Kruukmaakarin kädenjäljillä

By Helena Leppänen

Kruukmaakari oli taitava käsityöläinen, joka valmisti vaatimattomassa verstaassaan erilaisia ruukkuja, vateja ja muita käyttöastioita. Maasta kaivettu harmaa savi sai polttouunin kuumuudessa loistavan punaruskean värin. Parempiin vateihin valkosavella ja värimetallioksideilla tehdyt koristeet kuulsivat kirkkaina houkuttelevan kiiltävän lasitepinnan läpi.

Kirjassa kuljetaan Kruukmaakarin kädenjäljillä ja kerrotaan länsisuomalaisen punasavikeramiikan perinteestä, siitä vanhasta savenvalutekniikasta, jonka edustajia toimi monissa pitäjissä Etelä-Pohjanmaallakin 1800- ja 1900-luvuilla. Teuvalla savenvaluperinne jatkui yhtenäisenä sadan vuoden ajan.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jul 6, 2020
• ISBN: 9789528077947

Helena Leppänen

Teuvalaissyntyinen keraamikko ja taiteen tohtori Helena Leppänen on kirjoittanut useita keramiikan, keraamikon ja astioiden historiaan liittyviä teoksia. Tässä julkaisussa hän tarkastelee asiantuntijan kokemuksella sekä perinteiselle kruukmaakarille että modernin ajan keraamikolle yhteistä rakkautta saveen ja sen muotoiluun.

Book preview

Louvesniemi.

1 Savi valajansa käsissä - elotonta vai elävää

Länsimaisessa tieteellisessä katsannossa savi on hienojakoinen sedimentti, joka koostuu elottomasta mineraaliaineksesta, mutta kokemuksellisesti savi on kaikkea muuta kuin kuollutta ainesta. Saviesineen valmistaminen on eräänlaista dialogia maan ja savimateriaalin kanssa; tämän yhteistyön kautta syntyy lopputulos eli esine. Tämä arkeologien Vesa-Pekka Hervan ja Antti Lahelman huomio tiivistää monen savenvalajan ja keraamikon kokemuksen. Savi tuntuu elävältä, se pystyy ottamaan sekä myötätuntoisen kuuntelijan että haastavan vastustajan roolin ja sillä tuntuu olevan oma tahto. Samalla savi on kouriin tuntuvan konkreettista luonnonmateriaalia.

Maapallolla on runsaasti erilaisia saviesiintymiä ja oikean tyyppisen saviesineiden valmistamiseen soveltuvan saven löytäminen on kautta aikojen vaatinut tietoa ja taitoa. Myös saviesineiden polttaminen keramiikaksi on aina ollut enemmän tai vähemmän arvaamatonta. Esine voi haljeta, vääntyä, lyyhistyä, räjähtää tai muuttaa väriään odotusten vastaisesti. Vaikka keraamiseen valmistusprosessiin liittyvää tietotaitoa on kertynyt esihistoriallisista ajoista lähtien, siihen liittyy yhä yllätyksiä. Edelleen voi uunin kuumuudessa kiteytynyt lopputulos aiheuttaa hämmennystä.

Saveen liittyvä epävarmuus ja mystinen yllätyksellisyys on ollut omiaan synnyttämään erilaisia maagisia käytäntöjä, joilla on pyritty edistämään onnistumista. Tämän vuoksi ei liene sattumaa, että varhaisissa korkeakulttuureissa saveen on usein liitetty kosmologinen ja uskonnollinen ulottuvuus. Ihminen vertautuu saveen, maan tomuun, johon yliluonnollinen savenvalaja on puhaltanut hengen.

Raamatusta Jeremian kirjasta löytyy tarina, jossa sekä savea että saviastian valmistuksen konkreettisuutta on käytetty vertauskuvana abstraktimmalle prosessille. Nouse ja mene alas savenvalajan huoneeseen; siellä minä annan sinun kuulla sanani. Niin minä menin alas savenvalajan huoneeseen, ja katso, hän teki työtä pyöränsä ääressä. Ja jos astia, jota hän valmisti, meni pilalle, niin kuin savi voi mennä savenvalajan käsissä, niin hän teki siitä taas toisen astian, miten vain savenvalaja näki parhaaksi tehdä. Silloin tuli minulle tämä Herran sana: Enkö minä voi tehdä teille, te Israelin heimo, niin kuin tekee tuo savenvalaja, sanoo Herra. Katso, niin kuin savi on savenvalajan kädessä, niin te olette minun kädessäni, te Israelin heimo.

Astian muotoilu voi epäonnistua, mutta materiaali on edelleen käyttökelpoista. Polttamattomasta ruukusta saadaan veteen liettämällä jälleen joustavaa, muovailtavaa savea, poltetun ruukun sirpaleista voidaan puolestaan jauhaa samottia, jota plastiseen saveen lisäämällä saadaan karkeampaa massaa, joka kantaa muotonsa paremmin. Pilalle mennyt ruukku ei siten ole käyttökelvoton, vaan edelleen raaka-ainetta, joka mahdollistaa uuden muodon luomisen.

Kuva 4. Veikko Leppänen 1940-luvun lopulla valmistuneessa vanhassa verstaassaan. Pöydällä lasitettavia vateja ja lattiamaljakoita. Dreijan päällä lasitusainetta sisältävä rautapata. Kuva Aune Louvesniemi.

2 Saveen ja keramiikkaan liittyviä termejä

Materiaalin moninaisuus

Keramiikan valmistus on keksitty jo esihistoriallisella ajalla ja sitä on kehitetty eteenpäin eri puolilla maailmaa eri tahtiin ja erilaisille kulttuureille ominaisin tavoin, joten alalla käytetyt termit ja nimitykset ovat kirjavia. Termi kheramos on kreikkaa ja tarkoittaa poltettua savea. Savien kemiallinen rakenne alkaa muuttua 450-750 asteen lämpötilassa ja se alkaa kiteytyä keramiikaksi. Kideveden haihduttua savipartikkelit eivät enää liukene veteen. Saven kuivumis-ja polttoprosessissa esine kutistuu raakakoosta noin 5-15% massan raaka-aineista ja polttolämpötilasta riippuen.

Luonnosta löytyvät savet vaihtelevat mineraalikoostumukseltaan suuresti ja saviin on aina sekoitettu erilaisia lisäaineita. Lisäksi savimassoja valmistetaan nykyisin myös teollisesti haluttujen ominaisuuksien aikaansaamiseksi. Massan sisältämät raaka-aineet määrittävät polttolämpötilaa, sitä miten korkeaa polttolämpöä kyseinen savimassa kestää. Esineiden valmistuksessa käytetty polttolämpötila onkin keraamikkojen keskuudessa tärkeä informaatiota antava tekijä, karkeasti jaoteltuna puhutaan matalan polton, keskipolton ja korkean polton keramiikasta. Matalan polton keramiikkaan kuuluvat punasavista ja fajanssimassoista valmistetut esineet. Keskipolton keramiikkaa nimitetään kivitavaraksi ja korkeimmalle poltetaan posliinisavet.

Punasavesta (engl. red clay, high ironed earthenware) syntyy huokoista keramiikkaa. Punasaven sisältämän raudan ansiosta se saa poltossa oranssinpunaisen värin. Saven rautamäärä määrittää sekä väriä että polttolämpötilaa, joka maksimissaan voi olla vain hieman yli 1000 astetta. Suomen maaperästä löytyvät savet ovat pääasiassa punasavia. Esihistoriallisena aikana punasaviesineistä tehtiin tiiviimpiä pintaa kiillottamalla, keskiaikana alettiin käyttää matalassa lämpötilassa sulavaa lyijylasitusta ja myös valkoista tinalasitusta. Latinan kielestä italiaan yleistynyt terracotta-termi merkitsee savesta valmistettua ja poltettua esinettä. Terracotta on muodostunut synonyymiksi lasittamattomalle oranssinpunaiseksi palavalle savitavaralle, joka käsittää lähinnä veistoksia ja kukkaruukkuja.

Fajanssit (engl. faience) ovat vaaleita ja huokoisia savia, niiden polttolämpötila vaihtelee 1050 - 1100 asteen välillä. Nimitys on johdettu Faenzan kaupungista 1700-luvulla, siellä haluttiin jäljitellä kiinalaista posliinia, joten massa yleensä lasitettiin valkoisella tinalasituksella ja maalattiin kirkkain värein. Fajanssia voidaan kutsua myös majolikaksi tai delftin tavaraksi muitten varhaisten valmistuspaikkojen mukaisesti, mutta fajanssin valmistusprosessi on kuitenkin peräisin Keski-idästä. Maalausvärit saatiin maaperän metallioksideista, sittemmin tulivat käyttöön myös teollisesti valmistetut väripigmentit.

Keskipolton keramiikkaa kutsutaan kivitavaraksi (engl. stoneware), se poltetaan 1200 -1380 asteen lämpötila-alueella. Poltettuna tiiviin ja läpinäkymättömän massan väri vaihtelee paljon sen sisältämien raaka-aineiden mukaan. Väriskaala ulottuu valkoisista vaalean harmaisiin ja kellertäviin sekä tummiin ruskean ja mustan sävyihin. Kivitavarasavia ei esiinny meillä luonnonvaraisina, vaan ne ovat ulkomailta tuotettuja tai valmistettuja massaseoksia. Kivitavarassa käytetyt lasitukset vaihtelevat läpinäkyvistä peittäviin ja kiiltävistä himmeän kiteisiin. Ensimmäinen Kaukoidässä käytetty kivitavaralasitus syntyi polttopuiden tuhkan laskeuduttua uunissa esineiden pinnalle, myös esimerkiksi uuniin heitetty suola tai sooda sulavat kiiltäväksi lasitukseksi.

Posliini (engl. porcelain, china) on korkean polton keramiikkaa, jonka nimitys on peräisin 1500-luvulta portugalin kielen kaurisimpukkaa merkitsevästä sanasta porzella. Posliinimassa valmistetaan valkoisesta kaoliinisavesta, maasälvästä ja kvartsista. Puhdasta kaoliinia kutsutaan nimellä china clay, kiinan savi ja englannin kielessä posliiniesineiden synonyyminä onkin jo 1700-luvulta lähtien käytetty termiä china. Varhaisimmat kiinalaiset posliiniesineet on ajoitettu 600-luvulle, mutta materiaalin tarkkaa keksimisajankohtaa ei ole voitu määritellä. Tärkein valmistuskeskus muotoutui Jingdezheniin keisari Jingden astuttua valtaan vuonna 1004. Euroopassa ensimmäiset kirjalliset tiedot uudesta ihmeellisestä astiamateriaalista löytyvät Marco Polon teksteistä 1200-luvulta. Jo 1300-1400-luvuilla kuningashuoneisiin tuotiin yksittäisiä kiinalaisia posliiniesineitä, mutta vasta 1500-luvulla alkoi tuonti kasvaa portugalilaisten aloitettua Itä-Aasian kaupan. Ensimmäinen maininta Suomeen tuodusta posliinista on 1500-luvulta Turun linnasta ja se koskee Pontus de la Gardien juoma-astioita.

Varhaisimmat yritykset valmistaa posliinia Euroopassa tapahtuivat 1500-luvun lopun Italiassa. Salaisuus ratkaistiin kuitenkin Saksissa vasta vuonna 1708. Ensimmäinen posliinimanufaktuuri perustettiin Dresdeniin 1710. Tämä Meissenin posliinitehtaana tunnettu laitos antoi mallin monille muille, lähinnä eurooppalaisten kuningashuoneitten suojeluksessa toimintansa aloittaneille tehtaille. Posliini vaatii noin 1300-1480 asteen polttolämpötilan tiivistyäkseen eli sintraantuakseen läpikuultavaksi. Taloustavarana posliini on yleensä lasitettua, mutta veistokset voivat olla myös lasittamattomia ns. biskvii-tuotteita. Posliinimassan raaka-aineiden perusteella voidaan puhua eritellysti esimerkiksi kovaposliinista, pehmeäposliinista, luuposliinista tai maasälpäposliinista.

Muodonanto ja poltto

Savi voidaan muotoilla astiaksi monella eri valmistusmenetelmällä. Yksinkertaisinta tapaa edustaa muotoilu käsin, se tapahtuu joko peukaloimalla tai vyöte- eli makkaratekniikalla tai kaulimen avulla levytekniikalla. Pyörähdyskappaleet syntyvät parhaiten dreijaamalla savenvalajan pyöröpöydällä, veden ja keskipakoisvoiman avulla, mutta savi voidaan myös prässätä käsin muottiin. Koneellinen muovaus ja puristus vaativat puolestaan mekanisoituja työkaluja, joiden avulla kostea savi tai savirakeet puristetaan pyörivää muottia vasten. Monimutkaisimmat astiamuodot valmistetaan yleensä valamalla, jolloin juokseva saviliete kaadetaan kipsistä valmistettuihin valumuotteihin. Muotin imiessä savilietteestä vettä, kiinnittyy osa savipartikkeleista muotin seinämiin ja muodostaa esineen rungon. Ylimääräinen liete voidaan kaataa muotista pois. Kuivuessaan esine irtoaa itsestään muotista.

Keraamisen esineen lopullinen muoto, koko ja väritys riippuvat kaikilla lämpötila-alueilla sekä savimassassa, lasituksessa että koristelussa käytetyistä raaka-aineista, lisäksi niihin vaikuttavat valittu valmistusmenetelmä ja polttotekniikka. Primitiivisin poltto on tapahtunut nuotiolla tai maakuopassa. Rakennettujen uunien yleistyttyä uunin lämpötilaa ja atmosfääriä voitiin paremmin säädellä peltien ja polttoaineen avulla. Poltto voi olla joko hapettava tai pelkistävä, tämä uunin atmosfääri ja käytettävissä oleva polttoaine (puu, kivihiili, lanta, kaasu, sähkö) vaikuttavat siihen, miten eri raaka-aineet muodostavat kemiallisia yhdisteitä. Uunissa tapahtuneet kemialliset reaktiot näkyvät valmiissa esineessä tietynlaisena värinä tai pintastruktuurina. Esineen poltto voi tapahtua kertapolttona tai tuplapolttona eli raaka-ja lasituspolttona, tarvittaessa raaka- ja lasituspolton lisäksi voidaan käyttää koristepolttoa.

Koska valmistusprosessin sisältämät kemialliset tapahtumat riippuvat hyvin monista tekijöistä, näyttää keramiikkaan liittyvän paljon salatietoa. Kemialliset reaktiot voidaan selittää tieteellisesti ja suunnitella tavoitteellisesti, tästä huolimatta prosessissa voi tapahtua yllätyksiä eikä keramiikan valmistusta standardoiduissakaan olosuhteissa aina hallita täydellisesti. Polttotulosten odottaminen ja uunin avaaminen on aina jännittävä hetki.

Kuva 5. Yli 1000 asteen lämpötilaan nousseessa uunissa suomalainen punasavi on palanut tumman ruskeaksi ja valkosaviraidat uponneet ylisulaneen saven sisään. Läpikuultava lyijylasitus on kuroutunut ja palanut osittain kokonaan pois esineen pinnasta. Kruukmaakari G. A. Grönroosin valmistama vati Ylimarkun kotiseutumuseossa.

Ammattinimityksistä

Ammattinimikkeenä savenvalaja assosioituu Suomessa