Kotimme Auschwitz

By Tadeusz Borowski

Kun puolalainen kirjallisuudenopiskelija Tadeusz Borowski joutuu Auschwitzin keskitysleirille, hänen elämänsä muuttuu käsittämättömästi. Keskitysleirillä keskitytään hengissä selviämiseen ja entisen elämän ylellisyydet – kuten kunnollinen ruoka – ovat vain kaukainen haavekuva. Normaalin ja epänormaalin rajat häilyvät leirin arjessa, kun vangit työskentelevät, rakastuvat, selviytyvät ja tulevat murhatuiksi. Voiko Auschwitzissa pysyä järjissään?Kotimme Auschwitz on traaginen novellikokoelma elämästä keskitysleirillä toisen maailmansodan aikoina.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 25, 2022
• ISBN: 9788728299999

Book preview

Kotimme Auschwitz

Translated by Martti Puukko

Stories from the original collection have been selected for the Finnish version. /

Suomenkieliseen versioon on valikoitu tarinoita alkuperäisestä kertomuskokoelmasta.

Original title: Bylismy w Oswiecimiu

Original language: Polish

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright © 1946, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728299999

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

ALKUSANAT

Tadeusz Borowski poistui tästä maailmasta oman käden kautta heinäkuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1951. Neljän päivän ikäisen tytön isä oli kuollessaan vain 28-vuotias. Hän oli yrittänyt itsemurhaa kahdesti aiemmin.

Puolassa on vuosikymmeniä arvuuteltu, mikä lopulta ajoi Auschwitz-Birkenaun keskitysleiristä hengissä selvinneen, poikkeuksellisen lahjakkaan nuoren kirjailijan epätoivoiseen ratkaisuunsa. Vastausta ei tiedä kukaan.

Tähän kirjaan kootuista Borowskin keskitysleirikertomuksista huokuu kirjailijan syvä pettymys ihmiskuntaan ja ihmiseen. Borowskin kuvaukset keskitysleirielämästä ovat armottomia myös häntä itseään kohtaan. Borowski ei kysele miksi juuri hän jäi henkiin. Hän kertoo sen.

Borowski uskaltaa myös kertoa sen, kuinka nopeasti arkimoraali katoaa leiriolosuhteissa ja henkiinjäämisestä tulee ainut päämäärä. Siksi nämä keskitysleirikertomukset ovat järkyttävää ja pysäyttävää luettavaa. Ne ovat silminnäkijän kuvauksia pahuudesta.

Tadeusz Borowski syntyi puolalaiseen perheeseen Ukrainassa vuonna 1922. Kun Tadeusz oli nelivuotias, Neuvosto-Ukrainan viranomaiset kyyditsivät hänen isänsä pakkotöihin Karjalaan. Vuonna 1930 Borowskin äiti pidätettiin ja kyyditettiin Siperiaan. Tadeusz ja hänen veljensä joutuivat tätinsä huostaan.

Vuosina 1932–1933 Borowskit saivat neuvostoviranomaisilta luvan muuttaa Varsovaan.

Toinen maailmansota syttyi syyskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1939, kun saksalaiset joukot hyökkäsivät Puolaan. Seitsemäätoista päivää myöhemmin myös neuvostojoukot tunkeutuivat Puolan itäosiin saksalaisten kanssa aiemmin solmitun sopimuksen mukaisesti.

Borowski suoritti ylioppilastutkinnon vuonna 1940 saksalaisten miehittämässä Varsovassa, salaa toimineessa lukiossa. Myöhemmin samana vuonna hän ryhtyi lukemaan puolan kieltä ja kirjallisuutta maanalaisessa yliopistossa. Selvyyden vuoksi mainittakoon, että saksalaismiehityksen aikana kaikki korkeampi koulutus oli puolalaisilta kielletty.

Vuonna 1942 ilmestyi Borowskin ensimmäinen runokokoelma Gdziekolwiek ziemia… eli Missä tahansa Maa… itse painettuna 165 kappaleen painoksena.

Vuoden 1943 helmikuussa hän joutui maanalaisesta toiminnasta epäiltynä Varsovan pahamaineiseen Pawiakvankilaan. Siellä pidettyjen kuulustelujen jälkeen hänet siirrettiin saman vuoden huhtikuussa Auschwitzin keskitysleirille. Elokuussa 1944 Borowski kuljetettiin Stuttgartin läheisyydessä sijainneelle Dautmergenin keskitysleirille. Vuoden 1945 alussa hänet siirrettiin Dautmergenistä Dachau-Allachin keskitysleirille, josta hän vapautui kun amerikkalaiset joukot saapuivat saman vuoden huhti- ja toukokuun vaihteessa.

Borowski muutti syyskuussa 1945 Müncheniin ja aloitti Janusz Nel Siedleckin ja Krystyn Olszewskin kanssa kirjan Bylismy w Oswiecimiu eli Olimme Auschwitzissa kirjoittamisen. Kirjasta julkaistiin Münchenissä vuoden 1946 kesäkuussa 10 000 kappaleen painos. Borowski palasi Puolaan samana vuonna ja avioitui Maria Rondon kanssa. Vuoden 1947 loppupuolella Puolassa julkaistiin hänen kertomuskokoelmansa Pozegnanie z Maria, Jäähyväiset Marialle. Vuonna 1948 Borowski liittyi Puolan Yhtyneeseen Työväenpuolueeseen eli kommunistipuolueeseen ja kirjoitti kiihkeitä kommunismia puolustavia kirjoituksia. Syvä pettymys kaikkia inhimillisiä järjestelmiä kohtaan kalvoi kuitenkin Borowskia loppuun asti. Hän kuvasi pettymyksen tuntojaan novellissa Kivinen maailma. Liian varhain kuollut Tadeusz Borowski jätti jälkeensä melko pienen, mutta hätkähdyttävän kirjallisen perinnön.

HELSINGISSÄ 12.12.2004

Martti Puukko

HERRASVÄKI ON HYVÄ JA KÄY KAASUKAMMIOON

Kaikki leiriläiset kulkevat alasti. Itse asiassa olemme saaneet vaatteemme takaisin altaista, joissa ne ovat olleet cyklonilla terästetyssä vedessä, cyklonilla, joka niin erinomaisesti tappaa syöpäläiset kankaissa ja ihmiset kaasukammioissa.

Vain piikkilankaesteillä, espanjalaisilla vuohilla, erotetuissa parakeissa asuvat ovat vielä ilman vaatteitaan. Mutta kaikki me kuljemme alasti. Helle on tukahduttava. Leiri on suljettu tiiviisti. Ainutkaan vanki tai pieninkään täi ei saa päästä ulos.

Työkomppanioiden päivä on päättynyt. Tuhannet alastomat ihmiset tappavat aikaansa vaellellen edestakaisin teillä ja komentoaukioilla, makaillen seinien vierustoilla ja katoilla. Nukumme paljailla puulavereilla, koska heinätäytteiset patjat ja viltit on viety desinfioitaviksi. Laitimmaisista parakeista voi nähdä Frauen Konzentration Lageriin, naisten keskitysleiriin. Sielläkin on syöpäläistorjunta käynnissä. Kaksikymmentäkahdeksantuhatta naista, alastomina, ulos parakeista ajettuina, kuljeskelee päämäärättä teillä ja aukioilla.

Olemme odottaneet ruokaa aamusta lähtien, jotkut syövät saamistaan paketeista, tuttavia käydään tervehtimässä. Aika mataa hitaasti niin kuin se helteellä tekee. Meillä ei ole edes arkipäiväistä huviamme: krematorioihin johtavat leveät tiet ovat tyhjiä.

Kuljetuksia ei ole saapunut pariin päivään.

Osa Kanadasta, leirin hyvinvoivasta osasta, on lakkautettu ja sen asukkaille on jaettu leirin raskaimpia töitä Harmenzessa, koska he ovat hyvin syöneitä ja levänneitä.

Leirissä vallitsee kateuteen perustuva oikeudenmukaisuus. Kun vahva sortuu, ystävät pitävät huolen siitä, että hän todella luhistuu. Kanada meidän Kanadamme. Vaikkei se tuoksukaan mahlalle vaan ranskalaisille parfyymeille, oikeassa Kanadassa tuskin on yhtä paljon korkeita honkia kuin meidän Kanadassamme on kätkettyjä, koko Euroopasta kerättyjä timantteja ja kultarahoja.

Jotkut meistä istuvat ylälavereilla huolettomasti jalkojaan heilutellen. Otamme esille valkoisen leivän jaettavaksi. Se on maultaan hieman vastenmielinen mutta kestää homehtumatta useita viikkoja. Leipä on lähetetty Varsovasta asti. Vain viikko sitten äitini on pitänyt sitä käsissään. Jumalani, voi hyvä Jumala…

Otamme esille pekonin ja sipulin ja avaamme purkin maitotiivistettä.

Henri, suuri ja ankarasti hikeä hellittävä ranskalainen, uneksii ääneen ranskalaisista viineistä, joita tuli Strasbourgista, Pariisista ja Marseillesta saapuneiden kuljetusten mukana. – Kuulepas, mon ami, ystäväiseni, kun menemme jälleen lastauslaiturille, tuon sinulle sieltä aitoa samppanjaa. Et varmasti ole juonut sitä koskaan, ethän?

– En. Mutta et saa tuotua sitä portista, joten älä puhu pötyä. Hanki minulle mieluummin kengät, tiedäthän, sellaiset nauhakengät, joissa on kaksoispohjat. Kauan sitten lupaamastasi paidasta en halua enää edes mainita.

– Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, tuon sinulle kaiken lupaamani kun kuljetukset saapuvat. Mennään jälleen lastauslaiturille.

– Ehkä kuljetuksia kaasukammioihin ei enää tule, tuhahdan ärtyneesti, – olethan huomannut että tilanne on helpottunut täällä leirissä, paketteja tulee rajattomasti, eikä meitä enää saa hakata. Tehän kirjoititte kirjeitäkin kotiin… Uusista järjestelyistä puhutaan kaikenlaista, itsekin puhut niistä. Sitä paitsi heiltähän loppuvat ihmiset kesken, helkkari soikoon.

– Jos lopettaisit tuon roskan puhumisen. Henrin leveät, sielukkaat kuin Coswayn miniatyyrista peräisin olevat kasvot liikkuvat kun hän jauhaa suussaan vaivalloisesti sardiinivoileipää. (Alas meni hitto vieköön!) Henri on ystäväni, vaikken tiedäkään hänen sukunimeään.

– Jos nyt lopettaisit tuon roskan puhumisen, eiväthän ne voi lopettaa ihmisten lähettämistä tänne, koska silloinhan me kuolemme nälkään koko sakki. Me kaikki elämme sillä, mitä kuljetusten mukana tulee.

– Kaikki. Emme kaikki. Meillähän on paketteja…

– Sinulla on, sinun kaverillasi on ja ehkä kymmenellä hänen kaverillaan, teillä on, puolalaisilla, mutta eihän siinä ole kaikki. Entä sitten me, juutalaiset ja venäläiset? Mitä jos meillä ei olisi kuljetuksista organisoitua syötävää, luuletteko, että silloin söisitte niin rauhallisesti noita eväspakettejanne? Emme me antaisi teidän syödä.

– Kyllä antaisitte, tai kuolisitte nälkään niin kuin kreikkalaiset. Sillä jolla on leirissä syötävää, on myös valta.

– Teillä on ja meillä on, mitä tässä kinataan?

Ei ole todellakaan syytä riidellä. Teillä on ja minulla on, syömme yhdessä, nukumme samoilla lavitsoilla. Henri leikkaa leipää, tekee tomaateista salaattia. Se maistuu hyvältä kanttiinin sinapin kanssa.

Alapuolellamme parveilee alastomia, hikoilevia ihmisiä. He rahjustavat parakin keskiosassa makuulavitsojen välissä, lähellä valtavaa uunia. He kulkevat niiden rakennusteknisten parannusten välissä, joilla entinen hevostalli on muutettu mukavaksi taloksi yli puolelle tuhannelle ihmiselle. Parakin ovessa on vielä taulu, jossa lukee versuchte Pferde, eli tartunnan saaneet hevoset on vietävä jonnekin, Alimmille lavitsoille on ahdettu kahdeksasta yhdeksään ihmistä, he makaavat luisina, alastomina, hielle ja ulostukselle haisten, syvälle kasvojen sisään vajonneine poskipäineen. Minun alapuolellani, alimmaisena, rabbiini on peittänyt päänsä jollain rievunpalasella ja lukee kuuluvalla äänellä heprealaista rukouskirjaa (sitä luettavaa täällä riittää…) äänekkäästi ja monotonisesti valittaen.

– Voisiko häntä mitenkään rauhoittaa? Hän tärisee kuin olisi saanut otteen Jumalan jaloista.

– En halua laskeutua lavitsalta. Vaviskoon, päätyy sitä nopeammin kaasukammioon.

– Uskonto on oopiumia kansalle. Pidän kovasti oopiumin poltosta, marseillelainen lisää mietteliäästi. Hän on kommunisti ja koroilla eläjä.

– Jos he eivät uskoisi Jumalaan ja kuoleman jälkeiseen elämään, he olisivat jo kauan sitten tuhonneet krematoriot maan tasalle.

– Ja miksi te ette tee sitä?

Kysymys on retorinen, mutta marseillelainen vastaa: – Idiootti. Hänen suunsa on täynnä tomaattia ja hän liikahtaa ikään kuin haluaisi vielä lisätä jotakin, mutta sitten hän vain syö ja vaikenee. Olemme juuri lopettaneet aterian, kun parakin ovella näkyy vilkkaampaa liikettä. Musulmaanit, todella huonokuntoiset, pelkkää luuta ja nahkaa olevat vangit hyppäävät ylös ja pakenevat lavitsoiden väliin. Parakin vanhimman tupaan on tullut lähetti. Hetken päästää parakin vanhin kävelee majesteettimaisesti ulos.

– Kanada! Antreten! Kokoontuminen! Ja nopeasti! Kuljetus saapuu!

– Kaikkivaltias Jumala, huudahtaa Henri hypätessään lavitsaltaan.

Henri, marseillelainen, nielaisee tomaatit, nappaa takin ja huutaa raus alempana oleville ja oven läheisyydessä parveileville. Eri tasoilla olevilla makuulavitsoilla käy kuhina. Kanada lähtee lastauslaiturille.

– Henri, kengät, huudan hyvästeiksi.

– Keine Angst, hän vastaa minulle parakin ulkopuolelta.

Pakkaan syötävät, solmin naruilla matkalaukun, jossa isän puutarhasta peräisin olevat sipulit ja tomaatit ovat sulassa sovussa ja rinnakkain portugalilaisten sardiinien ja lublinilaisen pekonin (veljeltä saadun) ja aitojen tessalonikilaisten makeisten kanssa. Solmin solmut, vedän housut jalkaani ja laskeudun makuulavitsalta.

– Platz, huudan ja tungen itseni kreikkalaisten välistä.

He väistyvät syrjään. Oven läheisyydessä törmään Henriin.

– Allez, allez, vite, vite! Liikettä, liikettä, nopeammin, nopeammin!

– Was ist los? Mikä hätänä?

– Haluatko tulla kanssamme lastauslaiturille?

– Miksipä ei.

– Lähdetään sitten, ota takki mukaan. Porukasta puuttuu muutama, olen jo puhunut kapon kanssa. Hän vetää minut ulos parakista.

Seisomme rivissä, joku kirjoittaa numeromme ylös, joku karjuu edessä marsch, marsch ja me juoksemme porttia kohden erikielisten huutojen saattelemana. Takaisin parakkeihin härkäpiiskoilla ajetut siellä huutavat. Kaikki eivät saa lähteä lastauslaiturille…

Hyvästit on jätetty ja tulemme portille.

– Links, zwei, drei, vier! Mützen ab! Selkä suorassa, kädet jäykkinä lanteilla kuljemme ripeästi, ketterästi ja lähes reippaasti ulos portista.

Puolinukuksissa oleva SS-mies laskee uneliaasti suuri kirjoitustaulu kädessään, jakaa meidät käden heilautuksella viiden miehen ryhmiin.

– Hundert, hän huutaa kun ryhmämme viimeinen henkilö on ohittanut hänet.

– Stimmt, joku vastaa edestä käheällä äänellä.

Marssimme nopeasti, lähes juoksuvauhtia. Vartijoita on paljon, nuoria miehiä konepistooleiden kanssa. Ohitamme kaikki leiri II B:n osat, asumattoman leiri C:n, tshekkiläisen karanteenin. Vaellamme päärynä- ja omenapuiden välissä ohi Truppenlazarettin, SS-miesten sairaalan. Kuljemme merkillisen, kuin kuusta peräisin olevan vehreyden, tuulessa huojuvien, muutaman päivän helteen jäljiltä kukkaan puhjenneiden kukintojen lomassa. Ohitamme kaukaa parakkeja, ylitämme suuren postenkettan, keskitysleirin vartioidun ulkorajan, juoksemme tielle. Vielä muutama kymmenmetrinen ja olemme perillä puiden välissä olevalla laiturilla.

Se on idyllinen rautatieseisake, aivan kuin yleensäkin kaukana kavalasta maailmasta maaseudulla sijaitsevat rautatieseisakkeet tapaavat olla.

Vehreiden puiden ympäröimä aukio on soran peitossa. Aukion laidassa, tien reunassa seistä töröttää pieni, puinen parakki, rumempi ja ränsistyneempi kuin mikään kuviteltavissa oleva asemarakennus.

Kauempana on röykkiöittäin rautatiekiskoja, ratapölkkyjä, laudanpätkiä, parakkien osia, tiiliskiviä ja kaivojen renkaita. Täällä lastataan Birkenauhun menevää tavaraa. Leirin rakennustarvikkeita ja kaasukammioon meneviä ihmisiä.

Tavallinen työpäivä: kuorma-autot ajavat paikalle