Rakkautta Tammimäessä

By Ursula Pohjolan, Pirhonen and Erja Manto

Kotkaniemen kartanon salaisuus

Tammimäki-sarjan odotettu jatko-osa Rakkautta Tammimäessä vie jälleen kartanoelämän tapahtumarikkaisiin vaiheisiin 1900-luvun Suomeen.

Kotkatjärven rannalla toisessa päässä alueen muista kartanoista sijaitsee Kotkaniemen kartano, jonka historiaa varjostaa traaginen tapahtuma. Vuosia sitten kartanon rouva Elisabeth Örnklo on kadonnut jäljettömiin ja jättänyt jälkeensä erakoituneen lesken ja kaksi tytärtä, Beritin ja Karinin.

Ajan saatossa Kotkaniemen kartano päätyy Englantiin muuttaneen Karinin käsiin. Karin palaa nuoren seuraneitinsä Ilse Lillen kanssa takaisin kotiseudulleen Kotkatjärvelle ja seurapiireissä alkaa kuhista. Pian kauniin puutarhan kätköistä paljastuu synkkä löydös, joka pistää koko tienoon sekaisin.

Mutta mitä tekemistä Falkenfeltin suvulla on Kotkaniemen kartanon vaietun menneisyyden kanssa? Onko mysteerin selvittäminen ainoa syy, miksi Tammimäen Margaretan oma Leo Falkenfelt kyläilee äkkiä Kotkaniemen kartanolla varsin tiuhaan tahtiin? Kun kohtalo taas kerran koettelee, jokainen joutuu tekemään uhrauksia...

Ursula Pohjolan-Pirhosen 1970- ja 1980-luvuilla ilmestyneet ihanat kartanoromaanit tekevät paluun äänikirjoina! Tuotteliaan kirjailijanuran tehneen Pohjolan-Pirhosen (1925-1984) viehättävät historialliset tarinat ovat täynnä menneisyyden värittämiä juonenkäänteitä ja hurmaavia henkilöhahmoja. Rakkautta Tammimäessä on Tammimäki-sarjan neljäs osa.

• Language: Suomi
• Publisher: Word Audio Publishing
• Release date: Jul 13, 2021
• ISBN: 9789178299546

Book preview

1

Kotkaniemen kartano

Kotkatjärven äärimmäisessä päässä kaukana toisista järven rannan kartanoista oli Kotkaniemen kartano. Kerrottiin, että se oli saanut nimensä aikoinaan kotkaparista, joka oli pesinyt vuosikausia sen takametsässä. Mutta vihjailtiin myös siitä, että Kotkaniemen ylpeät omistajat olivat pitäneet omaa kartanoaan hienoimpana ja ylväimpänä Kotkatjärven rannalla ja ottaneet ilman muuta kartanolleen nimen järven mukaan.

Kotkaniemen kartano oli tiettävästi vuosisatoja aiemmin sijainnut niemellä, mutta kun vesi oli laskenut, olivat nientä reunustaneet kapeat lahdet yhtyneet mantereeseen niin ettei niistä nykyään voinut huomata jälkeäkään. Niiden kohdalle oli kasvanut suuria lehtipuita, jotka muodostivat kartanon ympärille kauniin puiston.

Kotkaniemen kartano oli aikoinaan ollut täysin veden ympäröimä. Niemen poikki oli kaivettu leveä vallihauta, niin ettei kartanoon ollut päässyt muuten kuin laskusiltaa myöten. Tämä olikin levottomina aikoina ollut tarpeen, sillä vihollinen olisi milloin tahansa voinut hyökätä, tappaa kartanon asukkaat ja ryöstää sen omaisuuden. Nykyään ei vallihaudasta ollut mitään jäljellä, sillä se oli täytetty ja sen paikalle oli istutettu puita silloin kun kartanoa oli perusteellisesti korjattu.

Koko kartano oli ollut valmis puolustamaan itseään ja asukkaitaan 1500-luvulla, jolloin sen kivinen alaosa oli rakennettu. Pohjakerroksessa oli ollut tykkejä, joiden tarkoituksena oli ollut karkottaa viholliset jos nämä yrittäisivät hyökätä Kotkaniemeen.

Pitkä koivukuja johti maantieltä kartanoa ympäröivään suureen puistoon. Puisto oli kautta aikojen ollut Kotkaniemen kartanon omistajien ylpeys, ja sitä hoidettiin edelleen yhtä huolellisesti kuin ennenkin. Siellä oli laajoja nurmikoita, vanhoja vaahteroita ja lehmuksia sekä paljon kukkaistutuksia.

Itse rakennus oli puiston keskellä mahtavana ja koko ympäristöään hallitsevana. Se oli kaksikerroksinen kivitalo, jonka alimmaisen kerroksen paksut harmaakiviseinät oli rakennettu perimätiedon mukaan jo 1500-luvulla. Yläkerros taas oli valmistunut 1700-luvun lopulla, jolloin koko kartano oli korjattu perusteellisesti.

Kun vieras ajoi useita kilometrejä pitkää lehtipuukujaa kohti Kotkaniemeä, hän huomasi lähestyvänsä todellista aatelislinnaa, ja tämä vaikutelma vain voimistui kun hän astui tyylikkään hiekkakiviportaalin kautta sisään rakennukseen. Jo valtavan suuri eteishalli oli kuin missä tahansa kuninkaanlinnassa. Kivilattia oli tehty Gotlannista asti tuotetuista liuskakivistä, ja jykevät huonekalut oli koristeltu taidokkain veistoksin. Seinät oli peitetty tummilla tammipaneeleilla, ja komea arkku sekä sen yläpuolella oleva peili olivat hollantilaista tekoa. Eteishallista veivät leveät portaat yläkertaan.

Kotkaniemen kartano oli vuosien vaihtuessa onnistunut säilyttämään vanhan leimansa. Alakerrassa oli ruokasali, jonka seinät olivat lähes kaksi metriä paksut. Aikoinaan, satoja vuosia aiemmin, se oli ollut Kotkaniemen puolustuksen kannalta tärkein osa rakennusta. Sen ikkunoista oli ollut helpoin tulittaa mahdollisesti hyökkäävää vihollista.

Nykyään ruokasalissa oli hieno tamminen kalusto, seinällä paneelin yläpuolella oli pitkä rivi hopealautasia, ja korkean kaapin päällä oli arvokkaita hopeamaljoja.

Kotkaniemen kartanon alakerrassa oli myös suuri kirjasto, jossa kirjakaapit ulottuivat lattiasta kattoon. Se oli palvellut vuosikymmeniä talon isännän työhuoneena.

Kartanon hienoin huone oli kuitenkin suuri juhlasali toisessa kerroksessa. Siellä riippui katosta kolme valtavaa kristallikruunua, ikkunoiden välissä oli hienoja kultareunaisia peilejä, ja takaseinällä olivat kartanon nykyisen omistajan vanhempien Martin Örnklon ja hänen puolisonsa Elisabetin suurikokoiset muotokuvat.

Ne jotka olivat käyneet Kotkaniemen kartanossa väittivät, että Elisabet Örnklo oli maalauksesta päätellen kaunein nainen mitä he olivat koskaan nähneet. Hänellä oli vaaleanruskea tukka, joka oli tuon ajan muodin mukaisesti kammattu taidokkaasti päälaelle. Silmät olivat suuret ja niissä oli surullinen ilme, vaikka huulilla olikin hymy.

Kaikesta näki, että Elisabet Örnklo oli rikkaan miehen puoliso. Hänen pukunsa oli taitavan räätälin työtä, kaula-aukko oli avoin, vyötärö kireä ja paksusta brokadista valmistettu puku leveni kellomaisesti helmaa kohden. Vyötäisillään Elisabet Örnklolla oli leveä filigraanityönä valmistettu hopeavyö. Luultavasti puku oli teetetty vyötä varten, sillä maalauksessakin näkyivät selvästi brokadikankaan metallisäikeet.

Käsiään Elisabet-rouva piti ristissä, ja katselijan huomio kiintyi hänen pitkiin hoikkiin sormiinsa. Melkein joka sormessa hänellä oli sormus, mutta kauneimmat niistä olivat hänen helmikoristeinen vihkisormuksensa ja oikeassa kädessä oleva sormus, jossa oli suuri ametisti.

Kotkaniemen kartanon omisti Örnklon suku. 1500-luvulla, jolloin Kotkaniemen kartanon ensimmäinen kerros oli rakennettu, oli suvun nimi ollut Örn, mutta kolmikymmenvuotisen sodan aikana oli kartanon isäntä Anders aateloitu ja hän oli ottanut nimekseen Örnklo.

Kolmikymmenvuotinen sota oli kunniakas luku Kotkaniemen kartanon historiassa, eivätkä Örnklot suinkaan olleet tietämättömiä siitä. Kun ratsuväen kenraali Torsten Stålhandske oli lähtenyt Saksaan taistelemaan, oli hänen ratsujoukoissaan ollut Kotkaniemen kartanon isäntä Anders Örn. Taistelun melskeessä ammuttiin Torsten Stålhandsken hevonen hänen altaan, ja kenraali olisi joutunut vihollisen vangiksi ellei Anders-herra olisi hypännyt ratsunsa selästä ja antanut sitä kenraalille. Vähältä piti ettei Anders Örn itse jäänyt vangiksi, sillä viholliset tekivät rajun vastaiskun ja omien joukkojen oli peräännyttävä. Örnin onneksi vihollisen luoti kuitenkin tappoi erään ruotsalaisen ratsumiehen, ja hänen onnistui viime hetkessä ottaa tämän hevonen ja seurata omia joukkoja.

Torsten Stålhandske ei suinkaan unohtanut, että Anders Örn oli pelastanut hänen henkensä, ja niin aateloitiin Kotkaniemen isäntä nimellä Örnklo. Vaakunaansa hän sai kolme kotkankynttä muistoksi osoittamastaan urhoollisuudesta.

Palattuaan kotiin Kotkaniemen kartanoon kolmikymmenvuotisen sodan päätyttyä Anders Örnklo hakkautti vaakunansa oven yläpuolelle hiekkakiviportaaliin.

Kotkaniemen kartanon omistajat olivat sittemmin aina hyvin ylpeitä vaakunastaan, ja vuosisatojen ajan kirjailijat Kotkaniemen emännät kaikkiin liinavaatteisiin Örnklon vaakunan. Haarniskan päällä olevat kolme kotkankynttä koristivat kaikkia Kotkaniemen kartanon lakanoita, tyynyliinoja ja pyyheliinoja. Tinaisiin sekä myöhemmin hopeisiin lautasiin kaiverrettiin myös tämä vaakuna.

Erikoisen ylpeä suvustaan ja sen urotöistä oli Martin Örnklo, kauniin Elisabet Örnklon aviopuoliso, joka 1800-luvun lopulla oli ottanut Kotkaniemen kartanon haltuunsa. Hän oli häitään varten teettänyt ruoka-astiaston, jossa jokaiseen lautaseen samoin kuin hienoihin viinilaseihinkin oli kullalla piirretty Örnklon suvun vaakuna.

Martin Örnklo oli nuorena miehenä Saksassa käydessään löytänyt historiateoksen, jossa kerrottiin, kuinka Kustaa II Aadolfilla oli kolmikymmenvuotisessa sodassa ollut joukoissaan mukana villi kansanheimo, josta kuningas käytti nimityksiä Pittakiinit ja Hakkapeliitat. Näiden nimien uskoi saksalainen historiankirjoittaja johtuvan siitä, että tämän villin kansan sotilaat taistelun temmellyksessä rohkaisivat sekä itseään että toisiaan huutamalla »pittakin!» (pidä kiinni!) ja »hackapää!» (hakkaa päälle!). Myöhemmin oli sitten selvinnyt, että tämän villin heimon jäsenet, pittakiinit ja hakkapeliitat, olivatkin olleet suomalaisia ratsumiehiä.

1700-luvun lopulla isännöi Kotkaniemessä tuikea ja tyly Evert Örnklo. Hänellä oli yksi ainoa poika, jota hän kasvatti kovalla kädellä, jotta tästä tulisi Kotkaniemeen sovelias isäntä. Kotkaniemi merkitsi Evert Örnklolle kaikkea maailmassa. Hän ei välittänyt mistään muusta kuin kartanostaan, jota hänen aikanaan alettiin kutsua linnaksi. Ylpeänä hän kertoili sukunsa vaiheista ja koetti pakottaa Ernstin itsensä lailla ihailemaan ja palvomaan Kotkaniemeä. Mutta isän ankaruus sai nuoren Ernst Örnklon vihaamaan kotikartanoaan. Hänestä tuntui että se sitoi häntä ja voisi tuhota koko hänen elämänsä.

Erään kiivaan yhteenoton jälkeen Ernst Örnklo kirosi lopulta suutuksissaan koko Kotkaniemen ja ilmoitti isälleen lähtevänsä maailmalle unohtaakseen kartanon, jonka vangiksi häntä oli vuosikausia kasvatettu. Vielä hän oli vapaa ja saattoi lähteä, ja hän halusi tehdä sen ennen kuin kartano kuristaisi hänet yhtä lujaan otteeseen kuin hänen isänsäkin.

Isä ja poika erosivat vihassa, sillä molemmat olivat yhtä itsepäisiä. Nuori Ernst Örnklo muutti paikkakunnalta, hän matkusti Turkuun ja ryhtyi siellä kauppamieheksi. Hän kävi kauppaa ulkomaiden kanssa, osti oman laivan ja tuli upporikkaaksi. Mutta asuessaan hienossa talossaan Turussa hän tunsi kuitenkin ettei hän kaikesta menestyksestään huolimatta ollut onnellinen. Kotkatjärven ja Kotkaniemen kartanon taika sitoi häntä, ja haluamatta myöntää sitä edes itselleen hän ajatteli usein lapsuudenkotiaan.

Ernst Örnklo solmi avioliiton turkulaisen aatelisneidon Emelien kanssa, mutta vaikka hän perusti Turkuun oman kodin, hän ei saanut Kotkaniemen kartanoa mielestään. Kevään tullen hän kulki aina pitkin Aurajoen rantoja ja muisteli miltä Kotkaniemi näytti silloin kun puiden silmut puhkesivat. Välillä hänet valtasi niin suunnaton koti-ikävä, ettei hän saanut yöllä nukutuksi, vaan hänen oli noustava ylös ja ryhdyttävä tarkastamaan tilejään.

Emelie oli nähnyt puolisonsa levottomuuden ja ymmärtänyt tämän suunnattoman kaipauksen Kotkaniemeen. Mutta kaikkiin Emelien kehotuksiin lähteä edes käymään Kotkaniemessä oli Ernst Örnklo puistanut kiivaasti päätään. Hän oli kerran kironnut niin kotinsa kuin isänsäkin eikä halunnut koskaan enää palata Kotkatjärven rannoille.

Huolestuneena Emelie katseli aviomiestään, joka kasvoillaan sulkeutunut ja kireä ilme teki työtä samalla kun hänen sydäntään raastoi kaipaus vanhalle kotiseudulle. Menestyminen kauppamiehenä ei ollut saanut Ernst Örnklota unohtamaan isiensä taloa.

Kun sitten eräänä päivänä tuli tieto, että Kotkaniemen isäntä Evert Örnklo oli sairastunut vakavasti, Ernst pelästyi. Vihastaan huolimatta hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että hänen isänsä voisi jonain päivänä kuolla. Oikeastaan hän oli syvällä sydämessään aina ajatellut, että he voisivat sopia ennen kuin hänen isänsä siirtyisi rajan toiselle puolelle.

Niinpä Ernst Örnklo jätti kiireesti tärkeimmät liikeasiansa vanhimman kauppapalvelijansa huostaan ja lähti Emelien kanssa kohti Kotkatjärveä. Kun maisemat tulivat tutuiksi, hän aivan vapisi kiihtymyksestä. Kuinka hän olikaan saattanut olla näin kauan poissa tältä seudulta, jonne hän kuitenkin kuului? hän pohti mielessään. Samalla hän tunsi jäätävää pelkoa siitä ettei hän enää tapaisi isäänsä elävänä vaan tämä joutuisi hautaan poikansa kiroamana.

Kun Ernst ja Emelie Örnklo viimein seisoivat Kotkaniemen kartanon edustalla, tulivat kyynelet Ernstin silmiin. Emelie pujotti kätensä varovasti tämän kainaloon, sillä hän ei koskaan ennen ollut nähnyt ylpeän puolisonsa itkevän.

Isän ja pojan tapaaminen oli järkyttävää nähdä. Vanha Evert-herra makasi vuoteessaan, mistä kukaan ei enää uskonut hänen nousevan, kun Ernst Örnklo astui makuuhuoneeseen. Hetken he katselivat toisiaan, sitten Evert-herra ojensi kätensä ja hänen huuliltaan kuului kuiskaus: »Ernst.»

Silloin Ernst Örnklon itsehillintä petti. Hän kiiruhti isänsä vuoteen luo, polvistui sen viereen ja painoi kasvonsa isänsä laihtunutta ja suonikasta kättä vasten. Hän itki niin että hänen voimakas ruumiinsa vapisi, ja vanha Evert-herra koetti haparoivalla kädellään silittää poikansa hiuksia.

»Isä, antakaa minulle anteeksi», Ernst Örnklo sai lopulta sanotuksi.

Siitä päivästä lähtien alkoi vanha Evert-herra piristyä. Hänen ruokahalunsa palasi ja ennen pitkää hän jaksoi jo istua osan päivästä nojatuolissa. Ylpeänä seurasi hänen isänkatseensa Ernstiä, kun tämä kulki huoneessa edestakaisin ja selitti hänelle asioita. Mutta suurimman ilon tuotti hänelle Ernstin ja Emelien poika Magnus, joka ensi kerran isoisänsä nähdessään hiukan epäröi, mutta astui sitten vanhuksen luo ja kumarsi syvään.

»Kotkaniemen tuleva isäntä», Evert-herra mutisi kyynelten valuessa pitkin hänen poskiaan. »Sinun aikanasi rakennetaan Kotkaniemi uudelleen.»

»Ei, isä, me emme aio odottaa niin kauan», Ernst Örnklo sanoi. »Minä olen ajatellut rakennuttaa taloon toisenkin kerroksen kivestä ja korjauttaa tämän pohjakerroksen. Minä tilaan tarvikkeet heti, ja työhön ruvetaan niin pian kuin sinä olet siinä kunnossa että työmiehet eivät häiritse sinua.»

Vanhan Evert-herran silmät alkoivat loistaa.

»Sinä voit aloittaa työt heti», hän sanoi, ja hänen äänessään oli niin paljon ponnekkuutta, että kaikki hämmästyivät.

Ernst Örnklon aikana rakennettiin sitten Kotkaniemen kartanon toinen kivinen kerros. Evert-herra seurasi kiinnostuneena rakennustöitä. Hän asui milloin missäkin huoneessa alakerrassa, siirtyi aina rakennustöiden niin vaatiessa toiselle puolelle rakennusta ja asui kesällä aittarakennuksessakin pihalla.

»Nyt tehdään Kotkaniemestä koko Kotkatjärven hienoin kartano», hän toisteli ylpeänä. »Sitten saavat toiset järven ympärillä asuvat nähdä, etteivät heidän talonsa ole mitään Kotkaniemeen verrattuna.»

Ernst Örnklon paluu kotiseudulleen ilahdutti vanhaa Evert-herraa siinä määrin, että hän pystyi jälleen liikkumaan huoneissa ja pihalla niin kuin ennenkin. Hän vakuutteli lakkaamatta Ernstille, Emelielle ja pienelle Magnuksellekin, että Kotkaniemi oli Kotkatjärven hienoin kartano. Kenenkään kotkaniemeläisen ei kannattanut hänen mielestään edes seurustella seudun muiden kartanoiden isäntäväkien kanssa.

Evert-herra ei kuitenkaan koskaan ehtinyt nähdä Kotkaniemen päärakennuksen valmistumista. Eräänä talvipäivänä hän kutsui ainoan poikansa Ernstin luokseen ja pyysi tätä istuutumaan vuoteensa viereen.

»Minulla on nyt lähtö edessä», hän sanoi rauhallisella äänellä.

Ernst Örnklo hämmästyi ja pelästyi. Isähän oli ollut niin pirteä jo monta kuukautta, hän koetti selittää, mutta Evert-herra puisti päätään.

»Minun iässäni ihminen tietää milloin hänen päivänsä ovat luetut», hän sanoi tyynesti. »Minä olen ehkä ollut kova ihminen mutta minä en ole tarkoittanut pahaa. Palkkion työstäni olen saanut jo täällä eläessäni. Minun suurin unelmani, Kotkaniemen linnan uudisrakennus, edistyy hyvää vauhtia. Olisin halunnut nähdä sen valmiina, mutta olen silti tyytyväinen tietäessäni, että se ennen pitkää valmistuu. Ja minä kiitän Jumalaa siitä että olen saanut takaisin poikani ja pienen pojanpoikani, joka tulee jatkamaan Örnklon maineikasta sukua täällä Kotkaniemessä.»

»Isä, älkää puhuko noin», Ernst Örnklo hätääntyi.

Mutta Evert-herra vain nyökkäsi ja sulki silmänsä aivan kuin olisi hyvin väsynyt. Hän kuoli sitten hiljaa ja kenellekään enää mitään sanomatta seuraavana yönä.

1800-luvun puolivälissä otti Kotkaniemen kartanon isännyyden haltuunsa Martin Örnklo. Martin-herra oli nuorena hauska ja iloinen mies, joka vastoin kaikkien Önrkloitten tapoja seurusteli innokkaasti naapurikartanoiden asukkaiden kanssa.

Hän oli aikoinaan suosittu vieras, ja siellä minne hän saapui kaikui nauru ja iloinen puhe. Erikoisen mielellään Martin-herra vieraili Tammimäen kartanossa, jonka vaaleatukkainen tytär Charlotta Falkenfelt oli hurmannut hänet. Mutta juuri Tammimäessä hänen täytyi kokea elämänsä suurin ja katkerin pettymys, joka muutti hänet kokonaan. Kun Martin-herra pyysi Charlotta Falkenfeltia puolisokseen ja Kotkaniemen kartanon emännäksi, ei Charlottan isä suostunutkaan hänen pyyntöönsä. Martin Örnklo ei ollut hetkeäkään uskonut, ettei Tammimäen isäntä kelpuuttaisi häntä vävykseen, ja aluksi hän vain tuijotti tätä ihmeissään. Mutta Tammimäen isäntä hypisteli partaansa ja selitti, että hän oli jo luvannut Charlottan eräälle pietarilaiselle aatelisherralle.

Todellisuudessa Charlottan isä ei ollut päättänyt tämän avioliitosta vielä mitään, mutta hänen mielestään Kotkaniemen iloluontoinen Martin Örnklo ei ollut tarpeeksi vakava ja luotettava aviopuoliso hänen rakastetulle tyttärelleen. Niinpä kun Martin Örnklo seisoi hänen edessään, hän päätti kiireesti mielessään, että hän suostuisi mieluummin pietarilaisen aatelisherran kosintaan kuin luovuttaisi Charlottan Kotkaniemen isännälle. Sillä Martin Örnklon rinnalla ei hänen Charlottansa varmaankaan löytäisi onneaan, siitä Tammimäen isäntä oli varma.

Raivostuneena ja katkeroituneena Martin Örnklo ratsasti kotiin Kotkaniemeen. Hän kirosi kaikki Falkenfeltit, erikoisesti Charlottan isän, joka oli uskaltanut asettua hänen onnensa tielle.

Tuosta päivästä lähtien ei Kotkatjärven kartanoita ollut olemassakaan Martin Örnklolle. Hän ei koskaan enää vieraillut niissä, ja kaikkia Falkenfelteja hän tervehti vain ylpeästi nyökäten, mikäli näitä tuli kirkossa vastaan.

Seuraavana kesänä Charlotta Falkenfelt solmi isänsä määräyksestä avioliiton pietarilaisen aatelisherran kanssa. Kun Charlotta pari vuotta myöhemmin vieraili entisellä kotiseudullaan, tapasi Martin Örnklo hänet sattumalta kirkonmäellä. Martin oli tuijottanut Charlottaa voimatta uskoa, että tämä oli se sama tyttö, jota hän oli pyytänyt puolisokseen. Charlotta oli Pietarissa olonsa aikana muuttunut paljon, hänestä oli kadonnut se kevyt tyttömäisyys, joka ennen oli ollut hänelle ominaista, ja hänestä oli tullut itsetietoinen ja omahyväinen aatelisrouva. Nähdessään Martinin Charlotta kiiruhti tervehtimään tätä, ja ennen kuin hämmästynyt Martin-herra ennätti kääntää selkäänsä, oli Charlotta tarttunut häntä kädestä.

»Martin Örnklo, sinäkö se todella olet!» Charlotta sanoi, ja Martinista tuntui että hänen äänensäkin oli muuttunut Pietarissa aivan vieraaksi.

Sitten Charlotta alkoi kertoa omasta elämästään. Hän viihtyi hyvin Pietarissa, missä he asuivat talvet — kesäisin he olivat hänen miehensä omistamalla maatilalla. Charlotta kertoi kuinka ihanaa pietarilainen seuraelämä oli. Hänellä oli ranskalainen seuraneiti, sillä oli aivan välttämätöntä, että hän osaisi puhua ranskaa. Sehän oli toki sivistyneen ihmisen velvollisuus.

Charlotta hymyili alentuvasti Martin Örnklolle, ja tämä tunsi ensimmäisen kerran elämässään itsensä kömpelöksi ja maalaismaiseksi, sillä hän ei osannut sen enempää ranskaa kuin pietarilaisia tapojakaan.

»Me olemme ajatelleet minun mieheni kanssa, että kun me saamme lapsia, heillä täytyy olla sekä ranskalainen että saksalainen lastenhoitaja ja kotiopettaja», Charlotta jatkoi puhettaan. »Siten heistä kasvaa sivistyneitä ja seurapiirikelpoisia ihmisiä.»

Kasvot vihasta kireinä Martin Örnklo ratsasti takaisin Kotkaniemeen. Tuonko naisen takia hän oli ollut niin onneton ja valvonut yökausia silloin kun paroni Falkenfelt oli naittanut Charlottan? Ja mitä Charlottasta sitten oli tullut! Tyhmänylpeä ja pöyhkeä pietarilaisrouva, joka ei näyttänyt oikein tietävän miten voisi parhaiten kehuskella.

Mutta sellaisia kai olivat kaikki Falkenfeltit, Martin Örnklo päätteli lopuksi. Tuosta päivästä lähtien hän oli vihannut kaikkia Kotkatjärven kartanoiden omistajia entistä enemmän. Koskaan hän ei sanonut kenellekään heistä sanaakaan, ei edes silloin, kun he tulivat hänen isänsä hautajaisiin kirkolle. Kopeana hän vain seisoi haudan reunalla ja katseli kuinka hänen isänsä arkku laskettiin Örnklon suvun hautaan. Sen jälkeen hän kääntyi, kumarsi kerran kaikille jotka olivat kerääntyneet saattamaan hänen isäänsä tämän viimeisellä matkalla ja poistui ylpeästi kutsumatta ketään Kotkaniemeen, vaikka kaikki olivat varautuneet siihen.

Myöhemmin puhuttiin paljon siitä kuinka avoimesti Kotkaniemen Martin-herra oli isänsä hautajaisissa osoittanut vihamielisyyttään kaikkia Falkenfeltejä kohtaan, mutta Martin ei siitä välittänyt. Pikemminkin hän oli tyytyväinen kuultuaan miten noloiksi Falkenfeltit olivat tunteneet itsensä hautausmaalla.

Oppikoot nyt, oppikoot, että ero se on Kotkaniemen Örnklo-suvulla ja noilla tyhmänylpeillä Falkenfelteilla, hän mutisi itsekseen kulkiessaan edestakaisin talossaan. Nähkööt nyt ettei kukaan Örnklo kerjää mitään keneltäkään Falkenfeltilta, ei aviopuolisoa eikä ystävällisyyden osoitusta.

Muutamaa vuotta myöhemmin Martin Örnklo solmi avioliiton Porvoosta kotoisin olevan aatelisneidin Elisabet Stjiernan kanssa. Elisabet oli tottunut Porvoossa seurustelemaan naapurikartanoiden perheiden kanssa ja odotti innokkaasti milloin Martin kutsuisi heille ensimmäiset vieraat. Hän oli kyllä kuullut Kotkatjärven ympärillä olevista kartanoista ja niiden perheistä ja odotti nyt jännittyneenä ensitapaamista.

Mutta Elisabetin pettymykseksi ja suureksi