100v STADIN JORTSUJA JA TANSSIMESTOJA: HISTORIAN KERTOMAA JA TANSSIMUISTOJA vv. 1950-70

By TIMO HONKALA

Kirjassa käydään läpi lyhyesti paritanssin historiaa yli sadan vuoden ajalta. Kirjassa keskitytään kuitenkin erityisesti Helsingin vanhojen tanssilavojen sekä työväen-ja seuraintalojen sekä VPK:den tanssihistoriaan eri kaupunginosissa. Myös sota-aika erityispiirteineen tulee esille. Varsinkin sodan jälkeinen ns. tanssivillyksen aika on mielenkiintoinen, jolloin jopa Olympia Stadionilla järjestettiin kunnallisia tansseja. Kirjan loppuosassa käydään läpi kirjoittajan tanssikokemuksia 1950-70 luvuilla teini- ja osakuntatansseineen. Kirjassa runsas kuvitus.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Dec 6, 2017
• ISBN: 9789515688927

TIMO HONKALA

Helsingin eläkkeellä oleva sosiaali- ja terveystoimen apulaiskaupunginjohtaja ja kaupunkineuvos Timo Honkala on eläkkeellä ollessaan kirjoittanut kaksi omakustannekirjaa: TANSSIN KUTSU v 2014 sekä ARMEIJAN HARMAISSA TURUSSA JA SÄKYLÄSSÄ v 2015. Tyyli on kevyttä, helppolukuista ja huumoripitoista. Tässä kirjassa runsas kuvitus.

Book preview

LUKIJALLE

1. ESIPUHE JA MUISTELOIDEN TAUSTOJA

Vuonna 2014 ilmestyi ensimmäinen kirjani, omakustannekirja TANSSIN KUTSU, Nuoruuden tanssimuistoja Koskelta ja Hesasta – niin tanssipaikoista kuin tanssikulttuurista. Olin tarkoittanut kirjan lähinnä sukulais- ja ystäväpiirille jakoon ja satunnaiseen myyntiin mm. syntymäpaikkakunnallani Koskella TL.

Kun pieni ensipainokseni loppui muutamassa viikossa otin kirjasta suuremman lisäpainoksen. Kirjaan en ymmärtänyt hankkia ISBN numerointia, joten myöhemmin selvisi, että sitä ei saa viralliseen myyntiin mm. kirjakauppoihin. Siitä huolimatta toinenkin painos on jo pitemmän ajan ollut varsin vähissä. Niinpä mietin vielä uuden painoksen ottamista, koska kysyntää kirjalle tuntui olevan ja voisin korjata ilmenneitä puutteita.

Palautettakin kirjan sisällöstä olin saanut. Yleensä positiivista, jossa todettiin kuinka lukijalle oli palautunut mieleen nuoruuden mukavia tanssimuistoja. Mm. entinen opettajani Sirkka Vilenius kouluaikaiseen tapaansa antoi positiivista palautetta, mutta totesi myös, että olis ollu kiva kun siinä olis ollut myös valokuvia. Samaa mieltä olin itsekin jo kirjaa tehdessä, mutta kun valokuvia ei vaan ollut! Toisessa kirjassani ARMEIJAN HARMAISSA TURUSSA JA SÄKYLÄSSÄ, Muisteluita armeija-ajalta PorPr PstK-Ryhmyrinä vv. 1965-1966 kuvittaminen olikin sitten helppoa, sillä niiltä ajoilta valokuvia itseltäni löytyi. Tällä kirjalla oli myös ISBN tunnus, joten sitä löytyy kirjastoista ja tarvittaessa kirjakaupoistakin.

Muutamat kirjani ensimmäisen painoksen hesalaiset lukijat ovat kritisoineet minua, kun en ole kirjoittanut muista Hesan lavoista kuin Alppilan tanssilavasta. Olihan niitä muitakin!

Kun asiaa olen tarkemmin miettinyt, niin olen ymmärtänyt niitä, jotka ovat toivoneet, että muitakin, varsinkin vanhempia tiedossa olevia tanssilavoja, voitaisiin kirjata tähän uuteen, pelkästään Hesan alueen tanssipaikkoja käsittelevään kirjaani. Nekin kun ovat jo katoavaa kansanperinnettä ja lavoja harva enää muistaa. Niinpä totesin niitä olevan aiheellista pyyntöjen mukaisesti selvitellä. Ja olihan niitä Stadissa runsaasti sotien jälkeen täyttämässä tärkeää huvittelupaikkojen tarvetta jälleenrakentamisen niukkoina aikoina. Niinpä päätin lisätä tähän painokseen lisätietoja sellaisista Hesan, niin ennen sotaa olleista kuin sodanjälkeisen ajan tanssilavoista, joista muistan kuulleni jotain tai joista tietoa löysin. Vanhojen tanssikulttuuritietojen löytäminen Hesasta ei nimittäin ole mitenkään helppoa. Edes netissä! Valokuvista puhumattakaan. Unohdettu historian sarka! Ihme kyllä, vaikka tanssit tahdittivat satojen tuhansien helsinkiläisten elämää ja olivat yleisimmät aviosiippojen etsintä- ja löytöpaikat.

Uutta tanssikirjapainosta miettiessäni tulin myös siihen tulokseen, että valokuvat kirjaan pitää saada, vaikka niitä ei itselläni ollut. Niinpä olen parin viime vuoden aikana ottanut näitä valokuvia osin itse ja osin hankkinut niitä eri lähteistä. Se näkyy kuvien vaihtelevassa tasossa, osan ollessa rehellisesti sanoen huonoja, mutta parempi niin kuin vain muutama hyvä kuva.

Tämän uusi kirjani 100 v. STADIN JORTSUJA JA TANSSIMESTOJA, Historian kertomaa ja omia tanssimuistoja käsittelee Stadin eli Hesan tanssipaikkojen historiaa ja tanssikulttuuria aina 1800-luvun lopusta lähtien. Ja tietysti sitten omia tanssikokemuksiani 1950-luvun lopulta 1970-luvun alkupuolelle – ja vähän sen jälkeenkin.

Ennen tanssi-ikääni koskevien tanssipaikkojen osalta olen keskittynyt lähinnä lavatansseihin ja joihinkin yhdistysten taloihin tai muihin merkittäviin tanssipaikkoihin. Kaikkien tanssipaikkojen kuvaaminen olisi ollut mahdoton tehtävä.

Omat tanssimuisteluni ovat lähinnä muistinvaraista tietoa paitsi mm. rakennusten osalta hankitut perustiedot. Sitä aikaisempaa aikaa koskevat tiedot perustuvat tietysti erilaisiin lähdeaineistoihin, joita olen sitten vaihtelevalla tavalla kirjannut ylös. Tämä puoli ei varmasti saa kiitosta vähänkään historiankirjoituksen menetelmiin perehtyneiltä, mutta tässäkin puolustukseni on: parempi näin kuin ei mitään! Yksinkertaisuuden vuoksi esim. Helsingin Kaupunginmuseosta olen käyttänyt kuvateksteissä lyhennettä HKM ja omista kuvistani TH. Jos kuvasta lähde on vahingossa jäänyt pois, se on yleensä itse ottamani kuva. Käytetyt lähteet on mainittu siinä yhteydessä kun tietoja on käytetty. Erillistä lähdeluetteloa ei valitettavasti ole.

Toki kirjoittaminen on rönsyillyt muihinkin tanssijuttuihini kuin vain tiukasti Helsinkiin liittyviin asioihin, taustoittamaan asioita. Mutta se sallittaneen tällaisissa muisteluissa. Nyt kun katsoo lopputulosta, niin kirjasta suurin osa eli luvut 2-6 ovat erilaiseen lähdeaineistoon perustuvaa historiatietoa Helsingin jo poistuneista tanssilavoista ja muista tanssipaikoista sekä tansseihin liittyvästä historiatiedosta. Loppuosa kirjaa on omakohtaisiin kokemuksiin liittyviä tanssimuistoja.

Virheitä, epätarkkuuksia ja puutteita jää kirjoitukseen varmasti paljon, mutta täydellisyyshän on hyvän vihollinen, johon pyrkiminen on estänyt monen hyvän ja mielenkiintoisen jutun julkisuuteen saattamisen. Tähän virheeseen en siis aio syyllistyä, moneen muuhun varmasti! Lisäksi on otettava huomioon, että ihmiset muistavat monesti samat asiat hyvinkin eri lailla ja jokaisen muistikuva on hänen kannaltaan oikea tai relevantti. Muistikuvista ei siis ole tarpeen kiistellä.

Tämänkin kirjani osalta saan varmasti moitteita siitä, että olen unohtanut monien mielestä joitakin tärkeitä kohteita tai asioita. Niin varmasti olenkin. Ja kaiken lisäksi varmasti paljonkin. Mutta joku tekee sitten taas paremman. Ja jos joku nyt tämän tanssijuttuni nähtyään inspiroituisi kirjoittelemaan täydentäviä muisteloita ja tietoja, niin se olisi tietysti mukavaa. Näitä kirjallisia jälkikommentteja olisinkin innokas saamaan, joten tarttukaapa koneen näppäimiin ja antakaa palautetta. Yhteystieto on kirjan lopussa.

Lisäksi suosittelisin lukemaan kirjaa varsinkin omien muistojeni osalta pilke silmäkulmassa, niin silloin on samalla aaltopituudella kuin kirjoittaja.

Kaikista em. syistä ja varauksista huolimatta toivotan rohkealle kirjaan tarttujalle mukavia ja toivottavasti myös antoisia ja muistoja herättäviä lukuhetkiä.

Aivan lopuksi vaan ei vähäisimpänä, esitän kiitokset veljelleni Ristolle, joka on auttanut valokuva-asioissa, naapurilleni, syntyperäiselle pakilalaiselle Åkelle ja Maija Holmbergille heidän tanssimuistoistaan sekä vaimolleni Eijalle, joka on kommentoinut kirjani sisältöä sitä kirjoittaessani. Myös VPK:den ja muiden järjestöjen edustajia kiitän tiedoista ja saamastani materiaalista. Erityiskiitokset ansaitsee entinen työtoverini Anja Böhling, joka on suorittanut kirjan oikolukua ja tehnyt taiton. Haasteellinen työ tässä kirjakoossa kuvien kanssa.

Stadin Paloheinässä 15.11.2017

Timo Honkala

2. PARITANSSIN HISTORIAA SUOMESSA - HERRASVÄEN

KOTKOTUKSISTA KANSANHUVIKSI

Suomalainen tanssikulttuuri, paritanssi, alkoi jo 1800-luvun loppupuolella kehittyä perinteisistä kansantansseista erilliseksi tanssimuodoksi, jossa pääsi jo kunnon kontaktiin ja kommunikointiin tanssipartnerin kanssa. Eri tanssilajit tulivat meille rajojen ulkopuolelta, mutta niiden ympärille syntyi täällä ainutlaatuinen suomalainen paritanssikulttuuri.

Ja varmasti se oli ihmisten tapaamisen ja huvittelun ohella eräs merkittävin avioliittomarkkinoiden muoto eli paikka joista seurustelukumppaneita ja aviopuolisoita etsittiin. Tai kuten Heikki ja Pia Kahila legendaarisessa suomalaisen paritanssin historiakirjassa Kun Suomi sanoi SAANKO LUVAN toteavat, että suomalainen paritanssikulttuuri on menneinä vuosikymmeninä vaikuttanut unohtumattomalla tavalla miljoonien suomalaisten elämään.

Eri tanssilajit, kuten monet muutkin uutuudet, tulivat 1800-luvulla suurten kaupunkien Viipurin, Helsingin ja Turun kautta, joissa säätyläiset omaksuivat niitä ulkomaalaisilta. Helsingissä kylpylä Kaivohuone ja hotelli Seurahuone, nykyinen kaupungintalo, olivat huvielämän keskuksia. Uuden ravintolakulttuurin myötä sisälle pääsi myös muita kuin säätyläisten tyttöjä.

Vähitellen 1800-luvun lopulla valssit, polkat, masurkat ja sottiisit, josta sitten myöhemmin muuntautui kotoinen jenkka, omaksuttiin tansseiksi kansan pariin, huvielämä irrottautui säätyläisten ohjauksesta ja tanssista tuli koko kansan huvia.. Monien ohjelmallisten huvimuotojen päätteeksi ruvettiin järjestämään paritansseja, joita kansa kaipasi. Mutta ne vaativat omat tilansa ja niitä puolestaan oli tuohon aikaan lähinnä työväenyhdistyksillä, vapaapalokunnilla eli VPK:lla, nuorisoseuroilla ja raittiusyhdistyksillä. Ne puolestaan tarvitsivat yhä enemmän rahaa järjestötoimintansa pyörittämiseen, joten järjestäjiä löytyi. Myöhemmin mukaan tulivat voimallisesti urheiluseurat, jotka rahoittivat urheilutoimintaansa varsinkin kesäisillä lavatansseilla. Raittiusseurojen rooli puolestaan hiljalleen hiipui kuten niiden toiminta järjestöinäkin.

Milloin sitten ensimmäisten lavatanssien voidaan katsoa syntyneen Suomessa. Muita tilojahan tanssin tarpeisiin oli muunneltavissa, mutta tanssilava täytyi tehdä erikseen. Kerkko Hakulisen ja Pentti YliJokipiin kirjassa TANSSILAVAKIRJA käsitellään monipuolisesti koko suomalaisen lavatanssiperinteen historiaa nykypäivään asti. Sen mukaan vanhin löydetty maininta lavatansseista oli 5.8.1876 olleessa Åbo Underrättelsen lehdessä, jossa kerrottiin, että Porin VPK:n vuosijuhlaan oli tehty tilapäinen lava. Ensi kerran lehdissä käytettiin sanaa tanssilava (ruots. dansbana) 5.8.1879 kun uusi Suometar kuvailee Mikkelin wapaehtoisen palosammutusosuuskunan juhlaa.

Mutta aina ei tanssilavaa tarvinnut erikseen rakentaa, vaan sellaiseksi kävivät myös sillat tai niityt ja saaristossa vaikkapa sileät kalliot tai laiturit.

Talkootanssit Muuramessa 1937. Kuva: Keski-Suomen museo, kuva-ark.

Svenska litteratursällskapet, folkkultursarkivet.

1800 –luvun lopun ja 1900-luvun alun aikoihin kaupungeissa alkoi ilmaantua eri ammattiryhmien kesäjuhlia, joihin liittyi oleellisena osana usein tanssi juhlien lopuksi, edellä mainittujen vapaapalokuntajuhlien tapaan. Juhla-alueen oleellisena osana oli tanssilava näyttämöineen ja tarjoilualueineen. Ko. toiminta lisäsi yhteisöllisyyttä ammattiryhmien tai kaupunginosien piirissä.

1900-luvun alkupuolella varmaankin suosituimmiksi tansseiksi yleistyivät jenkat ja valssit, mutta myöhemmin vuosisadan alkupuolella alkoi ravintoloihin ja muihin huvipaikkoihin ilmaantua lyhyeksi ajaksi niinkin eksoottisia Amerikasta tulleita tansseja kuin one-step ja two-step, Kuubasta tullut rumba ja Sörkan sakilaisten kehittelemä Pistoa, jota pidettiin liian vapaamielisenä one-stepin versiona ja luokkakantaisena tanssina porvariston kauhistuttamiseksi.

Pysyviksi tulijoiksi osoittautuivat sitten tango ja fokstrotti, jotka sopivatkin hyvin suomalaiseen mentaliteettiin niin lavoille kuin seurojen taloille valssin ja jenkan kavereiksi. Ne olivat varmaan monen mielestä parhaita tansseja, koska niissä pääsi mukavan lähelle tanssipartneria. Ne olivatkin eniten tanssittuja tanssimuotoja 1920-30 -lukujen lisääntyvilla tanssilavoilla Helsingissä ja Helsingin ympäristössä. 1960-luvulta lähtien tanssikulttuuri ja tanssit alkoivat ulkomaisten vaikutteiden vuoksi nopeasti muuttua. Itsekin ehdin muutokseen rockin ja erityisesti jiven vallatessa sijansa tansseissa, tosin olen pitäytynyt pitkälti vanhan tyylin miehenä.

Suomalaiseen tanssiperinteeseen lavoilla ja seuraintaloilla on aina liittynyt jossain määrin alkoholinkäyttöä. Ennen kieltolain aikaa kesäjuhlien tansseissa ja muissa tilaisuuksissa oli myynnissäkin alkoholia, joten sitä ei tarvinnut nauttia salaa läheisessä metsässä. Ravintoloissa alkoholi oli tietysti normaali myyntiartikkeli. Seurojentaloilla ja tanssilavoilla alkoholin nauttiminen oli kuitenkin kiellettyä ja niinpä sen nauttiminen tapahtui salassa itse tanssipaikan ulkopuolella. Kieltolain aika toi tiukat rajoitteensa alkoholin nauttimismahdollisuuksiin, mutta veljeskansamme virolaisten suosiollisella avustuksella alkoholin puutetta pystyttiin huomattavasti eri tavoin helpottamaan. Kieltolaki kaatui v. 1931 kansanäänestyksen voimalla. V. 1932 aloitti sitten valtion myyntimonopoli Oy Alkoholiliike Ab, sittemmin rakas ALKOmme.

ALKO:n perustamisen jälkeen alkoholin saatavuus helpottui, mutta lähinnä kaupungeissa, kauppaloissa ja ravintoloissa. Maaseudulle ALKO:n myyntipisteet eivät ulottuneet. Niinpä alkoholin saaminen siellä oli joko kaupunkireissun tai pontikankeittäjän tuotteiden varassa. Muuttunut tilanne näkyi kuitenkin monin tavoin myös seurojentalojen ja lavatanssien tunnelmissa vauhdin antajina miehille.

Sodan jälkeen alkoholin nauttiminen erityisesti monien sodassa olleiden miesten keskuudessa sai aikaisempaa rajumpia piirteitä. Se heijastui myös tanssitapahtumien lieveilmiöinä, vaikka järjestysmiesten tehtävä oli pitää ainakin selkeästi humalaiset poissa tanssitiloista. Rähinöitä olikin sitten usein nimenomaan tanssitilojen ja –alueiden ulkopuolella. Vasta ns. keskikaljan vapautumisen myötä ovat 1970- luvulta lähtien myös lavatanssipaikat ja ns. seurojen talot saaneet anomuksesta oikeuden myydä keskiolutta. Ja joissakin jopa väkevämpiä alkoholijuomia. Sen on katsottu siistineen tanssipaikkojen alkoholinkäyttöä.

Pöytäviina oli ALKO:n ensimmäinen oma kirkas viina, vaikka Lingnell&Piispanen ehtikin tuoda myymälöihin ensimmäisenä Savon Viinan, jonka mainoslauseena oli Juo Savon Viinaa, se raikastaa hengityksen ja antaa hövelin käytöksen. Pöytäviina valmistettiin sulfiittispriistä, joka oli peräisin selluloosatehtaiden jäteliemestä, sikunasta. Sen vahvuus oli 37% ja siitä tuli heti menestysjuoma. V. 1995 Pöytäviinaa alettiin tehdä Koskenkorvan ohraetanolista. Valmistus lopetettiin kesällä 2014, kun ulkomailta alettiin tuoda halpaa etanolia mm. kilpailevien tuotteiden Suomi-viina ja Tapio-viina nimikkeillä, joita tekee kansainvälinen suuryritys Bernand-Ricardo.

Pöytäviinan lempinimeksi vakiintui heti alusta lähtien Tikkuviina, koska valmistus oli puupohjaisesta aineesta ja lisäksi alkuaikoina niissä oli puinen korkki. Koska se ei aina ollut aivan tiivis, oli pullon etiketissä kehoitus Säilytettävä pystyssä.

Suomalaisessa tanssikulttuurissa on perinteisesti ollut miesten markkinat eli miehet ovat valinneet ja hakeneet tanssipartnerinsa. Naiset ovat kuuliaisesti odotelleet hakijaa. Tapoihin on myös kuulunut, että tanssiin kutsusta – saanko luvan – ei yleensä kieltäydytty. Vain jos hakija oli selkeästi humalassa, niin kieltäytyminen katsottiin sallituksi.

En ole löytänyt selkeätä vastausta siihen, koska yleisiin tansseihin tuli naisten haut eli ns. naisten tahdit. Tällöin muutamien kappaleiden tai esimerkiksi puolen tunnin ajan oli naisilla oikeus hakea miehiä tanssiin. Joskus 1970-80 luvuilla oli jo ns. naisten tansseja eli naiset hakivat tanssimaan miehiä. Mutta aika harvassa nämä rohkeat tanssinjärjestäjät olivat. Miehiä kun ei tahtonut uskaltautua näihin tansseihin. Jos kukaan ei tulisikaan hakemaan!

Ajan myötä tilanne on kehittynyt eteenpäin ja demokratisoitunut siten, että käytössä on ns. sekahaku eli kumpikin sukupuoli voi vapaasti hakea toisia tanssimaan. Enimmäkseen mennään kuitenkin edelleen vanhan tavan mukaan, että miehet hakevat. Naiset vikisevät tai ei!

Suomalaisten tanssien ja tanssireissujen tunnelmia on kaunokirjallisuudessa kuvailtu paljon. Myös kotimaisissa elokuvissa on paljon välähdyksiä aiheista. Perusteellisempia tutkimuksia ja kirjallisuutta aiheesta on tullut vasta viime vuosikymmeninä. On tehty muutamia pro gradu-tutkielmia aiheesta. Lisäksi Museoviraston kansatieteen toimisto on v 1991 järjestänyt Lavatanssit-kyselyn, jolta pohjalta Helena Saarikoski on toimittanut Kulttuuriosuuskunta Partuunan kustantaman teoksen SILLOIN TANSSITTIIN TANGOA, Tanssikansan kertomaa 1900-luvulta. Siinä on yli 50 toinen toistaan mainiompaa, liikuttavaa, surullista tai hupaisaa kertomusta tanssien tiimoilta. Tämän kirjan jutuilla pääsee mitä parhaiten eri aikakausien tanssien tunnelmiin.

Myös Suomen Kirjallisuuden Seura on kerännyt muistitietoa tanssiperinteestä. Tähän on viitattu Kahiloiden kirjassa. Radiossakin aihetta varmaan on käsitelty silloin tällöin. Itse muistan kerran kuulleeni autoradiosta joskus 1980-luvulla ohjelman, jossa haastateltiin muutamia henkilöitä heidän tanssikokemuksistaan. Muistiini on jäänyt kohta, jossa mies kertoo kuinka polkupyörillä suoritettavien saattomatkojen vallessa oli heinälato, jota sanottiin Aina poikettavaksi. Sinne kun piti aina poiketa saatettavan kanssa, mikäli mahdollista!

Tanssimusiikki olisi tietysti ihan oma aihealueensa tanssin saralla. En käsittele sitä mitenkään erikseen, mutta olen eri kohtiin kirjassa lisäillyt tietoja mm. eri ajankohtien suosituista iskelmistä. 1920-luvulta lähtien äänilevyjen yleistymisen myötä syntyi valtakunnallisia iskelmälaulajajulkkiksia ja koko valtakunnan alueella heidän tunnetuksi tekemiään iskelmiä eli slaagereita. Monet niistä elävät vieläkin.

3. STADIN TANSSIPERINNETTÄ JA TANSSILAVOJA ENNEN ITSENÄISTYMISEN AIKAA

Ennen sotia Hesassa toimineista tanssilavoista minulla ei aikaisemmin ollut oikeastaan mitään tietoa. Ymmärrettävistä syistä. Mutta vähitellen tämän tanssikirjani kirjoittamisen myötä on huomioni kiinnittynyt erilaisiin tämän aihepiirin tietoihin, joiden innoittamana olen etsinyt lisätietoja myös näistä vanhemmista tanssipaikoista. Mikään historiatyöhän tämä kirjoitelmani ei ole. Pääpainohan on, tai ainakin sen piti olla, omissa tanssimuistoissani, joten taas kerran voi hyvällä omallatunnolla tyytyä niihin tietoihin, joita järkevällä vaivalla löytyy. Mutta kun tanssipaikkoja ryhtyy penkomaan, niin jatkuvasti tuntuu löytyvän uusia lavoja ja lavojen ylläpitäjiä ja muita erityisiä tanssipaikkoja. Ja senkin jälkeen kun kirja on tullut painosta niitä löytyy pilvin pimein stadin joka niemen notkosta ja saarelmasta! Mutta on Helsingin kaupunginmuseon homma sitten tehdä se lopullinen yhteenveto.

3.1 HERRASVÄEN VARHAISIA TANSSIPAIKKOJA

Ruotsin hävittyä sodan Venäjää vastaan ja Suomen alueen siirryttyä Suomen Suuriruhtinaskuntana osaksi tsaarin Venäjää v. 1809, alkoi Helsingin kaupungin voimakas kehittyminen. Siihen vaikutti voimakkaasti mm. pääkaupungin siirto Turusta Helsinkiin ja myöhemmin vuoden 1827 Turun palon jälkeen myös Yliopiston siirtyminen Helsinkiin. Isot venäläiset varuskunnat ja virkamiehistön kasvu, kaikki nämä antoivat kaupungille voimakkaan kehityssykkeen. Yhtenä seurannaisena tästä kehityksestä oli mm. kaupungin seuraelämän vilkastuminen ja mannermaista tyyliä olevien hotellien ja niiden hyvätasoisten ravintoloiden syntyminen ja tuleminen ns. paremman väen, niin suomenkielisen, ruotsinkielisen kuin venäläistenkin asukkaiden seuraelämän keskipisteiksi.

Hotelli Seurahuone eli nykyinen kaupungintalo

Ensimmäisenä ja tärkeimpänä huvielämän keskipisteenä koko 1800-luvun ajan oli v. 1833 Esplanadille Kauppatorin laitaan valmistunut Hotelli Seurahuone. Siellä pidettiin konsertteja, tanssiaisia ja harjoitettiin korkeatasoista ravintolaelämää. Sen osakkeenomistajiin kuului peräti itse tsaari Nikolai I. Vähitellen moraalisääntöjen