Selviänkö minä uusissa haasteissa?: Lähetystyössä Japanissa

By Tellervo Kuusiranta

Tämä hetki näe arvossansa, se kantaa timanttia otsallansa.
Jaakko Haavio.

Tellervo Kuusiranta on saanut elää rikasta elämää, jossa käänteitä ei ole puuttunut. Joskus
edessä ollut portti on sulkeutunut, mutta yllättävästi on avautunut uusi ikkuna.

Nuorena opiskelijana syntynyt unelma lähetystyöstä Japanissa tuli ajankohtaiseksi vasta kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Silloin esille nousi monia kysymyksiä. Lähettääkö lähetysjärjestö enää keski ikäistä naista Japaniin. Onko hänellä
selviytymismahdollisuuksia. Voiko hän enää oppia erästä maailman vaikeimmista kielistä.

Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys kuitenkin päätti lähettää Tellervo Kuusirannan lähetystyöhön Japaniin. Millaiseksi elämä itsenäisenä naisena vieraan kulttuurin keskellä sitten kehkeytyi, siitä voimme lukea. Lopulta Japanissa vierähti runsas 11 vuotta.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jul 11, 2023
• ISBN: 9789528034650

Tellervo Kuusiranta

Tellervo Kuusiranta s. 1944, ylioppilas 1963, teologian kandidaatti 1969, lehtori 1970. Seurakunnassa lehtorina syksystä 1969 heinäkuuhun 1975. Helsingin evankelinen opisto, elokuusta 1975 alkaen opettajana ja rehtorina syksystä 1982 alkaen 1997 heinäkuuhun. Lähetystyö Japanissa 1997-2009. Eläkkeelle hän jäi 65 vuotiaana

Book preview

Lukijalle

Japanista kotiuduttani Laviassa toimi kirjoittajapiiri, johon minäkin osallistuin. Jokainen sai vuorollaan lukea kirjoittamansa tekstin, josta yhdessä keskusteltiin. Minä aloin kirjoittaa lähetystyön kokemuksistani. Piiriläiset rohkaisivat minua kirjoittamaan Japanin aikaisista päiväkirjoista muistelmat. Aikaa kului. Mutta vihdoin rohkaistuin jatkamaan kirjoituksiani, jotka tein käsin lyijykynällä, ainakin kolme kertaa. Lopulta kirjoitin puhtaaksi tietokoneelle. Sitten teksti hautautui vuosiksi, niin että en koskenutkaan siihen. Tuli myös covid-19, maailman laajuinen epidemia, joka eristi ihmiset koteihinsa. Täällä se alkoi maaliskuun puolivälissä vuonna 2020, juuri kun olimme viettäneet talvisodan päättymisen 80-vuotisjuhlaa. Korona vaikutti elämäämme vielä vuosina 2021 ja 2022.

Helmikuun 24. päivä 2022 muutti maailman historian kulkua, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan julistaen erityisoperaation alkamisen. Todellisuudessa se on ollut hyökkäyssotaa, kulttuurin, paikallisten ihmisten elämän ja infrastruktuurin tuhoamista. Siviilikohteet eivätkä sairaalat, koulut, kirkot, museot eivätkä kerrostalotkaan ole säästyneet pommituksilta. Sota jatkuu vielä keväällä 2023.

Edellä mainitut asiat saivat minun jatkamaan kirjoitusteni läpikäymistä uudelleen. Sitä helpotti tietotekniikkakurssi, opettaja Suvi Soukki-Laineen johdolla. Tärkeää ohjausta sain Bettina Nirhamolta, joka opasti kirjan taiton ja ulkoasun salaisuuksiin. Lämmin kiitos näille naisille myös kannustuksesta heikkoina hetkinäni. Suvi mahdollisti myös valokuvien skannauksen.

Muistelmia kootessani olen läpikäynyt vahvoja tunne-elämyksiä työkaudeltani. Se on edesauttanut sopeutumistani jälleen kotimaan oloihin. Olen ihmetellyt, miten paljon erilaisia asioita on mahtunut noihin 11 vuoteen Japanissa. Lopulta se lienee ollut elämäni parasta aikaa, vaikka eihän se yksinkertaista eikä helppoa ole ollut. Rohkenen sanoa, että Jumala johdatti minut yllättävällä tavalla lähetystyöhön vielä myöhäisimpinä työvuosinani ennen eläkeikää.

Laviassa, toukokuussa 2023

Tellervo Kuusiranta

Sisällysluettelo

Osio 1 ELÄMÄÄNI SUOMESSA

1 Elämäni alkuvaiheet ja koulunkäynti

2 Opiskelu Helsingissä

3 Työni seurakunnissa

4 Helsingin Evankelisessa Kansankorkeakoulussa (HEO)

5 Elämäni käännekohta

6 Valmistautuminen uuteen elämään

Osio 2 UUSI AIKA JAPANISSA

1 Tokion uudet kasvot

2 Jouluni Sapporossa

3 Musashinon seurakunta

4 Käynti shintopyhäkössä

5 Kielikoulun aikaa

6 Kokemuksia seurakunnasta ja arkielämästä

7 Loma Nojirissa

8 Syksy 1998

9 Ensimmäinen saarnani Japanissa

10 Joulun aikaa

Osio 3 VUOSI 1999

1 Koiwan seurakunnassa

2 Naistenliiton kokous Tokion kirkolla

3 Viimeinen syksy kielikoulussa

4 Lähetin nimitysasia

5 Shizuokan seurakuntaan tutustuminen 27.11

Osio 4 TYÖ SHIZUOKAN SEURAKUNNASSA

1 Työ alkaa..

2 Ensimmäiset hautajaiset

3 Suomen lähetystyön 100-vuotisjuhlaa Japanissa..

4 Kultainen viikko

5 Kesä kotimaassa

6 Takaisin Japaniin

7 Uskonpuhdistuksen päivä

8 Ekumeeninen aamurukouspiiri

9 Joulu seurakunnassa

10 Uusi vuosi 2001

11 Vanhainkodin rakentamisesta

12 Hiljainen viikko ja pääsiäinen

13 Yllättävä sairauskohtaus

14 Bibliodraama -kurssi ja muita elämyksiä

15 Pastorin ja rouvan lähtöjuhla

Osio 5 UUDEN SENSEIN AIKA

1 Tulojuhla..

2 Jelkin yhteistyökirkkojen kokous

3 Kotimaan kausi

Osio 6 UUDELLE TYÖKAUDELLE

1 Japanin työalan esimieheksi

2 Nimitys Yaizun seurakuntaan

3 Jäähyväisiä

4 Vierailu Kyushun saarella

5 Muutto Yaizuun

Osio 7 UUDET HAASTEET KUTSUVAT

1 Uudet seurakuntani

2 Miki Okadan konsertti..

3 Sapporossa naistenliiton kokouksessa

4 Kastekoulu alkaa

5 Saarnan kieliasun tarkastuksesta

6 Kaste joulujuhlassa

7 Sairaalakokemus Yaizusssa

8 Eräs merkittävä keskustelu

9 Hautajaiset..

10 Valtakunnallinen pappeinkokous Kiotossa

11 Suwan lähetystyö 100-vuotta

12 Erityisvanhainkoti - Diakonia

13 Lähettiperheen paluu Japaniin

14 Sapporon seurakunnan 90-vuotisjuhla

15 Tokion Ikebukuron seurakunnan 100-vuotisjuhla

16 Ystävien vierailuja Japaniin

17 Herra Tokudan yllättävä kuolema ja hautajaiset

18 Vuosi 2008

19 Viimeinen vierailu Musashinon seurakunnassa

20 Lähettienkokous Fukuokassa

Osio 8 VIIMEISET AJAT JAPANISSA

1 Eikoun seurakunnan vuosikokous

2 Jäähyväisten aikaa

3 Lähtöjuhla Yaizun kirkolla

4 Viimeiset jäähyväiset Japanissa

Osio 9 KIITOS!

Kiitos!

Osio 1

ELÄMÄÄNI SUOMESSA

1 Elämäni alkuvaiheet ja koulunkäynti

Olen syntynyt Satakunnan Laviassa toisen maailmansodan loppuvaiheessa sunnuntaina 3.9.1944. Välirauha tehtiin 4.9. Isä oli myös tulossa rintamalta kotiin, mutta saapui vasta syntymäni jälkeen. Äiti oli vielä aamupäivällä niittänyt odelmia ja vienyt ne kopassa selässään eläimille navettaan. Minä synnyin noin klo 14.30. Seuraavana aamuna äiti lienee mennyt jo navettaan lypsylle. Ei silloin ollut pitkiä äitiyslomia. Tätä pienviljelystilaa hoitivat vanhempani Siiri ja Osmo Kuusiranta. Äitini oli ostanut tilan äidiltään ja sisaruksiltaan. Äidin isä oli kuollut jo vuonna 1932 äidin ollessa 16- vuotias. Mamma asui meillä aina kuolemaansa saakka 1953.

Lapsia syntyi viisi, joista minä olin vanhin. Elämä sodan jälkeen oli tiukkaa taloudellisesti, mutta kotoa saatiin ruokaan miltei kaikki tarvittava, kahvia, sokeria ja suolaa lukuun ottamatta. Omasta takaa saatiin viljat, perunat, juurekset, kananmunat ja sianliha. Lähellä olevasta järvestä saatiin kalaa.

Kotona lapset oppivat tekemään työtä, pellolla kykyjensä mukaan. Olen ollut mukana miltei kaikessa työssä, mitä kotona tehtiin. Yleisesti ottaen työ piti tehdä hyvin.

Koulunkäynti

Koulua kävin Riuttalan kansakoulussa neljä vuotta, aloitin 1951. Opettajina toimivat Aili Viljanen ja Wilhem Viita. Matkaa kouluun oli noin 4,5 km, jonka taitoin kävellen, polkupyörällä tai hiihtäen. Satoi tai paistoi, olipa lumikinoksia tai pimeätä, kouluun piti mennä. Ensimmäisenä vuotena kuljin aivan yksin, samanikäisiä kavereita ei ollut.

Oppikoulua kävin Lavian yhteiskoulussa 8 vuotta. Ylioppilaaksi pääsin keväällä 1963. Syksyisin ja keväisin kuljin polkupyörällä runsaat 20 km päivässä. Talvisin pääsi kotoa kulkemaan linja-autolla maantieltä, jonne oli noin 1,5 km. Aamulla lähdin klo 8 ja illalla olin kotona klo 18 aikaan. Silloin vatsa kurni kovasti, koska koululla ei ollut tarjolla lämmintä ruokaa. Koululaisilla oli omat eväät maitopulloineen.

Ylioppilaaksi tultuani sain olla Lavian seurakunnassa kesätyöntekijänä kesinä 1963 ja 1964. Laviassa oli silloin vielä runsaat kymmenen kansakoulua, joissa järjestin lapsille toimintaa. Kulkuvälineeni oli polkupyörä. Parhaana päivänä saattoi mittariin tulla 60 km, kun kotoa lähdin Peräkylän koululle ja palasin kotiin. Olihan tuokin aika mielenkiintoista, kun ilman pätevyyttä hoidin tehtävääni. Yhtenä päivänä Tyrvään rovastikunta järjesti koulutusta. Näillä eväillä sitten mentiin. Lapsia oli paljon. Elokuun lopulla koululla pidimme hartaustilaisuuden, jossa kirkkoherra Veikko Kaukovaara ja kanttori Leo Hautala olivat mukana ja lapset esittivät ohjelmaa. Nämä kesät opettivat minua itse luomaanohjelmaa lapsille, ohjaamaan ryhmää ja kantamaan vastuuta. Sain myös omaa rahaa tulevaa opiskelua varten. Kumpanakin kesänä palkka oli 1000 markkaa. Olin myös rippikoulussa pitämässä tunteja, jolloin kirkkoherra seurasi tuntien pitoani. Minusta tuntui, että kirkkoherra Kaukovaara luotti minuun. Hän antoi minulle tehtäviä suoritettavakseni. Lukioaikana pidin kirkossa ja seuroissa puheita. Valmistukseen en ollut saanut ohjeita. Muistelin koulun ainekirjoitusta, jonka otin malliksi. Raamatunkohtaa lukiessani mietin, mitä se puhuu minulle. Näin kirjoitin puheeni ja luin sen. Raamatun sana oli minulle Jumalan sanaa, joka puhutteli. Pyysipä kirkkoherra kouluaikana minua pitämään pyhäkoulunopettajien kokouksessa näytetunnin. Väkeä oli paljon, samoin lapsia. Raamatunkohtaa en muista, mutta innostuneena sitä käsittelin. Monet kyselivät sen jälkeen, että tuleeko minusta opettaja.

2 Opiskelu Helsingissä

Pääsin Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan ilman pääsykoetta syksyllä 1963. En tuntenut ketään silloin siellä. Sain asunnon Japanin lähetti Ragna Remahlin (myöhemmin Syväjärvi) luona Liisankatu 9:ssä 5. kerroksessa. Siis läheltä yliopistoa. Evankeliumiyhdistyksen (Sley) toiminnanjohtaja rovasti Toivo Rapeli ja talousjohtaja Veikko Virtanen olivat asiastani neuvotelleet Ragnan kanssa, niin että hän otti minut kanssaan asumaan vuodeksi. Huoneistossa oli kaksi huonetta, pieni keittokomero ja WC, muttei suihkua. Niinpä me kävimme kylpemässä yleisessä saunassa. Vuokra oli silloin 20 mk / kk.

Ragna vei minut mukanaan Sleyn lähetyspiiriin Malminkatu 12:een joka perjantai-ilta. Rouva Saimi Rapeli oli johtajana. Joka kerta Japanin lähetystyö oli esillä ja sille kerättiin kolehti. Näin Japanissa tehtävä lähetystyö tuli koskettamaan minua. Rakkaus Japania kohtaan syntyi sisimmässä, kun Ragna vielä kertoi työstään siellä. Samalla opin tuntemaan silloisia Japanin lähetystyöntekijöitä, jotka vierailivat Ragnan luona. Niinpä minulle syntyi ajatus, että minäkin haluaisin työskennellä lähetystyöntekijänä Japanissa.

Opiskelussa kielet tuntuivat mielenkiintoisilta. Saksan kielessä suoritin pro exercition syksyllä. Uusia kieliä olivat heprea, kreikka ja latina, jotka kaikki sain keväällä suoritetuiksi. Hepreassa Vanhan testamentin opintoja jatkoin saaden cum lauden, kreikan kieltä luin laudaturarvosanaan saakka. Pääaineeni oli Uuden testamentin eksegetiikassa. Aiheeni oli, miten lauselma ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin esiintyy Ut:ssa ja miten se on kehittynyt uskontunnustuksen lauselmaksi. Niinpä sain lukea miltei koko Ut:n kreikankielellä selitysteosten kanssa. Tämä oli mielenkiintoista ja opiskelu vahvisti uskonelämääni. Ohjaajani oli professori Aimo T. Nikolainen. Vain yhden vuoden sain asua Ragnan luona, koska hän

muutti toisaalle. Sain lehti-ilmoituksen kautta Käpylästä aivan raitiolinja 1:n päätepysäkin läheltä vuokratuksi huoneen. Vuokraisäntä oli koulunjohtajan virasta eläkkeelle jäänyt leski, joka vielä kävi töissä. Huonekaverikseni sain koulutoverini Liisa Koivuniemen. Me jaoimme noin 10 neliön huoneen, jossa oli kaksi hetekaa, yksi kirjoituspöytä ja kaappeja. Mutta saimme käyttää myös keittiötä, puhelinta ja kylpyhuonetta. Vuokra oli 55 mk / kk. Näin kului 5 vuotta.

3 Työni seurakunnissa

Hakavuoren seurakunnassa

Syyskuussa 1969 aloitin Hakavuoren seurakunnassa lehtori Anna-Liisa Penttilän (sittemmin Korpela) viransijaisena. Sijaisuus kesti vuoden loppuun. Kirkkoherra antoi minulle myös saarnavuorot jumalanpalveluksessa. Sain tutustua siellä eri työmuotoihin, kuten naistyöhön. Siellä syntyi myös läheisiä ihmissuhteita. Erityisesti mainitsen ystävyyteni Anna-Liisan kanssa. Hänen tukensa oli minulle merkittävä kantava voima elämäni eri vaiheissa. Syksyn aikana sain valmiiksi pro gradu-työni ja valmistuin teologian kandidaatiksi 10.12.1969 (nykyään maisteri).

Töölön seurakunnassa

Joulukuun alussa 1969 Töölön seurakunnassa oli haettavana ylimääräisen lehtorin virka. Hakijoita oli 7, joista minut valittiin. Aloitin 1.1.1970. Kirkkoherrana oli rovasti Hannu Pietilä. Lähimpänä työtoverinani oli nuorisotyöntekijä Paavo Ripatti, jonka kanssa hoidimme nuorisotyötä. Paljon oli viikonloppuja kesäkodilla Kirkkonummella Sipulissa ja talvella oli hiihtoleirejä Nurmeksen Höljäkässä. Rippikouluja oli kesäisin Sipulissa.

Eräs tehtäväni oli vastata lasten päiväkerhotyöstä, joka ei ollut seurakuntaneuvoston alaisena. Siksi se ei saanut myöskään taloudellista tukea seurakunnalta. Työ oli minulle haastavaa ja uutta. Esimiestehtäviä sain opetella kantapään kautta. Vanhempien suorittamat maksut eivät aina riittäneet lastenohjaajien palkkoihn. Siksi vuosittain järjestimme Lastenlinnassa päiväkerhon hyväksi perhetapahtuman ohjelmineen ja kahveineen. Vanhemmat olivat aktiivisesti mukana. Oli kynttilänmyyntiäkin. Järjestimme myös perhekirkkoja. Muutamista vanhemmista tuli sitten vastuunkantajia ja luottamushenkilöitä seurakuntaan. Päiväkerhon työmuoto oli uusi kirkossa, siksi se haki muotoaan.

4 Helsingin Evankelisessa Kansankorkeakoulussa (HEO)

Yllättäen keväällä 1975 sain kutsun lähteä Helsingin Evankeliseen kansankorkeakouluun opettajan tehtäviin. Kallion rukoushuone oli minulle ennestään tuttu, sillä olin siellä opiskeluaikoina pitänyt hartauspuheita. Tunsin kansankorkeakoulun henkilökuntaa kuten johtaja Lauri ja maisteri Aino Koskenniemen, apulaisrehtori Anna Koskiniemen, emäntä Laila Niemen. Mutta mieleeni ei koskaan ollut juolahtanut, että voisin olla siellä opettajana. Tunsin, ettei minulla sellaisia tietoja eikä taitoja. Silloinen vt. rehtori Seppo Suokunnas kuitenkin pyysi minua tulemaan kansankorkeakouluun teologisten ja humanististen aineiden opettajaksi 1.8.1975 alkaen. Itse hän oli lähdössä Helsingin yliopistoon töihin. Pitkän pohdiskelun ja rukousten jälkeen suostuin lähtemään uusiin haasteisiin. Niinpä siitä alkoi pitkä 22 vuoden työrupeama Kalliossa 1.8.1975 - 31.7.1997.

Opettajan tehtävä oli aluksi rankkaa, koska jokainen oppitunti oli alusta pitäen valmistettava. Mutta siinä sitten opiskelin samalla perusteellisesti sekä Vanhaa että Uutta testamenttia valmistaessani eri ryhmille tunteja. Vuosien varrella opetin lisäksi kirkkohistoriaa, liturgiikka, sielunhoitoa ja puheilmaisua. Opettajana ollessani vastasin päiväkerhokursseista ja olin nuorisotyönohjaajalinjan vuosikurssin vastaavana. Opettajan tehtävissä olin kuuden vuoden ajan.

Rehtori Matti Selin siirtyi seurakuntaan kirkkoherraksi. Minua pyydettiin rehtorin toimeen, virkaa tekeväksi, sillä eihän minulla ollut rehtorin auskultointia. Tunsin itseni hyvin epäpäteväksi ja taitamattomaksi. Koin johtamistehtävän kovin vaativana. Kun hallituksen puheenjohtaja Toivo Rapelille tästä puhuin, hän vastasi: Tehtävä kasvattaa. - Sain aikanaan kelpoisuuden rehtorin toimeen, myös Työväenopiston opettajan ja rehtorin toimeen. Opiston rehtorin toimessa vierähti 15 vuotta.

Monenlaisia vaiheita vuosien varrella eteen tuli. Olipa kolme isoa peruskorjausta. Casterninkatu 18:ssa oli putkiremontti. Talossa oli piskelijaasuntoja. Seuraavaksi saimme Rukoushuoneen pohjakerrokseen uudet keittiötilat, ruokasalin ja yleisiä tiloja. Viimeisenä oli opiskelijahuoneitten peruskorjaus sekä rukoushuoneen remontti. Koska olimme Sleyn vuokralaisia, omistaja vastasi remonttien kustannuksista, mutta olihan meillä opistoväellä kuitenkin oma vastuumme.

Heo oli siis Sleyn vuokralaisena. Saimme valtionapua vuokriin, Opetushallituksen kanssa käytiin aina neuvotteluita. Suuri apu opiston työskentelylle oli uuden ATK-luokan saaminen valtionavun alaisena. Siitä aukeni aivan uusi opiskelumahdollisuus kursseineen. Sittemmin valtionapu muuttui suoriteperusteiseksi. Opiskelijaviikot tulivat ratkaisevaan osaan valtionapuun nähden. Opettajien työ tuli myös tarkoin määritellyksi. Yhä suurempi osa kuluista tuli opiston itsensä hoidettavaksi.

Koko opistoajan tärkeätä oli miettiä nuorisotyönohjaajalinjan, muiden linjojen ja opiskelun kehittämistä. Syntyi uusia linjoja sekä yliopiston approbatur-kursseja ja lyhytkurssitoiminta. Kirkossa syntyi hanke, jonka tarkoituksena oli saada kirkollinen ammatillinen koulutus saman sateenvarjon alle. Näin syntyi ajatus Diakonia ammattikorkeakoulusta eli DIAK:sta. Monien vuosien kehittelyn tuloksena DIAK aloitti 1.8.1996. Näin Heon kirkon nuorisotyönohjaajakoulutus siirtyi DIAK:n alaisuuteen. Työskentely Heossa oli haastavaa, mutta mielenkiintoista. Opettajat ja koko henkilökunta olivat tehtäviinsä paneutuneita ja opiskelijat olivat innostuneita ja luovia.

Mitä vielä tekisin?

Minulla oli eläkeikään vielä runsaat 10 vuotta. Tuntui siltä, että en enää kykene olemaan niin pitkään opistotyössä. Mitä tekisin? Seurakunnassa lehtorin paikkoja ei enää ollut, ne oli muutettu papin viroiksi. Lähetysjärjestöissäkään ei ollut avautunut paikkaa. Lähetystyömahdollisuus näytti menneen ohi, olinhan jo täyttänyt 50 vuotta. Rukoilin, että Jumala osoittaisi uuden mahdollisuuden ja avaisi tien. Mutta aikaa kului eikä vastausta tullut. Portit olivat suljetut. Mieli masentui. Edessä oli kuin korkea vuori, johon en kyennyt kiipeämään.

Sain osallistua Anna-Maija Raittilan Taizen matkalle, jolloin teimme matkaa bussilla Euroopan läpi Etelä-Ranskaan. Anna-Maija kertoi ystävistään, joiden elämässä oli tapahtunut suuria muutoksia. Muutamia heistä tapasimmekin. Minua nämä elämän muutokset puhuttelivat. Matkan seurauksena olin kahtena kesänä entisessä Itä-Saksassa Möserin kylässä, silloisessa Hiljaisuuden talossa johtajan kesäloman sijaisena, vuosina 1994 ja 1995.

Oli syyskuun loppu 1996, kun yllättäen tuli eteeni kysymys lähetystyöhön lähtemisestä. Siitä uusi vaihe avautui elämääni. Olin sittenkin lähdössä kohti nuoruuteni haavetta. En tämän jälkeen katsellut enää taakseni. Suunta oli vain eteenpäin. Edessä näkyi valoa ja uusi tehtävä.

5 Elämäni käännekohta

Lähtisitkö lähetystyöhön? Näin minulta kysyi Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen (Sley) lähetystyökoordinaattori Annikki Erelä.Menisitkö Afrikkaan? Ei kiinnosta, vastasin. No, ei sinusta sinne puskiin olisikaan, Annikki jatkoi. Entä Venäjä? Ei kiinnosta. Kiinnostaisiko sinua Japani? Se kiinnostaa minua, vastasin iloisesti. Lähetän sinulle heti huomenna faxilla hakupaperit lähetyskurssille, Annikki lupasi.

Oli syyskuun lopun ilta vuonna 1996. Tuon illan keskustelu pani liikkeelle vyöryn, joka sitten mullisti elämäni. Hakupaperit saatuani täytin ne heti. Lähetysjärjestön hallitus käsitteli asiani kokouksessaan jo lokakuussa. Mitään oikopolkua lähetiksi minulla ei ollut. Muiden lähettikandidaattien tapaan osallistuin myös psykologisiin testeihin. Samalla kertaa testeissä oli aviopari, Merja ja Aarre Kaura, minun entisiä opiskelijoitani. Myös Johanna Harjula, hänkin entinen opiskelijani, oli samaan aikaan lähdössä Japaniin.

Mielenkiintoista oli istua kielikoulussa kolmen entisen opiskelijani kanssa. Minä tietysti olin jo isoäidin ikäinen perheen lapsille.

Kutsumukseni taustaa

Lähtemiseni Japaniin lähetystyöhön ei kuitenkaan tapahtunut yllättäen. Taustalla oli yli 30 vuotta muhinut nuoruuden unelma, jolla on oma syntyhistoriansa. Palataanpa taaksepäin lukion kolmanteen vuoteen.

Koulussa pohdimme lukion jälkeistä tulevaisuutta ja opiskelua eri oppilaitoksissa. Esillä olivat myös Helsingin yliopiston opiskelumahdollisuudet. Itselläni oli selvänä opiskelu teologisessa tiedekunnassa. Laskin muiden tavoin, kuinka paljon opiskelu kuuden vuoden aikana tulee maksamaan. Suurimman potin tulisi viemään asunnon vuokra. Kun sitten laskin yhteen kaikki kulut, sain niin valtavan summan, että kauhistuin. Koska en tulisi saamaan kotoa yhtään rahaa, kaikki olisi hoidettava lainarahalla. En varmaankaan kykenisi ottamaan niin valtavasti lainaa tavallisella pankkikorolla. Siihen aikaan ei ollut valtion takaamia opiskelijalainoja. Itse piti vastata kaikista opiskelukustannuksista. Itse piti myös hankkia asunto. Kun näitä itsekseni pohdiskelin, tulin siihen tulokseen, että näillä näkymin en kykene lähtemään teologiseen tiedekuntaan opiskelemaan.

Sitten muistin Sleyn toiminnanjohtaja rovasti Toivo Rapelin, joka vuosittain piti kotiseurakunnassani Laviassa evankeliumijuhlan. Olin keräyslistan kanssa kiertämässä kylää ja keräämässä rahaa lähetystyöhön. Rukoushuoneella taas tehtäväni juhlassa oli kaataa kahvia.

Niinpä sain idean kirjoittaa rovasti Rapelille opiskeluasioistani. Hän vastasi minulle jotenkin tähän tapaan: Olen omassa elämässäni kokenut, että tarvittava raha kyllä löytyy. Jos sinulla on kutsumus lähteä opiskelemaan teologiaa, lähde sille tielle. Rahat kyllä löytyvät. Kun tulet kesällä Helsinkiin Sleyn vuosijuhlaan, tule tapaamaan minua. Tuo kirje rohkaisi minua valtavasti.

Ylioppilaaksi päästyäni keväällä 1963, olin kotiseurakunnassani kesätyöntekijänä järjestäen lasten kerhoja ympäri pitäjää kansakouluilla. Kun sitten kerroin kirkkoherra Veikko Kaukovaaralle menostani evankeliumijuhlaan Helsinkiin mainitsin, että samalla järjestän myös tulevan asuntoni siellä. Olin siis aivan varma, että pääsen opiskelemaan teologiaa, sillä silloin ei ollut mitään pääsykokeita. Kirkkoherra varmaankin nauroi hiljaamielessään minulle. Eihän sitä noin vain viikonlopun aikana voi löytää asuntoa Helsingistä.

Evankeliumijuhlan aikana olin kenttäravintolassa vapaaehtoisena työssä. Kun näin rovasti Rapelin tulevan, menin häntä vastaan: Tässä minä nyt olen. Hän muisti minut ja otti asiani todesta. Hän lupasi keskustella yhdistyksen talousjohtaja Veikko Virtasen kanssa.

Vuonna 1963 tammikuussa Japanista oli palannut kotimaahan lähetystyöntekijä Ragna (sittemmin Syväjärvi). Rovasti Rapeli ja talousjohtaja Virtanen olivat menneet hänen luokseen ja kysyneet, ottaisiko hän nuoren opiskelijan luokseen asumaan. Mietittyään asiaa Ragna oli suostunut. Hänellä oli vuokra-asunto Liisankatu 9 5.kerroksen pieni kaksio. Vuokra olisi 20 markkaa kuukaudessa. Asunto olisi siis lähellä yliopistoa, muutaman minuutin kävelymatkan päässä.

Kun palasin Helsingin juhlasta kotiin, kerroin kirkkoherralle ilouutisen asunnostani. Hän oli tavattoman hämmästynyt. Samoin olin itsekin. En ollut osannut tällaista uutista odottaa. Opiskeluni oli tullut todelliseksi. Syyskuun alussa voin lähteä yliopistoon ilmoittautumaan ja aloittamaan teologian opinnot.

Jumalan ihmeelliset tiet

Jumalan tiet ovat ihmeellisiä. Hänen ajatuksensa eivät ole ihmisen ajatuksia. Psalmissa 139 ovat sanat: Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani. Sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut. Ymmärrän, että Jumala näkee elämäni kokonaisuudessaan, alusta loppuun. Eikö hänen tiedossaan ole myös elämän eri vaiheet? Eikö Jumala voi toimia myös ihmisten välityksellä toteuttaakseen suunnitelmaansa? Minä johdatan heitä, kun he kulkevat rukoillen, näin Jumala on luvannut sanassaan. Enkö siis voi luottaa siihen, että Jumala johtaa myös minua? Olenhan yrittänyt liittää rukoukseeni, että Jumalan tahto voisi tapahtua minun kohdallanikin. Vai olenko itse päättänyt esimerkiksi työpaikoistani? Toisaalta, Jumala on antanut meille ihmisille ajatukset ja vapauden toimia. Emme ole marionetteja, joita narusta liikutellaan. Uskon, että Jumala on kanssamme elämämme ahdistuksen keskellä, masennuksen hetkinä, surun ja ilon aikoina, vaikka emme häntä näekään.

Olen miettinyt myös Jumalan ajoitusta. Se näyttäisi olevan eri kuin itse toivomani. Elämässäni opistotyön loppupuolella oli vuosia, jolloin ahdistuneena etsin elämäni uutta suuntaa. Paljon rukoilinkin. Monesti koin olevani pimeässä laaksossa. Toisinaan olin kuin ahtaassa solassa. Joskus edessä näytti olevan korkea vuori, jota en kyennyt ylittämään. Olin masentunut ja itkin. Tuskailin, mitä vielä voisin elämässäni tehdä, kun työelämää oli vielä jäljellä runsas 10 vuotta. Tienpäätä ei kuitenkaan näyttänyt avautuvan.

Erityisen merkitykselliseksi tuli Anna-Maija Raittilan järjestämä bussimatka Ruotsin ja Saksan halki Ranskassa sijaitsevaan Taize-kylään. Matkan varrella poikkesimme Anna-Maijan ystävien luona. Ystävien elämän suurista muutoksista Anna-Maija kertoi meille. Muutokset olivat yllättäviä. Ne mullistivat näiden ihmisten elämän täydellisesti ja he saivat uuden suunnan elämälleen.

Tämä Taizen matka antoi minulle valtavan paljon. Koin, että ihmisellä on mahdollisuus uuteen alkuun elämässään, kun on Jumalan aika. Tämän matkan jälkeen kului pari vuotta, kun elämässäni alkoi tapahtua uusia merkittäviä asioita.

6 Valmistautuminen uuteen elämään

Lähetyskurssilla

Lähetyskurssi pidettiin keväällä 1997 tammikuusta toukokuun loppuun Ryttylässä, Kansanlähetyksen toimintakeskuksessa, Kansanlähetyksen ja Evankeliumiyhdistyksen yhteisenä kurssina. Sleyn puolelta lähettikandidaatteja oli kahdeksan, joista kolme avioparia ja kaksi sinkkua. Yllättävää oli, että kanssani kurssilla oli kolme entistä opiskelijaani, Merja ja Aarre sekä Johanna.

Heon hallitus oli myöntänyt minulle virkavapautta lähetyskurssin ajaksi. Maaliskuussa kuitenkin päättäväisesti tein toimestani irtisanomisanomuksen. Hallitus myönsi eron. Näin koin olevani vapaa, vaikka vielä ei ollutkaan lopullista päätöstä Japaniin lähettämisestäni.

Lähetyskurssilla sai joka päivä viitenä päivänä viikossa mennä valmiiseen ruokapöytään useita kertoja päivässä. Se oli opistoelämää opiskelijan näkökulmasta. Yllättävää oli se, että aikuisopiskelijana sain opiskelijakortin, jolla sain 50 % alennuksen junissa ja busseissa.

Kurssilla saimme tutustua eri lähetyskenttiin Afrikassa, Keski-Aasiassa ja Japanissa. Eri kenttien lähetit kävivät kertomassa omasta työstään. Olihan siinä mukana Japaninkin historiaa, kulttuuria, tapoja sekä tietoa maan uskonnoista. Viikoittain oli kasvuryhmä, jossa keskustelimme omista asioistamme. Jokaisen piti tehdä myös tutkielma. Minun tutkielmani aihe oli Lähetystyöntekijän identiteetti.

Kurssin aikana jäi aikaa myös omille pohdinnoille menneestä ja tulevasta. Nyt oli aikaa syventyä vielä opistoelämään ja työhöni liittyviin vaikeisiinkin asioihin. Siinä oli yllättäen silmien edessä yli 20-vuotinen opistoelämä. Nuorena 31-vuotiaana aloitin urani teologisten ja humanististen aineiden opettajana. Rehtorikauden alkaessa olin 38-vuotias. Mietin, miten osaan hoitaa opiston suuria asioita. Rehtorin valinnan jälkeen koin raskaan vastuun päälläni, ratkaisin asian selvittämällä kaikki ne alueet, mitkä työhöni tulevat kuulumaan. Kirjoitin pelkomöykkyni paperille. Isomöykky hajosi pieniksi palasiksi, jotka saivat muodon. Eri asiat selkiytyivät paperilla.

Vuosien mittaan olen kokenut, että olen saanut kasvaa ihmisenä ja työntekijänä. Työnohjauksessa olen saanut selvitellä työhön liittyviä asioita, ongelmakohtia ja ihmissuhteita. Olen oppinut ilmaisemaan itseäni, tunteitani, vahvuuksiani ja heikkouksiani. Olen joutunut selvittelemään myös esimiehenä olemistani ja johtajuuttani.

Ennen lähetyskurssia olin kuten muutkin kurssilaiset psykologisissa testeissä. Testeistä sain palautetta, että minulla oli vahva ammatti-identiteetti. Minulla oli voimavaroja ja paineen sietokykyä, niin että paineen allakin kykenen pääsemään tavoitteeseen. Tämä arviointi tuntui minusta hyvin rohkaisevalta, kun olin suuntaamassa kohti uutta tehtävää.

Eräs vaikea asia minulla on ollut ja on edelleenkin. Se on kielteisten tunteitten suora ilmaisu. Joskus minulle sanottiin:

Lyö nyrkkiä pöytään. Älä aina ymmärrä. Vaikka sisimmässäni onkin kiehunut, olen vain niellyt tunteeni. Siispä tässä asiassa haluaisin oppia ja päästä eteenpäin.

Joskus työnohjaajani sanoi minulle: Sinun tavoitteesi on enkelien tasolla. Et sinä koskaan sinne asti yllä. Elämäni on ollut suorittamista, ilmeisesti pienestä pitäen. Vaikka olen yrittänyt tehdä parhaani, kuitenkin olen tuntenut oloni vajaaksi. En ole täyttänyt mittaa.

Kurssin aikana viikonloput olivat vapaita. Ennätin toimia Valkonauhan Helsingin yhdistyksen puheenjohtajana, Kallion seurakunnan aluetyöryhmän puheenjohtajana ja seurakuntaneuvoston jäsenenä. Koin iloitsevani tehtävistä, joissa tunsin eläväni ja antavani itsestäni.

Minut kutsuttiin pitämään myös luentoja. Jurvan seurakunnan naistenpäivillä sekä Kallion seurakunnassa minua pyydettiin puhumaan luopumisista. Elin itse siinä tilanteessa, mistä toisille puhuin. Ilmeisesti oman itsen likoon paneminen sai aikaan liikahdusta myös kuulijoiden sydämissä. Löytyi kosketuskohtia, palautteesta päätellen. Olin myös pohjoisessa Kemijärvellä naistenpäivillä palmusunnuntaina. Teimme päivän tekstistä Jeesus ratsastaa Jerusalemiin bibliodraaman. Osanottajat kokivat tekstin sanomaan eri menetelmillä paneutuessaan jotain uutta. Vielä 13 vuoden jälkeen eräs rouva muisteli silloista voimakasta kokemustaan. Jumala puhuu meille Sanansa kautta eri tavoin.

Lähetyskurssi oli minulle antoisaa pysähtymisen aikaa. Minulla ei ollut varsinaisia vastuullisia työtehtäviä, siksi jäi aikaa omalle itselle. Toisaalta kurssilla oli paljon tuttuja asioita, joita itsekin olin opettanut. Siksi mietin joskus kurssin mielekkyyttä omalla kohdallani. Nyt olin opiskelijan roolissa. Ikääkin oli niin paljon, että olin joidenkin opiskelijoiden äidin ikäinen.

Japanin lähetti Vappu Kataja sanoi minulle: Tämä kurssi on sinulle nöyryyden oppimisen kurssi. Siinäpä se. Siis merkittävä kurssi.

Kotimaassa ollessani en vielä ymmärtänyt nöyrtymisen koulun syvyyttä. Uuteen valoon se tuli Japanissa, kun olin kuin lapsi, joka ei ymmärtänyt kieltä ja joka ei osannut mitään sanoa.

Nöyrtymisen ajatus tuli esiin myös bibliodraaman ohjaajakurssilla. Kerran meillä oli aiheena tullimies Leevin kutsuminen Jeesuksen seuraajaksi. Olin Leevin roolissa. Ohjaaja Sirkku oli Jeesuksen roolissa ja hän sanoi minulle: Tule seuraamaan minua alakoululaisena. Nämä sanat jäivät elämään sisimpääni. Japaniin saavuttuani ymmärsin tämän toivotuksen.

Kurssin aikana mietin omaa identiteettiäni. Kuka minä olen? Minulla ei enää ole asemaani. Olen kyllä seurakuntalehtori ja teologi edelleen. Kuka minä olen Tellervona? Tässä onkin uusi tilanne pitkästä aikaa. Jumala on luonut minut ja Kristus on lunastanut minut. Olen siis arvokas ihminen. Jumala tuntee minut, koska hän on tehnyt minut. Minulla on tehtävä.

Kun ajattelen tulevaa tehtävääni Japanissa, mieleen tulee kysymys, selviänkö minä. Pystynkö tuohon vaikeaan työhön? Olenko liian iäkäs lähtemään? Opinko minä japanin kieltä? Jos en kykene selviytymään, joudun ehkä palaamaan seuraavalla lentokoneella kotiin. Joka tapauksessa on selvää, että en opi yhtä nopeasti kieltä kuin nuoret ja lapset.

Eräällä tunnilla psykoterapeutti Seija Leppänen esitti meille toivomuksen, että pitäisimme tunnepäiväkirjaa. Hän kehotti panemaan ylös tunteet ilman selittelyä ja käymään omaa elämää läpi tunteitten kautta. Pohdiskelin elämäni yksinäisyyttä. Olen ollut yksinäinen pienestä pitäen. Lapsena ja nuorena kukaan ei ollut kiinnostunut minusta. En muista, että olisin istunut vanhempieni sylissä. Yksin olen haavani nuollut, yksin itkuni itkenyt. Oman heikkouden hyväksyminen olisi tärkeätä. Minulla on vastuu omasta elämästäni. Lopulta voin löytää elämästäni myös paljon iloa ja kiitostakin.

Huhtikuussa olin saanut ainutlaatuisen ihottuman. Rinnassa oli pieni outo näppylä. Se laajeni, keskeltä se tuli keltaiseksi ja sitä ympäröi punainen harsoreunus. Näppylöitä alkoi muodostua koko kehoon, kasvoja lukuun ottamatta. Lopulta menin lääkäriin. Sain antihistamiinia ja hydrokortisonivoidetta. Käytin lääkkeitä pari kolme päivää, kunnes tauti hävisi.

Mikä ihottuma se mahtoi olla? Aikaisemmin en ole ollut allerginen. Mikään ei tuntunut sopivan taudin kuvaan, ei rokkokaan. Ehdotin lääkärille, olisiko kysymys mahdollisesti stressistä. Kaikki jäi epäselväksi. Kuviointi kehossa oli kuitenkin kaunis väreineen ja harsoreunuksineen.

Syksyllä olin muutaman kerran vyöhyketerapiassa. Hoitaja tunnusteli käsillään selkääni, jossa oli kovettumia ja jalkapohjieni kipukohtia. Hän sanoi: Tässä ilmenevät liian raskaat taakat. Tässä taas asiat, jotka olet niellyt. Siis, tunteet eivät ole mihinkään kadonneet. Ne ovat jääneet kehooni.

Työnohjauksessa vielä entisiä asioita puidessani, työnohjaaja sanoi lopuksi: Miksi et voi antaa anteeksi itsellesi omaa epäonnistumistasi? Tässä vaiheessa itku purkautui esiin. Työnohjaaja jatkoi: Taidat olla perfektionisti, joka pyrkii täydellisyyteen. Haluaisit saada kaikki asiasi hyvään lopputulokseen. Jäin miettimään, kuinka minulle sittenkin on vaikeata hyväksyä oma heikkous ja myös epäonnistuminen. Elämässäni tavoitteet ovat taitaneet olla enkelien tasolla, niin korkealla, etten ole niihin yltänyt. Haluaisin olla taitava, osaava ja onnistuja. Hulluahan tällainen pyrkiminen on.

Hieroja tuntee käsissään mitä erilaisimpia asioita kehossani. Kerran hän totesi minulle: Sinulla on valtavasti voimavaroja käyttämättä. Se tuntui mahtavalta. Minulla on edessäni uusi elämän vaihe, siinä tarvitaan voimavaroja.

Muutan lähetyskurssin jälkeen Helsingistä toukokuun viimeisenä päivänä 1997 Laviaan synnyinkotiin, jossa olin viettänyt elämästäni 19 vuotta. Taakseni jäävät lopullisesti pääkaupungissa vietetyt 34 vuotta ja yli 20 vuotta kestänyt opistoaika. Työvastuu on poissa.

Olen vapaa lähtemään kohti uusia haasteita. Olen vastuussa nyt vain itsestäni ja omasta elämästäni. Se riittää. Helpottavaa!

Kanslianeuvos Toivo Rapelin sanat, että ihminen voi kasvaa tehtävien mukana, ovat jossakin määrin toteutuneet. Mutta kasvu tuntuu olleen hidasta ja myös kivuliasta. Olisiko jo tullut aika, jolloin kukka on luopunut viimeisistä suojalehdistään ja jolloin se on valmis puhkeamaan täyteen kukkaan ja väriloistoon?

On tullut aika valmistautua lähtemiseen. Lähetyskurssin lopussa lauloimme Reissulaulun." On aika kirjat sulkea ja käydä matkaamaan. Nyt rohkeasti kulkea me voimme tulevaan. Kun Jeesus meitä johdattaa, käy kaikki parhain päin, ja siksi voimme hyvästellä laulamalla näin: Reissu alkaa saa, avoinna on maa, jännittävä seikkailu nyt meitä odottaa.

Käymme matkaamaan tuntemattomaan. Matkaeväät eivät kesken lopu milloinkaan.

On elämässä paljon, mikä kummastuttaa voi. Niin ihmeellisen maailman kun Luoja meille loi. On meidän kumppanimme sana Jumalan. Se näyttää meille parhaan tien ja suunnan oikean. Nyt rakastava Jumala jää meitä siunaamaan. Ja rukous on voimanamme, kunnes kohdataan. Ei sydämemme laulua voi mikään sammuttaa. On meillä ilosanoma, siis kaikki laulakaa ".

Lähetystyöhön siunaaminen tapahtui Toholammilla Sleyn evankeliumijuhlassa kesällä 1997. Piispa Olavi Rimpiläinen avustajineen toimitti tämän merkittävän lähettämisen. Mukana oli myös Jelkin pääsihteeri Isamu Aota.

Englannin kielen kurssille valmistautumista

On elokuun torstai 28.päivä 1997. Laviassa on ihana aamu. Aurinko on noussut punaisena ja suurena Karhijärven takaa klo 5.30 maissa. Vilja on jo suurimmaksi osaksi puitu. Eilen olin viimeisen kerran uimassa. Kesä on ollut lämmin ja kaunis. Sadetta ei ole saatu paljonkaan, vain muutama ukonilma puhdisti kuumaa ilmaa. Karhijärven vesikin on ollut puhdasta, ei ole ollut sinilevää. Kesä on ollut minulle lepoa synnyinseudulla. Mieli on virkeä.

Miten ihanalta onkaan tuntunut saada ottaa uusia perunoita suoraan maasta. Ei sen parempaa makuelämystä olekaan. Tuoreita, kuumia, kuorettomia, suussa sulavia uusia perunoita tillin ja voin kera. Se on ainutlaatuinen makuelämys. Omasta puutarhasta sai myös punajuuria, porkkanoita, kurkkuja ja salaatteja. Kaikki nämä aivan tuoreina. Ja viinimarjapensaat olivat täynnä marjoja. Metsästä sai poimia ihania mustikoita.

Tästä kaikesta olen saanut sydämestäni iloita.

Ennen kielikurssille lähtöä Helsingissä piti käydä Evankeliumiyhdistyksen toimistossa hoitamassa asioita. Oli rahan vaihtoakin. Kampaajallakin piti saada kampaus kuntoon. Kallion seurakunnan aluetyöryhmän viimeinen kokous järjesti asioita, kun puheenjohtajana olin siirtymässä pois.

Illalla Helsingissä oli taiteiden yö. Ohjelmaan liittyi myös elokuvaesitys naisen elämänkaaresta, jossa olieri ikäisiä ja erilaisia naisia.

Jokainen nainen oli ainutlaatuinen, ihana ja kaunis, kun hän hyväksyi itsensä sellaisena kuin hän oli. Miten kauniilta näyttikään iäkäs ryppyinen nainen! Taustalla näkyi puita, joiden juuret olivat kaivautuneet syvälle maaperään.

Sain yöpyä ystäväperheen luona. Nuoret olivat valmistaneet maukkaan japanilaisen sushi-aterian. Illalla sain sitten rauhassa puhua Elina-ystävän kanssa. Yö jäi lyhyeksi, kun taas aamulla varhain klo 5.30 oli noustava ylös.

Olen taas taitekohdassa elämässäni. Entinen työ ja elämä on nyt peruuttamattomasti jäämässä taakse. Uusi aika on kehkeytymässä. Nyt on aika elää itselle. Englannin kielen opiskelu on kolmen kuukauden ajan keskeinen haaste.

Aamu on vähän sumuinen ja usvainen. Ilmassa on syksyn aavistelua. Matka Helsinki-Vantaan lentokentältä Lontooseen alkaa. Matkustan tulevan kurssitoverini Johannan kanssa. Heathrow´n lentokenttä on valtavan iso. Löydämme matkalaukkumme ja tiemme toimistoon, jossa saamme tiedot maanalaisen reitistä. Onneksi emme vielä tienneet, millaisia portaita joutuisimme laukkujamme raahaamaan, ylös ja alas. Yllättävän pitkältä tuntuu matka kentältä Lontoon keskustaan. Se kesti metrolla tunnin. Päämääränämme oli Abbey School, jossa lähetyskurssitoverimme asui. Taksilla oli vaikeuksia löytää oikea osoite.