HATTARAHUVILA

By Anna-Liisa Soininen

Tämä 1900- ja 2000-luvuille sijoittuva fiktiivinen kertomus vie lukijan Lounais-Suomeen Kaarinaan. Tarina alkaa, kun virolainen liikemies Urmas Kukk tuo 15.5.1929 vastavihityn morsiamensa kauniiseen pitsihuvilaan Kuusistonsalmen rannalle. Vuosien varrella Osmanvillan kiinteistö kokoaa yhteen erilaisia ihmisiä, mutta myös erottaa heitä. Ihmissuhdekuvioissa vilahtelee syviä tunteita rakkaudesta vihaan eikä petokseltakaan vältytä.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Dec 20, 2018
• ISBN: 9789528054634

Anna-Liisa Soininen

Olen ollut viimeiset 10 vuotta harrastelijakirjailija, mutta jo lapsena minulla oli vahva luomisen tarve: kirjoittaminen, piirtäminen sekä omien vaatteiden ompeleminen kuuluivat arkeeni. Ihmissuhteet ovat minulle eräs tärkeä luovuudenlähde, vaikka olenkin kiinnostunut miltei kaikesta maailmassa. Luen paljon ja olen kiinnostunut ihmismielestä sekä eri tieteenaloista.

Book preview

Sisällysluettelo

1900-LUKU

Urmas, Berit ja Ewa

Lydia

Maria

Juni

Aino

Juni

Aino

Juni

Aino

Juni

Aino

Aino ja Juni

2000 - LUKU

Matilda

Ainomari

Laura

Ainomari

Ainomari

Olga

Toomas

Ainomari

Matilda

Ainomari

Toomas

Ainomari

Ainomari

Ainomari

Laura

Ainomari

Ainomari

Erkka Sauhumaa

Ainomari

Erkka Sauhumaa

Ainomari

Matilda

Ainomari

Matilda

Ainomari

Toomas

Ainomari

Toomas

Ainomari

Vuoden kuluttua

Ainomari

1900-LUKU

Urmas, Berit ja Ewa

Keskiviikkona 15.5.1929 kevätpäivän jo hämärtyessä iltaa kohden virolainen liikemies Urmas Kukk laskeutui autostaan pihatielle. Hän oikoi ajon aikana kangistuneita jäseniään jääden ihailemaan edessään kohoavaa huvilaa, joka oli rakennettu alun perin 1800-luvulla Viipurin alapuolelle Suomenlahden rannalle ja siirretty parikymmentä vuotta myöhemmin vesitse Kaarinaan. Vähän kauempana lainehti Kuusistonsalmi, jonka pintaan taivas heijastui hopeanharmaana.

Osmanvilla; salainen puutarhamme, Urmas huoahti hiljaa mielessään äkillisen onnen tunteen vallassa. Hän oli vuokrannut kiinteistön venäläiseltä emigranttipariskunnalta. Molemmat puolisot olivat korkean iän haurastuttamia moninaisine vaivoineen ja heidän oli muutettava palvelujen lähelle Turkuun.

Urmas kiersi Fordin matkustajanpuoleiselle ovelle ja auttoi kolme päivää sitten vihityn vaimonsa autosta alas.

– Mitä pidätte uudesta kodistanne, rouva Roth? hän kysyi saksaksi. Urmasta ei yhtään haitannut, että nuorikko piti avioliitossa oman sukunimensä. Sehän oli mitä luontevin valinta heidän molempien kannalta.

Berit Roth hymähti. – Kuin Prinsessa Ruususen satulinna, hän totesi tahdikkaasti, vaikka talo oli hänen makuunsa aivan liian koristeltu ja rönsyilevä, kuin pilvenhattara, hän ajatteli nuivasti verratessaan rakennusta synnyinkotiinsa: jyhkeään nelikerroksiseen kartanoon, jonka peri hänen vanhin veljensä isän kuoltua. Tyttärenä ja kuopuksena hän ei ollut saanut perintöä pennin hyrrää. Hän ei tiennyt missä nyt olisi, jos ei olisi tavannut Urmasta vuosi sitten.

– Siksi Osmanvillan sinulle valitsinkin, rakkaani. Sinä olet tämän satulinnan täysivaltainen kuningatar, Urmas julisti suu leveässä virneessä.

Berit värähti vilusta ja hieroi olkavarsiaan kylmän toukokuisen tuulenpuuskan puhaltaessa ohuen takin läpi. Ajatuksissa pyyhkäisi epämukava tuntemus, jota hän ei osannut määritellä. Hänenhän pitäisi olla onnellinen, mutta nyt hän ei voinut mitään sille, että Urmaksen toimet kismittivät miehen tehdessä häntä koskevia päätöksiä lupaa kysymättä. Kuten tämän kivikautisen kylän valintakin, jonne hänet oli puoliväkisin rahdattu aivan kuin hän olisi puolustuskyvytön vasikka. Jos hän olisi aavistanut ajautuvansa tuhansien kilometrien päähän sivistyksestä, hän ei olisi ikipäivinä suostunut Urmaksen vaimoksi.

Berit sulki silmänsä ja rauhoitteli itseään: se on uupumus, joka on nostanut kielteiset tunteet pintaan. Reissaaminen oli ollut henkisesti ja fyysisesti rasittavaa. He olivat ajaneet Kielistä Tanskan kautta Ruotsiin, jossa matka oli jatkunut Pohjanlahden rannikkoa myötäillen pohjoiseen. He olivat ylittäneet rajan Suomen puolelle hänen torkkuessaan kovalla autonpenkillä. Kapea soratie Turkuun oli ollut mutkitteleva ja kuoppainen, ja hän oli tullut entistä huonovointisemmaksi. Taimi, joka kasvoi hänen kohdussaan lisäsi vain pahaa oloa. Nyt hän ei halunnut muuta kuin päästä omaan sänkyynsä, joka oli kaukana Itämeren tuolla puolen.

Mies sieppasi Beritin syleilyynsä. – Voi, rakkaani, sinähän palelet. Mennään sisälle.

He nousivat ylös kuistille käsi kädessä. Avattuaan ulkooven lukon Urmas nosti nuorikkonsa käsivarsilleen. Beritin pahoinvointi hälveni hetkeksi ja hän kikatti pikkutytön äänellä.

Sisätiloissa tuoksui ummehtuneelta ja siellä oli viileää, lämpöä korkeintaan kymmenen astetta. Urmas kantoi Beritin salin muhkealle sohvalle, otti selkänojalta villahuovan ja kietoi sen naisen hennoille olkapäille.

– Laitan tulen uuniin, jotta voit lämmitellä sen ääressä.

Berit paneutui sohvalle pitkäkseen. – Eihän se haittaa, jos lepään tässä hetken.

Urmasta se ei haitannut mitenkään. Hän oli perillä raskaana olevan naisen turvonneista nilkoista ja alati vaihtelevista mielialoista, sillä olihan hänen virallinen vaimonsa synnyttänyt kolme poikaa nopeassa tahdissa ensimmäisten yhdentoista aviovuoden sisällä.

Kuultuaan seitsemäntoistavuotiaan tyttöystävänsä raskaudesta Urmas oli ryhtynyt oitis suunnittelemaan yhteistä tulevaisuutta. Ensimmäiseksi hän etsi heille tämän asunnon, joka oli sopivan merimatkan takana Eestistä ja Saksasta. Kosittuaan Urmas talutti Beritin vihille maistraattiin väärennettyjen henkilöpapereiden turvin. Urmaksen liikekumppani Saksassa muokkasi henkilöllisyyttä huomaamattomasti pimeällä rahalla.

Urmas ei pitänyt kaksinnaimista rikoksena, pääasia oli, että kaikki olivat tyytyväisiä. Niin kauan kun asianosaiset eivät älynneet ottaa selvää todellisesta roolistaan näytelmässä, häntä ei voitu panna syytteeseen. Berit uskoi hänen eronneen ja Silvia taas ei osannut epäillä hämärää miehensä puuhissa. Vuosien varrella vaimo oli sopeutunut Urmaksen viikkoja kestäviin liikematkoihin, eikä ollut pitkiin aikoihin kysellyt niiden perään. Eesti, jossa Urmas oli syntynyt, ja jossa hänen perheensä asui, oli jo kauan sitten jäänyt kakkoseksi Saksalle, joka oli vanhojen tavaroiden myyntisektorilla parasta kierrätysseutua. Muutama vuosi sitten hän oli siirtänyt pääliikkeensä Lyypekkiin, josta hän oli ostanut myös huoneiston. Siellä Berit oli asunut edelliskesästä saakka.

Urmas haki yläkerrasta täkin ja kasan tyynyjä, jotka hän oli hankkinut Turusta. Saksasta hän oli tuonut sähkösilitysraudan, pölynimurin, radion ja modernin puhelimen sekä muuta hyvään elämiseen tarvittavaa ja kotoista mukavuutta lisäävää, jotta Berit tuntisi tulleensa omaan kotiin eikä vain hätäisesti kyhättyyn lemmenpesään, mikä se tosiasiassa Urmakselle oli.

– Yritä nukkua, kultaseni, mies kehotti kääriessään Beritiä peiton alle. – Valmistan meille sillä välin pientä iltapalaa, hän lisäsi silittäen hellästi Beritin tummaa tukkaa.

Beritin uniset sanat hukkuivat pitkään haukotukseen.

Urmas kävi jokaisen huoneen läpi varmistaakseen, että ne olivat samassa kunnossa kuin viimeksi hänen ollessaan paikalla. Hän oli tyytyväinen vuokrasopimukseen sisältyneistä huonekaluista ja muusta irtaimistosta, joille ei löytynyt tilaa omistajan uudessa kodissa Turussa. Osa kalusteista oli venäläistä antiikkia. Erityisesti häntä kiehtoi salin purppuranpunainen plyysikalusto, sillä vanhojen tavaroiden kauppiaana hän oli hyvin perillä sen arvosta. Urmas odotti, että vuokranantaja myisi hänelle huvilan ja osan irtaimistoa sitten, kun hän on saanut perustettua liikkeensä Turkuun. Liiketoiminnan laajentaminen Suomeen oli ollut haaveissa jo kauan. Turusta käsin hän haistelisi ensin alueellisia tuulia ja virittäisi juohevasti verkkojaan taloudellisesti elinvoimaisella paikkakunnalla missä ilmansuunnassa tahansa. Ensin hän etsisi myymälätilan Turusta, ja jos siellä ei tärppää, hän hakisi sitä muista isoista kaupungeista.

Sytytettyään koivuhalot salin kakluunissa Urmas nouti matkatavarat autosta. Ruuat hän vei keittiöön, jonka toista päätyä hallitsi paikalleen muurattu hellauuniyhdistelmä. Ajan patinoiman pesupöydän kupeessa oli upouusi kaasuliesi Magic Chef, joka vaikutti tipahtaneen siihen toiselta aikakaudelta. Ja niin se tavallaan olikin, sillä Urmas oli tilannut sen Yhdysvalloista. Hän ei voinut kuvitella Beritiä kokkaamassa nokisen puuhellan ääressä.

Urmas nosti ostokset työpöydälle ja kaivoi kaapista leipäveitsen. Lammas, hän moitti itseään leikatessaan miehekkäitä siivuja limpusta; Berit oli pehmentänyt hänen aivonsa. Hän oli ollut naimisissa kaksikymmentä vuotta, mutta hänellä ei ollut edelleenkään asiaa oman kotinsa keittiöön, jota hallitsi tilan emäntä ja tämän kyvykkäät apulaiset.

Voidellessa hopeisella veitsellä leipäviipaleita Urmaksen mietteet takautuivat hetkeen, kun hän tapasi Silvian Tallinnassa setänsä osto- ja myyntiliikkeessä, missä hän oli ollut siihen aikaan kauppa-apulaisena. Muodokkaan naisen astuessa sisään hän oli rakastunut tähän päätä pahkaa.

Silvia Lehmann oli tuonut myytäväksi kaksi tusinaa hopeisia aterimia. – Jos saat näistä riittävän hyvän hinnan, pestaan sinut välittäjäkseni. Minulla on runsaasti tavaraa, josta haluan eroon, Silvia oli sanonut.

Urmas oli ottanut intoa puhkuen aterimet miettimättä saisiko niitä koskaan käsistään. Hänellä kävi kuitenkin tuuri sedän onnistuttua myymään ne tutulle venäläiselle pohatalle niin korkeaan hintaan, että Silvia kutsui Urmaksen tilalleen hinnoittelemaan irtaimistoa, josta hän halusi luopua. Paikan päällä ilmeni, että Silvia oli kolmekymppinen leski, joka oli perinyt kuolleen aviomiehensä koko omaisuuden. Urmas oli viitisen vuotta Silviaa nuorempi, mutta ikäero ei estänyt suhteen kehittymistä. Molemminpuolinen vetovoima oli viekoitellut heidät sänkyyn heti ensimmäisenä iltana.

Kotiin lähtiessään Urmas oli mittaillut Silvian keräämää tavarakuormaa, joka hänen olisi siirrettävä Tallinnaan ja siunaillut mielessään, mistä hän löytäisi tavaroille tarpeeksi suuren varaston.

Urmas oli ehdottanut, että Silvia voisi huutokaupata irtaimistoa kotona ja luvannut toimittaa jäljelle jääneen irtaimen Tallinnaan myytäväksi. Silvialle se ei sopinut; kyläläiset eivät saaneet tietää hänen kaupittelevan miehensä omaisuutta. Viisikymppinen puoliso oli ollut varsin pidetty seuramies, joka oli alkoholisoitunut viimeisinä elinvuosinaan. Mies oli pettynyt Silviaan, jonka hän oli nainut saadakseen perillisen kotitilalleen, mutta toiveen jäätyä toteutumatta hän oli hukuttanut surunsa viinaan unohtaakseen olevansa naimisissa mahon hiehon kanssa. Rahat kuluivat rankkaan juhlimiseen ja uhkapeleihin, eikä sitä riittänyt tilan ylläpitoon. Silvian tarkoituksena oli pelastaa kaikki, mikä pelastettavissa oli.

Urmas rikkoi paistinpannulle neljä kananmunaa ja lisäsi joukkoon pieneksi paloiteltua olutmakkaraa, josta Berit piti erityisesti. Sitä oli ollut myytävänä Turun kauppahallissa, jonne he olivat ehtineet viime tipassa. Makkara tirisi ja valkuaiset räiskähtelivät Urmaksen naureskellessa, miten Silvia oli pitänyt häntä varakkaana liikemiehenä ja vanhojen tavaroiden kauppaa Urmaksen omana. Hänestä olikin tullut sen omistaja selkävaivaisen sedän lahjoittaessa liikkeensä Urmakselle.

Urmas kattoi vaatimattoman iltapalan ruokailuhuoneeseen. Beritiä piristääkseen hän katkaisi kuistin vierustalta nupuillaan olevan mangolianoksan, jonka asetti Arabian lysterimarmoroituun kukkavaasiin.

Seuraavat päivät vastanaineet viihtyivät tiiviisti makuuhuoneessa siihen aamuun asti, kun Urmaksen oli ajettava Helsingin satamaan hakemaan sisartaan, joka oli tulossa Virosta raskaana olevan Beritin avuksi. Urmaksen ja Ewan välit olivat läheiset, vaikka heillä oli ikäeroa yksitoista vuotta ja eri isä. Urmaksen isä oli Viron saksalaisia, joka kuoli pojan ollessa kymmenvuotias, ja Ewan isä suomalainen kulkukauppias, joka katosi hämäräperäisesti heidän asuessaan Viipurissa. Ewa oli silloin ollut vasta kuuden. Ewa ja Urmas puhuivat äidinkielensä rinnalla suomea, saksaa sekä hieman venäjää. Kielitaito olikin yksi niistä monista avuista, miksi Urmas oli pyytänyt pikkusiskoaan Osmanvillaan. Urmas arvosti Ewan osaamista myös sairaanhoitajana. Sisar työskenteli pitkään Tarton sairaalassa, mutta joutui eroamaan toimestaan nilkan ruhjouduttua ratsastusonnettomuudessa. Ewa oli lomittanut Tallinnan vanhojen tavaroiden liikkeessä sen vakituista myyjää ja auttanut markkinoinnissa aluksi piirtämällä ja myöhemmin valokuvaamalla myyntiin tulleita esineitä myyntialbumiin. Ewa oli lupautunut hoitamaan myymälää Suomessa, jos Urmaksen laajennushankkeet toteutuvat.

Ennen satamaan lähtöä Urmas viekoitteli leikkivaimoaan mukaan Helsinkiin, mutta Berit pyöritti ruskeita kauriinsilmiään ja tiuskaisi: – Älä kuvittele, että kökötän automobiilissasi koko päivän. Minä en astu siihen rakkineeseen ainakaan sataan vuoteen.

Urmas otti Ewan vastaan lämpimin halauksin. – Kiitos, että tulit, hän uhkui huojentuneena. Sisaren tuki oli todella tarpeen huolimatta riskistä, että käynnissä oleva salasuhde paljastuu Silvialle tai Beritille, vaikka pikkusisko olikin hienotunteisuuden perikuva. Hän ei toitottaisi Beritille tämän avioliiton todellisesta luonteesta eikä juoruaisi Silvialle Urmaksen rakastajattaresta. Silvia oli suhtautunut kälyynsä alusta asti viileästi, mikä saattoi johtua heidän ikäerostaan ja osin myös Silvian taipumuksesta arvostaa yksinomaan omaa sukuaan. Hänen arvoasteikossaan Urmas Kukkin perhe kuului sivistymättömään rahvaaseen. Aviopuolison rahat kuitenkin kelpasivat aatelissyntyiselle rouvalle. Komeiden kulissien ylläpito maksoi.

Toisin kuin Berit, Ewa Maria Leino ihastui oitis Osmanvillan huvilaan. Hän olisi halunnut asettua asumaan päärakennukseen, sillä joku yläkerran vapaista makuuhuoneista olisi käynyt hänellekin. Urmaksen mielestä Ewan oli kuitenkin järkevintä majoittua kahden huoneen ja keittiön vierastaloon, joka sijaitsi rannassa Terijoen rehevien salavien suojassa.

– Omassa tuvassa oma lupa, Urmas perusteli päätöstään.

Seuraavalla viikolla liiketoimet pakottivat Urmaksen palaamaan sorvin ääreen. Hän hyvästeli vanhan autonsa Fordin ja sisarensa Helsingissä, josta hän matkusti rahtilaivalla Saksaan. Lyypekissä hän ostaisi itselleen uuden kulkupelin – Mercedes-Benzin – joka oli menestyvän miehen keulakuva.

Asunnoltaan Urmas soitti Beritille, muttei päässyt tervehdystä pidemmälle tämän uutisoidessa keskenmenosta, jonka oli saanut heti Urmaksen lähdettyä. Beritillä itsellään ei ollut hätää, mutta lapsen menetystä kurjempaa oli se, että hän ikävöi miestä niin kovasti, ettei ollut saanut nukuttua vähääkään.

– Tulen sinne kesäkuun alussa, Urmas lupasi. – Kyllä sinä vajaat pari viikkoa kestät.

Ewa lohdutti Beritiä minkä kykeni maanitellen tätä taloustöihin, mutta Berit ei jaksanut innostua mistään. Hän makasi vuoteessa puoleenpäivään ja jalkeille noustuaan kiukutteli milloin mistäkin syystä. Ewa oli luvannut veljelleen opettaa Beritiä hoitamaan kotia ja ajamaan autoa. Tiskaamisen nuori rouva vielä suvaitsi, mutta kieltäytyi jyrkästi istumasta Fordin ratin taakse. – Minähän kammoan autoja ja vielä enemmän niillä ajamista.

Ewa kummeksui veljensä ihastumista epäkypsään tyttöön, joka voisi ikänsä puolesta olla tämän tytär. Ehkä veli yhdisti kieroutuneella tavalla Beritissä rakastajattaren ja tyttären, jota Silvia ei ollut hänelle synnyttänyt.

Velimiehen kaksinaamaista peliä seuratessaan Ewa oli onnellinen itsenäisyydestään. Hän ei kelpuuta vierelleen miestä, joka avioiduttuaan etsi salaista viihdykettä. Näitä tyyppejä hän oli kohdannut tavan takaa sairaanhoitajana ollessaan.

Eihän yksi ja sama nainen miehelle riitä iäksi, Urmas oli vitsaillut Ewan kysyessä, miksi tämä oli aloittanut suhteen Beritin kanssa, ja jopa mukamas nainut tämän. Miksei veli ollut pitänyt tyttöä vain yhtenä heiloistaan, jotka vaihtuivat solkenaan ja nuortuivat. Ewa ei uskonut Silvian olevan yhtä tietämätön aviomiehen harharetkistä kuin Urmas oletti. Silvian antama kuva saattoi olla peiteltyä, jos hänelläkin oli aatelinen rakastaja jokaiselle sormelleen.

Voidakseen viettää koko kesän Beritin kanssa Urmas pestasi yhden myyjistään hoitamaan Saksan myymälää. Sivuliikkeen perustaminen Suomeen oli hänen suunnitelmissaan etusijalla.

Ewa toivotti veljensä avosylin tervetulleeksi kotiin. Hän oli tuskastunut olemaan äksyn Beritin kyökkipiikana, jona tämä häntä selvästikin piti.

Aluksi Berit mökötti Urmakselle, mutta antautui muutamassa päivässä miehen hemmotellessa häntä uusilla vaatteilla ja koruilla. He viettivät yhteistä aikaa niin makuuhuoneessa kuin sen ulkopuolella Turussa, jonne he ajoivat päivittäin. Ewa, joka oli luvannut huolehtia sekä ruuasta että siivouksesta, oli kiitollinen; mitä enemmän he olivat poissa sitä parempi. Hän sai keskittyä lukemiseen, joka oli yksi hänen lempiharrastuksiaan, toisella sijalla oli valokuvaaminen. Urmas oli tuonut Saksasta uusinta mallia olevat taskukamerat Beritille ja Ewalle. Beritiä kuvaaminen ikävystytti, mutta Ewa tallensi innokkaana luontoa ja ihmisiä. Hän kehitti itse filminsä pimiössä, jonka Urmas teki huvilan kellariin.

Kesäkuun alku oli Kaarinassa aurinkoinen ja hyvin tuulinen, vasta kuun puolivälissä sää lämpeni, ja niin teki Ewakin, kun vierastalon aidan taakse rajanaapurin saunakamariin muutti raamikas Mauno Makkonen. Hän oli vähän yli nelikymppinen kansakoulun opettaja Itä-Suomesta. Mies oli tullut hakemaan meren ääreltä inspiraatiota esikoisromaaninsa kirjoittamiseen.

Ewa lumoutui miehen tummista sänkykamarisilmistä ja mies Ewan keittotaidosta sekä siitä, että tällä oli kyky kuunnella hänen luovia ajatuksiaan ja antaa oikeanlaista palautetta hänen kirjallisesta tuotannostaan. Kesän mittaan suhde syveni ja eteni pihapation pehmustetulta rottinkituolilta vuoteeseen. Ewa vieritti kesäromanssistaan syyn veljelleen, jonka kuumaa lemmenleikkiä hän tahtomattaan joutui todistamaan. Siinä ilmapiirissä menisi tolkku keneltä tahansa.

Elokuussa Urmas vuokrasi kuudenkymmenenseitsemän neliön liikehuoneiston Turun keskustasta kaksikerroksisen puutalon kivijalasta avatakseen sinne vanhojen tavaroiden kauppapuodin. Ensi alkuun hän suunnitteli kauppaavansa astioita ja tauluja, kirjoja, koruja ja muuta pienirtaimistoa. Jos liike saa tuulta alleen, myyntisortimenttia voi kasvattaa kodeista ja kuolinpesistä kerätyillä huonekaluilla.

Urmas ja Berit remontoivat myymälää yhdessä Urmaksen liike-idealle soveltuvaksi. Urmas ilahtui Beritin innosta osallistua sisustustöihin. Ewakin oli mielissään nauttiessaan salaisesta ihastuksestaan salavien varjossa taloustöiden huvettua pariskunnan viipyessä Turussa iltamyöhään.

Wanhan Urmaksen avatessa ovensa syyskuussa liikkeen kalkitut seinäpinnat hohtivat niille ripustettujen posliinilautasten, taulujen, kullattujen kynttilälampettien ja hopeaesineiden takaa. Ewa aloitti innoissaan myyjättären pestin, vaikkakin raskain mielin haikaillen kotiseudulleen poistuneen Mauno Makkosen perään. Asiakkaiden palveleminen auttoi häntä sopeutumaan arkeen ja hyväksymään sen tosiseikan, ettei hänen suuri rakkautensa kuunaan palaisi.

Marraskuun lopussa Ewan vointi yllättäen huononi. Myös Urmas noteerasi hänen kalpeat poskensa. – Särkeekö jalkaasi? Ota viikko lomaa, olet rehkinyt liikaa, Urmas holhosi ja hommasi Ewalle sijaiseksi Turun Osuuskaupasta eläkkeelle jääneen leskirouvan – Viola Nymanin – joka hoitaisi liikettä Urmaksen ja Ewan ollessa estyneitä.

Ewa purjehti Tallinnaan ja meni lääkärille, joka onnitteli Ewaa ja paljasti hilpeästi, ettei tämä ollut kuolemansairas vaan raskaana. Kuullessaan diagnoosin Ewa oli pyörtyä järkytyksestä ja häpeästä. Hän etsi tuota pikaa Mauno Makkosen kansakoulun osoitteen Ilomantsissa ja kirjoitti tälle kirjeen. Kun mies jätti vastaamatta, Ewa päätti antaa syntyvän lapsensa kasvatiksi Viroon yksityisesti, jotta hänen ei tarvitse julkistaa nimeään. Raskautensa hän salaisi niin pitkään kuin suinkin vain saattoi.

Viikkoa ennen joulua Urmas matkusti tapaamaan jälkikasvuaan Viroon. Sillä hätävalheella hän pääsi viettämään yhteistä perhejoulua vaimonsa kanssa. Berit purki pettymystään kenellepä muulle kuin Ewalle, joka oli purra kielensä puhki, ettei möläyttäisi ääneen, mitä hän tästä ajatteli. Hänen ainoa pakopaikkansa oli myymälä, jonne Berit oli saanut porttikiellon. Urmas ei halunnut asiakkaiden karkaavan liikkeestä ostamatta mitään.

Maaliskuussa Berit kuulutti odottavansa lasta, laskettu aika olisi heinäkuun alussa. Keskenmenon pelossa hän oli pantannut tietoa kuukausien ajan. Sitä näyttää olevan liikkeellä, Ewa hymähti kuultuaan uutisen. Hänellä ei ollut ollut aavistustakaan kälynsä siunatusta tilasta, sillä sitä ei arvannut Beritin hoikalta uumalta sen enempää kuin hänen omaa raskauttaan pyylevyyteen taipuvalla vartalollaan. Hän oli pulskistunut vain muutaman kilon, mistä Urmas sai syyn kiusoitella. Kukaan ei missään vaiheessa epäillyt Ewan olevan pieniin päin.

Nyt Ewa ymmärsi paremmin Beritin mielialan vaihtelut ja jatkuvat lääkärikäynnit Turussa, jonne hän oli tätä kuskannut Urmaksen ollessa matkoilla. Raskauteensa vedoten Berit jätti väliin nekin vähät kotityöt, joita oli päivisin tehnyt. Puhkiväsynyt Ewa valmisti töiden jälkeen päivällisen odottavalle äidille, jonka kaikki energia hupeni vauvan vaatteiden valmistamiseen. Urmas oli Ewan neuvosta yllyttänyt vaimonsa käsitöiden pariin, ja se oli heidän kaikkien onni. Ewa kyllä täyttäisi Beritin vatsan, kunhan tämä vain pitäisi suunsa kiinni.

Toukokuun viimeisellä viikolla Urmas hyvästeli jälleen kerran vaimonsa ja lupasi olla kotona viimeistään kahdeksas kesäkuuta, jolloin Ewa oli lähdössä lomalle Viroon. Beritin nuristessa Urmas lupasi viettää tämän kanssa koko kesän syksyyn asti. Aina suunnitelmat eivät toteudu odotetusti, sillä kun päästiin maanantaista lauantai-iltaan, Beritin lapsivesi valui yli kuukautta liian aikaisin keittiön harmaalle kivilattialle hänen kuumentaessa maitoa unijuomakseen. Pelästynyt Berit vaati itkien Ewaa viemään hänet siitä paikasta Heidekenille.

Selvittääkseen sikiön tilan Ewa rauhoitteli Beritiä ja talutti hänet alakerran uuteen makuuhuoneeseen, joka oli tehty kirjaston paikalle Beritin aloitteesta. Urmas oli pitänyt ajatusta järkevänä; miksi tulevan äidin pitäisi rasittua portaissa hoitaessaan perillistä? Osaava arkkitehti ja ammattinsa taitavat kirvesmiehet olivat luoneet tunkkaisesta kirjastosta modernin ja valoisan makuutilan.

Ewa tutki Beritin kohdunsuun ja huomasi sen olevan miltei auki. Lapsi saattoi pulahtaa ulos hetkellä millä hyvänsä. Koska hän ei halunnut lapsen syntyvän matkalla, hän ilmoitti sairaalaan nopeasti etenevästä synnytyksestä. Beritin lääkäri oli kotikäynnillä, mutta hoitajatar lupasi välittää tälle pyynnön tulla mahdollisimman pian Kaarinaan.

Beritin esikoinen ei piitannut apuvoimista, vaan syntyi heti puolenyön jälkeen. Lapsi oli keskosen kokoluokkaa, veltto ja sininen. Mustia hiuksia pojalla oli paljon ja vasemman korvan vieressä oli ikävännäköinen punaluomi. Ewa sai tehdä kovasti töitä puhdistaessaan pojan nielua limasta, jotta hengitys kulki niin kuin sen kuului. Vauvan parkaistessa hän katkaisi napanuoran ja suoritti vastasyntyneelle välttämättömät toimenpiteet. Kiedottuaan itkevän lapsen pyyhkeeseen Ewa tarjosi häntä uupuneelle äidille, joka ei jaksanut kiinnittää huomiota vauvaan. Oli kuin hän olisi liihottanut jossain toisessa ulottuvuudessa.

Ewan oli hoidettava Berit kuntoon. Hän vei itkevän pojan kehtoon, joka odotti viereisessä huoneessa. Ovella tuoksui tuore maali, sillä tila oli hiljattain korjattu palvelijanhuoneesta vastasyntyneelle lapselle soveltuvaksi. Sisustus oli kokonaan Beritin suunnittelema. Tapeteille oli painettu sinisiä kyyhkysiä ja lemmikkejä ja ikkunaa kehystivät pitsiverhot. Huoneen perällä oli kaappeja, jotka olivat täynnä vauvan varusteita. Tässä kohtaa Ewa kiitti mielessään Beritiä, joka oli ollut liikkeellä ajoissa ja hankkinut kaiken tarpeellisen käden ulottuville. Moni ensisynnyttäjä oli niin taikauskoinen, ettei tohtinut varautua vauvan tuloon etukäteen.

Saatuaan istukan ulos Beritin synnytyskanavasta Ewa puhdisti hänen kehoaan kostealla pyyhkeellä ja mittasi lämmön. Sen jälkeen hän haki punaisena rääkyvän vauvan äitinsä rinnalle, mutta tämä ei edelleenkään reagoinut tähän, vaan retkotti verisillä lakanoilla reporankana. Yhtäkkiä pojan itku lakkasi kuin seinään, ja Ewa hätääntyi tosissaan.

– Minkä nimen sinä annat pojallesi? Ewa kysyi ravistaen Beritin olkapäätä.

Berit raotti luomiaan katseen harhaillessa laipiossa. Näytti siltä kuin hän lilluisi unen ja valveen välimaastossa. Hän kietoi käden Ewan ranteelle ja kuiskasi: – Onko se poika?

– On, Ewa sanoi. Beritin huulilla käväisi hymyntapainen, ja hän kysyi raukealla äänellä, mikä päivä nyt oli.

Ewa loi silmäyksen ikkunaan, josta lankesi sisään hämyistä valoa. – Kesäkuun ensimmäinen.

– Sitten hän on Juni, Juni Urmas Kukk, Berit supisi kuivien huulien raosta. – Hämärän valon lapsi.

Ewa kumartui Beritin kasvojen yläpuolelle kuullakseen paremmin. – Mitä sanoit?

Mutta Berit ei vastannut, hän oli siirtynyt takaisin omaan hämärään maailmaansa.

Ewa juoksi hakemaan kristallimaljaa, valutti siihen vettä ja siunasi sen. Kastetta suoritettaessa poika avasi äänensä uudestaan ja Ewa lähetti yläkertaan hiljaisen kiitoksen.

Kapaloituaan Junin pehmoiseen flanellilakanaan Ewa kääri ohuen huovan tämän hennon vartalon suojaksi. Hän yritti vielä kerran saada Beritin syöttämään lastaan, mutta tämä oli nukahtanut. Ewa luovutti: maatkoon yön yli. Aamulla Berit ei pääse laistamaan velvollisuuksiaan, siitä hän pitää huolen.

Ewa, joka oli jo nääntymäisillään, tuskastui lapsen yhtäjaksoiseen itkuun; kuinka noin pienellä olennolla voi olla noin julmetun kova ääni, vaikka olihan parkuva pentu sentään parempi kuin kuollut. Pojalla oli tietysti nälkä, sen oli saatava jotain sisälleen.

Ewa asetteli Junin keittiön pöydälle kahden tyynyn väliin ja alkoi valmistaa sokerilientä. Kaapissa oli Urmaksen Euroopasta tuomia pieniä lasipulloja ja tutteja, jotta lapsi saa ruokaa silloinkin, kun rintamaitoa ei ole saatavilla. Urmas oli pitänyt tutteja vuosisadan keksintönä esitellen niitä polleana. Nyt Ewa oli iloinen veljensä keräilyinnosta. Hän kiehautti vettä, lisäsi siihen sokeria ja lirutti sekoituksen pulloon, jonka suulle hän pujotti kuminännin.

Nesteen jäähdyttyä Ewa tarjosi kuminänniä Junin suuhun, mutta eihän tämä osannut imeä. Hän kasteli pikkusormellaan pojan ikeniä sokeriliemellä, kunnes nyyhkytykset asettuivat. Lapsen nukahdettua Ewa kantoi hänet kehtoon, kurkkasi nukkuvaa Beritiä ja meni keittämään kananmunia täyttääkseen niillä tyhjänä kouristelevaa vatsaansa. Hän viipaloi osan munista voileiville, söi niistä kaksi ja vei loput Beritin yöpöydälle mehukannun viereen siltä varalta, että tämä herää nälkäisenä.

Tohtori Klaus Johansson astui huvilan portaita ylös yhtä aikaa kallion takaa nousevan auringon säteiden kanssa. Punnittuaan pojan hän sanoi tämän voivan kokoonsa nähden kohtalaisesti, mutta Beritin voimattomuus sai hänen otsansa rypistymään. Hän lupasi tarkastaa äidin ja vauvan iltapäivällä uudelleen. Hän passittaisi heidät molemmat sairaalaan, jos siihen oli pienintäkin tarvetta.

Lääkäri auttoi Ewaa vaihtamaan lakanat Beritin vuoteeseen. He pukivat yhteisvoimin väsyneen äidin päälle puhtaan yöpuvun. Sen jälkeen Johansson kirjoitti syntymätodistuksen Junille ja antoi Ewalle ohjeita ja päivystysnumeronsa. Hän kiitteli Ewaa kädestä pitäen synnytyksen avustamisesta ja ammattimaisesta toiminnasta jälkeisvaiheessa.

Nyt kun Berit oli hereillä, Ewa toi vauvan hänelle. – Varo Junin niskaa, hän sanoi ja näytti, miten lasta pidellään sylissä turvallisesti. – Ja tarjoa hänelle rintaa, hän komensi Beritiä lempeästi. Vauvan huulten hamutessa nänniä Berit rääkäisi kivusta ja vaati Ewaa viemään pojan pois.

Ewa närkästyi Beritin itsekkyydestä. – Junin on opittava imemään tai hän kuolee nälkään, hän tiuskahti. Koska maitoa ei Beritin rinnoista herunut, Ewa antoi tälle tuttipullon.

– Juota tätä sokerivettä hätäapuna.

Juni-pojan kesti hetken tajuta kumisen nännin tarkoitus, mutta keksittyään sen, vatsa täyttyi ja hän rauhoittui. Auringon valaistessa huonetta Ewa otti vastasyntyneestä kuvia Beritin kameralla. Kuvien valmistuttua niistä välittyi äidin ja lapsen herkkä yhteys molempien kärsivässä ilmeessä.

Beritin käsi väsyi ja tutti karkasi Junin huulilta. Kun itku täytti huoneen, Berit hermostui ja käski Ewaa ottamaan lapsen.

– Haittaako, jos vien Junin vierastaloon? Sinun pitää levätä, jotta voit hoitaa häntä.

Berit ynähti, minkä Ewa tulkitsi myöntäväksi vastaukseksi.

– Nouse jalkeille, peseydy ja syö, Ewa muistutti ovella.

Ewa asetti Junin hallissa odottaviin lastenvaunuihin. Peiteltyään lapsen lämpimästi Ewa uskoi tämän olevan valmis kohtaamaan raikkaan aamuilman.

Viistot auringon säteet kultasivat rantaan vievää polkua. Ewa yhtyi hymisten lintujen liverrykseen ja heinäsirkkojen siritykseen. Kauempana veden pinnalla kimaltavat valonhohtoiset usvaverhot elvyttivät kauneudellaan Ewan raskasta mieltä. Hänen alavatsaansa kivisti ja väsymys painoi silmäluomia, mutta vaunuissa nukkuva viaton ihmistaimi antoi voimia jaksaa. Silti Ewa ei perunut päätöstään luovuttaa omaa lastaan Viroon. Hän oli iloinen veljenpojan puolesta; Urmas, joka ei ollut kovin luotettava aviosiippa, oli isänä mallikelpoinen. Berit saattoi turvautua häneen, mutta aviottomana äitinä Ewa oli kolmannen luokan kansalainen, jota ei katsottu hyvällä. Elääkseen hänen olisi palkattava hoitaja ja paiskittava töitä kahden edestä maksaakseen tälle palkan.

Ewa valmisti suolatusta lihasta ja perunoista keittoa. Junille hän tarjosi sokerivettä, jota tämä imi jo hartaasti sormet harallaan. Levättyään Ewa palasi huvilalle, vei lastenvaunut Beritin makuuhuoneeseen ja säikähti pahan kerran tämän sairaan kalpeaa olemusta. Berit ei avannut silmiään, ei kuullut puhetta, eikä herännyt ravisteluihin, ja pulssikin oli olematon. Hallin kaappikellon lyödessä kymmentä Ewa kutsui lääkärin paikalle.

Tohtori Klaus Johansson ei voinut muuta kuin todeta Beritin menehtyneen lapsivuoteeseen. Tarkka kuolinsyy ei ollut tiedossa, mutta hän uskoi sen selviävän ruumiinavauksessa. Lapsen hän ottaisi sairaalaan heti kun jotain hälyttävää ilmenee. Ewa lupasi huolehtia pojasta ja välittää ikävät uutiset veljelleen.

Vainaja haettiin illansuussa ruumiinavausta varten. Ewa oli siistimässä makuuhuonetta, kun pitkin päivää vaivanneet vatsakivut pistivät hänet polvilleen kaksinkerroin. Illanmittaan kivut kovenivat, ja Ewa alkoi olla varma niiden olevan synnytyspolttoja, mikä sekoittaisi hänen suunnitelmiaan. Hänenhän oli ollut tarkoitus synnyttää viikon päästä Tallinnassa, jossa vastasyntynyt noudettaisiin suoraan sairaalasta ottovanhemmille.

Ewa valloitti Beritin makuuhuoneen ja levitti varmuuden vuoksi vuoteelle ylimääräisiä lakanakerroksia. Hän uskoi synnytyksen sujuvan nopeasti, sillä gynekologi oli todennut hänen olevan ruumiinrakenteeltaan erinomainen ensisynnyttäjä. Hän ei kutsunut avukseen kätilöä eikä lääkäriä, vaikka pelkona oli, että hän kokisi Beritin kurjan kohtalon.

Lapsi syntyi viittä vaille kaksitoista keskiyöllä, muttei niin helposti kuin Ewa oli odottanut. Koosta päätellen poika vaikutti täysiaikaiselta ja ääntä tällä piisasi yhtä paljon kuin Junilla, joka yhtyi itkukuoroon. Istukan luiskahdettua ulos Ewa siisti ensin itsensä ja puki sen jälkeen pojan Beritin vauvalleen hankkimiin vaatteisiin. Niitä oli riittävästi molempien lasten käyttöön.

Ewan vauva oli Junia miltei puolet kookkaampi, mutta maatessaan sängyllä pojat olisivat voineet olla kaksoset tummissa hiuksissaan. Paras puoli tilanteessa oli, että hän voisi ruokkia molemmat serkukset, kunhan maidon sai juoksemaan. Nyt Ewa juotti Junille sokerivettä ja laittoi hänet kehtoon nukkumaan. Oman poikansa hän otti viereensä ja pisti nännin tämän suuhun aistimaan imemisen nautintoa, mutta rinta pidätteli tarjontaansa. Ewa sijasi pojalle vuoteen pärekoriin ja juotti tällekin sokerilientä.

Maanantaina hän muutti huvilaan, koska siellä oli tilava kylpyhuone ja väljempää kuin vierastalossa. Hän tiedotti Violalle, ettei pääse töihin vedoten viikonlopun murheellisiin tapahtumiin. Oman poikansa syntymästä hän ei hiiskunut sanaakaan.

Yksi asia kunnossa, Ewa huoahti Violan hoitaessa liikettä Urmaksen tuloon asti. Hän soitti virolaiselle yhteyshenkilölle, joka suostui noutamaan vauvan tulevana perjantaina Helsingistä.

Viikon puolivälissä Ewa kehitti filmirullallisen valokuvia. Se oli hänelle terapiaa, joka sai ajattelemaan muuta kuin kuluneen viikon tapahtumia. Kehiteaine haisi pahalle, mihin syynä voi olla hänen herkistynyt tilansa, muuten olo oli jo selkeästi kohentunut, eikä häntä arveluttanut lähteä ajamaan monta tuntia kestävää matkaa Helsinkiin. Luovutus oli hoidettava viivyttelemättä ennen Urmaksen kotiinpaluuta sunnuntaina. Tämän soittaessa Roomasta Ewa oli kertonut suru-uutiset. Puhelusta jäi Ewalle huono omatunto: Urmas oli nyyhkyttänyt kuin lapsi, mutta hän itse ei ollut vuodattanut kyyneltäkään kälynsä puolesta. Hänellä oli kaiketi ollut liikaa muuta ajateltavaa.

Ewa varustautui Helsingin matkaan auringon lymytessä vielä horisontissa. Selkeä poutapäivä suosi autoilua. Hän syötti pojat rintamaidollaan (jota jo tulvi yli) ja vaatetti heidät. Hän valokuvasi poikia ennen kuin