyden löytöjä. Tämä oli yksi niistä hetkistä, jolloin hän tunsi että joku oli kulkenut tätä polkua tulevaisuuteen ja jättänyt menneisyyden hänen arvioitavaksi, ikään kuin uudestaan elettäväksi. Paikka oli tuttu ja tapahtumat siinä olivat tuttuja, aika vain ei sopinut paikan ja tapahtumien yhteiseksi tekijäksi. Joko kaikki oli tapahtunut tai tulisi ottamaan aikansa tulevalta, mutta minkään ei sopinut mennä lainkaan kuten nyt tapahtui. Se oli kummallista, että hän oli itse tässä ja hänelle tämä tapahtui. Saiko hän rohdon? Mitä tapahtui? Olin kärsimätön. Halusin tietää kuinka Folgerin kävi. Muukalainen kääntyi minuun päin ja näki että hän nautti tarinansa vaikutuksesta. Hän virnuili minulle ja jatkoi. Toisinaan hän aiheutti pieniä kuplia pienen lähteen pintaan, niin että hänen oli seisahduttava ihastelemaan niiden syntyä. Kuplat rohdossa kestivät aikaa. Niiden ohuenohut pinta kuivui hitaasti, joten seinämä kesti pitkään räjähtämättä. Kerran hän itsekin oli luisua lähteeseen, mutta kokosi itsensä nopeasti pitämättä sen pidempää taukoa. Hän havaitsi hiekan ja sen seoksen olevan kädessä kuin savea. Tässä oli todellinen aarrekammio! Hän tutki lähteen ympärystä kymmenien jaardien säteellä, juoksi ja kaivoi ja aina mihin hän hakkunsa laski maa tuntui alkavan vuotaa mustia kyyneliään. Hän kiipesi jopa kummun huipulle ja katseli ympäröivää maastoa löytääkseen paljastumia. Hän uurasti yhtä hullun raivokkaasti kunnes väsymys ja sietämätön särky selässä pakottivat hänet keskeyttämään. Hän suoristautui kädessään entistä rohtoisempi savikimpale. Kun hän oli ollut kumarassa, hiki oli putoillut hänen osaltaan rohtoiseen maahan, mutta nyt se tuntui virtaavan hänen silmiinsä sokaisten hänet. Hän pyyhkäisi sitä kädenselällään ja jatkoi rohdon tutkimista. Sitä olisi kolmenkymmenentuhannen arvosta jokaisessa maatonnissa, joka vain suostui pursomaan sitä ulos sisuksistaan, viisikymmentätuhatta, kuinka paljon tahansa – sen hän tiesi. Kun hän hengästyneenä katseli mustaa houkutusta ja pyyhki hikeä, hänen vilkas mielikuvituksensa alkoi toimia. Hän näki rohtoraiteen, joka oli rakennettava satamasta tänne kummulle porausvarusteiden kuljettamista varten, ja hän laski kaltevuudet ja rakensi sillan, joka ylittäisi Tiber –joen niin että hän jo silmillään näki ne todellisina. Tähän kummulle nousisi poraustorni ja tähän se jo nousi. Hän rakensi putken radan viereen, joka painovoiman ja lähteen oman paineen, myöhemmin rohtopumpun paineen avulla veisi rohdon satamaan. Samoin koko alue kasvoi hänen silmissään ja hänen ympärillään uudet tornit, tiet ja asumukset. Hän kuuli porareiden koneiden ja rohtopumppujen jyskeen ja sataman laivojen torvet. Rohtohiekkaa pitelevä käsi tärisi ja hänen vatsansa pohjalla tuntui hermostunutta värinää. Yhtäkkiä hän sai päähänsä, että tämä oli se hetki, että menneet ja tulevat minät olivat kaikki kulkeneet tätä hetkeä kohti kaikki omista suunnistaan, joko edestä sivuilta tai takaa. Jotkut hänestä tulivat ylhäältä, mutta ei kukaan mustasta maasta, sillä silloin he eivät olisi olleet eläviä. Ja sitten se iski häntä. Heti kun hän näki yhdenkin ihmisen horisontissa tai ajatteli näkevänsä yhden omista edesmenneistä tai edellä elävistä ministään. Juuri silloin, tämän uuden ja kiihkeän rohdonhimon syttyessä hän kuuli heikkona ja kaukaa järjen äänen, yhden juuri niistä omistaan, jotka olivat tulleet tapaamaan häntä tähän hetkeen. Maan alta hän kuuli kentän olevan vallatun, vallinneen edun hänet taivasta vasten tallatun hän tunsi ja huusi kun elävältä mallattu arkku hänet sisäänsä sulki. Hän tajusi, että laakso oli jo kauan aikaa sitten ollut toisen oma, ettei sinne koskaan voinut viedä mitään niin näkyvää kuin porauskalusto, eikä sieltä voinut viedä mitään niin tärkeää kuin rohto oli. Laaksosta oli tulossa yksi tärkeimmistä keskuksista maailmassa vaikkei sinne vielä oltu rakennettu mitään. Ja hän huusi suoraa huutoa. Ja niin kuin oli Folger nähnyt kokonaisen kaupungin nousevan kolmannen kukkulan alle. Tuntenut takanaan talojen nousevan, kuullut työmiesten laulavan. Niin kuin hän oli jo tulevaisuuttaan luonut lausumalla ilmi millainen se olisi. Yhtä ryskyen murtuivat kokonaiset horisontit hänen silmiensä edestä, eikä ollut siitä enää mitään, mikä olisi tehnyt hänestä kadehdittavan. Sillä hän tiesi ettei ihminen tullut koskaan tyydytetyksi, vaan yhden saatuaan hän oli jo vaatimassa jotakin uutta. Ja tämän hän tiesi lausuttavan moitteena, vaikka kysymyksessä oli lajin suurimpia lahjoja, lahja joka oli kohottanut sen eläimen yläpuolelle, tyytymättömänä siihen mitä oli. Hän tiesi että tehty ja nähty suunnitelma siirtyi todellisuutena muiden todellisuuksien joukkoon. Hän tiesi tulevaisuuden olevan todellisuus, mutta juuri kun hän loisi sen, nousisi samalla muita voimia, jotka pyrkisivät sitä hävittämään. Ja niin alkoivat talot purkautua kukkulan alapuolella, jo vaimeni työmiesten laulujen sävelet hänen mielessään. Oli valmistauduttava vastaanottamaan hyökkäystä. Ja siksi Folger alkoi pelätä suunnitelmiaan, mutta suunnitelman kerran luotuaan hän ei voinut sitä kokonaan hävittää. Ja niinpä hän alkoi luoda itselleen paksumpaa nahkaa tulevien hyökkäysten varalle. Hänen silmänsä ja mielensä alkoivat etsiä vaaraa ennen kuin sitä vielä missään oli näkyvissä. Hän pudotti rohtohiekan kädestään sille paikalle viimeistä kertaa, käveli kummun rinnettä alas ja lähti nopeasti juoksemaan kohti silloista asumustaan. Asumuksen tienoilla hän pysähtyi ja haki itselleen tarkkailupaikan, josta hän saattoi kurkistaa salaa. Ketään ei näyttänyt lähteneen hänen peräänsä, kukaan ei tiennyt hänestä. Ikuisuuskin tuntui jättäneen hänet rauhaan edesmenneiden ja edellä elävien muassa. Autiuden näkeminen tuntui lievittävän sitä pakokauhumaista pelkoa, johon hän oli joutunut, ja hän kääntyi taas ja juoksi takaisin lähteelle. Ja tällä kertaa musta pinta näytti vastenmieliseltä. Rohdon pinta oli valoa päästämätön, läpeensä synkkä ja musta. Nyt sen pintaan ei heijastunut edes valoa. Eikä Folger enää läikyttänyt sitä, antoi sen rauhoittua. Enimmäkseen se vain tuijotti kuopan pohjalta mustaa synkkää pimeyttään, kuin hain silmä puhdasta pahuuttaan. Pahuuttaan aivan kuin sille ei oltaisi muuta helvetissä opetettu. Rohto alkoi kuvottaa häntä. Sillä niin kuin hän oli antanut sen värin painua mieleensä hyvässä, niin paljon hän nyt näki sen merkitsevän pahassa. Rohdon läheisyydessä olo oli nyt jotenkin jännittynyt; rohdosta huokui synkkyys jota Folger ei voinut tarkemmin eritellä. Rohdosta huokui selittämätöntä uhkaa, joka liittyi jotenkin sen nestemäiseen olomuotoon, kaikkialle ihoon