Suden poika

By Jack London

Klondiken kultaryntäys houkuttelee paikalle monenlaisia onnenonkijoita. Toiset heistä ovat paremmin valmistautuneita kuin toiset. Klondiken vaikeat olosuhteet ovat yllätys Carter Weatherbeelle ja Percy Cuthfertille. Selviävätkö miehet talven yli?Kun kullankaivaja Scruff McKenzie iskee silmänsä paikallisen alkuperäiskansan johtajan tyttäreen, McKenzie on hankalan tilanteen edessä. Heimon miehet eivät nimittäin halua antaa enää naisia valkoisten tulokkaiden vaimoiksi. Miten kosiomatkalla olevan McKenzien mahtaa käydä?Madeline on syntyjään yukonilainen ja kuuluu alkuperäiskansaan. Monen muun naisen tavoin hän meni naimisiin valkoisen kullankaivajan kanssa. Kun Madelinen mies ei palaa työmatkalta, hän on ymmällään. Mistä oikein on kysymys?Suden poika on Jack Londonin esikoisteos. Kokoelman novellit sijoittuvat Klondikeen Kanadaan. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 1, 2021
• ISBN: 9788726314762

Jack London

Jack London was born in San Francisco on January 12th 1876, the unwanted child of a spiritualist mother and astrologer father. He was raised by Virginia Prentiss, a former slave, before rejoining his mother and her new husband, John London. Largely self-educated, the teenage Jack made money stealing oysters and working on a schooner before briefly studying at the University of Berkeley in 1896. He left to join the Klondike Gold Rush a year later, a phenomenon that would go on to form the background of his literary masterpieces, The Call of the Wild (1903) and White Fang (1906). Alongside his novel writing London dabbled in war reportage, agriculture and politics. He was married twice and had two daughters from his first marriage. London died in 1916 from complications of numerous chronic illnesses.

Book preview

»Valkoinen hiljaisuus.»

»Carmen kestää korkeintaan päivän, pari.» Mason sylkäisi jääpalasen suustaan ja katseli surkutellen eläinparkaa. Senjälkeen hän pisti koiran toisen käpälän suuhunsa purrakseen siitäkin pois jään, mikä oli kohmettunut varpaitten väliin tuottaen kovaa tuskaa.

»Koira, jolla on noin ylhäinen nimi, ei koskaan kelpaa mihinkään», sanoi hän lopetettuaan tehtävänsä ja työnsi koiran syrjään. »Ne ikäänkuin kuihtuvat ja kuolevat vastuunalaisuutensa painostamina. Mutta oletko ikinä nähnyt että sellaisille, joilla on järkevät nimet kuten esim. Cassiar, Sivash tai Husky, olisi käynyt hullusti? Ei, poikaseni! Katsohan vain tätä Shookumia. Hän on…»

Napsis! Laiha eläin haukahti ja sen valkoiset hampaat tavoittelivat turhaan Masonin kurkkua.

»Vai niinkö?» Taitavasti osuttu läimäys piiskanvarrella korvan taakse sai koiran valittaen paneutumaan lumeen. Keltaista limaa valui sen kidasta.

»Kuten jo äsken sanoin — katso Shookumia, sillä on sisua, se syö itsensä kylläiseksi Carmenin lihasta ennenkuin viikko on lopussa.»

»Esitän toisen vaihtoehdon, joka täydentää tekemääsi, vastasi Malemute Kid käännellen jäätynyttä leipäpalaa tulen edessä. »Me syömme suuhumme Shookumin ennenkuin matka on lopussa. Mitä siitä sanotte, Ruth?»

Intiaaninainen pisti jääpalasen kahvipannuun selvikkeeksi. Hän katsoi Malemute Kidiin, sitten mieheensä ja koiriin, mutta ei vastannut mitään. Malemute Kid oli lausunut jotain niin itsestään selvää, ettei vastausta kaivattu. Ei ollut valitsemisen varaa, kun edessä oli kaksisataa mailia keskeytymätöntä matkaa ja muonaa tuskin kuudeksi päiväksi heille itselleen, koirille ei mitään. Molemmat miehet ja nainen istuutuivat tulen ääreen ja kävivät käsiksi laihaan ateriaansa. Koirat olivat paneutuneet maahan valjaineen päivineen, sillä nyt pidettiin vain päivällislepoa. Ne seurasivat ahnain silmin jokaista suupalaa.

»Tämä on matkamme viimeinen välipala», selitti Malemute Kid. »Tästä lähtien jää tämä ateria pois. Ja meidän on pidettävä koiria tarkoin silmällä, ne alkavat käydä ilkeämielisiksi. Söisivät meidät halukkaasti suuhunsa, jos vain saisivat siihen tilaisuutta.»

»Ja minä, joka kerran olen ollut Epworth-yhdistyksen puheenjohtajana ja opettanut pyhäkoulussa!» Kevennettyään näillä sanoilla sydäntänsä, vaipui Mason miettiväisenä tuijottamaan mokkasiineihinsa, kunnes Ruth hänet herätti täyttämällä hänen kuppinsa. »No, kiitos Luojan, kahvia ja teetä meillä ainakin on. — Ja minä olen nähnyt niiden kasvavan alhaalla Tennesseessä. Antaisinpa tällä hetkellä mitä vain lämpimästä kakusta! Mutta samantekevää, Ruth — sinun ei tarvitse nähdä nälkää enää kauan eikä tallustella mokkasiineissa.»

Naisen synkkä kasvojenilme muuttui hänen kuunnellessa näitä sanoja; hänen silmissään loisti suuri hellyys valkoista herraansa kohtaan — ensimäinen valkoinen mies, jonka hän ikinä oli nähnyt — ensimäinen mies, joka oli kohdellut naista paremmin kuin kotieläintä tai vetojuhtaa.

»Niin Ruth kultaseni», jatkoi hänen miehensä käyttäen sitä sekamurretta, jolla he toisensa käsittivät, »odotas vain kunnes olemme valmiit lähtemään täältä. Silloin otamme valkoisen miehen venheen ja lähdemme suurelle, suolaiselle vedelle. Niin, tämä vesi on ankaraa, hurjaa vettä — isoja vuoria tanssii ylös ja alas. Ja niin kuljemme kauas, kauas — saat matkata kymmenen unta, kaksikymmentä unta, neljäkymmentä (hän laski päivät sormillaan) koko ajan vettä, ilkeätä vettä. Sitten saavut suureen, suureen kylään, jossa asuu mahdottomasti kansaa, aivan kuin hyttysiä kesäisin näillä mailla. Ja wigwameja — oi, voi, suuria ja korkeita — kymmenen ja kahdenkymmenen hongan korkuisia. Ohoi!»

Hän lopetti melkein voimattomana, heitti rukoilevan silmäyksen Malemute Kidiin ja pinosi vaivaloisesti merkkikielensä avulla nuo kaksikymmentä honkaa päällekkäin. Malemute Kid hymyili epäilevästi, mutta Ruthin silmät kuvastivat kummastusta ja iloa, silla hän uskoi puolittain Masonin laskevan leikkiä ja tällainen alentuvaisuus ilahdutti hänen sydänparkaansa.

»Sitten nouset erääseen — erääseen laatikkoon, ja hei, lennät ylöspäin siinä.» Hän heitti tyhjän pikarinsa ilmaan osoittaakseen miten tuo tapahtuisi, ja kun hän taasen taitavasti tarttui siihen, huusi hän: »ja hei, nyt olet alhaalla taas.» Kaikkein suurten lääkemiesten nimessä! Sinä menet Fort Yukoniin ja minä Arctic Cityyn — kaksikymmentäviisi unta — pitkiä naruja kaiken matkaa. Ja minä tartun naruun ja sanon: »Halloo, Ruth, mitä kuuluu?» Ja sinä sanot: »Rakas miehenikö siellä puhuu?» Ja minä sanon: »Kyllä!» Ja sinä sanot: »En voi leipoa maukasta leipää, ei ole suudaa.» Ja silloin minä sanon: »Hae varastohuoneesta jauhojen alta — hyvästi! »Ja sinä haet ja löydät paljon, paljon suudaa. Ja kaiken aikaa olet sinä Fort Yukonissa ja minä Arctic Cityssä. Ohoi — kaikkein suurten lääkemiesten nimessä!»

Ruth hymyili niin lapsellisen yksinkertaisesti tälle satumaiselle jutulle, että molemmat miehet purskahtivat nauruun. Ottelu koirien kesken lopetti kuvaukset satumailta, ja kun murisevat tappelupukarit oli eroitettu, oli Ruth saanut reet kuntoon ja kaikki oli valmiina lähtöön.

»Hoi, pitäkää kiirettä!» Mason hoiti tottuneesti piiskaa ja kun koirat vinkuen alkoivat vetää voimiensa takaa, keikautti hän reen irti ohjaustangolla. Ruth hoiti seuraavaa valjakkoa ja Malemute Kid, joka oli auttanut Ruthia matkalle, kulki viimeisenä. Tämä tuima ja voimakas mies, joka kaatoi härän yhdellä iskulla, ei raatsinut lyödä eläinraukkoja, vaan puhutteli niitä ystävällisesti — mitä harvat ajajat tekevät — niin, niitten kurja tila liikutti hänet melkein kyyneliin.

»Kas niin, kas niin, ponnistelkaa, helläjaikaiset raukat», mutisi hän turhaan yritettyään irroittaa rekeä. Lopuksi sai kärsivällisyys palkkansa; tuskasta vinkuen kiiruhtivat koirat tovereittensa jälkeen.

Kaikki keskustelu taukosi. Matkan vaivat eivät salli sellaista ylellisyyttä. Ja matkat Pohjan perillä voittavat kaikki muut ylivoimaisetkin ponnistelut. Onnellinen se, ken vaikenemisen avulla voittaa päivämatkan ja saa käydä kuljettua latua.

Kaikesta masentavasta työstä on tienraivaaminen pahinta. Joka askeleella vajoo iso, leveä lumikenkä niin syvälle, että lumi nousee polveen saakka. Sitten se on vedettävä pois taas, suoraan ylös, sillä pieninkin suunnanmuutos voi olla turmioksi. Kenkä on nostettava lumirajan yläpuolelle, siirretään sitten eteenpäin ja painetan alas, minkä jälkeen toinen jalka nostetaan kohtisuoraan ylös noin puolisen metriä. Joka ensi kerran tähän ryhtyy ja onnistuu välttämään viemästä kenkiä liian lähelle toisiaan — sen sattuessa kengät tarttuvat toisiinsa ja kävijä kaatuu auttamattomasti— luopuu uupuneena ennenkuin on ehtinyt kulkea sataa metriä. Joka kokonaisen päivän kestää koiravaljakkonsa edessä voi rauhallisin omantunnoin sukeltaa makuusäkkiinsä tuntien ylpeyden täyttävän rintansa. Ja miestä, joka on suorittanut kaksikymmentä päivämarssia pitkällä polulla, voivat jumalat kadehtia.

Luonto omaa monta keinoa millä vakuuttaa ihmistä hänen kuolevaisuudestaan; vuoksi ja luode, raivoavat myrskyt, maanjäristyksen kauhut, taivaan tykistön jylinä, mutta ihmeellisin ja lamauttavin on »valkoisen hiljaisuuden» kuolemantapainen lepo.

Kaikki liikunta lakkaa, taivas on kirkas, metallinhohteinen, pienin kuiskaus tuntuu pyhyyden loukkaamiselta ja ihminen tuntee itsensä araksi, pelkää oman äänensä kaikua. Ainoa atoomi, joka kulkee elottoman maailman aavemaisilla lakeuksilla säikähtää omaa rohkeuttaan — ihminen käsittää elämänsä olevan hyttysen veroisen, ei sen enempää. Ihmeellisiä ajatuksia syntyy, ja olemassaolon kaikki suuret arvoitukset valtaavat mielen. Ihmisen täyttää pelko kuolemaa, Jumalaa, maailmankaikkeutta kohtaan — samoin ylösnousemuksen toivo, kuolemattomuuden kaipuu, kahlitun hengen turha pyrkimys päästä vapaaksi — tällaisina hetkinä, jos milloin, on ihminen kahden Jumalansa kanssa.

Niin kului päivä. Joki teki ison mutkan ja Mason halusi viedä valjakkonsa kapean maakielekkeen poikki, mutta koirat peräytyivät pelokkaina korkealta rantatörmältä. Ruth ja Malemute Kid työnsivät rekiä, mutta eläimet liukuivat yhä takaisin. Yritettiin yhteisvoimin. Nälän uuvuttamat eläinparat panivat viimeisetkin voimansa liikkeelle. Ylös — ylös — vihdoin nousi reki rantatörmälle, mutta silloin poikkesi etumainen koira äkkiä oikealle, toiset seurasivat sitä ja Masonin lumikengät sotkeutuivat toisiinsa. Tulos oli surkea. Mason kumoon, muuan koirista takertui valjaisiin ja reki suistui takaisin joelle vetäen kaikki mukanaan.

Hei! Piiska iski hurjasti koiriin, etenkin kaatuneeseen.

»Lopeta, Mason», kielsi Malemute Kid. »Koiraparka on pian lopussa. Odotahan, niin valjastamme minunkin koirani yhteen.»

Mason lakkasi lyömästä, kunnes Malemute Kid oli lopettanut puheensa, sitten hän salamannopeasti heitti uudelleen siiman, joka kietoutui syyllisen ruumiin ymparille. Carmen — sillä Carmen se oli — lyyhistyi lumeen surkeasti vinkuen ja kieri kyljelleen.

Tämä oli järkyttävä hetki — kuoleva koira ja kaksi kumppania vihan vallassa. Ruth katsoi rukoilevasti toisesta toiseen. Mutta Malemute Kid hillitsi itsensä, vaikka hänen katseensa oli rajattoman moittiva, kun hän kumartuen koiran yli päästi vetohihnat. Sanaakaan ei vaihdettu. Valjakkoa lisättiin ja vaikeudet voitettiin, reet saatiin jälleen liikkeeseen kuolevan koiran raahautuessa niitten jäljessä. Niin kauan kuin koira kykenee seuraamaan mukana, ei sitä ammuta. Sille suodaan viimeinen mahdollisuus — kömpiä leiriin jos jaksaa ja kenties pelastua siinä tapauksessa, että hirvi surmataan.

Mason katui jo kiivauttaan, mutta oli liian juropäinen antautuakseen sovinnontekoon. Hän ponnisteli eteenpäin joukon etunenässä aavistamatta lähenevää vaaraa. Joen rantamilla kasvoi mahtavia tukkipuita, joitten välitse matkustajain tie kulki. Viidenkymmenen jalan päässä kohosi suunnaton honka. Siinä se oli seisonut sukupolvien ajan ja sukupolvien ajan oli se tässä vartonut kohtalon määräämää loppuansa — ja kenties oli Mason samalle kohtalon laille kuuliainen.

Hän kumartui kiinnittämään mokkasiininsa auenneita nauhoja. Reet pysähtyivät ja koirat paneutuivat äänettöminä lumeen. Hiljaisuus oli kammottava. Huurteisessa metsässä ei tuntunut tuulenhengähdystäkään. Avaruuksien kylmyys ja hiljaisuus oli jäädyttänyt luonnon sydämen ja vaientanut sen värisevät huulet. Silloin kulki huokaus halki ilman —he tunsivat sen pikemmin kuin kuulivat. Se oli kuin enne liikkeen tulosta liikkumattomuuteen. Ja sitten näytteli mahtava honka — vuosien ja lumitaakkojen painostamana — viimeisen osansa elämän murhenäytelmässä. Mason kuuli varoittavan ryskeen, yritti pelastautua, mutta samassa hän sai musertavan iskun hartioihinsa.

Miten usein olikaan Malmute Kidin tielle sattunut odottamaton vaara, äkkikuolema! Puunoksat vavahtelivat vielä kun hän antoi käskynsä ja teki voitavansa. Intiaaninainen ei pyörtynyt eikä hän myöskään puhjennut turhiin valituksiin, niinkuin moni hänen valkoinen sisarensa olisi tehnyt. Malemutin käskystä heittäytyi hän koko painollaan nopeasti tehdyn vivun toiseen päähän, joten paine keventyi. Hän kuunteli miehensä valittavaa ääntä sillä välin kuin Malemute Kid, kirveellä kävi puun kimppuun. Teräs kalskahti kirkkaasti sen pureutuessa jäätyneeseen runkoon ja jokaista iskua seurasi hakkaajan voimakas: »Hoh — hoh!»

Vihdoin laski Kid lumelle surkean olennon, mikä kerran oli ollut mies. Toverin kärsimyksiä kauheampi oli äänettömän sieluntuskan ilme naisen kasvoilla, toivoa ja toivottomuutta kuvastava, kysyvä katse. Paljon ei puhuttu. Pohjan perillä elävä väki käsittää pian puheen turhuuden ja tekojen suunnattoman merkityksen. »Kuudenkymmenenviiden asteen pakkasessa ei ihminen voi kauan maata lumessa ja pysyä hengissä. Sentähden katkaistiin reen vetohihnat ja loukkaantunut kiedottiin turkiksiin ja asetettiin oksista tehdylle vuoteelle. Hänen edessään räiskyi tuli, jossa paloi oksia tapaturman aiheuttajasta. Hänen taakseen ja osaksi yläpuolelleen pingoitettiin alkeellinen suoja, tehty karkeasta kankaasta. Tämä otti vastaan lämpösäteet ja heijasti ne takaisin Masonia kohti — sellaisten tekemä keksintö, jotka tutkivat fysiikkaa ja sen lähteitä.

Miehet, jotka ovat jakaneet vuodetta kuoleman kanssa, tietävät milloin se kutsuu. Mason oli kauheasti ruhjoutunut, sen osoitti pintapuolinenkin tarkastus. Hänen oikea käsivartensa, jalkansa ja selkänsä olivat poikki; hänen raajansa lantiosta asti halvaantuneet ja syyllä saattoi otaksua hänen sen lisäksi saaneen sisällisiä vammoja. Ainoana elonmerkkinä kuului tuontuostakin hiljaista valitusta.

Ei toivoa — ei mitään voitu tehdä. Säälimätön yö tummeni tummenemistaan — Ruth istui äänettömänä, epätoivossaankin kohtaloonsa alistuvana ja uusia vakoja uurtui Malemute Kidin pronssikasvoille. Itse asiassa Mason kärsi heistä vähimmin, sillä hän vaelteli itäisessä Tennesseessä — vuoristoissa, eläen uudelleen lapsuutensa tapahtumia. Hänen jo aikoja unohtamansa etelävaltojen murre sointui niin liikuttavalta, kun hän houraili entisaikojen uimamatkoista, metsästysretkistä ja vesimeloonivarkauksista. Tämä kaikki oli kuin hepreaa Ruthille, mutta Kid sen ymmärsi ja käsitti niinkuin voi tuntea vain se, joka vuosimäärät on ollut eroitettuna kaikista sivistyksen saavutuksista.

Aamupuolella yötä tuli kuolemaantuomittu jälleen tajuihinsa ja Malemute Kid kumartui hänen ylitsensä kuullakseen hänen kuiskauksensa.

»Muistatko, kun tapasimme Tennesseessa — siitä on neljä vuotta tänä keväänä. En välittänyt hänestä niin paljon silloin. Hänen kauneutensa oli pääasia ja seikkailu kiihoitti minua. Mutta myöhemmin olen oppinut hänestä pitämään. Hän on ollut hyvä vaimo minulle, aina vaikeina hetkinä apunani. Ja kauppaa tehdessä tiedät, ettei ole hänen vertaistaan. Muistatko, kun hän haki meidät veneellä Moosehorn Rapidista kuulien vinkuessa raekuuron lailla vedenpintaa vastaan? Entä kun oli nälänhätä Nuklukyetossa? Tai kun hän lähtevien jäitten poikki toi minulle tietoja? Niin, hän on ollut minulle hyvä vaimo — parempi kuin tuo toinen. Siitä et kenties tiedä mitään. Olenko koskaan maininnut sinulle tuosta asiasta? Kokeilin kerran Valtioissa, siksi olen täällä. Olimme kasvaneet yhdessä. Matkustin tieheni antaakseni hänelle tilaisuuden avioeroon. Hän sai sen.

»Mutta tällä ei ole mitään tekemistä Ruthin karissa. Olin päättänyt järjestää asiani