Hirventappaja

By James Fenimore Cooper

Hirventappajaksikin kutsuttu Nathaniel "Natty" Bumppo ja hänen ystävänsä "Hätä-Harry" March vaeltavat koskemattomassa erämaassa. Harrylla ei kuitenkaan ole aikaa jäädä ihastelemaan maisemia – kaunis Judith odottaa häntä. Matka on vaarallinen, sillä mingo-intiaanit ovat sotajalalla. Harry lähtee varoittamaan ystäväänsä Tom Hutteria vihamielisistä intiaaneista. Natty puolestaan pyytää ystävänsä Chingachgookin apuun.Kaikki ei mene suunnitelmien mukaan, sillä Harry ja Tom jäävät intiaanien vangiksi. Mitä tekee Hirventappaja, onnistuuko hän pelastamaan ystävänsä? Natty Bumpon ja Hätä-Harryn nuoruutta kuvaava "Hirventappaja" kuuluu James Fenimore Cooperin Nahkasukka-sarjaan. Romaani ilmestyi viimeisenä, mutta on kronologisesti sarjan ensimmäinen osa-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 13, 2020
• ISBN: 9788726548389

James Fenimore Cooper

James Fenimore Cooper was a nineteenth-century American author and political critic. Esteemed by many for his Romantic style, Cooper became popular for his depiction of Native Americans in fiction. Before Cooper considered himself a writer, he was expelled from Yale University, served as a midshipman for the United States Navy, and became a gentleman farmer. Cooper wrote many notable works including The Pioneers, The Last of the Mohicans, and The Red Rover, which was adapted and performed on stage in 1828. Cooper passed away in 1851 at the age of 61.

Book preview

www.egmont.com

Hirventappaja ja hurry harry

Kesällä 1740, jolloin tässä kerrotut tapahtumat sattuivat, supistui New Yorkin siirtokunnan asuttu alue Hudsonjoen molemmin puolin olevaan maavyöhykkeeseen ja ulottui joen suusta sen lähteiden luona oleviin putouksiin ja muutamiin ulommaisiin »naapureihin» Mohawkin ja Shoharien varrelle.

Koskematon erämaa antaa suojan alkuasukassoturin äänettömälle mokkasiinille tämän kulkiessa salaisilla ja verisillä sotateillä. Ylhäältä katsottuna koko Mississipin itäpuolella oleva seutu olisi ollut kuin suunnattoman laaja salomaa, josta näkyivät vaaleampina vain verrattain kapea viljelty kaistale meren rannalla, järvien kimaltelevat pinnat ja poimuilevat joet.

Auringon säteet lämmittivät uhkeiden tammien ja petäjien latvoja, kun metsän sisältä kuului huutoja. Arvattavasti pari metsästäjää oli eksynyt ja etsi tietä eri tahoilta. Vihdoin kajahti reipas huuto, ja samassa tunkeutui ryteiköstä mies aukeamalle, joka näytti syntyneen osaksi myrskyn kaadettua puita ja osaksi metsäpalosta.

»Tässäpä sopii hengähtää!» huudahti metsänkävijä päästyään kirkkaan taivaan alle. »Hohoi, Hirventappaja! Täällä näkee päivänvaloa ja tuolla on järvikin.»

Toinen metsästäjä puikahti tiheiköstä aukeamalle.

»Onko paikka tuttu?» kysyi Hirventappaja. »Vai auringon näkeminenkö panee huutamaan?»

»Molemmat. Paikka on tuttu, enkä ole suinkaan pahoillani nähdessäni auringon. Olemme taas selvillä ilmansuunnista, ja oma vikamme on, jos päästämme ne sekaantumaan niin kuin äsken. Eikä auringon, poikaseni, tarvitse minulle huomauttaa puolipäivästä: vatsaani parempaa kelloa ei näet ole koko siirtokunnassa, ja se sanoo ensimmäisen tunnin olevan puolivälissä. Avatkaa vain laukkunne.»

Molemmat ryhtyivät valmistamaan yksinkertaista ateriaa. Hurry Harry oli komea mies. Hänen oikea nimensä oli Henry March, mutta kun rajaseudun asukkaat intiaanien tapaan antoivat liikanimiä, sanottiin häntä useammin Hurry Harryksi kuin hänen oikealla nimellään. Hän oli yli kuusi jalkaa ja neljä tuumaa pitkä, ja kun vartalo oli sopusuhtainen, oli voimiakin paljon. Eivätkä kasvotkaan miestä pilanneet, sillä ne olivat hyväntahtoiset ja kauniit.

Hirventappaja oli toisenlainen ulkonäöltään ja luonteeltaanko. Hän oli noin kuusi jalkaa pitkä, mutta hänen vartalonsa oli verrattain kevyt ja solakka. Nuorteat lihakset ilmaisivat kuitenkin harvinaista notkeutta, vaikka eivät näyttäneetkään voimakkailta. Hänestä kuvastui lahjomaton totuudenrakkaus, rauhallisuus ja päättäväisyys, mikä oli omansa tekemään piirteet persoonallisiksi.

Molemmat olivat nuoria, Hurry noin kahdenkymmenen kuuden tai kahdeksan vuoden ikäinen, ja Hirventappaja vielä monta vuotta nuorempi. Heidän pukunsa oli tehty muokatusta hirvennahasta, ja niiden tavalliset tuntomerkit osoittivat miesten kuuluvan niihin, jotka viettivät aikansa sivistyneen yhteiskunnan takamailla ja rannattomilla saloilla.

Hirventappajan pukimissa oli siitä huolimatta jotakin komeata, varsinkin aseissa. Hänellä oli erinomainen rihla, metsästyspuukon pää oli sievästi leikattu, ruutisarvi koristettu sopivin vertauskuvin ja metsälaukku oli somistettu näkinkengillä. Hurry Harry sitä vastoin kantoi pukuaan ja aseitaan tuiki huolettomasti aivan kuin halveksien kaikkea komeutta.

»Kas niin, Hirventappaja, käykää kiinni ja osoittakaa, ettei vatsanne ole delawarin vatsaa huonompi, koska kuulemma olette saanut delawarikasvatuksen», huudahti Hurry. Ja hän näytti esimerkkiä työntämällä suuhunsa kimpaleen paistettua metsäkauriinlihaa. »Iskekää kiinni ja näyttäkää tälle metsäkaurispoloiselle miehuutta hampaillanne samalla tavoin kuin olette jo näyttänyt rihlalla.»

»Ei metsäkauriin tappamiseen miehuutta tarvita. Toista on pantterin tai puuman nitistäminen», vastasi toinen valmistautuen syömään. »Delawarit eivät ole antaneet minulle nimeä urhean sydämen, vaan nopean silmän ja ripeän jalan takia.»

»Delawarit eivät ole sankareita», mutisi Hurry hampaittensa välitse, »muuten he eivät olisi sallineet mantereita kiertävien kulkureiden, mingojen, muuttaa itseään naisiksi.»

»Kuinkahan lienee», sanoi Hirventappaja vakavasti. »Mingot valehtelevat silmät korvat täyteen ja välittävät viis lupauksista ja sopimuksista. Olen elänyt kymmenen vuotta delawarien parissa ja tiedän heidät yhtä sisukkaiksi kuin ketkä tahansa, kun taistelun hetki on käsissä.»

»Kuulkaahan, mestari Hirventappaja! Kun asia kerran tuli puheeksi, niin voimmehan olla avomielisiä niin kuin ystävät. Vastatkaa siis muutamaan kysymykseen. Oivallinen metsästystaito on kai hankkinut teille nimen, mutta oletteko koskaan iskenyt inhimillistä tai järkevää olentoa, oletteko koskaan laukaissut asettanne sellaista vihollista kohti, joka kykenee vastaamaan laukaukseen?»

»En koskaan», vastasi Hirventappaja, »ei ole sattunut sopivaa tilaisuutta. Delawarit ovat eläneet rauhassa sen ajan, minkä olen ollut heidän luonaan, ja minusta on laitonta tappaa ihminen muuten kuin rehellisessä ja miehekkäässä taistelussa.»

»Mutta intiaanin ampuminen väijyksistä on juuri hänen omien tapojensa mukaista. Ja koska meillä on nyt niin sanottu laillinen sota, niin mitä pikemmin pesette sen häpeän omastatunnostanne, sitä paremmin teitä nukuttaa. Minä annan kohta palttua seurallenne, jollette löydä muutakin ammuttavaa kuin nelijalkaisia eläimiä.»

»Sanotte matkan olevan kohta lopussa, mestari March, ja voimmehan erota tänä iltana, jos on tarpeen. Minua odottaa eräs ystävä, eikä hän pidä häpeällisenä seurustella lähimmäisen kanssa, joka ei ole vielä tappanut ketään omaan sukuunsa kuuluvaa.»

»Olisi hauska tietää, mikä sen vaanivan delawarin on tuonut näille seuduille jo näin alkukesällä», mutisi Hurry itsekseen. »Missä nuoren päällikön pitää tavata teidät?»

»Pienen, pyöreän kallion luona aivan järven rannalla, mihin heimot kuuluvat tavallisesti kokoontuvan tekemään sopimuksiaan ja hautaamaan sotakirveitään. Niin mingot kuin mohikaanit vaativat seutua omakseen, ja sitä pidetään jonkinlaisena yhteisenä kalastus- ja metsästysalueena rauhan aikana.»

»Yhteisenä alueena!» huudahti Hurry. »Olisi hauska tietää, mitä Soutaja-Tom Hutter siitä sanoisi! Hän vaatii järveä omakseen viisitoista vuotta kestäneen nautinnan nojalla eikä taida luovuttaa sitä mingoille eikä delawareillekaan ilman tuimaa ottelua.»

»Puheistanne päätellen se Soutaja-Tom on varmaan harvinainen kuolevainen, ei mingo, ei delawari eikä valkoihoinenkaan. Mikä hän oikein on miehiään?»

»Sillä ukolla on oma luontonsa, toisenlainen kuin muilla ihmisillä, melkein kuin majavalla, jonka tapoja hän noudattaa enemmän kuin ihmisten. Jotkut arvelevat hänen ennen olleen merirosvona jonkun Kiddin seurassa, joka hirtettiin merirosvoudesta kauan ennen meidän syntymäämme. Hän tuli näille seuduille siinä uskossa, etteivät kuninkaan risteilijät koskaan pääsisi vuorten yli ja että hän saisi nauttia rauhassa saaliistaan.»

»Mutta erehtyi ja pahasti erehtyikin. Ei ole sitä paikkaa, missä ihminen saisi nauttia ryöstösaaliistaan rauhassa.»

»Näkyypä Tom-ukko elävän tyttärineen varsin rauhassa ja mukavasti eikä toivokaan muuta. Miten lienee sitten saaliinsa saanutkin.»

»Hänellä on siis tytärkin? Taisivatpa näillä seuduin käyneet delawarit kertoakin jostakusta nuoresta naisesta. Eikö tytöllä ole äitiä?»

»On tietenkin, mutta hän on jo kaksi vuotta ollut tuonen omana. Judit parka! Hänen luonnossaan oli terästä. Ja kun ukko Hutterissa on melkoinen määrä piitä, niin he iskivät tuon tuostakin yhteen, ja siitä syntyi kipinöitä. Mutta ylipäänsä saattaa heidän sanoa eläneen sovussa. Milloin he sähähtivät tuleen, silloin saivat kuuntelijat hieman kurkistaa heidän entiseen elämäänsä. Mutta Juditia minä aina kunnioitan, sillä naiselle on jo kylliksi ansiota siinä, että on sellaisen olennon kuin Judit Hutterin äiti.»

»Niin, Judit-nimen ne delawaritkin mainitsevat. Heidän puheistaan päätellen tyttö luultavasti ei miellytä minua.»

»Miellyttää!» huudahti March vimmastuneena kumppaninsa välinpitämättömyydestä.

»Sanoivat häntä kauniiksi ja kuuluu olevan miellyttävä puheissaankin, mutta samalla myös herkkä ihastumaan.»

»Nehän tuntevat ihmisen tarkasti. Kuka pystyy kilpailemaan intiaanin kanssa luonteen tutkimisessa? Jotkut arvelevat, etteivät he kykene muuhun kuin seuraamaan jälkiä ja kulkemaan sotateillä. Mutta minusta he ovat myös filosofeja ja ovat miehestä yhtä selvillä kuin ovat majavasta, ja naisesta yhtä selvillä kuin kummastakin. Nähkääs, juuri sellainen on Judit sormenpäitä myöten! Totta puhuen, Hirventappaja, olisin mennyt naimisiin tytön kanssa kaksi vuotta sitten, mutta pari seikkaa oli esteenä ja toinen niistä oli juuri tuo kevytmielisyys.»

»Mikä se toinen oli?» kysyi metsämies.

»Toinen oli se hienoinen epävarmuus, huolisiko hän minua ollenkaan. Tyttö on kaunis ja tietää sen itsekin. Näillä kukkuloilla ei kasva puuta, joka heiluisi norjemmin tuulessa, ettekä ole nähnyt notkeampaa metsäkaurista. Jos kaikki olisi siinä, livertäisi jokainen hänen ylistystään. Mutta hänellä on myös vikoja ja minun on vaikea olla niitä huomaamatta. Ja joskus vannon, etten koskaan tule takaisin järvelle.»

»Mutta kuitenkin tulette aina takaisin!»

»Jos tietäisitte, mitä minä tiedän Juditista, ette ihmettelisi sanojani. Mohawkin varrella olevista linnoituksista tulee joskus upseereja järvelle kalastelemaan ja metsästämään, ja silloin tyttö näyttää olevan aivan suunniltaan!»

»Se on sopimatonta köyhän miehen tyttärelle», vastasi Hirventappaja vakavasti.

»Siinäpä se juuri onkin! Minä epäilen pahoin erästä kapteenia, vaikka Judit väittää minun olevan väärässä. Mutta kymmenkunta valkoista miestä on nähnyt hänen kuitenkin vilkuttavan silmää noille upseereille. Jos ne upseerit eivät häiritsisi mieleni rauhaa, veisin tytön vaikka väkisin Mohawkiin, menisin naimisiin huolimatta hänen oikuistaan ja jättäisin ukko-Tomin toisen tyttären liuostaan. Vaikka Hetty ei olekaan yhtä kaunis ja teräväälyinen, on hän kuitenkin kuuliaisempi.»

»Onko pesässä toinenkin lintu?» kysäisi Hirventappaja. »Delawarit puhuivat vain yhdestä tyttärestä.»

»Se onkin luonnollista. Kun on puhe Juditista, he unohtavat Hetty Hutterin. Hetty ei ole muuta kuin miellyttävä, kun sitä vastoin hänen sisarensa kaltaista ei ole koko tällä manterella.»

»Oletteko saanut tytöltä edes uskollisuudenlupausta?»

»Vieläkös mitä! En tiedä, mikä lieneekään vikana. Minä olen pulska poika, mutta siltä tytön veitikalta vain ei saa lupausta, ei edes herttaista, hyväntahtoista hymyä, vaikka hän muutoin nauraakin päivät päästään. Jos hän on poissa ollessani uskaltanut mennä naimisiin, niin pian hän pääsee tuntemaan leskenäolemisen suloisuutta!»

»Ette kai tee pahaa hänen miehelleen vain siitä syystä, että tyttö havaitsi hänet paremmaksi?»

»Miksen? Jos vihollinen on tielläni, toimitan hänet syrjään? Katsokaa nyt, olenko sellainen nahjus, että annan jonkun nuuskivan ja kiemurtelevan turkissaksan viedä voiton! Ja jos tosiaankin löydettäisiin mies kuolleena metsästä, niin kukapa voisi tietää tappajan?»

»Mutta nyt aurinko alkaa kääntyä iltataivaalle. Eiköhän ole paras lähteä liikkeelle ja jatkaa matkaa, jotta nähtäisiin ne ihmeelliset sisarukset?»

Hurry tunsi suunnan ja riensi edellä ripein askelin. Metsä oli tietysti pimeä, mutta tiheikkö ei tehnyt haittaa, ja maaperä oli kova ja kuiva. Kun oli kuljettu mailin verran, pysähtyi March ja alkoi katsella ympärilleen tarkastellen huolellisesti kaatuneiden puiden runkoja.

»Tämä on varmaankin oikea paikka, Hirventappaja,» hän huomautti viimein. »Tuossa seisoo pyökki hemlokkipuun vieressä, kolme mäntyä on lähellä ja tuolla on valkoinen tasalatvakoivu. Mutta kalliota en näe enkä taitettuja oksia.»

»Taitetut oksat ovat huonoja tienviittoja. Jokainen kokematonkin tietää, että oksat katkeavat harvoin itsestään. Ne herättävät epäluuloa ja johtavat jäljille», vastasi toinen. Delawarit eivät luota taitettuihin oksiin, paitsi rauhan aikana ja selvällä polulla.»

»Totta kyllä, Hirventappaja, mutta te unohdatte mitä etsimme. Täällä on pyökki ja hemlokkipuu …»

»Aivan niin. Ja tuollakin on pyökki ja hemlokkipuu ja tuolla niin ikään, sillä kumpikaan puulaji ei ole harvinainen näissä metsissä. Luulenpa, että olette parempi majavanpyytäjä ja karhuntappaja kuin opas. Ahaa, mutta tuollahan on mitä etsitte! Ettekö näe nuorta puuta, joka on lehmuksen oksissa kiinni? Puu oli kerran täynnä lunta ja vääntyi sen painosta, mutta ei ole koskaan kohonnut suoraksi itsestään ja tarttunut lehmuksen oksiin tuolla tavoin kuin näkyy. Ihmiskäsi on sille sen hyvän tehnyt.»

»Ja se käsi oli minun käteni», huudahti Hurry. »Näin tuon puun maata kohti taipuneena ja panin sen kiinni lehmukseen. Täytyy sanoa, että silmänne jo tottuu näkemään metsän salaisuuksia.»

»Alkaahan se, mutta lapsen silmä se on vielä verrattuna muutamiin, jotka ovat minulle tuttuja. Niinpä esimerkiksi Tamenund — häneltä ei jää mitään huomaamatta. Hänen katseensa muistuttaa enemmän koiran vainua kuin silmän näkövoimaa. Unkas, Chingachgookin isä ja mohikaanien päällikkö, on toinen, jonka silmää on miltei mahdoton välttää.»

»Kuka se Chingachgook on?» kysyi Hurry.

»Kaiken oikeuden mukaan hän olisi suuri päällikkö, mutta nythän on vain tavallinen urhoollinen ja oikeamielinen delawari. Häntä kyllä kunnioitetaan, jopa totellaankin muutamissa asioissa, mutta hän on kukistuneen heimon jälkeläinen. Kuulkaa, Harry March! Sydämenne lämpenisi, jos istuisitte heidän majassaan talviyön ja kuuntelisitte tarinoita mohikaanien muinaisesta suuruudesta! — Mutta tässähän etsimänne paikka onkin!»

Hirventappaja osoitti suunnattoman suurta lehmuksen runkoa, joka oli kaatunut vanhuuttaan ja mätäni.

»No siinäpä onkin mitä tarvitaan», huudahti Hurry kurkistaen lehmuksen tyveen. »Kaikki on paikoillaan. Kuulkaa, auttakaa hiukan, niin puolessa tunnissa ollaan vesillä.»

Metsästäjä meni kumppaninsa avuksi, ja he ryhtyivät siirtämään syrjään kuorilevyjä, jotka peittivät puussa olevan suuren kolon. Sitten he vetivät esille tuohesta kyhätyn kanootin. Se ei suinkaan ollut pieni, mutta kuitenkin kevyt ja Hurry kohotti sen hartioilleen helposti.

»Menkää edellä, Hirventappaja, ja avatkaa tietä pensaikkoon. Lopusta pidän itse huolen», sanoi March.

Hirventappaja raivasi tietä. Kymmenen minuuttia samottuaan he pääsivät kirkkaaseen auringonpaisteeseen matalalle hiekkarantaiselle niemelle.

Hämmästyksen huudahdus pääsi Hirventappajalta, kun hän rannalle tultuaan katsahti maisemaa. Veden pinta oli niin tyyni ja kuulakas, että se muistutti puhdasta vuoriilmaa. Järvi oli noin kymmenkunta mailia pitkä ja pari mailia leveä, mutta etelämpänä vain puolet siitä. Seutu oli vuorinen, ja korkeita huippuja kohosi joka puolella järven ympärillä. Mutta eniten vaikutti maiseman juhlallinen yksinäisyys ja suloinen rauha. Ihmiskäsi ei ollut vielä rumentanut eikä turmellut tätä alkuperäistä salomaan luontoa.

»Tämä on suurenmoista», huudahti Hirventappaja. »Ei puuta koskettu, vaan kaikki on jätetty samaan järjestykseen kuin Herra on asettanut ne elämään ja kuolemaan omien tarkoitustensa ja lakiensa mukaan. Hurry, Judit on varmasti siveä ja vilpitön, jos hän on elänyt keskellä näin ihanaa seutua.»

»Se on totta. Mutta kuitenkin on tytöllä omat haaveensa. Ei hän ole koko ikäänsä täällä elänyt, sillä ennen kuin tulin tuntemaan ukko Tomin, oli hänellä tapana viettää talvensa uudistalojen lähistöllä tai linnoitusten tykkien suojassa. Ei, Judit on oppinut uudisasukkailta enemmän kuin hänelle on tarpeellista.»

»Jos onkin, niin tämä on koulu, jossa hänen ajatuksensa varmaan kääntyvät taas oikealle tolalle. Mutta mitä tuolta etäältä näkyy? Saareksi se on liian pieni ja veneeksi liian suuri, vaikka näkyy keskeltä järveä.»

»Tuotahan ne hienostelevat linnoitusten keikarit sanovat Majavan linnaksi. Se on kiinteä asumus. Niitä on näet kaksi. Tämä joka ei liikahda paikaltaan, ja toinen joka liikkuu vesillä ja on milloin missäkin järvellä. Liikkuvaa alusta sanotaan arkiksi.»

»Näettekö arkkia nyt?»

»En. Se on epäilemättä eteläpäässä tai ankkurissa jossakin lahdessa. Mutta kanootti on nyt valmiina ja viidessätoista minuutissa päästään linnaan.»

Hirventappaja astui kanoottiin, joka oli jo vesillä. Hurry istui perään ja Hirventappaja keulan puolelle, ja kanootti liukui tyyntä vedenpintaa Majavan linnaa kohti.

»Tällainen näky lämmittää mieltä!» huudahti Hirventappaja. »Järvi on kuin luotu katseltavaksi. Eikö kaikella tällä ihanuudella ole ketään laillista omistajaa?»

»Ei ketään.»

»Kadehdin ukko Hutteria.»

»Menkää Hettyn kanssa naimisiin, niin saatte periä puolet omaisuudesta», huudahti Hurry nauraen. »Sievä tyttö. Jollei sisar olisi kaunotar, saattaisi häntäkin sanoa kauniiksi.»

»Onko täällä metsänriistaa viljalti?» kysyi toinen.

»Täällähän oikeat riistamaat ovatkin!»

»Linna» oli keskellä selkää neljännesmailin päässä rannasta. Ei näkynyt edes luotoa, vaan talo seisoi paalujen varassa, niin että vesi lainehti alla. Hirventappaja halusi kuulla selityksen siihen. Hurry kertoi, että tällä kohdalla oli pitkä kapea matalikko ja että Hutter oli lyönyt siihen paaluja ja rakentanut asuntonsa niiden päälle ollakseen hyvässä turvassa.

»Kolme kertaa oli ukkopoloiselta poltettu asunto. Muutamassa kahakassa punaihoisten kanssa hän menetti ainoan poikansa ja sen jälkeen etsikin turvapaikkaa vesiltä. Hänen kimppuunsa ei kukaan voi hyökätä muuten kuin veneellä.»

Linna oli rakennettu puusta, ja rakennustapa osoitti melkoista taitavuutta.