Moskeijan varjossa

By Virpi Pyykkö

Moskeijan varjossa kertoo Lauran ja Hasanin tarinan, johon kytkeytyvät molempien perheet ja läheiset. Tapahtumapaikkan on Turkin Alanya, johon Laura on mennyt matkaoppaaksi viettämään välivuottaan. Lauran suunnitelmat menevät kuitenkin uusiksi, kun turkkilainen komistus, Hasan, vie häneltä jalat alta. Sitten alkaakin tapahtua yhtä sun toista.

Kirjan tarina on fiktiota, mutta kirjassa on osittain kirjoittajan omia kokemuksia elämästä Alanyassa lähes kymmenen vuoden ajalta.

Elämä tässä monikulttuurisessa kaupungissa tuntuu kuin olisi jatkuvasti matkalla. Ei tarvitse kuin astua bussiin, käydä basaarilla tai istahtaa kadun varren ravintolaan ja katsoa ympärilleen. Tässä kaupungissa on joku maaginen syke, joka saa ihmiset palaamaan tänne aina uudestaan. Uudet turistit tulevat ja menevät, mutta moskeijat pysyvät ja rukouskutsut kaikuvat päivittäin säännöllisesti. Alanya ottaa tulijat vastaan sydämmellisesti, ikään kuin he tulisivat aina ensimmäistä kertaa. Se on myös Lauran oma filosofia matkaoppaana.

Moskeijan varjossa on osin humoristisesti kirjoitettu huolimatta vakavistakin sattumuksista. Ehkäpä löydät tarinasta palan itseäsikin lomalaisena tai uudisasukkaana. Kirja on tarkoitettu kaikille, jotka nauttivat auringosta, monikulttuurisuudesta ja elämästä yleensä. Ehkä se tuo myös iloa niille, jotka haluaisivat nauttia elämän sykkeestä auringossa ja lämmössä, mutta eivät jostain syystä voi.

Ottamalla kirjan käteen voi miltei tuntea Välimeren tuoksun nähdä moskeijasilhuetit tummuvassa illassa ja maistaa lammaspaistin mehevän maun ja aistia samalla myös elämän kirpeämpiä sävyjä.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Sep 2, 2016
• ISBN: 9789523397224

Book preview

KYPSYVÄT

Sinulle lukijani

Aloin kirjoittaa tarinaa elämästä Alanyassa, asuttuani täällä lähes kymmenen vuotta. Alkuun kirjoitin hajanaisia huomioita ja blogeja, koska jo työhistoriani vuoksi ihmisten luonne ja käyttäytyminen ovat minua aina kiinnostaneet. Huomasin kuitenkin pian, että täällähän pulppuaa mielenkiintoisia tarinoita päivittäin erilaisissa kohtaamisissa. Kielen oppimisen myötä aivan uusia ulottuvuuksia on auennut. Kun ymmärtää kieltä ja pystyy keskustelemaan paikallisten ihmisten kanssa, arki saa erilaisen sisällön.

Turkkilaisten ystävien kautta paikallinen arki on saanut myös uudenlaista syvyyttä. Vuosien varrella syntyneet ihmissuhteet ovat tuoneet rakennusainetta kirjan henkilöhahmoihin. Tällainen monikulttuurinen ympäristö saa vanhan maailmanmatkaajan suorastaan innostumaan, kun voi kaiken lisäksi värittää elämää ihan omalla siveltimellään. Tarinan luominen on innostavaa. Moskeijan varjossa on fiktiota, mielikuvituksen tuotetta, mutta totuutta on paikka paikoin sidosaineena. Paikalliset kuvaukset ovat suurelta osin autenttisia.

Haluan kiittää lämpimästi teitä kaikkia, jotka olette olleet edesauttamassa kirjani syntyä. Erityisesti haluan kiittää Mimmi-siskoani, joka ensimmäisen keskeneräisen version luettuaan sanoi: Tästähän tulee hyvä trilogia, best seller. Luin yöhön kello 02:een asti ja itketit mokoma minua. Ja tietysti miehelleni Kallulle suurkiitos koko projektin mahdollistamisesta ja virkistävästä miesnäkökulmasta: Akkojen höpinää! Naisnäkökulma onkin vahvasti esillä rivien välissä. Arvokkaan lisänsä tähän näkökulmaan ovat tuoneet Taurus-vuorten taideryhmän naiset, jotka ovat antaneet panoksensa niin sisältöön kuin kannustukseenkin kyselemällä toistuvasti: koska se ilmestyy. Maire-Marialle erityinen kiitos, koska luit kirjan ja annoit arvokkaat kommenttisi erityisesti täkäläistä elämää käsitteleviin kohtiin. Myös Ritvalle suurkiitos, kun sain kuunnella tarinaasi parinkymmenen vuoden ajalta elämästäsi Turkissa ja sain arvokasta tietoa perhe-elämästä, naisen asemasta ja kulttuurista yleensä.

Kirja ei ole mielestäni hyvä ilman kunnon kantta. Siksi erityiskiitos taideopettajallemme Bilgehan Kamacille. Vaikka turkin kieli tuottaa minulle vieläkin mielenkiintoisia kupruja, sait silti hyvin kiinni kirjan juonesta ja pystyit luomaan siitä upean taiteellisen näkemyksesi. Siksi tämä ei ole enää rouvasviihdettä kansien välissä, vaan turkkilaisen taiteilijan upeasti tulkitsemissa kehyksissä.

Toivon Sinulle lukijani nautinnollisia ja rentouttavia lukuhetkiä!

Alanyassa syksyllä 2016. Hyvää matkaa, Iyi yolculuklar!

Virpi Pyykkö

POLUT KOHTAAVAT

Oliivipuun oksat rasahtelivat. Pimeys kietoutui Lauran ympärille kuin paksu sumu. Hän pidätti hengitystään. Askelten ääni kuului lähellä hänen takanaan. Hän seisoi aivan hiljaa oliivipuun takana. Pimeys oli niin musta, että se saattaisi olla pelastus. Oksa rasahti hänen vasemmalla puolellaan. Hän tunsi sydämensä jyskyttävän rinnassaan ja hengitys salpautui melkein kokonaan. Voiko ilmavirta kuulua uloshengityksessä? Miehen askeleet kuuluivat aivan lähellä. Jos hän nyt liikahtaisi, kaikki olisi mennyttä.

– Sulla ei ole mitään mahdollisuuksia, älä yritä, löydän sut kyllä. Tiedän, että piilottelet aivan lähellä. Tästä sä et selviä.

Huuto jatkui, mutta loittoni hieman. Laura puhalsi hiljaa ulospäin. Huh, kylläpä oli lähellä. Ääni vaimeni ja loittoni edelleen. Hän oli pelastunut tällä kertaa, mutta tulisiko seuraavaa kertaa? Hänen oli tehtävä nopea suunnitelma kadotakseen Hasanin elämästä lopullisesti. Laura painoi nenäliinaa verta vuotavaa suutaan vasten tiukasti. Ainakin yksi hammas oli halki ja suussa tykytti ilkeästi. Hänen oli päästävä hammaslääkäriin ennen kuin turistiryhmä saapuisi, jotta saisi suunsa hoidettua. Ei hän voi mukiloituna ja naama mustana mennä taas hymyilemään bussin eteen.

Asuntoonsa hän ei voisi mennä. Hasan odottaisi varmasti jossain lähistöllä. Hän käveli hiljaa ja kompuroi pimeässä, kunnes näki valoja horisontissa. Hän oli lähtenyt autosta moskeijan luota ilman päällystakkia. Onneksi hän oli kuitenkin ehtinyt napata olkalaukun mukaansa, jossa oli kännykkä ja rahat. Niin kännykästä oli otettava nopeasti ääni pois, niin jos Hasan soittaisi, hän kuulisi missä Laura on. Onneksi oli kohtalaisen lämmin ilta. Laura kompuroi pimeässä tielle päin ja pelkäsi alitajuisesti koko ajan kohtaavansa Hasanin, vaikka olikin kuullut hänen menevän toiseen suuntaan. Kun hän hakee auton ja lähtee tietä pitkin haravoimaan, silloin pako on vaikeampaa.

Hasan oli muuttunut viime kuukausien aikana täysin. Hän oli tullut sairaalloisen mustasukkaiseksi ja alkanut kehitellä päässään mitä ihmeellisimpiä teorioita siitä, missä ja kenen kanssa Laura aikaansa vietti. Jos Lauran työmatka kesti kymmenen minuuttia pitempään, hän oli jo tavannut jonkun miehen ja suunnitteli muuttoa tämän luo. Oliko Hasan käyttänyt jotain lääkkeitä? Rakin kanssahan sekoitus olisi ennalta arvaamaton. Vai oliko tämä vain temperamenttia?

Hasan oli myös jossain kulmakunnan ravintolassa istunut jonkun miesporukan kanssa ja rahaa oli alkanut ihmeellisesti kertyä. Alkuun Hasan oli ollut mitä huolehtivin kumppani. Hän oli vienyt Lauran usein syömään ulos ja ostellut koruja ja muita lahjoja ja pitänyt huolta monella tavoin. Mitähän se mies nykyään oikein puuhaili? Ei hän omasta työstään vaateliikkeen pitäjänä sellaisiin ansioihin voinut yltää.

Hän teki suunnitelmia heidän yhteiselämänsä varaan, mutta Lauran mielipidettä asiassa ei paljon kyselty. Lapsi olisi pitänyt tehdä heti ja mennä naimisiin ja muuttaa yhteen, mutta Laura oli varuillaan, koska ei ollut täysin vakuuttunut onnensa kestävyydestä, vaikka olikin rakastunut silmittömästi Hasaniin heti ensi kerralla kohdattaessa.

Olihan mies alkuun ollutkin nimensä veroinen, komea, hyvä ja miellyttävä. Laura oli kuitenkin pitänyt oman vuokra-asuntonsa avaimet itsellään, ihan vain varmuuden vuoksi. Tämä oli yksi niistä asioista, joista tuli alituiseen sanomista. Laura perusteli asiaa sillä, että asunto oli toimiston vuokraama ja heillä ei ollut lupa antaa avaimia kenellekään. Tämä oli tepsinyt.

Aina tappelun ja sanasodan jälkeen sopu oli sitäkin suloisempi. Lauran ei tarvinnut kuin katsoa Hasanin katuviin silmiin ja kaikki ikävä oli taas unohdettu. Hasan osasi olla suorastaan vastustamaton suurimman osan aikaa. Hän oli niin komea, ettei Laura muista vastaavaa nähneensä kuin valkokankaalla – sellainen turkkilainen Geroge Clooney ja ne silmät, jotka olivat jotenkin ihmeellisesti ruskean ja keltaisen sekoitus – auringossa niissä välkähti appelsiinin ja sitruunan sävyt ja tummassa illassa ne olivat syvän ruskeat. Niihin vaan upposi ja Hasan tiesi niiden voiman. Hän osasi myös käyttää tätä hyväkseen, erityisesti kiperissä tilanteissa.

Kaikesta lumouksesta huolimatta Lauralla oli vakaa ajatus säilyttää itsenäisyytensä ja oma reviirinsä kunnes hän olisi aivan varma ratkaisuistaan. Looginen päättelykyky oli isän perua. Äitihän oli totaalinen tunneihminen ja ripaus sitäkin puolta oli Lauran geeniperimässä. Se sai oudosti lisää painoarvoa täällä Välimeren rannoilla.

Lauran ja Hasanin runsas puoli vuotta kestänyt seurustelu oli alkanut, kun he olivat tavanneet Alanyassa ravintolassa. Laura oli tullut Alanyaan matkaoppaaksi. Tyttöystävä Sari oli tullut lomalle samaa matkaa. Laura oli kiinnittänyt huomionsa nurkkapöydässä istuvaan kolmeen mieheen. Yhdellä heistä oli todella vangitseva katse ja sellaiset hiukset, joihin olisi tehnyt mieli upottaa sormensa välittömästi. Naisten jutellessa keskenään Sari ihmetteli miksi Laura ei vastaa hänelle ja huomasi sitten miehen katseen. Hän arvasi, että Lauraa viedään kohta ja lujaa. Olivathan he tosin ennenkin olleet pariin otteeseen Turkissa lomalla ja tiesivät tarkkaan jo miesten iskurepliikit ja houkutukset. Mutta nyt taisi olla tosi kyseessä.

Laura oli aina ollut ns. kiltti tyttö, joka ei aiheuttanut vanhemmilleen ongelmia sen paremmin lapsena kuin nuoruudessaankaan. Koulunkäynti oli sujunut kohtalaisesti. Kaveripiiri oli sellaista kuin koululaisilla yleensäkin – muutama parempi ystävä ja kavereita, joiden kanssa aikaa vietettiin yhdessä.

Lauran perhe oli asunut koko Lauran lapsuuden ja nuoruuden Turussa, Hirvensalossa omakotitaloalueella. Hänellä oli kaksi vuotta vanhempi veli Janne, joka opiskeli kauppakorkeakoulussa ja sisar Saija, joka oi Lauraa kolme vuotta nuorempi. Lauran isä Kari oli lääkäri ja työskenteli yksityisellä lääkäriklinikalla ja osittain sairaalassa. Riitta-äiti, joka oli koulutukseltaan valtiotieteen maisteri, oli kaupungin hallintovirastossa toimiston esimiehenä. Perheen toimeentulo oli kunnossa ja omakotitalo velaton, kun isovanhempien kuoltua isä oli perinyt sievoisen omaisuuden perheen ainoana lapsena.

Riitan vanhemmat Kaarina ja Jaakko elivät vielä. Kaarina sairasti dementiaa ja Jaakko hoiti häntä kotona, koska ei halunnut viedä häntä hoitokotiin. Tämä aiheutti tietysti Lauran äidille melkoisesti päänvaivaa ja hän kävikin ahkerasti vanhempiensa luona, jotka asuivat ruotsalaistalossa Kupittaankadulla. Se oli sopivasti kohtalaisen lähellä Riitan työpaikkaa ja hänen vierailunsa toi helpotusta isän arkeen. Äiti ei enää häntä tunnistanut, mutta ilahtui kauniin rouvan vierailuista silminnähden joka kerta. Ajoittain hänelle tuli vielä joku kirkkaampi hetki ja tällöin Kaarina kutsui Riittaa lapsekseen. Niinä hetkinä hänen silmissään häivähti suru, jonka Riitta tunsi kipeänä muistona pitkään. Myös Jaakkoa nuo hetket liikuttivat, vaikka hänen sukupolvensa ei julkisesti ollutkaan tottunut tunteitaan näyttämään.

Alkuun Lauran elämä Alanyassa oli mutkatonta – tiivistä työtä turisteja opastaen ja vapaa-aikoina seurustelua Hasanin kanssa. Tämä oli loistava vaihtoehto pohjoisen pimeydelle ja tarpeellinen välivuosi ennen yliopistoon pyrkimistä. Laura ei vielä tiennyt, mihin hän opinnoissaan tulevaisuudessa suuntautuisi ja siksi hän päättikin pitää välivuoden jossain lämpimässä.

Viimeiset kuukaudet olivat kuitenkin sekoittaneet suunnitelmia. Hasan vietti iltakaudet miesporukoissaan. Kyseessä oli hänen mukaansa bisnesasiat. Hän tuli ajoittain entistä hurjempana Lauran luo, eikä pahoinpitelyiltäkään aina vältytty. Lauran pelko oli ihan todellista. Nytkin hän tunsi sen kehonsa joka solullaan kompastellessaan turvaan ryteiköstä. Sydän hakkasi villisti ja hengityksen tasaantuminen kesti pitkään. Nyt oli tehtävä lopullinen päätös, mikäli hän halusi elämänsä palautuvan raiteilleen. Onneksi Sari oli tulossa ensi viikolla taas lomalle, eikä Hasan tiennyt sitä. Lauralla oli sen verran rahaa, että hän pystyi majoittumaan samaan hotelliin, mihin Sari tuli ja he voisivat tehdä pelastautumissuunnitelman yhdessä, ettei Hasan olisi koko ajan hakkaamassa Lauran oven takana. Täällähän oli aina ääntä sen verran Suomeen verrattuna, ettei oven hakkaaminen herättänyt suurempaa kummastusta. Muutama rauhallinen yö hotellissa tekisi tosi hyvää.

Hasanin vanhempien vaatemyymälä ei ollut mikä tahansa basaarimyymälä, vaan ihan arvostettu turkkilaisvaatteiden myymälä, joka oli kulkenut suvussa jo useamman sukupolven ajan. Hasan oli ottanut ohjat, kun isä Ali oli sairastunut ja hänen toinen jalkansa oli jouduttu amputoimaan diabeteksen vuoksi. Isä tosin kävi päivittäin myymälässä tarkastamassa, että kaikki oli kunnossa ja osallistui ajoittain myös asiakaspalveluun. Se onnistui, koska asunto oli saman talon kuudennessa kerroksessa ja hissillä pääsi kätevästi alas myös pyörätuolissa. Liikkeeseen oli helppo rullata sisään – korjaustyöt oli tehty tätä varten sisäänkäynnin esteiden raivaamiseksi.

Isoveljestä, Ismailista ei ollut apua liiketoiminnassa, sillä hän oli lähtenyt Saksaan jo heti 18 vuotta täytettyään. Hän asui Hampurissa ja oli siellä opiskellut itselleen laboratoriohoitajan ammatin heti, kun oli saanut saksan kielen siihen malliin, että opiskelu sujui. Ismail oli aina ollut perheen älykkö ja hänestä olisi voinut tulla Yilmaz Giyimin johtaja, mutta veri veti maailmalle.

Hänellä oli saksalainen vaimo ja kaksi lasta: poika Ali ja tytär Ayse. Kotona Alanyassa he kävivät yleensä kesälomalla ja uutena vuotena. Ismail oli ehdottomasti halunnut, että lapsilla on turkkilaiset nimet ja pojalla hänen isänsä nimi. Hanne oli ehdottanut saksalaisia nimiä ajatellen lasten tulevaisuutta ja jo nyt vallitsevaa maahanmuuttajakielteisyyttä. Mutta tästä asiasta ei Ismail halunnut tinkiä, sillä hänessä virtasi Yilmazin suvun veri, mikä velvoitti suvun perinteen jatkamiseen.

Ismail oli tavannut Hannen kielikurssilla. Hanne oli vetänyt maahanmuuttajien kielikoulutusta ja Ismail oli istunut innokkaana etupenkissä ja tuijottanut vain lumoutuneena Hannen taivaansinisiä silmiä ja hänen huultensa liikkeitä. Tämä lausui outoja sanoja, joita pursui hänen täydellisiltä vaaleanpunaisilta huuliltaan kuin sadepisaroita lehden kärjestä. Niin kaunista, niin ennen näkemättömän kaunista. Ismail oli myyty heti ensimmäisen tunnin jälkeen. Mikä on tämä nainen ja tämä kieli – tästä täytyy ottaa tarkempaa selkoa, päätti Ismail heti siltä istumalta.

Hasanilla ja 28-vuotiaalla Ismaililla oli myös kaksi sisarta, Filiz ja Aynur. Aynur oli 15-vuotias ja kiinnostunut kaikesta muotiin ja kauneuteen liittyvästä ja Filiz 22-vuotias, joka työskenteli paikallisessa kauneushoitolassa ja teki parhaansa saadakseen itselleen kelvollisen aviomieskandidaatin.

Veljeksistä keskimmäinen, Mehmet, joka täytti juuri 24 vuotta, oli harras muslimi. Hän oli töissä yrityksessä, joka toimitti vesiautomaattien pulloja asiakkaille. Hänen hartautensa joutui tosin koetukselle, kun ulkomaalaisten uudisasukkaiden vesipullojen tarve tuotti joskus mitä arvoituksellisimpia yllätyksiä, kun rouvasihmiset tulivat melkein ilkosillaan avaamaan ovea ja Mehmet ei tiennyt, mihin katseensa kohdistaisi Allah, Allah. Nämä vääräuskoiset sekoittivat turhaan hänen arkeaan. Aikaisemmin tämäkin työ oli ollut mutkatonta ja helppoa.

Mehmet oli myös kovin huolissaan pikkuveljensä Hasanin elämän viimeaikaisista käänteistä ja ulkomaalaisesta tyttöystävästä, jonka kanssa oli syntynyt erinäisiä yhteenottoja myös Mehmetin nähden. Tämä olikin puhunut Hasanille asiasta kahden kesken kuin veli veljelle. Tuollaisista suhteista ei koituisi kuin kasvavaa murhetta ja etääntymistä isämme uskosta. Sinne Saksaan oli Ismailkin jäänyt ja jättänyt vanhempansa ja sisaruksensa. Mahtoiko enää käydä edes perjantairukouksissa Allah, Allah!

Perheen äiti, Dilek, piti langat käsissään ihan kirjaimellisesti. Hän oli innokas tekemään käsitöitä, joilla turkkilaisrouvien arvoa mitattiin. Mitä taidokkaampi örgy sitä kyvykkäämpi vaimo, ainakin naisten arviointiasteikossa. Dilek oli tomera, perinteinen musliminainen, joka pukeutui aina asiallisesti huiviin ja pitkiin hameisiin ja takkeihin kodin ulkopuolella. Siksi hän olikin huolissaan molemmista tyttäristään, jotka olivat saaneet tv:stä huonoja vaikutteita kaikenmaailman muotihössötyksistä. Toisaalta kyllä kaunis nainen sai usein helpommin varakkaan miehen, mikä oli turkkilaisittain hyvä ja toivottu yhdistelmä avioliittomarkkinoilla, joten asioilla oli puolensa.

Dilek oli pitänyt lapsikatraansa kurissa ja järjestyksessä. Heillä oli aina hiukset hoidettuina ja vaatteet puhtaina ja hyvin silitettyinä. Hän ei halunnut antaa ulospäin vaikutelmaa, että tässä perheessä olisi huolimaton emäntä, ei tulisi kuuloonkaan. Oli suorastaan kunnia-asia, että pesue pysyi järjestyksessä. Tosin poikien kasvettua isommiksi, ote ei tuntunut pitävän millään.

Alilla oli osuutensa tässä. Hän oli jotenkin antanut liikaa periksi sairastuttuaan ja jouduttuaan pyörätuoliin. Aikaisemmin Ali oli hyvinkin määrätietoinen liikemies. Hän oli arvostettu yhteisönsä jäsen. Lastensa kasvatuksesta hän oli huolehtinut esimerkillisesti. Toisaalta Alikin sai osansa Dilekin organisoinneista, vaikka Dilek teki sen hyvin hienovaraisesti hänen kohdallaan. Eihän vaimon sentään sopinut silmille hyppiä.

Yilmazin perhe oli ulkoapäin tarkastellen ihan tavanomainen turkkilainen perhe iloineen ja suruineen. Tällä hetkellä suurin suru oli Hasanin halu hoitaa sukuperintönä kulkenutta liikettä ja tuoda sukuun miniä, joka olisi suvulle kunniaksi. Vanhemmat tiesivät, että Hasan oli tapaillut jotain suomalaista Lauraa, mutta toivoivat, että se olisi niitä nuorten miesten höpsötyksiä ennen vakavampaa avioliittosuunnitelmaa. Mutta olihan Ismailkin pitänyt päänsä ja lähtenyt vielä kotimaastaan, joten mihinkään ei voinut enää luottaa.

Itse asiassa perheellä oli jo valmiiksi katsottuna morsiankandidaatti Hasanille. Hän oli Alin serkun tytär Lale, joka oli nimensä mukaisesti taipuisa kuin tulppaani. Hän olisi oikein sopiva vastapaino Hasanin ajoittain äkkipikaiselle luonteelle. Lisäksi Alin serkun suku oli myös vakavarainen, joten siinäkin suhteessa asia oli järjestyksessä.

Ja olihan vielä Mehmet, joka ei ainakaan pettäisi vanhempien tahtoa avioliittomarkkinoiden suhteen. Hän oli kaikessa kuuliainen ja ihan mukiinmenevän näköinen, lihaksikas kunnon muslimi, joka sormeili rukousnauhaansa tuon tuosta. Hän muistikin aina mainita rukousnauhan alkuperän - tummaa arvokasta kiveä Erzurumin alueelta, koillisosasta Turkkia. Huolimatta rukousnauhan ahkerasta pyörityksestä, naiset kiinnittivät joskus tarpeettomankin paljon huomiota häneen. Hänelle varmasti löytyisi hyvä morsianehdokas, kunhan hän löytäisi itselleen ensin kunnon ammatin. Vesipullojen kantaminen ei rouvien antamista runsaista tipeistä huolimatta oikein lyönyt leiville – leipäähän täällä Turkissa kuluu, viisi Fransaa päivässä ihan tavalliselta pieneltä perheeltäkin. No, yksi lapsi kerrallaan, pohtivat vanhemmat ja erityisesti Dilek, jolle etenkin Hasanin avioliittosuunnitelmat tuottivat ajoittain unettomia öitä.

Dilek oli nähnyt seurustelun edettyä Lauran useaan otteeseen, kun tämä oli käynyt liikkeessä Hasania tapaamassa. Hän oli oikein kaunis skandinaavinen vaaleaverikkö. Kylläpä heillä olikin Välimeren väriset silmät. Ihmekös tuo, että poika oli menettänyt harkintakykynsä. Lale oli puolestaan tumma kuin yö. Hänen katseensa oli upottava, joka vangitsi monen miehen silmäykset tavallista pitemmäksi aikaa. Hän oli klassisen kaunis ja upea ilmestys, mitä erinomaisin morsianehdokas.

Mutta mitä Hasan oikein itse olikaan tulevaisuudestaan sanonut? Hän aikoo perustaa toisenlaisen imperiumin kuin isänsä vaatebisnes, tämä on vain väliaikainen astinlauta. Poika oli viihtynyt kavereidensa Ibrahimin ja Ahmedin kanssa iltakaudet suunnittelemassa rakennushommia. Olivat aikeissa rakentaa ulkomaalaisille, yabanceille, asuntoaluetta porukalla ja taustavoimana oli Ibrahimin isä Muhammed, jolla oli pitkä kokemus rakennusalalta. Hän oli jo yhden viiden talon ryppään rakentanut myös ulkomaalaisille ja osa oli jo myytykin hyvään hintaan. Kauppa kävi koko ajan, kun auringonnälkäisiä eläkeläisiä valui monista Euroopan maista viettämään eläkepäiviään Turkin lämpöön.

Dilek oli huolissaan kehityksestä, jonka kasvava turismi oli tuonut tullessaan. Kaupunkikuva oli muuttunut huonompaan suuntaan viimeisten vuosikymmenten aikana. Nuoret miehet tuijottivat puolialastomia naisia, jotka tulivat ihan rantahepenissään basaarialueille, eivätkä poikaparat tienneet, mihin silmänsä piilottaisivat, kun naiset häpeämättömästi paljastivat valkoisia lihojaan Allah, Allah! Turistikausi kesti maaliskuusta marraskuun loppuun, joten rauhaisaa aikaa oli enää muutama talvikuukausi. Sinäkin aikana oli paikalla eläkeläisiä, eivätkä nekään vanhat rouvat ihan immuuneja olleet miehille, jotka osasivat lirkutella heille muutaman liiran kauppojen toivossa. Niin tai olihan niitä liiroja enemmänkin liossa, koska miehet kertoivat tarinoita varakkaista naisista, jotka sijoittivat melko huolettomasti omaisuuttaan kultaan, sisustustarvikkeisiin, vaatteisiin ja kauneudenhoitoon. Naiset liikkuivat kaupungilla kahdesta neljän naisen ryppäissä, joivat viiniä katukahviloissa, söivät hyvin ja shoppailivat ja makoilivat hieronnoissa ja hamameissa – luulisi siinä aika käyvän pitkäksi. Lapset olivat jossain pohjoisessa ja vanhemmat, joiden pitäisi huolehtia perheistään ja lapsenlapsistaan, olivat laiskottelemassa etelässä. Kyllä on aikoihin eletty.

Mitähän ne yabanci-rouvien miehet puuhalivat – joivat varmaan olutta ja kiertelivät katselemassa uusia sijoituskohteita, elleivät sitten jo olleet vainaita sen ikuisen porsaan syömisen jälkeen. Hyi että etoi pelkkä ajatuskin. Kyllä kuzu on kuzu, tuumi Dilek mielessään vanhana kunnon karitsapaistin ystävänä.

Olipa Dilek kuullut tarinoita myös rouvista, jotka olivat eronneet ja tulleet tänne ja ottaneet turkkilaisen miehen elätikseen ja kumppanikseen ilman aikomustakaan avioitua tämän kanssa ja näissä suhteissa oli tunteita pöllytetty niin, että naapuruston teehetkissä oli puhetta riittänyt ja naisten käsityöryhmissä oli asioista saanut hieman tarkempaakin selkoa.

Dilek oli käynyt ahkerasti naisten käsityöryhmässä sunnuntaisin. Tuolloin oli saatu aina tilannekatsaus tapahtumista lähiseudulla. Ryhmään kuuluivat hänen lisäkseen Arzu ja Leyla, jotka Dilek oli tuntenut jo vuosikaudet. Heidän välilleen oli kehkeytynyt syvä ystävyyden punos, jonka langat olivat syntyneet yhteisen elämän jakamisesta naisten kesken. Siinä sivutuotteina langoista oli tehty huiveja, villapaitoja, sukkia ja jos jonkinlaista neuletta ja koruompeleita, joihin oli upotettu näiden naisten elämän eri sävyjä. Joskus ne muistuttivat mereltä nousevan myrskyn kuohuja ja joskus taas valuivat tasaisina kuin oliiviöljynauha. Naisporukka kävi ahkerasti lankakaupoissa täydentämässä varastojaan. Onneksi valikoimaa riitti joka lähtöön.

Parhaan lankakaupan omistaja oli iskenyt silmänsä Dilekiin ja asiointi oli muuttunut hieman hankalaksi. Viime keralla siellä käydessään Dilek oli joutunut tuntemaan miehen kiinnostuksen konkreettisesti. Lanka-Ahmed, kuten naiset olivat hänet nimenneet, oli sanonut Dilekille tietävänsä tämän miehen olevan pyörätuolissa ja sanoi voivansa tarvittaessa auttaa Dilek-rouvaa lemmenpuuhissa, jos oma mies on riutunut sairastaessaan. Sehän oli aivan luonnollista, ettei noin komean naisen kuulunut riutua raihnaisen miehensä rinnalla, vaan elää ja nauttia Allahin antimista. Hän oli samalla antanut pienen näytön näistä antimista painaessaan Dilekin vartalon tiukasti lankapaalia vasten ja nojatessaan voimallisesti tämän ulkonevaa rintamusta vasten. Lankakerät sinkoilivat lattialle nojauksen voimasta. Oli vielä mokoma polvellaan niitannut alavartalon tiiviisti omaansa vasten ja Dilek oli päässyt irti vasta toisen asiakkaan tullessa ovesta. Mies oli muina miehinä astunut paalien takaa ja sanonut günaydin, huomenta leveästi hymyillen. Dilek oli sukinut huiviaan ja helmojaan ja ottanut muodon vuoksi lähimmän lankakerän käteensä. Hänen rintansa kohoili vielä pitkään hermostuksesta hänen selittäessään tulevansa uudelleen, koska oli hieman kiire.

Dilek tiesi kyllä itsekin, että monet miehet katselivat häntä kiinnostuneena. Hän oli hyvässä maineessa ja kieltämättä napakan kuoren alla sykki lämmin sydän. Kun hän poisti tiukasti sidotun huivin päästään, paksut tummat hiukset ryöstäytyivät valtoimenaan hartioille. Hän oli vieläkin komea nainen. Myös rintavarustukset olivat vertaansa vaille, minkä tämä niljakas Lanka-Ahmedkin oli pannut merkille. Allah, Allah, kaikkea sitä joutuu kestämään.

Tänään Dilek oli jakanut murheensa Hasanista örgy-ryhmässä. Hän kysyi naisten neuvoa, miten hänen pitäisi lähestyä poikaa, joka oli käynyt yhä kärsimättömämmäksi ja synkemmäksi, vaikka oli vielä vuosi sitten ollut niin hurmaava ja aurinkoinen nuori mies. Porukalla siinä pohdiskeltiin länsimaisen kulttuurin vaikutusta ja hyvän elämän rapautumista, mutta myös niitä mahdollisuuksia, jota uusi väestö tuo tullessaan.

Ehkäpä pojalla oli vain liiketoimintaan liittyviä huolia. Hasanhan oli aiemminkin naisasioistaan selvinnyt, eikä yleensä niistä ollut murhetta kantanut, vaikka oli melko tunteellinen. Olivathan Hasanin ystävät Ibrahim ja Ahmed sentään hyvien perheiden poikia. Ibrahimin isä Muhammed oli ihan arvostettu liikemies paikallisissa piireissä. Joten ei Dilekin kannattanut turhia murheita kantaa, vaan yrittää vain teekupin ääressä poikaa puhuttaa ja jotain johtolankoja vaivihkaa urkkia. Piti myös puhua Alin kanssa, josko tältä saisi lisätietoja pojan hankkeista. Niin Dilek päätti tehdä. Välillä otettiin teetä ja baklavaa, vaikka rouvista jokaisella alkoivat nämä örgy-piirit hieman aiheuttaakin lisäkiloja, kun jokaisen luona vuorotellen kokoonnuttiin ja tarjoiluista oli tullut melkein kilpavarustelua.

Miehet eivät myöskään pistäneet pahakseen rouvien leipomisintoa, koska hekin saivat siitä osansa. Oli myös rauhoittavaa, kun sai keskittyä miesten asioihin rauhassa sinä aikana, kun rouvat kokoontuivat ja höpisivät omiaan. Sen nämä käsityöryhmäkilot olivat saaneet aikaan, että naiset päättivät porukalla ryhtyä kevään alettua kävelemään pitkin rantabulevardia ja samalla kokeilemaan ulkona olevia kuntoilulaitteita, joita oli siellä täällä bulevardin varrella. Sitten voisi taas hyvällä omallatunnolla syödä baklavaa ja ruusuvesirinkilöitä. Päätettiin aloittaa lenkkeily maaliskuun alussa.

SINNE, MISSÄ APPELSIINIPUUT KUKKIVAT

Sarin lento saapui Antalyan kentälle. Laura oli oppaana vastassa saapuvaa turistiryhmää. Kone tuli ajallaan ja turisteja alkoi hiljalleen virrata ovesta kentälle. Halaukset Sarin kanssa olivat lämpimät. Sarin veli Akikin oli lähtenyt lyhyellä varoitusajalla matkaan ja tervehti Lauraa lämpimästi. Laura kertoi pikaisesti Sarille, että hän asui koko viikon Sarin ja Akin kanssa samassa hotellissa ja kertoisi myöhemmin, mistä on kyse. Sari katsoi heti ystäväänsä tarkemmin. Sähköpostilla oli päivitetty tilannetta ja Laura oli jotenkin vaisun oloinen verrattuna siihen, miten hän normaalisti pursui intoa ja elämäniloa. Jotain erimielisyyttä oli ollut Hasanin kanssa, mutta Laura oli vain kuittaillut, että hän kertoo tarkemmin, kun nähdään. Oliko Lauran leuassa mustelma, se oli ainakin hyvin peitetty meikillä, mutta Sari ei saanut ajatukselta rauhaa. Nyt ei kaikki todellakaan ollut kunnossa.

Matka sujui rutiinilla. Laura kertoi kaiken oleellisen tiedon ryhmälle, joka vaikutti keskivertoiselle suomalaisryhmälle. Muutama lapsiperhe, pari sinkkutyttöryhmää, muutamia keski-ikäisiä naisia ja miehiä, pari selvästi vauhtia ottanutta suomipoikaa, jotka olivat tulleet näyttämään näille kehitysmaan asukkaille, miten hyvin meillä menee. Porukassa oli myös muutama kulttuurifriikki, joka luki opaskirjaa ja netistä printtaamiaan juttuja jo innokkaasti minkä bussin vauhdilta pystyivät. Lisäksi oli muutama nuorimies, jotka suunnittelivat jo innolla vesi- ja iltaurheilujaan ja joitakin pariskuntia, jotka olivat joko työn tai parisuhteen uuvuttamia ja jo valmiiksi leipääntyneen näköisiä. Joukkoon mahtui aina myös kourallinen pirteitä eläkeläisiä, joilla oli nivelrikkoja ja lonkkavaivoja ja Lauran kokemuksen mukaan heidän vuokseen retkiin kannattaisi suunnitella pieni aikalisä. Muutama eturauhasmies tai vanhempi naisihminen sai aikaan aina viivettä, koska tarvittiin vähintään kerran tunnissa wc-reissua. Niin ja olipa tähän seurueeseen etsiytynyt joku yksinäinen aikamiespoikakin jostain pirtin perukoilta, joka vaati varmaan erityisohjantaa ja kertausta toisensa jälkeen, jotta hän osuisi oikeaan paikkaan. Mutta tässäpä se olikin juuri tämän oppaan työn monimuotoisuus. Ei ollut kahta samanlaista päivää, eikä kahta samanlaista seuruetta. Tämä oli juuri sitä, mistä Laura oli unelmoinutkin ajatellessaan välivuottaan Alanyassa.

Laura tiesi kokemuksesta, että muutaman päivän kuluttua tämäkin ryhmä näytti ihan erilaiselta, kun Välimeren aallot olivat huuhtoneet turhan jäykkyyden pois ja auringon lämpö oli karkottanut kolotukset. Osansa olivat tehneet myös nokkelat turkkilaiskauppiaat, jotka olivat myyneet ihanille rouville kultakorut ja herroille nahkapuserot ja kaikki yrtit ja mausteet, joita maa päällään kantaa. Monella matkalaisella olikin uusi matkalaukku hankittuna paluumatkalle, kun niitä pussukoita oli kertynyt melkoisesti. Pian kaikki näytti taas ihan mukavalta huolimatta lähdön hankaluuksista. On se vaan ihmeellistä, miten viikossa voi saada bussikuormallisen ihmisiä palaamaan hymyilevänä, ruskeana ja elämää puhkuen takaisin Suomen pimeyteen ja jaksamaan taas talven yli.

Oli tämä matkaoppaan homma monessa suhteessa palkitsevaa. Tosin oli siinä omat riesansakin, joista vähäisin ei ollut vakiovalittajat, jotka eivät koko vuonna olleet saaneet avata ruikutusarkkuaan ja tulivat tänne tyhjentämään sen viikossa. Ongelmat alkoivat jo lentokentällä, kun ei bussia ja opasta löytynyt, bussin kaikki etupenkit oli varattu, vaikka minulla juuri oli matkapahoinvointia, huone oli huono, minareetin ääni kuului kuin megafonista suoraan huoneeseen, maisema ei ollut sellainen kuin luvattiin jne. Rutinan aiheita riitti koko viikoksi ja kuitenkin jostain syystä myös nämä narisijat olivat jotenkin helpottuneita viikon kuluttua, kun olivat saaneet tyhjentää Pandoran lippaansa kerralla oppaiden niskaan. Olipa taas kevyempi mieli palata täyttämään lipastaan kotimaahan. Nyt olisi vielä vertailupohjaakin, kun saisi naapurin kanssa päivitellä kaikkea matkalla näkemäänsä ja kokemaansa. Sen Laura oli kuitenkin päättänyt, että tämä oli hänen ensimmäinen ja ainut matkaopaskautensa, sillä hän aikoi palata Suomeen ja hakea yliopistoon ensi syksynä, kunhan sai ensin tämän kesäkauden loput matkat vielä hoidettua.

Kun oli buukkauduttu hotelliin ja saatu kiireisimmät asiat pois alta, Sari, Laura ja Sarin veli Aki lähtivät syömään. Laura oli huolella valinnut ravintolan, ettei Hasan eksyisi vahingossakaan paikalle. Hän ei halunnut enää nähdä miestä ennen kuin paluulento Suomeen oli varattu ja varmistettu. Kaikki olikin käynyt suunniteltua nopeammin. Hän oli puhunut pomonsa Arjan kanssa, että voisi lähteä Sarin ja Akin kanssa samalla paluulennolla Suomeen ja hänen loppuhommansa hoituisivat Alanyassa asuvan sijaisreservin voimin. Myös Lauran vuokrahuoneisto, joka oli lähellä kauppahallia ja oli matkatoimiston vuokraama, voitiin siirtää toisen oppaan käyttöön, joten siitäkään ei aiheutunut viivettä. Enää oli jäljellä vain viisi päivää pakoilua ja sitten hengähdys.

Laura oli suunnitellut soittavansa Hasanille vasta Suomesta, koska henkilökohtaisesti hän ei uskaltaisi miestä enää tavata. Pakoilu mukiloituna moskeijan takaisella oliivipuuviljelmällä riitti Lauralle. Hän oli joutunut käymään lääkärissä, koska häneltä oli irronnut hammas Hasanin nyrkiniskun seurauksena. Kaulassa oli vielä sormenjäljet tämän kuristettua Lauraa.

– Etkö sinä senkin huora usko, että olen vakavissani.

Nuo sanat soivat vieläkin Lauran korvissa. Hän tunsi ilkeän väristyksen vieläkin sisällään. Onneksi Arja ymmärsi Lauran tilanteen täysin. Olihan hänelläkin ollut kokemusta vastaavasta vuosien takaa. Hän oli ollut heti myöntyväinen siihen, että Laura voidaan vapauttaa ilman mutkikkaita sopimuskiemuroita, koska sijainen oli saatavissa. Kaulan kuristusjäljet sai peitettyä firman huivilla ja mustelmat meikillä, joten työt jatkuisivat entisten aikataulujen mukaan.

Sari oli kovin huolissaan Laurasta. Hän pyysi Lauraa kertomaan mitä hänelle oikein oli tapahtunut. Laura lupasi kertoa havahduttuaan ajatuksistaan. Hän ehdotti, että ensin tilataan ruoka ja syödään Iskender-kebabia, jonka he osaavat tehdä tässä ravintolassa tosi hyvin. Tilattiin kebabit ja pullo Anforaa, paikallista punaviiniä, joka sopi hinnaltaan myös tähän tarkoitukseen. Kun viinit oli kaadettu, Laura aloitti tarinansa. Hän kertasi Akin vuoksi jo Sarille tuttua taustaa siitä, miten hän tapasi Hasanin viime syyskuun lopulla ja miten he olivat olleet siitä lähtien tiiviisti yhdessä. Se oli ollut rakkautta ensi silmäyksellä ja vienyt mennessään. He olivat suunnitelleet yhteistä tulevaisuutta ihan tosissaan. Laura kertoi tavanneensa Hasanin vanhemmatkin heidän myymälässään. Hasan oli esitellyt Lauran myös yhdelle veljelleen. Alussa kaikki oli ollut ihan mutkatonta, eikä Laura voinut kertomansa mukaan kuvitellakaan palaavansa Suomeen opiskelemaan, vaan tutki mahdollisuuksia opiskella Alanyassa siltä varalta, että vanhemmat Kari ja Riitta eivät tätä muuten hyväksyisi.

– Alkukeväästä kaikki muuttui vähitellen. Hasan alkoi olla enemmän iltaisin pois omissa menoissaan, hän alkoi painostaa mua perheen pikaiseen perustamiseen ja ilmoitti haluavansa lapsen. Mä aloin huolestua aikataulun nopeutumisesta, koska olin ajatellut, että mä ottaisin kuitenkin etäisyyttä välillä ja tsekkaisin tilanteen Suomessa opiskelujeni suhteen. Tarkoitus oli pohtia rauhassa mahdollisuuksia yhdistää opiskelua Suomessa ja täällä ja saada näin miettimisaikaa. Tämähän ärsytti tietty Hasania ja hän näytti luontonsa. Meillä on ollut muutaman kerran kunnon kahakka ja nyt se on jo muuttunut sellaiseksi väkivallaksi, että mä olen tarvinnut lääkäriä.

Laura suorastaan kutistui kertoessaan tätä. Pelko selvästi kaiversi hänen sisuksiaan. Hän näytti siltä kuin olisi odottanut seuraavaa iskua. Kyyneleet pyrkivät esiin, mutta Laura sai räpyteltyä ne jotenkin pois.

Akin kasvot punehtuivat. Hänen sisällään kiehahti.

– Voi helvetti Laura, nyt lähdet täältä ja heti. Sullehan voi käydä tosi huonosti. Ei kenelläkään ole oikeutta käydä toiseen käsiksi noin.

Sari säesti veljeään.

– Hei, sä lähdet samalla lennolla meidän kanssa, hoidetaan homma valmiiksi. Kyllä sinne yksi aina täytyy saada mahtumaan.

Nyt Lauralta valuivat kyyneleet valtoimenaan. Hänen hartiansa nytkähtelivät ja hän niiskutti hiljaa. Sitten hän pyyhki silmiään lautasliinan nurkkaan. Hän sai sanottua itkun lomassa miten ihanaa oli, että ystävät olivat lähellä. Tarjoilija kantoi Iskenderit pöytään ja taputti Lauraa, problem yok. Laura nyökkäsi hiljaa. Hän ei muistanut, koska olisi saanut kunnolla syötyä. Ruokahalu oli mennyt riitojen myötä ja nyt oli vielä suukin niin kipeä, että kebabin liha tuntui liian kovalta, mutta tuoksu oli pitkästä aikaa houkutteleva. Hän näykki parhaansa mukaan ja huuhteli viinillä samalla myös murheitaan. Pian Aki ehdotti, että tilattaisiin toinen pullo ja naiset olivat asiasta yhtä mieltä.

Aurinko alkoi pudota Kalen linnoituksen taa ja punainen rusotus taivaanrannassa aiheutti muutaman viinilasillisen jälkeen uuden kyynelvirran, kun Laura punnitsi elämäänsä ystävien tuella. Laura kertoi valmistelleensa pomonsa Arjan kanssa jo Suomeen paluuta. Arjalla oli sijainen, joka voisi tulla Lauran tilalle lyhyellä varotusajalla. Niinpä yhteinen paluumatka tuntuikin jo toisen pullon loppupuolella tosi hyvälle ajatukselle. Aki ryhdistäytyi.

– Sopiiko, että mä varaan sulle lennon meidän paluulennollemme, ettet vain tule katumapäälle ja jää sen Ahmedin, vai mikä hitto se oli, mukiloitavaksi tänne. Sari kannatti veljensä ehdotusta ja totesi, ettei voi ikinä antaa itselleen anteeksi, jos Hasan tekee Laurasta hakkelusta. Tätä varten ystävät ovat.

Näin päätettiin ja kilistettiin Anfora-lasilliset. Laura tunsi pitkästä aikaa voimiensa palaavan. Miten kauan tätä outoa avuttomuuden tunnetta olikaan jatkunut. Hän oli elänyt päivästä toiseen peloissaan – niin pelkoahan se oli ollut, vaikka hän ei sitä ollut sellaisena tunnistanutkaan. Eihän hän ollut aikoihin voinut hengittää vapaasti ja olla oma iloinen itsensä. Onneksi huomenna oli vapaapäivä. Hän ehdotti vielä, että he kävisivät porukalla tyhjentämässä hänen kämppänsä ja toisivat tavarat hotelliin.

– Ihan rehellisesti sanottuna en uskalla mennä sinne yksin, jos Hasan ilmaantuu paikalle.

Sari ja Aki katsahtivat huolestuneina toisiinsa. Sari tutki Lauraa vanhan ystävyyden päättäväisyydellä ja sanoi, että kaikki hoidetaan heti huomenna. Laura tilasi laskun. Aki hoiti maksun ja otti molemmat niiskuttavat naiset karhunhalaukseensa, kun he lähtivät kohti hotellia.

Aamulla aurinko oli jo noussut korkealle, kun Laura venytteli pitkään ja nautinnollisesti. Hän ei ollutkaan pitkään aikaan nukkunut tällaista yötä. Koko olemus oli kuin uudestisyntynyt. Tämä olisi se päivä, jolloin hän järjestäsi elämänsä palaset paikalleen. Onneksi hänellä ei ollut turistiryhmiä tänään, vaan hän oli saanut vapaapäivän ja paikallinen keikkalainen Minna oli korvaamassa Lauran opasvuoroa. On se ihanaa, että on sellainen pomo, joka ymmärtää, pohdiskeli Laura harjatessaan Signal Whitella hampaitaan ennen aamiaiselle menoa.

– Günaydin, sanoi Laura, nähdessään Akin ja Sarin jo aamiaispöydässä. Hotellissa oli upea aamiaisbuffet, joka tuntui luksukselta kiireisten työaamujen ja oman jugurttipurkin rinnalla. Nyt ei olisi kiirettä, vaan koko päivä aikaa hoitaa hommat kuntoon.

– Sun lentosi on jo varattu, maksoin sen luottokortillani. Voit sitten hoitaa sen mulle, totesi Aki reippaana.

Laura ihmetteli ääneen Akin nopeutta, vaikka oli itsekin reipas otteissaan. Aki kertoi käyneensä jo beachilla auringon noustessa ja sitten hoitaneensa homman. Vapaita paikkoja oli kuulemma ollut muutamia, joten problem yok sanoi Aki jo paikalliseen tyyliin. Outo tunne nousi Lauran kurkkuun; pystyisikö hän vain lähtemään, ilmoittamatta Hasanille mitään? Mitä hän sanoisi kotiväelle ilmaantuessaan kuin tyhjästä? Ehkä hänen pitäisi ainakin soittaa Hasanille ja ilmoittaa, että lähtee nyt Suomeen pohtimaan rauhassa heidän suhdettaan. Olisi varmaan myös hyvä soittaa kotiin, että osaisivat varustautua hänen tuloonsa. Täytyy katsoa, kun päivä on pitemmällä, nyt täytyi nauttia ihanasta aamiaisesta.

Aki ehdotti, että he lähtisivät heti aamiaisen jälkeen tyhjentämään Lauran kämpän. Hän oli selvästi saanut jonkun oudon energiaruiskeen heti aamutuimaan, ajatteli Sari, joka tunsi vielä Anforan jälkimaininkeja ohimollaan. Miksi aina pitää olla noin tehokas, eikö lomalla edes voisi hieman relata? Toisaalta oli hyvä, että Aki oli messissä, sillä Lauran kanssa he olisivat voineet päätyä lykkäämään asioita pohdiskeltuaan niitä ensin muutama ilta. Laura kuitenkin ehdotti, että he menisivät ensin rannalle ja hoitaisivat kämpän tyhjennyksen vasta iltapäivällä, jotta lomafiilis saataisiin ensin käyntiin. Niinpä aamiaisen jälkeen sovittiin tapaaminen ala-aulassa rantavarusteet matkassa.

Sari tuli hissistä lyhyessä turkoosissa rantahameessaan, turkooseissa sandaaleissa ja rantalaukku keikkui iloisesti olkapäällä. Hän sai iloisen tervehdyksen hotellin vastaanotosta.

– Ne güzel – miten kaunis, huokasi respan Kemal saamatta silmiään irti vaaleasta kaunottaresta, joita oli taas yllättäen ilmaantunut hotellin täydeltä. Yhden miehen silmät eivät tahtoneet millään ehtiä rekisteröidä heitä kaikkia, vaikka katseen nopeudessa ei mitään vikaa ollutkaan. Sarin jälkeen ilmaantuivat Laura ja Aki lähes samanaikaisesti. Kolmikko suuntasi Kleopatra-beachille. Tukikohta pystytettiin sopivaan kohtaan, josta voisi hakea tarvittaessa myös juotavia. Hetkessä kaikki olivat vaakasuorassa, vieri vieressä. Aurinko paistoi kuumasti.

Maattuaan vartin verran, Aki totesi tarvitsevansa suojavoidetta, koska aurinko oli yllättävän polttava. Hän voiteli lihaksikasta vartaloaan huolellisesti ja pyysi naisia voitelemaan selkäänsä.

Laura pyysi aurinkovoiteen ja alkoi rasvata Akin selkää huolellisesti pyörivin liikkein.

– Mitäs, jos tulisitkin mun rasvarikseni ja jättäisit sen greisin Ahmedin?

– Juuri niin, ojasta allikkoon. En kestäisi päivääkään tota sun energiaasi. Ja yritä nyt vihdoin oppia, että Hasan ei ole Ahmed, totesi Laura lakonisesti. Mutta kieltämättä Aki ei olisi lainkaan hullumpi poikaystäväkandidaatti, ajatteli Laura mielensä sopukoissa.

Sari huokaili rantatuolillaan miten ihanaa oli tuntea taas auringon lämpö iholla pimeän kylmän talven jälkeen. Nostaessaan vesipulloa rantalaukustaan, hän jatkoi, että ehkä hänenkin kannattaisi harkita vuoden paussia täällä lämpimässä. Ehtiihän sitä Suomessa palella ja lukea ihan riittämiin. Eikä hänestä kuitenkaan ikinä tule mitään uraohjusta, jonka pitäisi jokainen sekunti edetä seuraavaan välitavoitteeseen pysyäkseen oravanpyörässä mukana. Ei todellakaan!

– Joo teepä niin ja ota joku Ahmed elätiksi, niin siitä se onni aukeaa. Aki huomasi samalla Lauran ilmeen ja paikkaili sanomisiaan.

– En nyt tarkoittanut Laura sua, mutta toi meidän Sari on sellainen taivaanrannan maalari, että se kyllä höyrähtäisi