Dominique Arduen

By Tenho N Suomaa

Tenho N Suomaa: "Tämä nyt 'käsissäsi' oleva kirja kertoo nuoren miehen kuvitteellisen kasvutarinan nykyajan Suomessa. Minua kirjailijana kiehtoo tämä hetki, nykyaika. Lisäksi kiinnostukseni tämän kirjan kanssa suuntautuu ihmiseen joka haluaisi olla sekä henkisesti että fyysisesti jossain muualla kuin mihin hän ympäristön paineen tai muun syyn vuoksi on jäänyt. Lähteminen nousee kirjan kantavaksi teemaksi. On löydetty hylättyjä kartanoita täynnä tavaraa, hylättyjä autotalleja hylättyine luksusautoineen, täysiä pankkitilejä vailla rahantarvitsijaa. Tämä kertoo että on lähdetty ilman haluakaan ottaa mitään mukaan uuteen elämään. Se on kiehtovaa! Usein saa lukea ajankohtaisen uutisen jossa nuori ihminen asuu Lapissa vaatimattomissa oloissa. Joku vuokraa kammia, joku asuu teltassa, joku lämmittelee autiotuvassa. Miksi ihminen hylkää urbaanin yhteiskunnan mukavuudet? Kirjani tekee syväluotauksen lähtemiseen ajan ilmiönä. Mikä tekee ihmisestä lähtijän? Hyppää mukaan lähtijöiden joukkoon ja ota selvää. Lue Dominique Arduen!

Ja kyllä, sellainen henkilö kuin Dominick Arduen oli olemassa, jos sitä muistelet. Hän oli ranskansuomalainen seikkailija joka asettui asumaan Suomen Lappiin, työskenteli retkeilyoppaana ja seikkailu-urheilijana ennen katoamistaan retkellään 6. maaliskuuta 2004 yritettyään ensimmäisenä naisena hiihtää ja meloa yksin maantieteelliselle Pohjoisnavalle. Ja kyllä, käytän hänen persoonaansa esikuvana romaanini henkilölle Dominique Arduen. Dominick Arduen on esikuva myös monelle lähtijälle. Onhan Dominick Arduen lähtijöiden kuningatar ja ilmastonmuutoksen ensimmäinen uhri.

Dominique Arduen ei kuitenkaan ole romaanini päähenkilö. Päähenkilön Makkosen elämäntaival nivoutuu lähtijöiden kuningattaren elämäntarinan kanssa. Makkonen on ihailija, sivustaseuraaja, wannabe, joka haluaisi elämältä enemmän, jonka mielilause on 'kaiken voi saada'. Ja 'maailma ei riitä'. Makkoselle ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella. Maailma on aina parempi seuraavan mutkan takana. Hän lähtee vanhasta elämästään tavoitteenaan saavuttaa vapaus, riippumattomuus, autuus, luovuttamatta liikaa ulkoisista
mukavuuksista tai ruumiillisista tarpeista."

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Feb 26, 2018
• ISBN: 9789528000884

Tenho N Suomaa

Tenho N: "Minulle kirjan täytyy olla muutakin kuin tarina. Kirja täytyy olla taideteos. Opetus, esimerkki, malli, uusien ajatusten lähde. Taideteoksen kirjasta tekee sen sisältämä uusi ajatus, uusi tapa kertoa, uusi tapa jäsentää kirjan kuvaama aika. Uudella ajatuksella tarkoitan tässä ajatusta, joka on kaikkien huulilla mutta jota ei kukaan ole kertonut sanoiksi. Minulle on tärkeää härkkiä ihmisten 'muurahaispesiä'. Lisäksi minulle tuntuu olevan tärkeää tallentaa se, miltä tässä ajassa eläminen tuntuu. Minulle kaunokirjallinen teos tarkoittaa impressionistista teosta jossa vaikutelma nousee ohi sommittelun ja yksityiskohtien."

Book preview

Dominique Arduen

Dominique Arduen

Dominique Arduenin mökki

Dominique Arduenin metsä

Makkosen aitta

Dominique Arduenin auto

Makkosen metsä

Makkosen auto

Autolla metsään

Metsässä

Aitassa

Metsässä autossa

Mökki aitan vieressä - Aitta mökin vieressä

Viimeinkin metsään

Valmistusmerkinnät

Dominique Arduen

Tenho N Suomaa

© 2018 Tenho N Suomaa    

[e-mail]

Tenho N Suomaa: Dominique Arduen

Kustantaja: BoD - Books on Demand GmbH, Helsinki, Suomi

Valmistaja: BoD - Books on Demand GmbH, Norderstedt, Saksa

ISBN: 9789528000884

Dominique Arduenin mökki

Pihapiiristä Dominique Arduen lähtee hiihtä­mään. Pihapiiristä lähdettävä retki kohti kuolemattomuutta on yhtä pätevä kuin mistä tahansa muusta maailmankolkasta lähdettävä retki. Kuolemattoman retkestä tekee siihen käytettävä työn määrä, yhtäjaksoisesti jatkuva matka on maailmanennätys jos se ei välillä katkea. Kuolematon retki tekee kuolemattoman retkeilijän. Jos retkeilijä ei huilaa, kuole, jos hän ei väistä matkaa kuolemattomuuteen, hänestä tulee kuolematon. Askeleen jälkeen on otettava toinen askel. Toisen askeleen jälkeen voi huoletta ottaa kolmannen sillä edellinen ennätys on melko kaukana. Hiihtäen tehtävässä ennätyksessä puhutaan potkuista ja työnnöistä. Vielä tuhannennen potkaisun jälkeen jokainen uusi työntö on lähtemisen ylistys.

Makkonen näkee Dominiquen silloin kun Dominique lähtee, palaa, pakkaa ja lähtee uudelleen, sillä Makkonen asuu Dominique Arduenin pihapiirissä, muttei ole lähellekään se mies. Dominiquelle se mies on metriyhdeksänkymmentä, tummahiuksinen, ruskeasilmäinen, atleettinen, sopusuhtainen ja hänellä on oikea ammatti. Ja kuinka ihanasti hän käyttäytyy, kuinka hyvin hän käsittelee Dominiqueta tätä tutkies­saan, pyörittelee kuin pientä pehmeää palleroa. Domi­nique kuvittelee kuinka tuo mies tulee huoneeseen, kuinka pelkkä puhe hurmaa hänet, kuinka hän jo haluaa tätä, kuinka miehen käsi koskettaa häntä ja hän on aivan... ja… Dominique vetää sormensa pois pimpalta peiton alla sillä ovelta kuuluu römistelyä ja Makko­nen astuu sisään. Makkonen on sopusuhtainen, toki, mutta vaalea, ja juoppo. Toki luotettava Makkonen on ja on tehnyt monia palveluksia Dominiquelle. Tuo nyt halkoja mökkiin jonka Dominique on saanut lahjoituksena. Makkonen laittaa halot siististi laatikkoon ja poistuu samaa tietä kuin on tullut, mi­tään sanomatta. Dominique ei katso häntä, suuntaa punehtuneet kasvonsa ikkunaa kohti katsoakseen ulos. Mökki on alkeellinen nykymittapuulla mutta ihmeelli­nen menneellä ja tulevalla. Se lämpenee puulla. Mak­konen pitää sitä kunnossa. Koska Makkonen pitää sitä kunnossa, Makkonen on kuin osa mökkiä ja koska Makkonen on kuin osa mökkiä, mökki on kuin ihme toiselta aikakaudelta, hänen pitäessä sen lämpimänä. Mök­ki ja Makkonen ovat yhtä ja Dominique on ne saanut. Dominique on valinnut mökin ja Makkosen ja miehen joka on rakastellut häntä hänen kuvitelmissaan ja on sanoinkuvaamatto­man komea. Dominique kuvittelee kuinka tuo komea mies ottaa Makkosen paikan ja kantaa halot mökkiin ja tulee viereen öiksi. Lehdessä lukee: Dominique on kuuluisa eränkävijä, hän on seikkailija, joka tekee retkiä erä­maan kaukaisimpiin korpiin retkikuntineen tai ilman. Dominiquella on auto tai Makkonen sitä ajaa, koska Dominique aina kieltää (lehdissä) että hänellä olisi sellainen. Auto on liikaa, koska auto on liian helppo tapa liikkua ihmiselle, joka haluaa aina olla lähdössä. Lähteminen kuin lähteminen on askel suurempaan lähtemiseen ja auto tekee maailman kol­kasta kuin kolkasta kolutun. Auto tekee maailmasta seikkailemattoman. Ja hän vihaa autoa koko sydämes­tään, mutta valmistelujen tekemisessä se auttaa. Läh­temisen valmistelussa auto lähtee ja tulee juuri niin kuin lähtijä toivoo. Ja lähteminen valmistuu säntilli­sesti ja aikataulun mukaisesti. Auto on Opel Vectra mallia a. Punainen ja kaikki tieto siitä on kohokirjaimin sen takakontin ylälaidas­sa, kuten se että siinä on kahden litran moottori ruis­kulla, automaattivaihteet ja katalysaattori. Joista kahta jälkimmäistä Dominique pitää hyvinä ominaisuuksina autolle, ensimmäistä syystä ettei Dominique osaa ajaa keppivaihteista ja jälkimmäistä syystä että luonnon­suojelu on tärkeää. Makkosesta lähteminen on maailman luonnollisin asia. Siittimes­tä lähdetään, munanjohtimesta lähdetään, kohdusta lähdetään, sairaalasta lähdetään, autolla lähdetään, kotiin lähdetään, kotoa lähdetään, maailmasta lähde­tään. Joten ei voi olla mitenkään tuomittavaa sanoa; Minä lähden, ja tarkoittaa sitä lopulliseksi. Lähte­minen on välttämätöntä silloin, etenkin silloin kun se paikka jossa kulloinkin on ei tarjoa sille paikalle ominaista menestystä sille joka lupaa jäädä jos menestystä ir­toaa. Joten.. on sanottava; minä lähden ja tarkoitettava sanomaansa. Makkonen usein keittää vettä ja hauduttaa teepussia ennen lähtöä. Autossa on mukiteline ja tuntuu muka­valta hörppiä ajaessa. Tie on kuoppainen ja auto pomppii puolelta toiselle joten hän on aikoja sitten hommannut mukin jonka kansi varmasti pitää. Domi­nique on kova ämmä. Kiitosta ei heru, mutta Makko­nen jotenkin oudolla tavalla pitää ämmästä. On jos­tain Ranskasta tai jostain hienosta paikasta. Joka kerta lähtiessään Opel päästää savua mökin pihalla. Ja Makkonen on saanut kylän huoltokorjaajal­ta tietää että syy savutukseen on mitä todennäköisim­min moottorin öljyrenkaissa - ne ovat jumittuneet tai että venttiilivarren tiivisteet ovat kuluneet. Makkonen haluaa olla tekniikan tasalla ja haluaa kovasti liuottaa niitä öljyrenkaita, koska sen hän hallitsee, koska sitä hän ei hallitse että venttiilikoppa pitäisi irrottaa, että venttiilijouset pitäisi puristaa kasaan, että varsien tiivisteet pitäi­si vaihtaa ja venttiilit säätää. On paljon helpompaa turvautua sii­hen konstiin jota korjaaja ehdottaa ensihoidoksi. Polt­toöljy kuulema kelpaa. Sitä tulpanrei’istä sisään niin että männät peittyvät, annetaan liueta ja liuottaa vuo­rokausi ja pyöritetään moottori startilla kuivaksi. Makkonen aikoo tehdä sen ensi tilassa, heti kun on saanut kaikki tarvikkeet noudetuksi ja ämmän matkaan. On mukavaa olla hyödyksi. Dominique Arduen on lyhyt; 169 senttimetriä. Lyhyt lähtijäksi sellaiselle retkelle jolta harvoin selviytyvät raavaatkaan miehet. Dominique Arduenin mies rakastuu häneen kuin seitsemäntoistavuo­tiaaseen tyttöön, lankeaa sellaiseen sy­vään, kaameaan rakkauteen, joka tekee tämän surulli­seksi ja onnelliseksi. Dominique Arduen kuvittelee miehen kaikkivoipaiseksi. Kuvittelee miehen hyväksi rakastajaksi. Domini­que Arduen kuvittelee miehensä. Koska kaikkivoi­pa mies on niin täydellinen olento, ettei hän voi olla tämän arvoinen, eikä kukaan vedä vertoja hänen miehelleen. Hänen kaikkivoipa miehensä pys­tyy olemaan sekä rakastaja hänelle seitsemäntoistavuotiaana että ihana viettelijä nelikymppiselle Dominique Arduenille heidän yhteisellä naparetkellään. Dominique Arduenin mielestä ihminen ei ole vain ih­minen. Sellainen vajaa joksi tämä kerta toisensa jäl­keen osoittautuu. Ja jokainen kerta Dominique Arduen pettyy huoma­tessaan ihmisen olevan keskeneräinen. Hän päättää olevansa muuta jo kauan sit­ten. Maailma tuntuu riittämättömältä, ajoittain jopa sietämättömältä inhimillisyydellä maustettuna. Mak­kosen kanssa asuminen tarkoittaa inhimillisyyden maustetta jota DA ei ainakaan sisäänsä halua. DA julistaa useaan kertaan jättävänsä ihmisen sanoil­la; Minä lähden. Makkonen lähtee kotoaan kun isä saa kai­ken sanottua ja äiti eväät pakattua. (Ovat antaneet kaikki virikkeet ja oppinsa. Tehneet hänen nähtensä kaikki virheensä.) Makkonen saa kaiken kotoaan, siis kaiken tar­vitsemansa jo neljääntoista ikävuoteen mennessä ja lähtee ilmoittamalla: Minä lähden. Äiti itkee ja toivoo pojan jäävän mutta antaa vii­meiset neuvonsa pysyen sivussa. Isä ensin räy­hää, sitten räjähtää, sitten jopa toivoo pojan jäävän ja lähtee lenkille tai kaljalle tai jonnekin. Se on rakkautta, välittämistä. Senkin Makkonen oivaltaa. Välinpitämättömyys olisi merkki huolestua itsekin. Kyllä ne minua rakastavat, Makkonen ajattelee pakatessaan. Isä ei ole kotona kun Makkonen nostaa repun selkään ja halaa äitiään. Ja lähtee. Silloin on lähdettävä kun lähteminen on helpompaa kuin jääminen, Makkonen ajattelee. Makkonen kehittelee ajatuksen, jonka mukaan kaikki kaikkeudessa perustuu muutokseen ja että kaikki on lopulta olemassa muutoksen ansiosta ja että lähteminen on eräänlaista muutosta. Että aine on elektronien siirtymistä kehältä toiselle, että tämä siirtyminen on muutosta, jonka voima tulee siitä että on helpompaa siirtyä kuin jäädä. Siis lähteä. Makkonen nimittää tätä filosofiaa Muu­tosuskonnoksi ja kirjoittaa siitä pienen kirjan ennen kuin toteaa projektin hyödyttö­mäksi oman taloudellisen aseman kohentamisen kan­nalta. Täytyy ostaa halvalla ja myydä kalliilla. Se, se on rikastumisen ydin ja raha on menestyksen mitta. Makkonen kokee Muutosuskonnon nuoruuden haihat­teluksi ja jättää filosofoinnin. Hän alkaa hokea lähtemisestä sanomalla: Minä lähden. Omaan säkkiin kerääminen on nostanut tämän maan tähän pisteeseen, Makkonen ajattelee. Onko se tervettä itsekkyyttä. Jokainen pitää huolta omista asioistaan ja niinpä voidaan nauttia tällaisista pankkirakennuksista. Makkonen seisoo useasti liikennevaloissa vastapäätä mahtavaa pankkirakennusta, matkalla lukioon. Ja ei, Muutosuskonto ei koskaan tule näihin ajatuksiin. On hyvä olla itsekäs. Ei Makkoselle koskaan tule sitä ajatusta että vanhempien luokse jäisi. On sellaisiakin tapauksia, mutta se tuntuu jotenkin... lapselliselta. Eikä Makkonen ymmärrä sellai­sessa tilanteessa olevan perheen kaikkia yksityiskoh­tia. Makkonen haluaa olla urhea, ei leimautua keskenkasvuiseksi. Sisu on väärä sana omaa elämää aloittelevan nuoren kohdalla, mutta ylväyttä siinä on. On hassua alentua vanhempien ihmisten läsnä ollessa, syystä ettei ole tehnyt työtä niin paljon kuin he ovat tehneet, eikä koko ihmiselämä riittäisi kuromaan umpeen sitä tekemättömien töiden määrää jonka vanhempi sukupolvi on tehnyt ja joka tältä jää tekemättä. Eivätkä he voi tietää mitä nuorella sukupolvella on edessä. Maailma on valmis toisille ja täysin kypsymätön toisille. Eikä neljätoistavuotiaana voi olla lainkaan varma kumpaan ryhmään lopulta kuuluu. Lukio alkaa ja loppuu, kauppakorkean ovet avautu­vat toisella yrittämällä. Naisia. Kyllähän niitä on mutta ei ketään erityistä. Ensimmäisen jälkeen tulee vimma että täytyy saada lisää. Ja naiset haluavat, ihan yhtä paljon kuin miehetkin. Ei kai rakkaus ole rakkautta muuta kuin li­hassa jos ei ole tavannut sitä oikeaa. Ja silti kaikki toitottavat rakkauden olevan kaikki: Ja suurin on rak­kaus. On paljon mitä hanskata. Pyhäkoulu, alakoulu, ylä­koulu, rippikoulu, lukio ja autokoulu. Kyllä siinä kou­lutetaan. Siitä alkaa oikea koulu jossa riivitään alusnahka näkyviin. Vapaa-aikana on suotavaa harrastaa runsaasti ja sellainen näyttää hyvältä ceeveessä. On osallistuttava urheiluseuran toimintaan, ta­loyhtiön toimintaan, on perustettava perhe, on ryypät­tävä ka­vereiden kanssa, on esitettävä kiinnostunutta kun puolituttu kertoo omista saavutuksistaan uimahal­lissa, jalkakäytävällä, kaupassa, porras­käytävässä. Paras oppi tätä kaikkea varten tulee alakou­lun vahti­mestarilta joka tuumaa viimeisessä kevätjuh­lassa; Ei saa tehdä virheitä. Ja aika-ajoin tässä hullunmyllyssä tulee se tunne että on aika muuttaa jotain, eikä mieleenkään tule että joku keskenkasvuinen on kirjoittanut filosofian nimeltä Muutosuskonto. Ja on pari kaveria jotka saavat seireenit laulamaan. Tyyliin toinen päättää ensimmäisen lauseet, ensimmäinen ajattelee toisen jo lopetettua. Säännöt ovat selvät; ei kannata myötäillä liikaa, ei olla liikaa vastaan, jos kaikki tapahtuu luonnollisesti, se on muutos oikeaan suuntaan, se on tarkoitettu kaveruu­deksi, se on tarkoitettu ystävyydeksi, se on tarkoitettu sydänystävyydeksi - elinikäiseksi. Ystävyyden ja sy­dänystävyyden ero on Makkosen mielestä selkeä. Ystävä asuu lähellä, pe­rustaa perheen ja vaikenee, häipyy horisontin taa. Sy­dänystävä asuu kaukana, perustaa perheen ja muuttaa lähelle. Eikä ihmisen sydämeen mahdu kovin montaa sydän­ystävää, karsitaan ystävien kesken ja va­litaan parhaat. Ystävyys on kuin koeaika. Sydänystä­vyys elinaika. Kaikki mitataan ajassa ja Muutosus­konto... Mistä Muutosuskonto tulee mieleen?, Makko­nen kysyy itseltään ajellessaan ensimmäiseltä Lapinreisuultaan kotiin eikä voi muis­taa kuinka Muutosuskonto käsittää ajan. Muistaa matkalla Karin ja heidän ys­tävyytensä, kuinka se hiljaa kuluu pois. Kuinka jäljellä oleva maisema lipuu autonikkunasta hämärtyvään iltaan. Hirvivaroitus laskevan auringon viime säteissä - lipuu ohi. Keltainen talo - menee ohi. Auringonlas­ku - sammuu jo. Se juna, menee jo. Kesä - ohi jo. Lapin kukka - kukki jo. Ja paluu sinne mistä on yhä kiivaammin lähdettävä, tulee jokainen hetki lähemmäs. Etelään mennessä ajaa tunneliin, pohjoiseen mennessä ajaa kohti valoa vaik­ka tekisi matkaa keskellä kaamosta. Kari lopettaa yhteydenpidon kun nainen vie, ja jättää ja sitten toinen vie. Se on lähinnä ruikuttamista naiselta, et pääsiskö Kari, ja päätöksen tekee poikkeuksetta nainen, Karin helpotukseksi. Ja kun viina jää, Makkonenkin jää. Kari on paras kännissä, mutta aivan surkea selvin päin. Ja Kari tietää sen itsekin. Ei sitten sanan sanaa… ajatuksen ajatusta... muuta kuin kännissä. Oikeastaan Makkonen haluaa hypätä Karin kanssa pariisilaiseen kahvilan terassille viinalasi kourassa. Jättää muut Suomen rannoille ruikuttelemaan, jopa Kiilun. Kiilu toki osaa juoda viinaa, tai on ainakin osannut ennen kuin akkansa vie ja teettä lapsen ja vie ja päättää kaikesta ja vaikka mitä. Ja ryyppäämisessä Kiilu on päättäväinen ai­nakin akkojen välissä ja Kiilu sen keksii siinä viime metreillä ennen ennen haihtumistaan horisonttiin, että niitä on sekä etu- että takavittuisia, mikä on tietysti hienosti keksitty keino esitellä laajaa kokemuspohjaa. Blondien pehko saattaa olla niin blondi ettei karvoja välttämättä erota ihosta lainkaan. Mutta Kari on ehdottomas­ti paras ryyppykaveri. Noudoubtaboutit. Sekin kerta kun ollaan matkalla Köpikseen jossain Ruotsin suurten järvien rannalla ja Juhis ottaa kuvaa ja Kari hoksaa äkkiä että hänellä on sama paita päällä kuin edellisenä päivänä ja ettei se saa näkyä kuvassa ettei akka huo­maa et on se sama paita kuin lähtiessä päiviä aikaisemmin, voi Luoja! Ja Kari ei sitten päädy kuvaan, ei pai­dan kanssa eikä ilman. Ja osoittaa tietävänsä naisista. Ja voi että se naurattaa aina kun sitä muistellaan. Ja kaverit tietää naisista enemmän kuin Makkonen ja kun akat huomaa että kaverit vaan juo Makkosen kanssa, niin päättämättömille miehille se on helppo päätös jättää Makkonen rauhaan. Akoilla on muutakin käyt­töä miehillensä. Sen pituinen se! No yksi jää. Vesseli. Akaton. Kaikilla reissuilla mukana, aina. Uskollisempi kuin kukaan. Johon aina voi luottaa. Mahtava tyyppi. Viisas mutta älykäs. Ja kaiken kestää kun pääsee otta­maan tuopin Vesselin kanssa. Ja Makkonen ymmärtää siinä matkalla Lapista etelään että elämää varten on löydettävä tarkoitus, asia jota haluaa tehdä tai jos sel­laista ei vielä ole, on jatkettava sitkeästi etsintää. On toisin sanoen keksittävä tapa kuluttaa aikaa, mah­dollisimman mielekäs, oikeastaan on etsittävä kutsu­mus ja pidettävä siitä kiinni. Onpa se mikä tahansa. Mutta sellainen millä tienaa, edes vähän. Ehkä isä yrittää opettaa juuri sen sanomalla että mene, mene katsomaan Lappi, kun Makkonen lähtee yksin kiertämään Kevon reittiä ja tulee sitten häntä koipien välissä takaisin. Tietysti liian nuorena sietämään, jopa olemaan huomioimatta pientä epämukavuutta suuren kauneuden keskel­lä. Jo nuorena Makkonen kuvittelee menestyksen­sä ja kuinka kaikki oikein käy, vaikka hänellä ei ole edes trukkikorttia ja Miika saa omansa. Siinä Makkosen silmien alla. Miika on ollut pidempään ja on vanhempi sinkopuhaltaja vaikka on nuorempi.

- Accordi on hyvä. Ei savuta, eikä syö öljyäkään.

- Eikö syö?

- Ei. Ei yhtään, vaikka jonnekin se vaan vajuu.

- Ootko kahtonu vuotaako proppu öljypohjassa?

- No en ku mä en vielä ehtiny.

- No mistä sä tiedät ettei se syö sitä, oletko sä muka samaan aikaan kattomassa pakoputken päätä kun kaa­sutat?

Makkonen ei vastaa. Kääkäleet lentävät miesten kä­sistä kevyesti puhaltimen tasolle. Kääkäleiksi Makkonen nimittää kaikkea rautaa joka painaa satakiloa tai vähemmän ja jota ei nosteta nosturilla. Miika puhuu silpusta. Molemmat ovat elä­mänsä kunnossa. On pakko. Työ on raskasta. Makkonen käyttää kuulosuojaimia eikä välitä vaikka rauta pitää ääntä kun hän viskelee osia metallisen le­vyn päälle sisään puhaltimeen.

- On se Accordi hyvä. Perkule. Ei mulla niin hyvää autoo oo vielä ollu.

- Eikö koskaan?

- No ei perkule ole ollu. On ollu Volvo 343 ja Ooppe­leita kaks. Toinen e-kadetti ja toinen vectra mallia a.

- Eikö Volvo ollu hyvä?

- No ei ku olin ajanu kahella Ooppelilla ja sen jälkeen Accordilla, ni Volvot sai jäädä.

On perjantai. Miika on jäämässä iltaan. Makkonen lä­hössä kartsalle. Miikaa ottaa päähän. Mut ei se näy. Miika yrittää olla hilpee, vaikka on nuorempi, paljon nuorempi. Miika tykkää autoista ja haluaa tietää Mak­kosen Accordista kaiken.

- Ootko kattonu ettei konttiin sada vettä. Ettei tiiviste oo menny tai jotain? Sinne jos sataa niin varmana ruostuu.

- En oo.

Makkonen haaveilee kuinka hän nousee. Hän