Uhrisavu

By Reino Rauanheimo

Psykologinen kertomus lääkärin elämänmuutoksesta.
Lääkäri on päätynyt vuosien saatossa nojaamaan kylmään järkeen, mutta kaikkeen ei voi suhtautua yhtä järkeillen kuin työhön. Kiintoisa vatsahaava ja umpilisäke saattavat suorastaan virkistää lääkärin mieltä, mutta perhe-elämä ei suju yhtä kaavamaisesti ja tunteettomasti kuin potilaiden vastaanottaminen. Kun lääkärin hoidettavaksi tuodaan vakavasti loukkaantunut, tuttu mies, työkin muuttuu yhtäkkiä aiempaa vivahteikkaammaksi ja tulvii täyteen muistoja menetetystä rakkaudesta...
Kokenutta lääkäriä uhkaa sieluttomuus ennen kuin hän avautuu ihmisyyden kaikille puolille niin töissä kuin kotonaankin.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 14, 2024
• ISBN: 9788727157283

Book preview

Uhrisavu

Cover image: Adobe Firefly

Copyright © 2024 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727157283

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1.

Minä olen näihin asti kuvitellut, että olen lääkärinä muka taitava ja ihmisenä hyvä, mutta aivan viime päivinä olen huomannut erehtyneeni.

En tiedä, millaisia ohjeita ja taulukoita ovat muut ihmiset laatineet elämäänsä varten, mutta minulla on ollut jo kauan oma pieni ohjeeni — kaikki elämänviisaus koottuna kuin pieneen liivintaskukokoon — ja olenkin siihen ollut hyvin tyytyväinen. Kaikessa yksinkertaisuudessaan tuo kaavani on ollut tämä: ajattelinpa ja teinpä mitä hyvänsä, käytän aina toimissani kylmää järkeä kahdeksan kymmenesosaa ja tunnetta vain kaksi kymmenesosaa.

Jos joku väittää, ettei tuo ole oikein ja että siinä on liian paljon tätä ja taas aivan liian vähän tuota toista, niin hänelle minä voisin vastata tähän tapaan: »Nuo luvut olen saavuttanut omien kokemusteni perusteella ja ne sopivat kyllä hyvin juuri minulle. Jos joku muu ei ole niihin tyytyväinen eikä pidä niitä oikeina, niin se johtuu tietenkin samasta syystä kuin vieras kenkäkin voi olla toisen ihmisen jalassa joko liian suuri tai liian pieni.»

Joskus aikaisemmin, nimittäin opiskeluvuosinani ja nuorena ja kokemattomana lääkärinä ollessani, sain varsin usein katua sitä, että annoin tunteille liian suuren vallan ja sen sijaan unohdin kokonaan niin sanotun kylmän järjen, joten tuosta kaikesta oli vain vahinkoa itselleni ja työlleni. Ja ketä onkaan sen helpompi pettää kuin herkkäuskoista nuorta lääkäriä, joka lankeilee kaikenkaltaisiin pieniin uskotteluihin ja tunteilemisiin! Juuri siitä syystä, että osaisin vastaisuudessa olla horjahtelematta puoleen tai toiseen, tein tuon pienen kaavani elämääni varten.

Kaksi pientä heikkoutta olen siinä kuitenkin jo huomannut. Toinen on se, että kaikkiin omaa itseäni koskeviin seikkoihin minä helposti lisään tunnetta enemmän kuin olisi luvallista, joskus melkeinpä puoletkin. Ja toisia ihmisiä ajatellessani taas unohdan tunteen pois kokonaan ja käytän vain sataprosenttista kylmää järkeä. — Ja toinen kaavani heikkous on se, etten kaikistellen osaa sitä soveltaa omaan perhe-elämääni ja vaimooni. Sillä vaimoni on minulle joskus niin käsittämätön, että kaavani joutuu hänen edessään kuin ymmälle ja minun on jätettävä koko asian ratkaisu pitempiaikaisen harkinnan varaan…

Juuri tänäänkin, minun lähtiessäni tavanmukaiselle vastaanotolleni, tapahtui juuri noin. Huomasin vaimoni itkevän ja varkain pyyhkivän kyyneleitään. Kun tiedustelin hänen mielipahansa syytä, ei hän sanonut mitään, vaan käänsi selkänsä ja meni pois. Tuo ei nyt silti ole poikkeuksellista, sillä olenhan jo monesti ennenkin huomannut Irman silmien punertavan itkun jäljeltä, mutta tänään hänen omituinen käyttäytymisensä on kiusannut minua koko päivän niin, etten saa siltä rauhaa.

Olen aivan varma, ettei Irmalla ole mitään vakavampia itkun syitä, ja ainoa oikea diagnoosi onkin se, että hän kaipaa vaihtelua ja ehkä hiukan huvitteluakin. Ja eikähän tuossa mitään pahaa olekaan, sillä näin kesäkuumalla ei vaihtelu pahentaisi ketään muitakaan, ei edes minua. Eihän mikään ole sen kuolettavampaa ja väsyttävämpää kuin päivästä päivään tehdä sama kierros vastaanotolle, sairaalaan, sieltä kotiin huokaisemaan muutamaksi minuutiksi, jälleen vastaanotolle, taas leikkaamaan ja vasta iltamyöhäisellä kotiin lepäämään. Joku voisi tietysti kysyä heti: Kuka sitten käskee kiertämään? Miks’et ota useampien kuukausien lomaa ja mene lepäämään? — Mutta tuo kysyjäpä ei tiedä, että minä pidän työstäni aivan liian paljon, niin että jokainen vatsahaava, umpilisäke tai syöpä saa minut väsyneenäkin hetkiseksi virkistymään. Olen kerta kaikkiaan työhullu ja tottunut viettämään niin suuren osan elämästäni leikkaussalin lampun valossa, etten osaisi enää sopeutua toisenlaiseen olotilaan. Myönnän kyllä, että juuri tuo sairaalan vartioiminen väsyttää kaikkein pahimmin, ja kun työtä sattuu olemaan tavallista enemmän, huomaa joskus jo pieniä vikoja omissa hermoissaankin.

Ehkäpä juuri siksi, kun tehtäväni on pitää muita ihmisiä kiinni elämässä, en itse ehdi laisinkaan tarkastella ympärilläni kuohuvaa elämää ja maailmaa. Ja jos olen työhullu, niin se johtuu vain siitä, että olen syntyisin niin sanotuista vaatimattomista oloista, lähtöisin niistä piireistä, joissa puute kulkee kantapäillä kautta koko elämän ja joissa on jo miespolvesta toiseen totuttu ajattelemaan vain työtä ja taas työtä ainoana pelastuksena. Tuo ajatus on minussakin eräänlaista atavismia, se on juurtunut minuun jo ennen syntymääni ja sitten vain kasvanut poikavuosinani kulkiessani marjapoluilla pienen salomökin lähistöillä. Matkani noista poikavuosista tänne saakka ei ole ollut helppoa, ja jos olenkin ehtinyt saada itselleni varsin hyväksi tunnustetun kirurgin maineen, on se kaikki vain seurauksena ankarasta työstä. Minulta on vaadittu paljon kieltäymyksiä, ja ne ovat tehneet minut sulkeutuneeksi ja ehkäpä kyynilliseksikin. Tuo voi olla tottakin. — Mutta jotkut ovat kai valitelleet sellaistakin, että minä olen lääkärinä ja kirurgina jo liian kovettunut ja että näen edessäni vain tauteja ja parannan ne, mutta en näe enää ollenkaan ihmisiä. Tuo kaikki on taas valhetta! Juuri ihmisen minä näen monesti paremmin kuin he luulevatkaan. Mutta onko minun syyni, jos samalla näen hänen heikkoutensakin? Onko minun syyni, jos ihmisen alaston sielu vaikuttaa usein paljon raihnaisemmalta kuin hänen alaston ruumiinsa? Kuitenkaan en silti ole vielä koskaan huomannut oireita siitä, että olisin kyynillisyydestäni huolimatta tulemassa ihmisvihaajaksi. Ei, minä tunnen ainoastaan väsymystä ja alakuloisuutta, jota ei kukaan ihminen pysty poistamaan.

Juuri parhaillaankin, kun näitä ajatellen seisoin ikkunan edessä ja katselin ulos pihalle, tunsin samaa yksinäisyyttä ja turtuneisuutta. Oli niin rauhoittavaa katsella kukkaistutusten ja rehevien puiden värivaikutelmaa. Erikoisen hauskalta näytti vanha lehmus vaaleata seinäpintaa vasten. Suuri ja viheriäinen, suorakaiteen muotoinen nurmikko oli halkaistu kapealla käytävällä. Kahden kukkaryhmän vierellä oli penkit ja niillä istui pari potilasta ja kauttaaltaan valkoinen hoitajatar, joka oli kai päättänyt viettää keskipäivänsä vapaan tunnin mahdollisimman vilpoisella tavalla. Toinen potilas oli asettanut vierelleen kainalosauvansa — aivan niin, hän oli juuri se, jolta oli sääriluu poikki — ja tuolta toiselta taas leikkasin vatsahaavan enkä uskonut, että hän siitä koskaan toipuu. Mutta kuitenkin pääsee tuo mies jo huomenna kotiinsa terveenä.

Koko piha oli harvinaisen kodikas, sillä olen aina vaatinut, että se on näin kesäisin pidettävä kauniina ja värikkäänä. Käytävän hiekalle lankeava vanhan lehmuksen varjokin oli kuin moitteeton maalaus… Tunsin halua mennä tuonne pihaan, istuutua sinne johonkin katveeseen, olla hetkisen ajattelematta työtäni ja ympäristöäni. — Mutta ei — ei sittenkään! Minä tiesin, että tuo halu oli vain väsymisen merkki. Minä en antanut sille valtaa, vaan tyydyin vain varkain seisomaan ikkunan vieressä ja katselemaan verhon takaa levätäkseni siten hetkisen.

Minua häirittiin taas! Hajamielisenä vastasin koputukseen ja ovelle ilmestyi hoitajatar. Minä ajattelin vain hänen pienen hilkkansa alta pursuavaa mustaa tukkaa samaan aikaan kuin hän vakavana ja asiallisesti ilmoitti:

»Tohtori, täällä on uusi potilas. — Auto-onnettomuudessa loukkaantunut mies. — Hän on tajuton. Suuri haava päässä, vasemmassa jalassa ja vatsassa. — Vuotaa runsaasti. — Leikkaussalissa on kaikki jo valmista.»

Hän oli se uusi hoitajattaremme, joka oli tullut taloon vasta muutamia päiviä sitten. Ja tänä lyhyenä aikana olin saanut hänestä omituisen vaikutelman: että hän on nainen, joka pystyisi tekemään miehestään todellisen miehen eikä vain aviopuolison…

»Jahah, minä tulen», vastasin hänelle.

Otin hajamielisenä pöydältä stetoskoopin ja heilutin sen punaisia kumiletkuja kävellessäni lattialla edestakaisin ja miettiessäni. — Kuinkahan toisenlaista mahtaisi avioliitto ollakaan, jos perheenäitinä olisi tuollainen miellyttävä ja asiallinen nainen? Hänellä olisi varmaankin kotonaankin samanlainen kevyt mutta varma kosketus kuin työssäänkin. En muuten ollenkaan ihmettele, että lääkärit ja hoitajattaret menevät niin usein naimisiin keskenään… Syy ei suinkaan ole siinä, että he pelkkien olosuhteiden pakosta joutuvat niin paljon kosketuksiin keskenään