Kukkien kantama

By Tarja Ruohonen

Kukkien kantama on koskettava kuvaus pienestä tytöstä isän alkoholismin varjossa. Se tuo psykoterapeuttisesta, kirjallisuusterapeuttisesta ja psykologisesta näkökulmasta hyvin esille sen, miten vaikeista asioista kirjoittaminen selviytymistarinan muodossa mahdollistaa puhdistavan irti päästämisen sekä anteeksiannon ihmiselle, joka on kohtuuttomasti vaikeuttanut lapsen elämää ja kehitystä. Kirja kuvaa selviytymiskeinoja kuten luonnon, kauniisiin asioihin huomion kiinnittämisen ja muutamien lyhyenkin aikaa lapsen elämään vaikuttaneiden ihmisten esimerkiksi opettajien merkityksen. Voimavarana toimii myös isovanhempien laaja maailmankuva. Tarina osoittaa, että koskaan ei ole liian myöhäistä työstää vaikeita ja vaiettuja kokemuksia.

Kirja on kirjoitettu kauniilla kielellä ja se tallentaa hienolla tavalla murretta sekä 1950-60 -lukujen ajankuvaa. Lisäksi huumori ja tragikomiikka tuovat tekstiin omat arvonsa ja keventävät vaikeaa aihetta.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Dec 19, 2022
• ISBN: 9789528093558

Tarja Ruohonen

Tarja Ruohonen on työskennellyt hoitopedagogina erityistä huolenpitoa tarvitsevien lasten koulussa sekä erityisluokanopettajana peruskoulussa.

Book preview

Sisällys

Lummin mummo

Taivaan tuulissa

Elämän merellä

Oma mummo

Tarmonpesä

Pappa

Rauhanrakentaja

Sukellus

Jättimurikka

Aallokossa

Kerava, mummola

Merenkäynti alkaa

Kerava, 1. koti

Kerava, 2. koti

Kerava, 3. koti

Myrskyt yltyvät

Tikkurila

Simonkylä

Korpilahti

Vihti

Matka mummon kanssa

Kotona

Varkaus

Meri raivoaa

Sulkava, 1. koti

Sulkava, 2. koti

Sulkava, 3. koti

Kerimäki, 1. koti

Pertunmaan mummolassa

Kotona

Kerimäki, 2. koti

Juvan mummolassa

Kotona

Ystävä

Ristiaallokossa

Lainelautailua

Pertunmaan mummolassa

Kotona

Meri tyyntyy

Helsinki, Lauttasaari

Meilahti

Meri on sees

Elämä kantaa

Rauhaisalla rannalla

Pappa

Mummo

Jälkimaininkeja

Reetta

Äiti

Isä

Anteeksiantamisen vapautus

Petrille ja Laurille perheineen

Äitini juoksuvauhtirakkaudessaan sekä hänen vanhempansa olivat tärkeimmät luodot ja navigoijat lapsuuteni myrskyisällä elämänmerellä. Sydämen täydeltä kiitän heitä ja muita enkeleitä, jotka olivat pukeutuneet auttajien ja opettajien asuihin. Lähetän kiitokseni lapsuuden rakkaille metsille ja lohtuvoimaisille kukkamaille. Tervehdin lämmöllä myös aikuisuuteni lukuisia kanssakulkijoita.

Lämpimät kiitokset äidinkielenopettaja, psykoterapeutti ja kirjallisuusterapeutti, Silja Mäki! Rohkaisit kirjoittamaan ja lukemalla tekstini rakensit tienviittoja polulleni.

Lummin mummo

Taivaan tuulissa

Antakaa minunkin katsoa sitä viatonta lasta! Pienen, suloisen Lummin mummon silmiin syttyi ihmeellinen lämpö, kun hän näki viikon ikäisen vauvanyytin äitinsä sylissä. Mummo katseli lasta kuin hiljentyen hartauteen. Lempeästi hän jutusteli mietteitään rahtua vaille 22-vuotiaalle äidille, jonka kutsui mökkiinsä kevätviiman kynsistä. Nuori äiti kuunteli hämmentyneenä elämää kokeneen mummon ajatuksia:

– Kiitän Jumalaa, että saan vielä kerran nähdä vastasyntyneen. Tiedätkös, että hänessä ja liki häntä kutoilevat enkelit ja muut henkiset olennot? Hänen kanssaan olemme mekin lähellä korkeita valtoja. Lapsi on suunnaton ihme, sillä hän kantaa itsessään koko maailmankaikkeutta lainalaisuuksineen. Makrokosmos uinuu hänessä mikrokosmoksena. Sinulla on sylissäsi universumi! Vastasyntynyt on taivaallisen puhdas ja ihmeellinen arvoitus näkymättömine matkalaukkuineen. Mitä lie tällä lapsella matkaeväinään, taivaan tuliaisina, jotka hän on ottanut uuteen maaelämäänsä suorittaakseen kohtalonsaldoaan?

– Lapsi on lähtenyt enkelten maailmasta olettaen, että maan päällä vanhemmat jatkavat henkisten olentojen työtä. Hän on valinnut sinut äidikseen luottaen, että hoivaat häntä ja olet hänen turvansa. Sinulle on lahjoitettu suurenmoinen tehtävä, kun saat opastaa tänne tullutta uutta ihmistä. Hän on rohkeasti laskeutunut työstämään kohtaloaan ja kehittämään itseään eteenpäin. Hän tietää, että vain maan päällä ihminen voi oppia uusia asioita, edistyä ja valmistautua taas uuteen tulemiseen. Henkisen kehittymisensä, tietoisuutensa kasvun toivossa hänellä oli varmasti kova halu päästä takaisin tänne kohentamaan edellistä tulostaan ja kohtaamaan sinut.

– Voitkos sinä uskoa, että lapsesi on kulkenut pitkän matkan henkisissä planeettamaailmoissa? Hän on tullut kaukaa tähtien takaa tuoden viestin, jota meidän pitäisi tulkita. Onko meillä riittävästi aikaa hiljentyä kuulemaan ja kunnioittamaan lapsen sanomaa? Itselläni ei aina ollut, sillä ymmärrykseni oli kovin heppoinen. Vasta lastenlasteni kanssa oivalsin lapsen tarvitseman rakkauden määrän.

– Sanon kokemuksesta, että maallinen matka voi ajoittain olla yksinäinen, tuskallinen ja uuvuttava, mutta kuljettava se on. Sillä ei voi oikaista yhtään mutkaa, mäkeä eikä monttua, ei tämä sinunkaan lapsesi, et sinä, enkä minä. Kohtalonkuoppien väistäminen onnistuu vain näennäisesti, sillä suurten lakien mukaan kaikki kiertyy eteemme ennemmin tai myöhemmin. Virhevalinnatkin kuuluvat inhimillisen olennon elämänkulkuun, sillä emme synny tänne täydellisinä. Ei voi oppia hyvää ja oikeaa ellei koe pahaa ja väärää. Parhaasti oppii, kun virheistään oppii. Minä jos kuka sen tiedän.

– Tämä uusi pienokainen antaa minulle varmuuden siitä, että laskeudumme maaelämään jostain hyvin hyvästä ja viisaasta olotilasta, jonne minä menen pian. Tunnen jo kovaa vetoa päästä kohtaamaan tuon toisen maailman lait ja opetukset.

Mummon mietteet häkellyttivät, mutta nuori äiti ei mitätöinyt niitä. Hän tunsi ne tutuiksi ja turvallisiksi, sillä hänet oli opetettu luottamaan korkeimpiin voimiin, hyviin tekoihin, rukouksella päivä alkamaan ja rukouksella yö saapumaan. Hän kunnioitti mummon aatoksia ja päätti tulla uudelleen kuuntelemaan tyynen ja tyytyväisen vanhuksen näkemyksiä elämästä sekä ajatuksia lapsen kasvatuksesta. Lapsen salaisuudesta, kuten tämä kumma mummo sanoi.

Lapsen salaisuus

Lummin mummo sanoi lastenkasvatuksen olevan korkeinta taidetta, jolle pitää antautua kaikin voimin. Kasvatus on hetkestä hetkeen suorastaan uskonnollinen tapahtuma, sillä edessämme on pyhyys. Se on fyysisyyden rakentamista, sielunvoimien vahvistamista ja hengen elämään herättelemistä. Kasvattajan tehtävä on löytää harmonia, jotta nuo alueet saisivat lapsessa oikea-aikaisesti ja tasapuolisesti huomiota, ravintoa. Tehtävä onnistuu vanhemmuuden sydänvoimilla, joista säteilee aito rakkaus pientä olentoa kohtaan. Aikuisen tärkein tehtävä on luoda turvallinen kasvualusta; suojata ja ohjata pientä hänen polullaan.

Mummo pursui innostusta, kun hän pohti lapsen kehityksen ihmettä. Vauva aistii salaperäisiä reittejä pitkin ympäristöään koko kehollaan, ihollaan. Hän on kokonaisvaltainen aistielin, joka imee itseensä kaiken kuin imupaperi. Lapsi vaistoaa herkästi ympäröivän maailman hyvät ja pahat. Kokemuksistaan hän kasaa aikuisuutensa rakennusainekset. Mummo toivoi, että kaikki lapset saisivat kokea turvallisuutta ja mahdollisuuden hyvän, kauniin ja toden oppimiseen.

Lapsi on yllättävä olento, sillä hän on yksilö alusta alkaen ja hänellä on oma tahto. Lapsi ei voi automaattisesti osata maanpäällisen elämän vaatimuksia, joten niitä opetellessa syntyy joskus kolareita. Aikuisen tehtävä on olla järjen osapuoli, kolarin ennakoija, törmäysten pehmentäjä. Mummo arvosti vanhempia, jotka osasivat kuljettaa lapsiaan pitkän vieterin ja huumorin avulla. Kun lapsi saa oikeaa ohjausta ja rakkautta, hän pärjää vaikka minkälaisten tuulten tuljutuksissa.

Aikuisille on uskottu vaativa luottamustehtävä, joka on myös jännittävä ja antoisa kunniatehtävä. Antaessamme lapsille aikaa lahjoitamme heille kartan ja kompassin, tien ehjään elämään. Tasapainoinen kehitys alkaa jo äidin kohdussa ja jatkuu kotikasvatuksena. Maailma ei paranna varhaislapsuuden haavoja. Revitty kukannuppu aukeaa harvoin täyteen kukoistukseensa. Siispä hellästi hoivaa lastasi, neuvoi mummo. Hänen mielestään vauvan papalla oli silmää lapsille, joten hän jutteli usein tämän kanssa lapsista arvokkaina lahjoina. Mummolle lapsen ääni oli musiikkia ja kaikki kasvatuskoukerot kiintoisaa työmaata, jossa eniten kasvaakin itse.

Nuorta äitiä hän kehotti kertomaan lapselleen satuja, kun niiden aika on. Sadut ja tarinat mahdollistavat lapselle mielikuvitusmaailman, rikkaan puheen sekä moraalin kehittymisen. Mummo arvosti satujen syviä salaisuuksia, joista myös aikuinen voi saada oivalluksia ja ravitsevia aineksia. Hän luki yhä myyttejä ja legendoja, joita suositteli papallekin, sillä niissä on salatusti suuria viisauksia.

Vauvan äidin elämä oli kaoottista, sillä hänellä ei ollut aviomiestä eikä omaa kotia. Raskaus oli ollut salailua, pelkoa ja häpeää. Turvaa nuori äiti tarvitsi nyt sekä itselleen että lapselleen. Sitä hän sai tämän lohdullisen mummon sielunlämmöstä, joka tuntui siltä kuin ylle olisi laskettu pehmoinen peitto.

Elämän merellä

Uusin voimin

Lummin mummo vaikutti sivistyneeltä, vaikka asui erakkona pihamökissä. Hän oli hiukan salaperäinen, paljoja puntaroiva. Hänen tiedettiin olevan kielitaitoinen ja lukevan paljon. Myös hyväntahtoinen, kannustava ja leikkisä hän oli ja vakuutti, että elämänmerellä paras suojavaate on huumorinhaalarit. Korkeasta iästään hän laski leikkiä, että sielu käy rippikoulua, mutta ruumis on antiikkia. Kerran hän oli rohkeasti rauhoittanut naapurin kiivaskäytöksisen miehen: – Sinä olet hyvä ihminen, mutta et tiedä sitä vielä. Hengen hinku tulee sinullekin, kun aika on.

Kylähulluna mummoa pidettiin tai ainakin vanhuudenhöperönä ja irvailtiin, että sen päässä fiiraa, kun se sanoo, että ihminen tulee tänne tähtien takaa. Siellä se on laatinut uuden maanpäällisen elämänsuunnitelmansa edellisellä kierroksella kertyneistä aineksista. Ihminen on vienyt taivaallisiin oloihin maan päällä tekojensa koppaan kokoamansa tuotoksen, joka on tullut valmiiksi, kun ruumiin elämänvoimat ovat heikentyneet ja näkymätön silkkilanka katkennut. Keho ei toimi ilman elämänvoimia, joten fyysinen keho on muuntunut maan tomuksi ja henki kohonnut kuin savu vieden mukanaan taivaan valoon sieluun pakatut aiheet.

Mummon mukaan kuolemanhetki on suuri jubel! Jos sielu ei ole yhtään tutustunut maanelämänsä aikana henkisiin aiheisiin, voi lähdönhetki olla hämmentävä, jopa pakokauhuinen kunnes valkenee, että nyt ollaan uudessa olomuodossa taivaallisen järjestyksen alaisena. Ensin sielu hämmästelee mennyttä elämäänsä, jonka jälkeen se kulkee henkisten kaikujen kautta maailman keskiyöhön saakka. Siellä on kolkko ja yksinäinen olo, jos kuoleman merkitys ja Kristus-impulssi eivät ole tulleet tutuksi maan päällä. Sen sijaan henkiset aiheet jo maaelämässään hyväksynyt saa kokea lohdun valoa. Hän kuvaili, miten henkisessä maailmassa voi kokea taivaallisen olentojen kaunista liikettä ja sfäärien sointuja.

Tuloksiaan ihminen katselee kuolemanjälkeisessä muutaman päivän mittaisessa filmissä. Kiirastulen aikana sielulla on suuren katselmuksen aika, jolloin punnitaan jumalkatseen edessä planeettojen poluilla maallisen elämän aikaansaannokset: ajatukset, tunteet ja teot. Siellä kaikki on kuin filmin negatiivia. Väärin kohdellun osapuolen kärsimys kääntyykin pahaa tehneen sielun itsensä koettavaksi. Tuntemus pakottaa sielun kärvistelemään tuottamastaan tuskasta. Katumuksen kurimus korventaa. Syntyy oivallus sovituksesta ja kiihkeä tarve saada hyvittää virheensä ja laiminlyöntinsä.

Kokemuksistaan viisastuneena sielulle syntyy halu lähteä itselleen sopivien aikakausien kuluttua takaisin maan päälle työstämään erheitään. Hän tekee sovitussuunnitelman korkeitten henkisten olentojen kanssa ja hyväksyy itse tulevan aikansa, paikkansa, tehtävänsä – kohtalonsa. Maan päällä hyvitystyö ei ole pelkkää kärsimystä, sillä hyvät teot ja niiden aikeetkin keventävät uuden elämän kuormia.

Taivaan Poste Restante

Lähinaapuri tyrmistyi tällaisista ajatuksista ja pani tykkänään välit poikki moiseen hourupäiseen mummoon. Toinen naapuri oli korrekti tavatessaan hänet, mutta useimmiten pakoili. Eräs rouva kiersi syysillan pimeyden turvin korttelin välttääkseen kohtaamisen. Joku piti mummon juttuja joutavina, joista ei kannattanut ollenkaan välittää, loukkaantua tai kiihottua. Yksi naapuri teeskenteli ymmärtävänsä mummon ajatusrakennelmia rukouksesta, anteeksiannosta, jälleensyntymästä, yliaistisesta maailmasta ja henkisestä kasvusta, mutta takanapäin vähätteli ja naureskeli, että rouvan järki laahaa. Mummo ei pilkkapuheista piitannut. Hän puntaroi, ettei saisi tuhlata helmiä sioille, mutta katsoi joskus olevan aiheellista vähän löysätä tiukan paketin nyörejä.

Vauvan pappa keskusteli mieluusti näistä kummallisista, mutta kiehtovista asioista. Hän koki Lummin rouvan olevan jotenkin oikeassa, vaikka tunnusti kovasti miettineensä, että miten se ihminen jo muurahaisenmunan kokoisena äiteensä mahassa saa omat elämänvoimat tai jonkin ytimen. Ja miten ihmissielu avaruudesta planeettojen kautta laskeutuu jostain henkisestä paikasta tälle maalliselle vaellukselle aina uudelleen, kunnes on kaikki pahuuteensa hyvittänyt ja niin kehittynyt, että voi joskus jäädä työskentelemään ihmiskunnan hyväksi henkiseen maailmaan? Ja miten se jostain Taivaan Poste restantesta ottaa mukaansa itse pakkaamansa paketin laskeutuessaan uuteen maaelämään? Ja miten siinä paketissa ovat ne kohtalon ainekset, joista muodostuu uusi fyysinen elämä?

Pappa oli pää poreillen miettinyt näkökulmaa, miten ihminen haluaa syntyä uudelleen tänne maalliseen. Sielulla on vimmainen halu sovittaa edellisessä elämässä tekemänsä pahat ja väärät. Ihminen hakeutuu tarkan suunnitelman mukaan niiden paikkojen, ihmisten ja olosuhteiden äärelle, joissa velkojen maksulle on parhaat mahdollisuudet. Voi taivahan kana, oli pappa huokaissut rouvalle, kun hengen anti meni liian lennokkaaksi. Pappa oli myöntänyt, että välillä äly änkyröitti näitä ajatuksia siilatessa.

Eksynyt

Avoimesti rouva oli kertonut nuoruuden poukkoiluistaan omassa tärkeydessään. Lapset olivat elämän sivujuonteena, aviomies kuin roska ja muut ihmiset hyötymistä varten. Tunne-elämä oli epävireessä, sillä hänessä ihmisen olemuspuolet eivät olleet tasapainossa. Elämän kultainen keskitie oli hävinnyt, kun vapaus oli ryöpsäyttänyt tekemään virheitä. Hän suri, miten oli käyttänyt vapaan tahdon mahdollisuutta väärin:

– Olin henkisesti patalaiska, arvostelin kaikkea ja leijuin muiden yläpuolella. Ajatusten puhtaudesta eikä itsehillinnästä ollut tietoa. Takuulla oli oma enkelini lohduton, sillä olin hyvin vaikea potilas. Omien lasteni kanssa en elämän ydinsanomaa ymmärtänyt kuten en vanhempienikaan arvoa. Kuinka toisin olisinkaan elänyt, jos olisin muistanut taivaallisen sopimukseni? Miksi en muistanut enkä ymmärtänyt? Miksi alastulon innostus on semmoinen pyörremyrsky, että siinä himmenee muisti ja häviää taju? Ja miksi ihmiselle annettu vapaa tahto on humalluttavan kavala kumppani?

– Ei ole järin elegantti tämä epistolani, mutta kiitollinen olen, että minut pakotettiin lukemaan tehtäväkirjaani tarkemmin. Kohtalo järjesti kipeiden kolhujen kautta minut heräämään itsetietoisuuteen ja opetti pyytämään anteeksi, antamaan anteeksi, kiittämään sekä oppimaan kohtuutta, myötätuntoa ja toimimaan in Gloria Deo!

– Nyt katumus ravistaa ja omatunto ripittää. Olen joutunut kasvattamaan paksun arpikudoksen suojakseni, jotta jaksan odottaa henkiseen kotiin pääsyä. Tuskallinen tunne ei kuitenkaan ole ollut turhaa, sillä se on herättänyt tietoisuuteni kuin nyrkki. Kasvukipujen myötä on tullut kirkas ja varma olo, tosin hitaalla sytytyksellä, mutta on tullut kuitenkin jo täällä maan päällä. On tullut tarve valmistaa tulevaan kapsäkkiin laatuisampia aineksia.

Agape

Mummo summasi, että ihminen ei tarvitse rikkauksia, ei tavaraa, ei valtaa, ei vauhdin vöyhötystä eikä pidä hämääntyä älyn loistosta. Pieni on kaunista, yksinkertainen on riittävää, tavallinen on terveyttä. Lopulta vaatimattomat olot voivat olla onnellisimmat, jos ihmisiä kantaa rakkaus, agape. Tarvitaan rauhaa ja ymmärrystä kunnioittaa elämää, jossa kaikkea ei voi mitata tai todistaa ihmisen keinoin. On jotain verhottua, korkeampaa ja viisaampaa kuin konkretia ja materia. Fyysisen rinnalla oleva näkymätön maailma on totta, kaiken aikaa liki ihmistä kuin silkkihuivin aallot. Kaikki on hengen läpäisemää. Jopa kivi- ja kasvikunnalla on oma henkisyytensä.

Mummo ei itse nähnyt luonnonhenkiä kuten äitinsä, mutta pystyi hyväksymään niiden olemassaolon. Hänestä äidin kertomissa saduissa ja tarinoissa keijut, maahiset, menninkäiset, tontut ja monet muut olennot eivät voineet olla täysin utopiaa. Pienenä tyttönä hän oli pelännyt peikkoja ja jättiläisiä, mutta rauhoittunut kuullessaan hyvistä haltioista, jotka voittavat kaikki pahat, sillä aina lopulta hyvä voittaa pahan ja valo voittaa pimeyden.

Armo

Mummo tiesi maallisen vaelluksensa olevan loppusuoralla, sillä askel oli lyhentynyt. Hän sanoi odottavansa kovaa puhetta taivaallisen tuomarin edessä, koska hän oli unohtanut henkisessä tekemänsä sopimuksen, hukannut suunnitelmansa. Tilille oli kertynyt typeriä tekoja ja vääriä valintoja. Elämän merellä oli tullut koettua hauskaa mutta teennäistä. Loistokasta mutta turhaa. Itsekästä mutta tyhjää.

Nyt ikäihmisenä oli aikaa setviä asioita syvemmin kuin nuoruuden vauhtivuosina, jolloin hän oli kiitänyt villinä vihurina. Hän oli kompuroinut käsikirjoituksensa kanssa ja ryvettynyt niin, että rukoili nyt lakkaamatta viisautta tulevien sovitusten suorittamiseen. Hän pyysi voimaa jaksaakseen loppuun sekä valmiutta astua sen kynnyksen yli, jolla kohdataan Jumala kasvoista kasvoihin.

Hän summasi: – Vajosin maailman saastaan, upposin syvälle lokaan. Nyt on sielu säleinä, kun kovin köykäisiin aiheisiin lankesin ja pohjakurat nuohosin. Mammona juoksutti ja seikkailut viehättivät. Kiitolaukkaa menin niin, että loppuelämä on ollut mahalaskua ja tuleva on laskunmaksua. Tämä ei kuitenkaan lamaa, sillä korjauskierros lohduttaa. Menneet täytyy työstää, jottei niitä tarvitse ottaa mukaan taas uudelle reissulle. Muistia ja malttia rukoilen seuraavaa rupeamaani varten, jotta osaan hoitaa hyvitystyöni oikein. Toivon, että olisi silloin kovaan kallooni istutettu lujaan ne keinot, joilla väistää väärä tie.

Lummin mummo uskoi, että vaikeakin maanpäällinen elämä saa mielekkyyttä oivaltaessamme, että tekomme seuraavat meitä ja elämä jatkuu henkisessä maailmassa. Saamme armon eli uusia mahdollisuuksia hyvitystekoihimme kykyjemme mukaan ja edistymme tärkeimmässä – henkisessä kasvussa oman tempomme mukaan.

Kun aika on valmis, laskeudumme tänne matkaeväinemme, jotka on itse kokattu ja valittu juuri tietty reseptikirja mukaan. Se on uuden maaelämän pohjapiirustus, kartta, joka on taivaassa yhdessä viisaitten kanssa muovattu ja taivaan siunaama. Se on käsikirjoitus, joka kauhistuttaisi, jos sen järjellä ymmärtäisi. Henkisen maailman lainalaisuudet tunnistetaan kuitenkin oikeudenmukaisiksi, ja oma suunnitelma tuntuu ehdottoman hyvältä. Matka ei pelota. Tehtävä ei kammoksuta. Sitten tullaan kuin ylinopeudella huonossa säässä!

Oma mummo

Tarmonpesä

Vauvan oma mummo oli hauska, rehti ja tarmokas. Pappa nimitti häntä mammaksi, joka oli ylin arvonimi mukavalle naiselle, mielitietylle. Hänen naurunsa helähti pehmeästi kuin purkautuen narukerältä. Usein pappa veisteli tilannehuumoria, jotta sai kuulla mammansa helskyvän naurun. Mummo oli puolitoistametrinen, kolmekymmentä senttiä pappaa lyhyempi, joten hän veikisteli katsovansa miestään aina ylöspäin.

Toiminnan ihmisenä hän alvariinsa hämmästytti pohdiskelevaa miestään. Mummon käsien piti olla koko ajan työmaalla. Jos muuta tekemistä ei ollut, hän hypsi kukista kuivia roippeita. Kukkia hänellä olikin kosolti ja kookkaita kasveja olivatkin. Lähes huoneen korkuinen fiikus oli suurin, kiinanruusu herkin, käärmeenä seiniä kiertävä posliinikukka viehkein ja työnään kukkiva oleanteri rakkain. Pappa viisasteli, että hän perustaa mööpeliafäärin myydäkseen huonekaluja kukkien tieltä.

Työhön kuin työhön tarttuminen oli mummolle itsestään selvää ja takuuhyvää jälkeä syntyi niin kotitöissä kuin kauppalan varastoilla ja puistoissa. Pappa kehui, että mamma on nopea kuin keväinen kettu ja naureskeli mamman toimittavan töitä semmoisella höökillä, että piti älytä hipsiä alta pois.

Mummon tahto ja tomeruus olivat ilmenneet myös synnytyksessä, jota pappa oli nyyhkien kuunnellut viereisessä huoneessa. Mummo oli puuskuttanut, että mitäs sinä siellä vetistelet. Pappa oli vastannut, että naisen surkoahan minä tillitän. Siihen oli juuri lapsen maailmaan saattanut nuorikko ilmoittanut tyynesti: – Se on helpompi lapsen tulla maalimaan, kun äiti sitä vähän äänellä tuuppaa. Ei se ole itkun paikka. Tytön sait, tule katsomaan!

Kirjoittaminen oli mummolle mieluista. Hän oli oppinut kirjoittamaan hyvin, mitä pappa ihaili: – Monella pojalla ei ole ammattikirjuria vaan minulla on. Kirjoitan tuskaisen hitaasti, kun kaiken olen opetellut itse. Neljä viikkoa kiertokoulua ei ollut hohdokas opiskeluannos, mutta lukutaidon opin. Mamma sen sijaan on ollut koulunpenkillä neljä vuotta ja saanut kunnon opit. Mamma on nopea töissään, vielä nopeampi ajatuksiltaan ja kynäkin juoksee, joten kyllä minua on lykästänyt ylenpalttisesti.

Äidin tunteet

Mummo rakasti lapsia. Sen pystyi tuntemaan niin pieni lapsi kuin sielunmyrskyssä heittelehtivä nuori ja myös aikuinen, joka oli hänelle aina lapsi. Hän sanoi, että erottakoon maailma äidin ja lapsen tai olkoon olo karhea tai elämän murjoma, silti lapsi on äidille aina lapsi. Rakas lapsi. Siteenä on haamunapanuora, joka on sitkas säie. Se ohjaa äidintunteita, äidinvaistoa ja äidintoivoa. Se luo ikuisen ja maagisen yhteyden äidin ja lapsen välille. Sitä eivät katkaise maat, mantereet eivätkä vedet valtoimet.

Lapsi valloittaa maailmaa jäljittelemällä. Hän tarvitsee malleja, tilaa leikille, omille taipumuksilleen ja luonteenominaisuuksilleen, mutta myös rajoja ja ohjeita. Mummolle kasvatuksessa kuri ja kuritus olivat kaksi eri asiaa. Auktoriteetti ei tarkoittanut pelottelevaa ja alistavaa vallankäyttöä, vaan lapsen oikeamielistä ohjaamista. Ei liikenteessäkään voi pyyhältää noudattamatta liikennesääntöjä. Lapsi tarvitsee vastuullisen ja viisaan aikuisen viitoittamaan tietä, jolla matkataan yhdessä.

Kaikesta ei tarvitse paasata. Mummolta riittivät ohjaukseen nauru, laulu, hupsuttelu tai vain katse. Joskus hän koppasi äkäilevän lapsen syliinsä ja rallatteli papan mukailemaa lorua: – Hyys, hyys Hyrylään, kyllä sinusta tykätään. Hyys, hyys, Hyrylään, sylissä sinua lykätään.

Uusia näkökulmia lapsen kehitykseen hän oli saanut Lummin rouvalta. Lapsi on ihme, kun hän kohdussa kehittyy ihmiseksi. Syntymän jälkeen pieni keho kasvaa ja vahvistuu oppien liikkumisen, puhumisen ja lopulta ajattelun. Mummo ei lakannut ihastelemasta lapsen valtavaa maailmaa ja sen työstämisen määrää.

Oppimestari

Pulaan ei saanut jättää ketään. Mummon motto oli, että apu annetaan, työ tehdään ja sitten eteenpäin. Hänen oikeudentajunsa oli järkkymätön. Hän selvitti kiperänkin riidan ytimet ja juuret ja vaati oikeudenmukaisuutta. Hänestä asiat selvisivät terveelle tolalle, kun ihmiset kohtasivat kuunnellen ja puhuen. Yhtä soittoa puhua roklottavat ja toisen puheen keskeyttävät ihmiset hän sijoitti toiseen luokkaan. Ohi katsovan ihmisen hän tulkitsi pelkuriksi tai epärehelliseksi ja sellaisen ihmisen sisikunnan ontoksi.

Mummossa asui aimo annos myös suorasukaisuutta. Hän sanoi epäkunnioittavan käytöksen vihastuttavan niin, että sisukset kuumenevat. Joskus hän oli kipakasti motkottanut poikansa kukkoilevalle kaverille, että oletkos siinä mahtailematta.

Toista poikansa kaveria mummo oli ojentanut, että jos et vanhempia ihmisiä kunnioita, pahasti ovat ruosteessa hoksottimesi. Vastapainoksi hän oli toisen kerran kehunut samaista miestä: – Onkos sinulla jotain vetkaletta mielessä, kun niin komiassa putsissa olet? Puku istuu ja on oikein upslaakihousutkin. Kyllä noin siisti ja uljas varsi varmasti pääsee naisen kanssa puheisiin. Äläkä ole köpsä, jos kohde tosimielessä kiinnostaa. Läksytyksen oli saanut myös nuoremman tyttären turhantärkeä ystävätär: – Suuruudenhulluus asuu pienessä pirtissä ja teennäinen vaatimattomuus vielä pienemmässä.

Kiittämätön ihminen oli mummolle paholaisen partneri. Hänen äitinsä oli kuvaillut, miten jokainen kiitos luo lämpöä ja sytyttää taivaalla uuden tähden, joka tuo toivoa jollekin tarvitsevalle. Mummo oli pienenä ihmetellyt, miten voi taivaalle mahtua aina lisää tähtiä. Äiti oli selittänyt, että ihmisen ymmärrys ei yllä sinne, minne mahtuvat kaikki kiitokset.

Mummo ei loukannut ketään, vaan kuunteli vastapuolta ja esitti omat näkemyksensä suoraan. Hänestä oli luonnollista, että ihmisen hyvän mielen perustana toimivat rehellisyys ja myötäeläminen. Hän painotti myös anteeksi pyytämisen ja antamisen merkitystä ja sanoi, että ihminen kuivuu mitättömäksi, jos syyttää muita tai kantaa kaunaa. Hän kertoi omasta kokemuksestaan, että pahan tietoinen unohtaminen on visainen läksy. Se on kuitenkin oppimisen väärtti, sillä anteeksi antaminen vapauttaa molemmat osapuolet mielen painolasteista.

Epäaitous oli mummolle myrkkyä. Hän sanoi, että kiukku nousee hiusmartoon saakka, kun joku teeskentelee tai pelaa kaksinaamaisesti. Häntä oli nuoruudessa navettatöissä loukannut karjakko, joka oli ollut aluksi hyvin miellyttävä, kunnes paljastui, että maireus oli esitystä, laskelmoitua näytelmää ja vähempiarvoisen navetta-apulaisen nöyryyttämistä. Oivallettuaan pelin hengen mummo oli kimpaantunut: – Anna olla viimeinen kerta, kun minua käsittelet! Kiusanhenki ei sietänyt työkaverin rohkeutta, vaan oli iskenyt uudelleen. Mummo ei alistunut vieläkään, vaikka tiesi, että totuudenpuhujille kostetaan. Hän oli rohkeasti tehnyt lopun vehkeilystä: – Minä en siedä valheita, syyllistämistä enkä omahyväisyyttä. Pidät minua vähäpätöisenä, mutta eteesi en rähmälleni jää. Minua et nujerra etkä minusta nautintoa saa. Minulla on rajat ja niitä minä varjelen!

Myös huonosti käyttäytyvä ihminen sai mummon sapen kiljumaan. Ihmisen pitää osata edes alkeelliset tavat. Nopeasti lämpenevänä