Tiellä: Siperian-junalla Aasiaan

By Elina Nuortie

... Asumuksen helmojen alta luikersi raikkaita tuulahduksia arolta. Yö oli kylmä kuin pakastekalan peräpäässä ... Virkaintoiset vahtikoirat murisivat ja haukkuivat pitkin yötä, ja kollegat vastasivat kaukaa. Hevoset hirnahtelivat. Seudulla oli kuulemma susia. Uni tuli ja meni pätkittäin. Nenänpäätä palelsi ja vilu värisytti... Sekään ei ollut niitä parhaiten nukuttuja öitä, mutta varmasti ikimuistettavimpia...

Tiellä - Siperian-junalla Aasiaan on mukaansatempaava ja elämänmakuinen kertomus matkasta Helsingistä Komodolle etupäässä luontokohteita etsiskellen. Toki tien varrelle osuu niiden lisäksi koko elämän kirjo kaupunkeineen, kylineen ja maaseutuineen.

Runsaasti kuvitettu kirja sisältää ideoita ja vinkkejä oman unelmamatkan toteuttamiseen ilman ainuttakaan maksettua mielipidettä. Siperian-junalla Aasiaan on Tiellä-trilogian ensimmäinen osa. Jatko-osissa reissataan muun muassa rahtilaivalla Etelä-Amerikkaan ja road tripeillä Australiassa sekä Uudessa-Seelannissa.

• Language: Suomi
• Publisher: Taskurapu
• Release date: Apr 26, 2021
• ISBN: 9789526826738

Elina Nuortie

Elina Nuortie on kirjailija, valokuvaaja ja graafinen suunnittelija, joka on julkaissut valokuvakirjat, kuten Kuohu - koukussa saaristoon ja Meri joka jalkojani huuhtelee. Lisäksi hän on ollut mukana kymmenissä kirjaprojekteissa monissa rooleissa: kirjoittajana, kuvaajana, kuvatoimittajana ja/tai graafikkona. Elina jätti työt tauolle 2015-2018 ja lähti miehensä kanssa reissuille muun muassa Aasiaan, Amerikkoihin ja Koreasta Australaasiaan. Matkaa taitettiin erilaisilla teillä ja välineillä mahdollisimman paljon pallon pintaa pitkin. Noiden reissujen muistiinpanoista ja kuvista syntyi Tiellä-trilogia, jonka ensimmänen osa Tiellä - Siperian-junalla Aasiaan ilmestyi alkuvuodesta 2021. Konttilaivalla Amerikkaan valmistui loppuvuodesta ja Koreasta Australaasiaan keväällä 2022.

Book preview

Tärkeintä ei ole päämäärä vaan matka.

Tämä Tiellä-trilogian ensimmäinen osa sisältää tarinat suomalaispariskunnan liki seitsemän kuukauden unelmien reppureissusta Kiinaan ja Kaakkois-Aasian läpi Indonesian Floresin saarelle. Kakkososa kertoo matkasta Euroopan halki Ranskaan ja konttilaivalla Amerikkaan, missä tie vei Etelä-Amerikan ympäri Väli-Amerikkaan ja Alaskan Kodiakinsaarelle. Kolmanen osan aiheena ovat muun muassa Korean niemimaa ja Japanin eteläsaaret sekä Uuden-Seelannin ja Australian road tripit. Matkat taitettiin erilaisilla teillä ja välineillä mahdollisimman paljon pallon pintaa pitkin.

Kirjasarja pohjautuu kolmen vuoden matkojen aikana kertyneisiin blogiteksteihin ja valokuviin sekä valtavaan määrään kokemuksia, sattumuksia ja kommelluksia. Blogi puolestaan syntyi tarpeesta kirjoittaa reissujen tapahtumat muistiin paitsi omaksi ja läheisten iloksi myös ideoiksi ja neuvoiksi kaikille maailmasta, erilaisista kulttuureista ja meitä erityisesti inspiroineista luontokohteista kiinnostuneille. Mainittu blogi oli täysin epäkaupallinen, eli kaikki kehut ja haukut ovat tulleet suoraan sydämestä ilman minkäänlaista taloudellisen hyödyn tuomaa painetta tai taakkaa.

Hauskaa nojatuolimatkaa!

toivottavat:

graafikko-valokuvaaja-kirjoittaja Elina

ja ex-toimari Oskari

[ TIE VIE… ]

SIPERIAAN!

HENKIEN SAARELLE

MONGOLIAAN

TERELJIIN.

PEKINGIN BEIHAIHIN

KIINAN MUURILLE

VENETSIAN SUURELLE KANAVALLE

JIANGSUSTA HUBEIN YICHANGIIN.

VESITIELLE JANGTSEJOELLE

NI HAO, CHONGQING!

PANDA-CHENGDUUN

EMEI-VUORELLE

KUNMINGIN KARSTIMETSIIN

KIINATURNEEN LOPUKSI NANNINGIIN

MERENRANTAAN! VIETNAMIIN!

AASIAN PARIISIIN

MEKONGIN KAINALOON

VIENTIANEEN.

JOKISUISTOON KESKELLE MANNERTA

BUSSILLA PHNOM PENHIIN

JOKIVENEELLÄ SIEM REAPIIN

LUMOAVAAN ANGKORIIN

PRACHUAP KHIRI KHANIIN

JOULUKSI PHUKETIIN

LAHDEN YLI LANTALLE

THAIMAAN ETELÄSAARILLE

PERHELOMALLE KOH LIPELLE

MALESIAAN

SINGAPORESTA JOHOR BAHRUUN.

HÄNEN MAJESTEETILLENSA KINABALULLE

ORANKEJA ETSIMÄÄN

MALESIASTA INDONESIAAN

KALIMANTANIIN

SURABAYASTA BANYUWANGIIN

BALILLE

OMAAN TUPAAN

BALI-TURNEELLE.

KOMODON KULMINAATIOPISTEESEEN

MUISTOJEN RANONGIIN

MERGUI-SAARISTOON.

KOH MOOKILTA LANTAN KAUTTA BANGKOKIIN

KOTIIN

MITÄ MUKAAN TIELLE?

PAKKAUSLISTA KAHDELLE

KARTTA

JÄLKIMIETTEITÄ

[ SIPERIAAN! ]

30.9.2015

Katsomme toisiamme kierrätyssamppanjalasit kädessä ja kippistämme kuplivaa epäuskoisina – kauan odotetun seikkailun ensimmäisen etapin kunniaksi. Tätä varten olemme eläneet pihisti viisi vuotta, myyneet tavaroitamme ja vuokranneet kotimme pois. Tunne oli epätodellinen. Olimme oikeasti tiellä!

Edeltäjänsä tapaan maailmankuulun venäläiskirjailijan Leo Tolstoin mukaan nimetyn Moskovan-junan uusi versio ylitti kaikki odotukset. Se on todella siisti. Vaunuissa on erinomaiset vessat ja suihkut ja hyteissä vesihanat, puhtaat Tolstoin etukirjaimilla nimikoidut pöytäliinat sekä siistit ja näppärätoimiset roskikset. Kaikki ohjekyltit ovat venäjän lisäksi saksaksi ja ranskaksi.

Helsingin rautatieaseman jäätyä taakse avasimme mukaamme tuupatun yllätyspussukan. Sieltä löytyi odottamattomia herkkuja vastaleivotuista suklaamurukekseistä ja salmiakista Xylitol-purkkaan, pussipunkkuun ja pikkuruiseen single malt -viskiin. Pari mielenkiintoisen näköistä kuivamuonaa tulisi varmasti vielä tarpeeseen. Pussukkaan oli mahtunut myös paljon lämpimiä muistoja sekä rakkautta ja välittämistä, joita ei arjessa aina ehtinyt huomata.

Viimeiset pari kuukautta olivat olleet hektisiä. Oli paiskittu töitä pitkiä päiviä ja hoidettu kaikenlaisia tilinpäätös-, vero-, pankki-, vakuutus-, osayleiskaavaluonnosmuistutus- sekä sopimus- ja irtisanomisasioita. Oli pakattu, muutettu neljään kertaan sekä tavattu ystäviä ja sukulaisia.

RAUTATIELLÄ MOSKOVAAN

Ei saatu hyttiseuraksi venäläistä karvakainaloa vaan saatiin Anita. Hän kapusi kyytiin Kouvolasta. Nuori neiti oli tuliaisviileineen matkalla Moskovaan tapaamaan isoäitiään ja tätiään. Anita toimi ystävällisesti venäjän tulkkinamme, kun vaunuisäntä höpötti meille ohjeitaan. Yksi punkka neljän hengen hytissämme jäi tyhjäksi. Olisi sinne hyvin vielä yksi nukkuja mahtunut, mutten ymmärrä, minne hänen matkatavaransa olisi ängetty.

Saavuimme aamusella aurinkoiseen mutta koleaan Moskovaan. Hupulliset kevytuntuvatakit osoittautuivat heti oivallisiksi matkatamineiksi. Moskovassa oli yhdeksän rautatieasemaa, mutta onneksi Vladivostokin-juna, jolla jatkaisimme matkaa, lähti aivan tuloasemamme, Leningradin, naapurista.

Olimme vaihtaneet ensimmäiset välttämättömät ruplat jo Tolstoissa ja Jaroslavski-aseman automaatista nostimme lisää paikallisvaluuttaa. Veimme suurimmat pakaasimme matkatavarasäilytykseen siksi aikaa, kun kiertelimme aseman nurkilla, kävimme lounaalla ja ostimme eväitä pian alkavalle pitkälle legille.

Taivas oli vetäytynyt pilveen, tavaratalossa oli kuuma, eikä seudun lounastarjonta ollut hääppöistä. Päädyimme tavaratalon ylimmän kerroksen pikaruokataivaaseen syömään rasvaisia ja suolaisia kääryleitä, joiden sisällöistä emme saaneet täyttä selvyyttä. Yhdestä tunnistimme sienet ja toisesta kanan ja ketsupin. Tärkeintä oli kuitenkin, että pääsimme myös käymälään 40 ruplalla per peppu.

VAINAJAN KANSSA SAMAAN JUNAAN

Kuljimme asemalaiturilla etsien vaunuamme, kun ohi tuupattiin pyörillä kulkevaa laveria. Sen päällä kuskattiin maatuskavainaata, joka oli puettu pitkään ruskeaan villapalttooseen. Päähän oli sitaistu tyypillinen venäläinen ruusuhuivi. Rauhallista matkaseuraa olisi tiedossa.

Juna nro 2 lähti aikataulun mukaisesti raiteelta 3. Meillä oli hytti nro 6. (En ollut lukenut Rosa Liksomin sennimistä kirjaa.) Vaikka tämäkin juna tiettävästi kuului vähän parempiin, oli siinä jo aistittavissa aitoa hieman nuhjuista ryssäfiilistä. Punkkani alla oli höyheniä, kaikki opasteet olivat vain ja ainoastaan venäjäksi, ja samovaarin vesi oli ylikuumaa, siis taatusti puhdasta.

Jonkin aikaa matkattuamme kultahampain hymyävä junatarjoilijatar kantoi kuumat keitot hyttimme pikkupöytään. Keitossa oli suikaleina kaikenlaista puutarhasta löytyvää: kenties sipulia, kaalia, kesäkurpitsaa tms. sekä jotain lihaksi tunnistettua. Lisäksi liemessä oli tomaattia, reilusti öljyä, mustia oliiveja ja kunnon nokare smetanaa. Lämmin soppa tuntui hyvältä vatsassa.

Kun olimme tehneet matkaa kolme tuntia, maisema oli tasaista, koivikkoista ja pusikkoista. Ruska oli pidemmällä kuin Etelä-Suomessa oli ollut, ja osa puista oli jo lehdettömiä. Välillä ohi vilisi tyvestä hiiltynyttä männikköä, välillä erivärisiä pientaloja kasvimaineen sekä monenlaisia peltisiä, betonisia, tiili- tai puurakenteisia, mutta aina taatusti rähjäisiä autotalli-varastoja. Isommissa kaupungeissa vaihtelivat neuvostoarkkitehtuuri, höyryävät lämpövoimalat ja uudemmat kerrostalot. Kolme tuntia takana – reilut seitsämänkymmentäyksi edessä. Hulluja me oltiin.

RZD – RUSSIAN RAILWAYS

Aamu valkeni harmaana ja tihkuisena. Junavaunu tärisi, huojui, keinui, kallisteli ja nytkähteli. Oma kroppa hytkyi synkassa – yötäpäivää. Junan äänet kuuluivat, kuin ikkuna olisi ollut raollaan: kiskojen suhinaa, kohinaa, kolinaa, kilahduksia ja joskus torven törähdyksiä etäisestä veturista. Matkanopeus oli reilut 80 kilometriä, parhaimmillaan yli 110 kilometriä tunnissa. Kohdatessamme toisen junan meteli tuplaantui, kun punaiset, siniset, keltaiset, vihreät ja ruskeat vaunut suhahtivat ikkunan ohi. Olin rakastunut korvatulppiini!

Yö sujui mitenkuten. Kai sitä tuli nukuttuakin. Aamulla ei ainakaan ollut kiirettä minnekään. Kotoa mukaan otettujen eväittemme, tömäkän tyrnimehumukillisen ja banaanilla höystetyn Elovena-pikakaurapuuron jälkeen olo tuntui kuitenkin levänneeltä. Aloimme kotiutua hyttiimme.

Puissa oli tuskin lehtiä enää ollenkaan. Maisema oli muuttunut kumpuilevammaksi ja siellä täällä näkyi siperianlehtikuusia sekä lappimaisia kynttiläkuusia. Permin kaupungin kohdalla ylitimme äiti-Volgan sivujoen nimeltä Kama ja aloimme kiivetä Uralin rinteille. Näkymät olivat hienoimmillaan. Silmukkamaisten joen mutkien rannoilla oli pieniä datsoja. Oli kynnettyjä peltoja ja mullikoita suurilla laitumilla. Kasvoi siellä se kuuluisa pihlajakin, josta laulu kertoi.

Matkakumppanimme pari hyttiä meistä eteenpäin oli matkalla Moskovasta Vladivostokiin vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Perhe oli kotoisin Kiinasta, läheltä Hongkongia. Aikoivat sitten lentää kotiin. Aina kun pysähdyttiin jollekin asemalle, herralla tuli kova kiire tupakille, ja tytär valokuvasi innokkaasti.

Jekaterinburgin asemalla Oskari lähti ostoksille. Minä jäin vahtimaan hyttiä, sillä niitä ei saanut lukkoon. Romanttinen taru asemilla leipomuksia, omenoita ja muita puutarhan antimia myyvistä mummoista oli nyky-Venäjällä valitettavasti vain legenda. Kioskeista sen sijaan löytyi jotain suuhunpantavaa. EU:n 2014 Krimin laittoman Venäjään liittämisen ja Ukrainan vakauden tarkoituksellisen horjuttamisen johdosta määräämien pakotteiden vaikutuksia ei näkynyt. Leipää ja parin litran vesipullo hankittiin aseman kiskasta ja toisesta kioskista paketti juustoviipaleita. Komean asemarakennuksen nurkkapuodista löytyivät jätskituutit – kaikki turistihintaan, totta kai.

Sijaintiamme ja vauhtiamme oli hauska seurata puhelimen Sygic GPS -apista. Raukka oli tosin tehty maantiekäyttöön ja se oli kovin hämillään aina, kun lähettyvillä ei ollut tietä ja piti seurata junarataa. Se halusi mieluummin kulkea raiteiden vieressä ja hälytteli huolissaan, kun ajoimme ylinopeutta tai lähestyimme risteyksiä. Tuolla muuten ei ajettu tasoristeyksissä puomien läpi niin kuin vauhtifilmeissä. Tiestä nousi kunnon rautabarrikadit estämään kulun raiteille. Kiskojen yli kuljeskelu koirien kanssa tai ilman sekä lasten leikit melkein radalla taas tuntuivat olevan maan tapa.

SIPERIALAINEN SIELUNMAISEMA

Heräsimme virallisesti Siperiassa. Näkymä ikkunan takana oli yön aikana muuttunut lättänäksi pöpelikköiseksi aroksi ja lampareiden täplittämäksi suoksi. Jos mammutit ja muut ruohonmutustajat olisivat yhä saaneet laiduntaa vapaasti, maisema olisi varmasti ollut vielä avoimempi. Nyt koivut ja jokunen lehtensä säilyttämään onnistunut haapa loistivat aamuauringon kultaamina parhaassa ruska-asussaan.

Päivän ensimmäinen pidempi pysähdys tehtiin Barabinskissä. Siellä tapasimme ensimmäiset aidot kaupustelijamaatuskat. He myivät turkiksia, pitsiliinoja ja savukalaa. Iltapäivällä ylitimme Altaivuorilta Jäämerelle virranneen Ob-joen ja pysähdyimme Novosibirskin miljoonakaupungissa.

Juna jyräsi pikkukylien läpi. Tuvanrakentajien mielikuvitus oli saanut jyllätä vapaasti ilman turhia julkisivulautakuntia. Rappioromantiikannälkäisille riitti ihasteltavaa. Talot oli rakennettu siitä, mitä oli satuttu saamaan. Innokkaimmat olivat maalanneet kotinsa turkoosinvihreiksi, sähkönsinisiksi tai vaaleanpunaisiksi, mutta ruskea ja harmaa dominoivat selvästi. Puutarhoja reunustivat lauta- tai risuaidat, autonrenkaat tai erilaiset metalliaidanteet. Sievät kasvihuoneet oli koottu vanhoista ikkunoista. Kierrätys kukoisti. Pihoilla kulki kanoja, ankkoja, lampaita tai vuohia. Joku pikkukyläressu kaukana kaikesta oli jäänyt autioksi. Nuoret olivat hakeutuneet töihin kaupunkeihin, ja maatuskat ja baabuskat olivat kuolleet pois – aivan kuin koto-Suomen syrjäseuduilla.

Rapistuneisuus puki pieniä kyliä, mutta samaa ei voinut sanoa isoista kaupungeista. Vanhat neuvostoarkkitehtuurin kukkaset, valtavat likaiset ja rapistuneet betonikerrostalot mustine ikkuna-aukkoineen näyttivät kolkoilta ja luotaantyöntäviltä. Savua tupruttavat teollisuuslaitokset eivät nekään nostaneet tunnelmaa. Resuiset kaasuputket oli rakennettu maan päälle, ja ne kiersivät katujen ja kujien yli kuin portit. Mutkat kuulemma auttoivat kestämään lämpötilan vaihtelusta aiheutuvia laajenemisia ja kutistumisia – ja olihan niitä toki helpompi korjatakin maan pinnalla. Kukaan ei taatusti ollut koskaan vaivautuntut pohtimaan, olivatko ne kauniita.

LIERONA AROLLA

Neljäs päivä junassa. Aloimme taantua kastemadon tasolle. Päivät kuluivat punkissa maaten, ikkunasta ulos katsellen, kirjaa lukien, välillä syöden tai juoden ja silloin tällöin torkahdellen. Pidempien pysähdysten aikana isommissa kaupungeissa saatoimme käydä käveleskelemässä asemilla, ostamassa vesipullon tai nappaamassa jonkun kuvan. Päätöksemme pysähtyä Irkutskissa alkoi tuntua hyvältä. Suihkukaan ei olisi pahitteeksi.

Joka junavaunussa oli kaksi vessaa riippumatta siitä, edustiko vaunu ykkös-, kakkos- tai kolmosluokkaa. Ykkösluokassa vessoja vain käytti murto-osa kolmosluokan matkustajamäärästä. Oman vaunumme toinen huussi huuhteli huonosti. Vesi tuli pöntöön, mutta imutyhjennys ei toiminut. Liemi lillui altaassa vaarallisen näköisesti junan kallistellessa ja nytkähdellessä kaarteissa. Joka päivä vaunuemäntä katsoikin jossain vaiheessa parhaaksi poistaa koko veskin käytöstä. Pidempien pysähdysten aikana asiaan saatiin kohennusta – vähäksi aikaa.

Vessoissa toimitettiin niin tarpeet kuin aamu- ja iltapesut sekä kuppien tiskaukset. Pikkuruisen pesualtaan hanan vedenpaine ei päätä huimannut. Lisäksi se valutteli vettä pitkin pesupöytää, mistä se lirisi lainehtimaan vessan lattialle. Toimiko junan vessa kuin junan vessa?

Viimeisen tuossa junassa viettämämme illan kunniaksi päätimme ryhdistäytyä ja lopettaa lieroilun. Raahustimme oikein ravintolavaunuun syömään. Kuuma borssikeitto katosi kitusiin ihmetellessämme kultahampaisen junatarjoilijattaren iltaeleganssia: valkoinen paitapusero, hädin tuskin paikat peittävä musta minihame, valkoinen röyhelöreunainen pikkuessu, syntisenmustat verkkosukkahousut ja viininpunaiset pörrötohvelit. Hän illasti venäläisherran seurassa viereisessä pöydässä ponkaisten vähän väliä hoitamaan milloin mitäkin velvollisuutta.

[ HENKIEN SAARELLE ]

5.10.2015

Tänään tullaan Irkutskiin! Olimme ennalta kuvitelleet, että saapuisimme aamusella, mutta tulimmekin vasta iltasella. Kellonaikojen seuraaminen vaatii hieman tarkkuutta ja totuttelua. Siperian-junassa eletään eri aikavyöhykkeiden paikallista aikaa mutta juna-aikataulut noudattavat aina Moskovan aikaa. Irkutskissa eletään sentään jo viisi tuntia Moskovaa ja kuusi tuntia Helsinkiä varhaisemmassa.

Kun saavuimme uuteen kaupunkiin pimeässä, eikä junalippujen myyntiluukku löytynyt ensimmäisen sisäänkäynnin takaa, ei myöskään toisen eikä kolmannen, eikä toisellakaan yrityksellä sen ensimmäisen sisäänkäynnin takaa, minne meidät uudelleen ohjattiin, niin alkoi harmittaa.

Mutta kun pääsimme suihkuun ensimmäistä kertaa neljään vuorokauteen, vesi oli lämmintä ja paine erinomainen, aloimme rauhoittua. Kun wifikin toimi ja sai asioita hoidettua, alkoi elämä voittaa. Siihen kun lisättiin yöuni pehmeässä sängyssä, joka ei heilunut, tärissyt eikä huojunut, oli kaikki taas hyvin. Irkutskin Hotelli Viktoriasta jäi oikein hyvä fiilis (vaikkei yhdestäkään pistorasiasta tullut virtaa). Kun vielä aamiainen oli hyvä ja riittävä ja palvelukin ystävällistä, olimme taas valmiita uusiin seikkailuihin.

SONNEJA TIELLÄ

Terra Baikal -matkanjärjestäjä löytyi sieltä, mistä pitikin, ja heidän minibussinsa saapui sovittuun aikaan. Liityimme iloisesti pulputtavien venäläisnaisten seuraan ja painuimme tielle kohti Baikal-järveä ja Olkhon-saarta.

Baikal on maailman syvin (1 642 m) ja pinta-alaltaan suurin makean veden allas. Se vastaa laajuudeltaan lähes kymmenesosaa Suomen pinta-alasta. Siinä lainehtii huomattava määrä maapallon sulasta makeasta vedestä, lähteistä riippuen jopa viidesosa. Viitisen kuukautta vuodesta järveä peittää parimetrinen jää. Sana baikal on mongolinkieltä ja tarkoittaa luontoa. Alueella eleekin runsaasti eläin- ja kasvilajeja, joita ei tavata missään muualla. Järven vesi on laadultaan Venäjän parhaita, vaikka sitäkin kiusaavat ongelmat, kuten roskaantuminen ja puunjalostusteollisuuden päästöt. En tosin päässyt suomenkielisille kriittisille sivuille aihetta tarkemmin tutkiskelemaan, sillä sinne pääsy sikäläisen netin kautta oli estetty.

Matkaan Irkutskista Olkhonille meni kuusi tuntia. Sen varrella oli huikeita maisemia. Arolla laidunsi onnellisen oloista nautakarjaa, hevosia ja lampaita. Tien varressa oli oikein nautavaaramerkkikin! Elukoiden sijasta kasvimaat oli aidattu. Vuorten rinteitä peittivät ruska-asussaan loistaneet lehtikuusimetsät ja ikivihanta männikkö.

Mersumme (mallia Venäjä) joutui tosissaan painamaan duunia päästäkseen pitkät mäet ylös ja pysyäkseen tiellä yhtä pitkien alamäkien kaarteisissa. Lopulta laskeuduimme lauttasatamaan, missä odotimme vuoroamme lautalle muiden turistien ja muutaman paikallisen kanssa. Olemme vesi-ihmisiä, joten lauttamatkat olivat aina reissujen hauskimpia osia. Olkhonin puolelle päästyämme olimme perillä suunnillen tunnissa.

ISLAND DOGS!

Jätimme reput majapaikkaamme Sunny Guest Houseen ja lähdimme rantaan. Baikalin seutu tunnettiin shamanismin tyyssijana. Luonnonuskontoon kuuluneita, kirjavin kangassuikalein koristeltuja uhripaikkoja oli näkynyt teiden varsilla pitkin matkaa. Olkhonin pääkaupungin Khuzhirin (kirjoitettiin myös Huzir) rannalla oli yksi alueen tärkeimmistä, tunnetuimmista ja kuvatuimmista pyhistä paikoista, Shamanka eli Burhanniemi (myös Burkhan). Paikka oli todellakin erittäin vaikuttava ja siellä tuntui vallitsevan jokin vahva ikivanha voima. Tunnetta korostivat vielä paikalla viihtyvät korpit.

Myös saarella vapaasti kuljeskelevat koirat näyttivät pitävän aluetta omanaan. Syynä tuskin olivat paikan henget tai kauniit maisemat vaan turistien antamat herkkupalat. Joka tapauksessa saarikoirat olivat aina olleet lähellä sydäntäni. Nämä, kuten koirat yleensäkin, olivat kuvauksellisia ja hauskoja tyyppejä, joiden touhuja ja keskinäisiä suhteita oli kiinnostavaa seurata.

FILLARIT ALLA TAIGALLA

Ehkei tämä ollutkaan niin hyvä idea, kävi mielessä, kun raahasimme maastopyöriä ylös pusikkoista ja periksiantavan pehmähiekkaista rantatöyrästä. Hiki puski pintaan, huohotus kuivasi kurkkua ja pumppu hakkasi toistasataa. Hyttyset vain puuttuivat. Niiden sijasta kintereillämme kiipesi musta kissa.

Tunne jyrkänteen päällä korvasi ruhtinaallisesti kaiken vaivan. Siellä odotti taas pyhä paikka ja uskomattoman hienot näkymät Burhanniemelle saakka. Suuri mänty hallitsi hiekkatöyrään lakea, ja lajitoveri, kelovanhus, rötkötti pitkin pituuttaan sen juurella. Männyn tyvessä oli myös uhripaikka täynnä vaaleita pyöreiksi hioutuneita rantakiviä, joihin oli maalattu symboleita ja kelon harmaaseen kylkeen oli piirretty shamanistisia viestejä jumalille. Korpitkin olivat paikalla.

Olimme vuokranneet fillarit Khuzhirista koko päiväksi tuhannella ruplalla pari (päivän kurssilla reilu 14 €) ja lähteneet sotkemaan kylältä pohjoiseen. Tiet olivat käsittämättömän huonoja. Uskomatonta, että niitä edes onnistui ajamaan autolla. Taigamaasto olisi muuten ollut mukavaa pyöräiltävää, mutta maaperä Olkhon-saaren länsirannalla oli lähinnä hiekkaa. Teillä oli sadevesien työstämiä uomia, roudan aiheuttamia kuoppia, miljardi nimismiehenkikkaraa ja juoksuhiekkaa muistuttavia upottavanpehmeitä kohtia.

PEPPU HELLÄNÄ & KIPEITÄ LIHAKSIA

Olimme polkeneet polkuja ja mönkijäuria väljän mäntymetsän läpi, missä tunnelma oli kuin Suomen Hangossa. Sitten olimme taluttaneet pyörät rantaan, sillä rantaviivaa oli helpompi pyöräillä. Pari kilometriä oli taittunut ihan huomaamatta ja saavuimme mainitulle rantajyrkänteelle. Sen alla asusti joku paikallinen erakkoshamaani. Rannassa lepäsi pari venettä ja metsän reunassa nökötti piskuinen röttelö, jonka piipusta oli tuprunnut savu. Mörskän takana oli hyyskä sekä yhden hengen banja-sauna.

Jyrkänteen laelta jatkoimme matkaa metsässä, kunnes pääsimme puuttomalle osuudelle, joka kasvoi matalaa hiekkaa sitovaa ruohikkoa. Siinä oli taas helppo polkea, eikä menoa hidastanut enää kuin pitkät ylämäet.

Pidimme evästauon korkean pystysuoran rantajyrkänteen päällä. Komeassa paikassa oli taas merkkejä luonnonuskontojen harjoittamisesta. Kivenheiton päässä häämötti suuri jatulintarha – aivan pientä saarta sekä komeaa valkoista veden ympäröimää kivenjärkälettä vastapäätä. Ei ollut vaikea arvata, miksi kivilabyrintti oli kyhätty juuri siihen. Aurinko paistoi, ja rantaravintolamme näköalat olivat kerrassaan upeat. Sielu lepäsi.

Jatkoimme matkaa pieneen Harancyn kylään, mistä lähdimme paluumatkalle saaren päätietä pitkin Khuzhiriin. Kuvittelimme ajavamme kapeaa mönkijäuraa varsinaisen päätien vieressä, mutta ei. Kaikki vastaan tulevat autotkin ajoivat sitä pitkin. Jouduimme kapuamaan metsän puolelle pari kolme autoa kohdatessamme. Päätie oli niin kelvottomassa kunnossa, ettei sitä halunnut käyttää kukaan.

KYLÄKOIRIA JA KYLÄLEHMIÄ

Loppuiltapäivän ajelimme vielä ristiin rastiin kotikylän raitteja. Ihmettelimme pihoja ja rakennuksia, vierailimme rähjäisessä satamassa ja kylän tunnetuimmassa majapaikassa, Nikita´s Homesteadissa. Se oli hauskasti rakennettu ja mauttomuuteen saakka ylitsepursuavin kaiverruksin ja maalauksin koristeltu. Se löytyi TripAdvisorista ja oli sitä esitelty Ville Haapasalon ohjelmassakin.

Meidän Sunny Guest Housella oli vielä opeteltavaa markkinoinnissa, mutta tuoreiden kiinalaislähteiden mukaan siellä oli parempi ruoka! Esimerkkejä: Aamiainen koostui parin desin kaura- tai riisipuurosta ja kolmeen osaan leikatuista paahtoleipäviipaleista, suikale per henki. Leipäsuikaleella oli kaksi puolikasta makkaraviipaletta ja lautasen reunalla pieni voinokare. Leipäsuikaleita sai hakea lisää, tosin ilman makkaraa. Lisäksi sai makean kakkupalan tai pari lettua omenahillon kera. Illallisella tarjottiin lihasoppaa tai kuivaomulista (omul oli paikallinen siiansukuinen kala) tehty rulla, jota kaloistaan tarkka Oskari ei kyennyt syömään.

Palveluhenkisyydessäkin olisi ollut petrattavaa. Henkilökunnalta ei irronnut hymyn hymyä. Vaan eipä reissun hintakaan päätä huimannut: neljä päivää, kolme yötä aamiaisineen ja illallisineen sekä kuuden tunnin matkat edestakasin: kahdelta yhteensä 8 900 ruplaa (127 €).

ISOVELI VALVOO

Pirun kylmä tuuli tunki kevytuntuvatakin ja farkkujen läpi, kun talsimme kylälle hoitamaan asioita. Saimme pientä tuntumaa lähestyvään Siperian talveen. Saarella oli hiukan samanlainen tunnelma kuin Länsi-Turunmaan Jurmossa. Oli samaa karuutta ja avaruutta – ja lähes aina tuuli. Erojakin oli: Baikal jäätyy vuosittain, kun taas Jurmossa meri on jäässä ehkä kerran pari vuosikymmenessä, Olkhonilla on paksulti lunta, Jurmossa ei. Voisi kuvitella, että Siperian pakkaset eivät tunnu aivan lukuja vastaavana kylmyytenä mantereisen kuivan ilmaston vuoksi. Jurmon mereinen ilmasto ja kostea tuuli taas tuntuu paljon pakkaslukuja raaemmilta.

Päätimme piipahtaa Nikita´s Homesteadiin ostamaan wifi-aikaa, koska oman majapaikan esitteissä mainostettu wifi ei toiminut. Saimme kolme tuntia nettiaikaa sadalla ruplalla – paitsi että kävi ilmi, ettei Nikitankaan wifi toiminut. Saimme rahat takaisin ja jatkoimme matkaa kylän päätien varrella olleeseen Internet Cafeen. Se oli kiinni, kuten suurin osa kioskeista, puodeista ja baareista. Turistisesonki oli lopullaan, vaikka talvimatkailuakin mainostettiin kovasti.

Vähän ennen lepopäivän illallista oveemme koputettiin. Paikallinen viranomainen ja hänen hämmästyttävän hyvin englantia hallinnut tulkkinsa halusivat nähdä passimme ja maahantulodokumenttimme sekä kuulla, miten ja mistä olimme tulleet Olkhonille, miten ja mistä olimme varanneet ja ostaneet matkat ja majoittumiset sekä missä dokumenttimme oli tarkistettu ja kopioitu. Onneksi Oskari vanhana Venäjän-matkaajana tiesi, että kaikki dokumentit ja kuitit piti säästää koko maassaolon ajan. Kirjoitettuamme tarkan selostuksen reissustamme pääsimme nauttimaan illallista. Kävivätkö viranomaiset läpi kaikki ulkomaalaiset omatoimimatkalaiset vai vain meidät? Olimme ehkä päässeet epäilyttävän kauas viikossa, minkä sisällä piti rekisteröityä hotelliin.

Illallisen jälkeen oli vuorossa aamulla varaamamme banja. Aito venäläinen sauna vihtoineen kaikkineen tuntui taivaalliselta kylmän päivän päätteeksi. Seuraavasta saunasta pääsisimme nauttimaan ehkä joskus runsaan puolen vuoden kuluttua. Banjan lauteet olivat matalammalla kuin suomalaisissa saunoissa, ja kiukaan virkaa toimitti puukaminaa muistuttava pataraudasta hitsattu laatikko. Se antoi napakat, mutta erittäin hyvät löylyt. Banjaonneen pääsimme osalliseksi 1 000 ruplalla ja vihta irtosi 150 ruplalla.

[ MONGOLIAAN ]

9.10.2015

Varsisnaisia huijareita nuo Venäjän rautateiden mammat! Jo Moskova–Irkutsk-legillä junatarjoilija korjaili sapuskahintoja saadakseen itselleen vähän välistä. Menetys ei ollut suuri, ja saimme aina kultahampaisen hymyn kaupan päälle. Ostaessani lippuja Irkutsk –