Miekanloisto: Candoran sauva

By J. P. Toivonen

- Uskomatonta. En uskoisi tätä todeksi, ellen omin silmin näkisi, Zargon henkäisi ihmeissään.

Miekanloisto-kirjasarja on eeppistä fantasiaa. Tarina sijoittuu tarunomaiseen ja kuvitteelliseen maailmaan Atlas-nimiselle planeetalle, jossa tulet kohtaamaan fantasialle tyypillisiä taru-, jumal- ja muita olentoja. Siinä maailmassa taikuudella on oma paikkansa. Tarina kertoo Zargon-nimisen nuorukaisen matkasta kohti tuntematonta tulevaisuutta, jonka aikana hän joutuu "kohtalon" johdattamana osaksi hyvän ja pahan välistä taistelua.
Kirjasarjan ensimmäinen osa Candoran sauva tutustuttaa sinut kirjan esinäytöksen kahdeksan toisiinsa liittyvän novellin kautta tuon maailman Jumalaan, maailman syntyyn ja pahuuden heräämiseen tuossa maailmassa, jonka jälkeen varsinainen tarina pääsee alkamaan. Ensimmäisen kirjan keskeisimmät henkilöt ovat nuori herra Zargon ja velho Serafim.
Miekanloisto Candoran sauva -fantasiakirjassa on jännitystä, seikkailua ja ystävyyttä.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Nov 30, 2021
• ISBN: 9789528099581

J. P. Toivonen

Miekanloisto: Candoran sauva on J.P. Toivosen esikoisromaani. J.P. Toivonen on syntynyt Nurmijärvellä ja asuu tätä nykyä Järvenpäässä. Hän on syntynyt vuonna 1975. Kokopäivätyöstä käyneen kirjan kirjoittamisharrastuksen J.P. Toivonen aloitti lähes 30 vuotta sitten, minkä tuloksena syntyi tämän Miekanloisto-fantasiakirjasarjan käsikirjoitus ja ensimmäinen kirja. Ensin hän kirjoitti avustajiensa välityksellä ja vasta viime vuosina itsenäisesti katseohjatulla tietokoneella. Hänen ensimmäinen kirjansa käsittää vain kolmasosan reilun kahden vuosikymmenen aikana syntyneistä kirjaan tähdänneistä teksteistä.

Book preview

Siskolleni Pauliinalle, joka ensimmäisenä auttoi minua

tämän tarinan kirjoittamisessa ylös,

ja kaikille fantasiakirjojen ystäville.

Sisällys

ESIPUHE

JOHDANTO

ESINÄYTÖS

Basileus ja Atlas

Pilvipalatsi

Oliivipuu ja Tulenpunainen lintu

Verta ja höyheniä

Turmio

Kuolemanmahti

Suuri mullistus ja kylmäkausi

Oliivipuun tuomio

OSA I

Ensimmäinen luku – Valon valtiatar

Toinen luku – Pimeys

Kolmas luku – Suuri valloitussota

Neljäs luku – Ystäviä

Viides luku – Murlog

Kuudes luku – Helmiäisvuoren linnoitus

Seitsemäs luku – Valo vastaan Pimeys

OSA II

Kahdeksas luku – Viisiapila ja pikku Zar

Yhdeksäs luku – Kohtaaminen

Kymmenes luku – Päätösjuhla

Yhdestoista luku – Hevosvaljakoita ja yöperhosia

Kahdestoista luku – Johdatusta vai sattumaa

Kolmastoista luku – Karhunkämmen

Neljästoista luku – Agrimonian rauniot

OSA III

Viidestoista luku – Serafim

Kuudestoista luku – Salainen huone

Seitsemästoista luku – Profetia

Kahdeksastoista luku – Oikeaan aikaan oikeassa paikassa

ESIPUHE

Tämä kirja on fantasiakirjasarjan Miekanloisto ensimmäinen osa. Fantasiakirjat ovat lempikirjojani. Kirjani innoittajina ovat olleet George Lucasin tieteistarina Tähtien sota, J.R.R. Tolkienin fantasiatarina Taru Sormusten herrasta – trilogia, C.S. Lewisin fantasiakirjasarja Narnia ja toisaalta Pyhä Raamattu. Kuvitteellisten tarinoiden kiehtovuus sai minut pari vuosikymmentä takaperin aloittamaan fantasiaromaanin kirjoittamisen, vaikka kouluaikanani en ollut pitänyt ainekirjoituksesta enkä sen paremmin ollut välittänyt kirjojen lukemisesta. Olen nyt 44-vuotias.

Lihassairauteni, Duchennen dystrofia, vuoksi menetin omakätisen kirjoituskykyni kokonaan jo ennen kuin ryhdyin kirjoittamaan tätä kirjaa, minkä vuoksi jouduin turvautumaan avustajiin saadakseni ajatukseni paperille. Monien vuosien ajan lähes joka päivä kehittelin tarinaani eteenpäin pätkä pätkältä. Kertasin mielessäni muodostamieni lauseiden sanamuotoja niin moneen kertaan, että ne painuivat mieleeni ja saatoin sitten sanella ne ulkomuististani kirjoitusavustajilleni. Ensimmäisinä vuosina sisareni Pauliina kirjoitti tarinaa sanelustani ylös tietokoneelle, ja myöhemmin kirjoittamista jatkoivat hoitajani Marja-Leena ja Camilla. Heidän jälkeensä kirjan tekotapa muuttui siten, että isäni Erkki ja äitini Hilkka kirjoittivat lähes päivittäin valmiiksi miettimäni lauseet sanelustani muistiin vihkoihin ja irtopaperiarkeille odottamaan niiden puhtaaksi kirjoittamista tietokoneelle. Näin tarinani eteni päivä päivältä lähes 20 vuoden aikana monisatasivuiseksi romaanikäsikirjoitukseksi.

Kirjoittamiseen tuli suuri muutos, kun sain käyttööni katseella ohjattavan tietokoneen vuonna 2014. Siitä alkaen saatoin kirjoittaa romaaniani omin käsin ilman ulkopuolista apua. Siirsin aikaisemmin syntyneitä satoja käsinkirjoitettuja tekstisivuja tietokoneelle, muokkasin niitä samalla parempaan asuun ja kirjoitin uutta tekstiä. Tämän kirjoitusvaiheen aikana selvisi, että romaanista tulisi monen kirjan laajuinen fantasiakirjasarja. Tämä kirja on sarjan ensimmäinen.

Suuret kiitokset kaikille edellä mainituille henkilöille, erityisesti isälleni tekstin alustavasta oikolukemisesta ja muusta avusta kirjan saattamiseksi painokuntoon sekä kaikille muille, jotka ovat omalta osaltaan auttaneet minua saavuttamaan unelmani.

JOHDANTO

Kaiken olevaisen ja olemattoman tuolla puolen Pimeydessä odottava pahuus tulee todeksi kuin tarinan luonnos kirjailijan mielikuvituksessa.

Pahuus on ikään kuin Jumalan varjo, Jumalan negaatio – Hänen täysi vastakohtansa, joka ilmenee hyvyyden puuttumisena. Siinä, missä Jumala on rakkaus, pahuutta kuvaa välinpitämättömyys. Pahuus, Jumalan irvikuva, on olemassa väistämättömänä pahana vain siksi, että Jumala, joka on hyvä ja täynnä rakkautta, on olemassa. Pahuudella ei ole varsinaista päämäärää. Pahuus on jotain täysin selittämätöntä, käsityskykymme ulkopuolella olevaa, jolla ei ole sen enempää tietoisuutta eikä omaa tahtoa kuin henkeäkään.

Pahuus odottaa sopivaa luotua olentoa asettuakseen siihen. Päästyään vastaanottavaisen luodun sydämeen se muuttuu välittömästi persoonalliseksi. Silloin se on osa luotua olentoa ollen sen kanssa eräänlaisessa symbioosissa – rinnakkaiselossa.

Tultuaan persoonalliseksi se tuo tullessaan vihaa, josta kumpuaa voimakasta pahansuopaisuutta, raivoa, suuttumusta, halveksuntaa, petosta, kateutta ja muita kielteisiä tunteita. Tämä tuhoava vihan voima johtaa luodut vähimmillään kateuteen, ylpeyteen ja itserakkauteen ja pahimmillaan väkivaltaan ja hävitykseen.

Mutta kun hänen sydämensä ylpistyi ja hänestä tuli röyhkeä ja ylimielinen, hänet syöstiin alas kuninkaalliselta valtaistuimelta ja hänen arvoasemansa otettiin häneltä pois. Dan. 5:20

Voi, sinä putosit taivaalta, sinä Kointähti, sarastuksen poika! Alas maahan sinut survaistiin, sinä kansojen kukistaja. Jes. 14:12

ESINÄYTÖS

Basileus ja Atlas

Aikojen alussa ennen aineellisen maailmankaikkeuden luomista Basileus, joka oli Jumala, lepäsi Taivaan valtakunnan kristallipuumetsän valoisalla aukiolla vehreälatvaisen puun lehtevien oksien alla pehmeällä ruohikolla. Hänellä oli yllään kangasvyöllä kupeelta vyötetty pitkä vihreä paita ja paidan päällä valkoinen toisen hartian ylittävä vaippa. Aukiota ympäröivien puiden hopeanhohtoiset lehvästöt olivat pohjaväriltään syvänvihreitä, ja näiden puiden käppyräisiä runkoja ja maasta esiin työntyneitä juurakoita peitti kultaisena hohtava ruskea kaarna. Kristallipuiden lehdet olivat muodoltaan monisakaraisten tähtien ja kuun sirpin mallisia. Puut kannattelivat oksillaan mehua tihkuvia makeita hunajaisia hedelmiä. Samaisissa puissa oli valtoimenaan kristallikukkia, jotka levittivät ympärilleen lumoavaa taivaallista tuoksua. Basileus katseli yläpuolellaan siintävää vaalean turkoosinsinistä Taivaan tähtikylläistä ja sykähdyttävän kaunista taivasta, jonka miljardit tähdet sädehtivät eri sateenkaaren väreissä. Kaikkialla Taivaan valtakunnassa vallitseva tasainen ja kirkas valo ei synnyttänyt lainkaan varjoja. Aukiolla ja sitä ympäröivässä metsässä leijui eräänlaisia eri väreissä loistavia serpentiinimäisiä ja läpikuultavia valovöitä.

Noustuaan istumaan Basileus otti maasta käteensä palan savea ja muovasi siitä taidokkaasti savenvalajan ottein pienen savilinnun. Hän kietoi sormensa savilinnun ympärille ja puhalsi siihen hengen. Savilintu heräsi oitis eloon. Basileus päästi kädet ylös kohottaen keltaisen höyhenpeitteen saaneen linnun lentoon. Se lensi sirkuttaen pari kierrosta Basileuksen pään ympäri saaden Hänet nauramaan, ja laskeutui sitten istumaan Hänen olkapäälleen.

– Menehän lintunen, elämä odottaa sinua! Etkö kuule tuota sirkutusta, ystävät kutsuvat sinua? Basileus sanoi hymyillen Häntä meripihkan värisillä silmillä katsovalle linnulle.

Lintu sirkahti kerran, pyrähti ilmaan ja lensi muiden lintujen äänen suuntaan metsän siimekseen.

Basileuksen valtasi selittämätön kaipuun tunne, mutta Hän ei tiennyt mistä se johtui. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi, vaikka ei ollut Taivaassa yksin. Hänellä oli seuranaan Jumalatartyttärensä, jotka olivat Hänessä aina Hengessä läsnä, vaikka eivät olleet alati henkiruumiillisesti paikalla, kuten eivät silläkään hetkellä. Basileus ja Jumalattaret muodostivat yhdessä Valkeuden Hengen kanssa olennoltaan yhden Jumalan. Basileuksella oli seuranaan myös Hänen pyhät enkelinsä ja kaikki Taivaan linnut ja eläimet, joita Hän rakasti, mutta silti Hän tunsi Hengessään, että jotakin puuttui.

– Tätä pitää pohtia, Basileus sanoi itsekseen.

Basileus nousi ylös ja suuntasi metsäaukion laidassa olevalle polulle. Polku johti valoisan metsikön läpi tielle, joka oli kivetty kultaisilla suorakaiteen muotoisilla kivillä. Basileus kulki Hengen johdattamana pitkin Taivaan tietä jumalallisiin mietteisiinsä keskittyneenä. Hänen jalkansa veivät Häntä Taivaan valtakunnan keskellä sijaitsevalle Kaislamerelle, jonne meren joka puolelta laskivat loivat ruohikkoiset rinteet. Basileuksen tultua aivan Kaislameren rantaan, johon tie päättyi niin äkkiarvaamatta, että näytti kuin se olisi jatkunut suoraan veden alle. Eripuolille Kaislamerta tuli säteittäin kahdeksan kultakivettyä tietä ja kahdeksan puronuomaa kaukaa Taivaan valtakunnan ulkomuurilta.

Basileus kohotti tarkkaavaisen katseensa Kaislamerelle, joka oli kooltaan kuin suuri lampi. Rantavedessä kasvoi kaislikkoa, joka aaltoili hiljaa suhisten, vaikka ei tuullut. Tuulettomuudesta huolimatta Basileus tunsi ihollaan leudon ilmavirran. Niissä paikoissa, joissa purot laskivat Kaislamereen, avoveteen rantaveden kaislikon poikki johtivat kaislattomat väylät.

Basileus riisui sandaalinsa ja asteli lyhyelle nurmelle. Hän tunsi jalkojensa alla pehmeän ruohon, joka kutitti mukavasti Hänen varpaitaan. Ruohonkorsilla kimmelsi sateenkaaren väreissä pieniä kastehelmiä. Basileus polvistui rannassa toisen polvensa varaan ja kauhaisi kämmenellään meden makuista vettä suuhunsa. Juotuaan Hän kurottautui lähemmäksi vedenpintaa ja huuhtoi kasvonsa. Hänen sormiensa lomitse putoilevat vesipisarat sädehtivät Taivaan valossa kuin timantit. Basileus näki oman kuvajaisensa veden tyynessä pinnassa yhtä tarkasti kuin olisi katsonut itseään peilistä. Veden pinnasta heijastunut kuva antoi kolmiulotteisen syvyysvaikutelman. Kun Basileus halusi nähdä peilikirkkaan vedenpinnan alapuolelle, silloin Hän myös näki. Kristallinkirkkaan veden läpi Basileus näki helmenvalkoisessa pohjahiekassa vihreänä hohtavan pohjakasvillisuuden ilman veden aiheuttamaa vääristymää. Hopeansävyisenä kimmeltävän kirkkaan veden läpi suodattuva kirkas valo laskeutui kohti pohjaa kullanhohtoisina leveinä sädekiiloina siitä huolimatta, että taivaallinen valo jakautui tasaisesti kaikkialle taivasta.

Basileus poimi rantavedessä näkemänsä sinisen simpukan käteensä ja kosketti sormillaan kevyesti sen suippoa kuorta. Simpukka avautui ja tarjosi Luojalleen safiirinsinistä helmeään valkoikoisella tyynyllä.

– Totisesti, simpukka olisi silmissäni kaunis ilman helmeäkin, Basileus sanoi itsekseen.

Basileuksen ihasteltua aikansa simpukan kuorensa sisäpuolelle kätkemää aarretta Hän kosketti uudemman kerran sen kuorta, jolloin se sulkeutui hitaasti. Basileuksen laskiessa simpukan varovasti takaisin veteen Hän sanoi sille lempeästi:

– Mene rauhaan kuorellinen ystävä.

Basileus antoi suipon simpukan vajota vapaasti pohjaan kuplavanan saattelemana.

Basileus ojentautui seisaalleen ja palasi kultaiselle kivetykselle. Pantuaan sandaalit takaisin jalkaansa Hän katsoi kaislikon ja peilityynen veden yli nähdäkseen Kaislameren keskellä vedenpinnan tasalla hohtavan kullankeltaisen kumpupilven. Hän etsi katseellaan rannasta venettä. Venettä ei kuitenkaan näkynyt. Basileus olisi voinut punoa kaisloista kaislaveneen, mutta Hän ei halunnut vain sitä varten murtaa ainoatakaan kaislaa. Sen enempää miettimättä Basileus astui muitta mutkitta veteen. Ennen kuin Hänen sandaalinsa pohja ennätti koskettaa vedenpintaa, veden alta kohosi silmänräpäyksessä lumpeenlehti Hänen jalkansa alle. Se kannatteli Häntä. Jokaisella askeleella, jonka Hän otti kulkiessaan Kaislameren poikki kohti kullankeltaista pilveä, uusi lehti nousi vedestä Hänen jalkansa alle. Hän jätti jälkeensä pitkän lumpeenlehtipolun. Pilvi oli huomattavasti kauempana kuin Kaislameren rannasta oli näyttänyt. Basileuksen saavuttaessa pilven se oli kasvanut valtavan suureksi, ja Kaislamerestä oli tullut pienen sisämeren kokoinen. Matka ei tuntunut pitkältä eikä pitkästyttävältä, sillä Taivaassa ei ollut aikaa. Basileus sukelsi pilven hohtavaan ja tiheään sumuvaippaan. Sen pienen pienet kastepisarat tuntuivat iholla kosteilta ja miellyttävän viileiltä. Jonkin ajan kuluttua kultainen sumu hälveni, kunnes se katosi kokonaan. Tultuaan ulos pilvestä Hän oli saapunut kaislikon ympäröimän matalan pyhän saaren rannan läheisyyteen. Hänen taakseen jättämänsä sumuseinämä muodosti pyhän saaren ympärille kehämäisen pilvimuurin. Pilven keskellä oleva pyhä saari oli huomattavasti suurempi kuin kullankeltaisen pilven ulkopuolelta saattoi kuvitella. Basileuksen lähestyessä saaren rantaa lähes rantaan asti ulottuva laaja kaislikko avautui Hänen tieltään kaislojen taipuessa sivuille. Kaislikkoon syntynyttä kapeaa väylää pitkin Basileus pääsi pyhän saaren edustalla olevaan valkoisten ja vaaleanpunaisten lootusten kukkien kaunistamaan rantaveteen ja edelleen niiden lomitse pyhän saaren matalalle rantatörmälle. Rannalla oli kenollaan puinen vene, jota vasten nojasi masto ja kokoon kääritty purje.

Pyhällä saarella maa oli osaksi karua ja kuivaa ja osaksi multavaa ja rehevää. Basileus kulki kohti saaren keskiosaa. Aikansa kuljettuaan Hän näki saaren sydämessä kullankeltaisella hiekkamaalla askeettisen puoliksi kaksikerroksisen ja suorakaiteen mallisen pienen savitiilitalon. Sen nelikulmainen olemus tasakattoineen ja katoksineen piirtyi vasten vaalean turkoosinsinistä taivasta, jonka avaruudessa tuikki eriväriset lukemattomat ja taas lukemattomat jalokiviltä näyttävät tähdet. Mitä kauemmaksi taivaanrantaan katsoi, sitä vaaleammaksi turkoosinsininen taivas muuttui, kunnes näkyi vain valkoista. Talon yläpuolella korkeuksissa leijui loistava kultainen kumpupilvi, jonka laelta lähti eri puolille Taivaan avaruutta kirkkaat elävät säteet ikään kuin jättimäisestä timantista. Talon kulmalta kiipesi viiniköynnös savitiilikaiteiselle kattoterassille, josta se jatkoi kiipeämistään rakennuksen toisen kerroksen katolle. Kattoterassi vei puolet talon pituudesta. Sileäseinäisessä savirakennuksessa oli ainoastaan muutama puuluukullinen ikkuna-aukko. Sen pitkällä ikkunattomalla julkisivuseinällä lähellä talon toista kulmaa oli matala ovi. Talon päädyssä olevan palmunlehväkatoksen alla seinustan vieressä jökötti pari isoa kannellista vesiruukkua, joiden yläpuolella seinällä riippuivat kultainen sirppi, kuivumaan levitetty heittoverkko ja muita työvälineitä. Katoksen takana näkyi seitsemän kertaa seitsemän neliöjalan suuruinen peltotilkku, jonka kypsä kullankeltainen vilja oli valmis korjattavaksi.

Basileus tiesi tulleensa kotiin nähdessään tutun askeettisen savitiilitalonsa sen kaikessa yksinkertaisuudessa. Koko paikka huokui rauhaa ja seesteisyyttä. Sen autiudesta ja pysähtyneestä ilmapiiristä huolimatta se oli täynnä elämää. Basileus tunsi vastapaistetun leivän ja mausteisen kalan tuoksun. Hän näki, että talon päädyssä palmunlehväkatoksen alla olevasta savesta valetusta isosta paistopadasta kohosi edelleen ilmassa väreilevää lämpöä, vaikka sen alla olevan paistokuopan tuli oli jo sammunut. Basileus tuli avoinna olevalle lautaovelle, jonka edustalla oleva hiekka oli haravoitu puuharavalla puhtaaksi isommista kivistä. Kaikki merkit viittasivat siihen, että Basileusta odotettiin oman kotinsa valmiiseen pöytään kuin kunniavierasta konsanaan. Basileus astui kuluneen kynnyskiven yli sisälle taloon matalasta oviaukosta, joka oli verhottu huoneen puolelta punaisella oviverholla. Basileus tuli suurehkoon ja valoisaan huoneeseen, joka oli niukasti kalustettu. Siinä yhdistyi ruokailu- ja oleskelutila. Seinissä oli hyllysyvennyksiä ruokatarpeille, liinavaatteille, vähille astioille ja muille tarve-esineille. Sisäänkäynnin vasemmalta puolelta sivuseinän viertä nousi kapeat ja kaiteettomat savitiiliportaat yläkertaan.

Basileus ripusti liepeestään vihreätupsullisen luomatonta valoa hohtavan vaippansa seinänaulakkoon. Hän istuutui oven suuhun sijoitetulle tuolille ja riisui jalastaan ruskeat sandaalit. Hän kaatoi tuolin vieressä jakkaralla odottavasta savikannusta höyryävää vettä tuolin eteen lattialle tyhjästä ilmestyneeseen puiseen vatiin. Toisesta jakkaralla olleesta kannusta Hän sekoitti kylmää vettä jalkojensa juuressa olevan vadin kuumaan veteen. Veden ollessa sopivan lämpöistä Hän laski pölyiset jalkansa vatiin. Lioteltuaan jalkojaan aikansa lämpimässä vedessä Basileus otti hartialtaan siihen ilmestyneen valkoisen liinan ja kuivasi sillä jalkansa. Noustuaan ylös tuolista vati oli jo siirtynyt tyhjänä ja puhdistuneena tuolille, jolloin Basileus täytti sen viileällä vedellä ja pesi kasvonsa ja kätensä kyynärpäitä myöten. Kuivattuaan itsensä Hän meni ruokapöydän luokse. Hän tiesi, että vati ja kannut olivat tyhjinä sisäkkäin tuolin alla odottamassa seuraavaa kertaa. Basileus istuutui katettuun pöytään, joka oli ollut hetkeä aiemmin tyhjä. Pöydästä näkyi ikkunan edustalla pihamaalla kasvava tuuhea oliivipuu. Oliivipuussa istui Hänen aikaisemmin luomansa keltainen lintu. Pöydän vaalealla pöytäliinalla oli pari tarjoiluvatia, joista toisessa oli kokonainen kullanruskeakuorinen paistettu kala ja toisessa nippu kellertävän valkoisia litteitä leipiä. Pöydällä oli myös kulhot hedelmille ja höyryäville juureksille, veitsi, savikuppi ja savilautanen sekä kaksi savikannua, joista vaaleansinisessä oli vettä ja punaisessa punaviiniä sekä kolme kippoa, joista yksi pienille ruskeille purppurapilkullisille linnunmunille, toinen punakullan väriselle kalan mädille ja kolmas valkoista kristallikukkapuun mahlasta valmistettua ja suolaveteen säilöttyä valkoista juustoa varten. Juusto maistui aivan vuohenjuustolta.

Basileus otti vadilta leivän, kohotti sen eteensä ja sanoi:

– Siunattu on tämä pyhä leipä.

Hän mursi leivän neljään osaan ja laski leivänpalaset lautaselleen. Sitten Hän kohotti kädet eteensä pöydän ylle kämmenpuolet alaspäin ja sanoi muiden pöydän antimien osalta:

– Ja siunatut ovat nämä kaikki muut pyhät pöydän antimet. Niin olkoon¹.

Basileus leikkasi veitsellä mausteisen kalapalan toiselta tarjoiluvadilta ja nosti sen lautaselleen lautasen reunalla olevien leivänpalojen viereen. Hän kaatoi kannusta kuppiin punaviiniä. Syödessään Hän kostutti leivänpaloista repimiään pienempiä paloja lautasellaan olevaan kalan paistorasvaan. Basileus söi halukkaasti kaikkia pöydän antimia, mutta mikään tarjolla olevista ruoista ei tuntunut ehtyvän. Vadilla oli leipiä koko ajan yhtä korkea nippu, paistetusta kalasta ei ollut hävinnyt ruotoväliäkään ja savikannut, joista Basileus kumosi kuppiin palan painikkeeksi juomaa, eivät myöskään osoittaneet ehtymisen merkkejä. Basileuksen hyvällä ruokahalulla syömää kalaa ei ollut pyydetty verkolla, vaan sen Hän oli luonut ruoakseen, mutta niin, ettei siinä ollut elämän henkeä. Kalan tappaminen ei tullut kysymykseenkään, sillä Taivaassa ei tunnettu kuolemaa eikä mitään siihen viittaavaa. Aterioimisestaan huolimatta Basileus ei syönyt eikä juonut siksi, että se olisi ollut Hänelle tarpeen ja välttämätöntä. Hän söi vain silloin, kun halusi, ja tällöin Hänessä heräsi ruokahalu ja Hän tunsi itsensä nälkäiseksi. Aterian päätteeksi Basileus pyyhki suunsa ja rasvaiset sormensa ennen ateriaa syliinsä ilmestyneeseen valkoiseen ruokaliinaan ja nousi pöydästä. Siinä silmänräpäyksessä astiat ja liinavaatteet olivat puhdistuneina omilla paikoillaan hyllyillä.

Basileuksen noustessa yläkertaan kapeita rappuja pitkin Hän otti kulkiessaan seinäsyvennyksestä savesta valmistetun laakean öljylampun, jonka nokkaan syttyi levollinen liekki. Portaiden yläpäässä oikealla puolella olevan oven takana oli hämärä huone. Avonaisesta ikkunasta kajasti kuulas tummanvioletti mystinen taivas. Huoneen hämäryys oli niin syvä, että tavaroiden ääriviivat eivät erottuneet selvinä. Taivaalla loisti lukemattomia kristallitähtiä maitomaisena vaippana – tähtivyönä.

Basileus laski öljylampun seinäulokkeelle lepotason viereen. Hän oikaisi itsensä patjalle ja siirtyi ajatuksissaan menneisiin tapahtumiin kaukaisuuden verhon tuolle puolen.

Pian Basileus nousi ylös ja poistui Hengen ohjaamana säleovien kautta bambukatetulle kattoterassille. Ulkona oli huoneen hämäryydestä poiketen kuitenkin kirkasta. Katsoessaan kattoterassilta ylös taivaalle Hän näki ylhäällä liikkuvia siivekkäitä enkeleitä ja Taivaan lintuja. Niiden alapuolella Hän näki pyhän saaren rehevillä alueilla puita, kasvillisuutta ja liikuskelevia eläimiä. Silloin Basileus käsitti, mistä johtui Hänet aiemmin vallannut selittämätön kaipuun tunne. Hän ymmärsi, että Hänen oli luotava mieleltään enemmän Hänen kaltaisiaan vapaan tahdon omaavia olentoja kuin mitä enkelit saattoivat ikinä olla. Uuden luomuksen oli oltava sellainen, joka voisi kasvaa Hänen rakkaudessaan, ja jonka kanssa Hän voisi olla dialogisessa kumppanuussuhteessa toisin kuin enkelien, jotka olivat luodut Jumalan palvelemis- ja ylistystehtävää varten. Hän kaipasi olentoa, jolle Hän voisi osoittaa jumalallista rakkauttaan ja hyvyyttään siunaamalla tätä kaikella hyvällä, ja joka vastavuoroisesti rakastaisi Häntä täysin omasta halustaan. Basileus kutsui seitsemän Jumalatarta, Hänen tyttärensä, jotka olivat jo Hengessä kuulleet Heidän Isänsä suunnitelmista, neuvonpitoon talonsa puutarhaan keskustelemaan Hänen kanssaan siitä, millaisia olentoja He loisivat ja minne He nämä asuttaisivat.

Eräänä päivänä Basileus meni tämän asian puitteissa talonsa yläkertaan, aukaisi yöpöytänsä laatikon ja otti sieltä pienen nyörillä suljetun punaisen kangaspussin. Basileus kaatoi kämmenelleen pussista peukalonpään kokoisia, erivärisiä ja muodoltaan pyöreähköjä kiviä ja valitsi niistä yhden kiven, jonka toinen puoli oli vitivalkoinen ja toinen sysimusta. Tämä Alfa–Omega -kivi sisälsi tiiviissä paketissa yhden Hänen luomistaan maailmankaikkeuksista, mikä vain odotti käyttöönottoa.

Heitettyään Alfa–Omega -kiven tyhjyyteen Hän sanoi:

– Tulkoon maailmankaikkeus.

Silloin silmänräpäyksessä uusi maailma kiertyi auki kuin kirjakäärö, ja siitä muodostui pallonmuotoinen maailmankaikkeus.

Aivan aluksi tuo tyhjyydessä oleva universumi oli vain suunnattoman suuri vesipallo. Vesi oli peräisin Basileuksen aikoinaan sanansa voimalla olevaksi luomastaan vedestä, josta Hän oli siirtänyt osan Alfa–Omega -kiviin. Valkomustaan Alfa–Omega -kiveen siirtämästään vedestä ja sen veden kautta Hän muodosti maailmankaikkeuden aukaisemisen jälkeen maailmankaikkeuden kaiken muun materian ja rakensi niistä sanansa voimalla sen valmiiksi. Alfa–Omega -kivi sisälsi aineellisen ulottuvuuden lisäksi sen kanssa sisäkkäin olevan antiaineellisen ulottuvuuden, jossa oli maailmankaikkeutta ylläpitävä energia ja sen rakentumiseen ja toimimiseen tarvittava informaatio. Tämä uusi maailma ei kuitenkaan toiminut itsestään Basileuksen luomien luonnonlakien ansiosta ja niiden määräämällä tavalla vain omalla painollaan, vaan Hän ohjasi voimallaan kaikkea siinä olevaa ja piti kaiken kohdallaan ja järjestyksessä.

Kun Basileus oli saanut työnsä päätökseen, Hän katsoi tekemäänsä maailmankaikkeutta sen lukemattomine kiertävine galakseineen, taivaan tähtijoukkoineen ja tähtiä kiertävine planeettoineen sekä kuineen ja sanoi:

– Näin on hyvä!

Tarkasteltuaan vielä monivärisiä tähtisumuja, avaruudessa kiitäviä komeettoja, asteroideja ja meteoreja sekä muita avaruuden suuria ja pieniä ihmeitä, Basileus sanoi:

– Ja näinkin on hyvä!

Vaikka Basileus näki, kuinka Hänen tyhjyyteen heittämästään vedentäyteisestä Alfa–Omega -kivestä maailmankaikkeus oli silmänräpäyksessä rullautunut auki kaikkine vedestä syntyneine galakseineen ja muine materiaaleineen, niiden synty oli tosiasiassa tapahtunut ajallisuudessa paljon hitaammin Basileuksen synnyttämien luonnonlakien mukaisesti. Se, että Basileus näki näiden asioiden tapahtuneen heti, vaikka niin ei aineellisen maailmankaikkeuden näkökulmasta ollut tapahtunut, johtui siitä, että aineellisessa maailmankaikkeudessa oli aika, mutta Taivaassa sitä vastoin ei ollut aikaa. Sen vuoksi Basileuksen näkökulmasta asiat saattoivat tapahtua ja näyttäytyä eri aikaan ajallisessa maailmassa kuin ajattomassa Taivaassa. Hänen luomansa aika oli suhteellinen, ja Hän itse oli ajan ulkopuolella oleva entiteetti², joka kykeni tarkkailemaan yhtenä kokonaisuutena kaikkea aikaa.

Basileus antoi luomilleen tähdille ja muille taivaankappaleille omat nimet. Tärkein Hänen luomistyönsä ihmeistä oli pieni planeetta maailmankaikkeuden keskuksessa erään galaksin reunan läheisyydessä olevassa pienessä aurinkokunnassa. Se oli Hänen silmäteränsä ja ainoa laatuaan. Toista sen veroista ei ollut silloin koko maailmankaikkeudessa. Se oli juuri oikealla etäisyydellä auringosta, kuten muutkin sen kaltaiset paikat, joihin Hän myöhemmin loi elämän. Nämä paikat täyttivät kaikki ne ehdot, mitä vaadittiin, jotta ne olivat kaikin puolin otollisia elämälle.

Jumalattaret julistivat planeetan Atlakseksi ja siunasivat sen, tuon Basileuksen esikoisen, tulevan maisen valtakunnan ja paratiisin, sinä päivänä, kun He laskeutuivat Taivaasta Atlaksen kamaralle viimeistelemään Basileuksen aloittaman luomistyön. Basileus oli asettanut taivaankannelle Auringon ja auringonvaloa heijastavat Kuun ja aurinkokunnan tähdiltä näyttävät planeetat, loistamaan ja antamaan valoa Atlakseen ja erottamaan päivän yöstä ja valon pimeydestä. Vielä tuolloin maailmankaikkeuden tähtien valo ei ulottunut Atlakseen asti, ei edes lähimpien Linnunradan tähtien valo, niiden suunnattoman etäisyyden vuoksi. Taivaan vahvuudessa³ olevat valot olivat asetettu myös osoittamaan ihmisten, kääpiöiden ja haltioiden sekä muiden heidän kaltaistensa olentojen ajan koittaessa heille määräaikoja, vuosia, kuukausia, viikkoja, päiviä ja hetkiä.

Jumalattarien laskeutuessa Atlakseen koko Atlas-planeetta oli tuliperäinen ja rikinkatkuinen karu maailma, jossa ei ollut sijaa elämälle. Atlaksen tuliperäinen toiminta synnytti planeetan ympärille kaasukehän, joka sisälsi hiilidioksidia ja muita kaasuja. Tulivuorten purkauksissa kallioperästä vapautui suuria määriä siihen sitoutunutta kidevettä, mikä kohosi höyrystyessään ylös taivaalle muodostaen planeetan ympärille valtavan vesihöyryvaipan. Osan siitä kiteytyessä päiväntasaajan ylle syntyi pienten jäähiukkasten muodostamat renkaat kuin Saturnuksella. Tulivuoret syöksivät sisuksistaan ilmaan myös suuria määriä noki- ja tomuhiukkasia, joiden ympärille ilman kosteus tiivistyi vesipisaroiksi muodostaen taivaalle pilviä, joista vesi satoi kovina rankkasateina alas maan pinnalle Jumalattarien jäähdytettyä Atlaksen kuoren. Nämä valtavat kaatosateet synnyttivät koko Atlasta peittäneen alkumeren. Maankuoren mineraaleista Jumalattaret vapauttivat ilmaan runsaasti happea, minkä Basileus oli sisällyttänyt maankuoren mineraaleihin luodessaan planeetan. Myöhemmin kasvien ja muiden luonnollisten mekanismien tuottamasta hapesta koko eliöja eläinkunta sai tarvitsemansa hapen. Hapesta ilmakehään muodostunut otsoni suojasi Atlasta ympäröivän sumuverhon kanssa sen ulkopuoliselta elämälle haitalliselta säteilyltä. Sinistä taivasta peittänyt ohut valkoinen sumupilviverho oli kuin harsokangas, minkä lävitse aurinko pääsi paistamaan. Taivaan alla oleva syvä alkumeri lepäsi Atlaksen maankamaran päällä. Basileuksen kohottaessa kättään alkumanner nousi meren syvyydestä. Vedet pakenivat, vuoret ja ylängöt kohosivat, ja syvängöt, laaksot ja painanteet vaipuivat juuri niille kohdille kuin Hän sääti. Tämä Alkumanner oli aivan viisiapilan lehden muotoinen. Se oli kuin Jumalan allekirjoitus siitä, kuka tämän Atlas-planeetan oli valmistanut. Meren pohjasta kohonneen Alkumantereen lakiosa oli reilut 3000 jalkaa⁴ merenpinnan yläpuolella. Jylhät merestä nousevat pystysuorat valkoiset kallioseinämät kiersivät koko mannerta. Mantereen reunan ulkopuolella yläreunan tasalla leijui toisinaan valtaisia, valkoisia, valkoharmaita tai harmaita pilviä, ja joskus pilvet muodostivat silmän kantamattomiin jatkuvan pilvimaton, joka alkoi heti reunaman ulkopuolelta. Jumalattaret muokkasivat maanpinnan elämälle otolliseksi. He puhkaisivat vuorten rinteille lähteitä, joista rinteitä alas juoksevat raikkaat vedet virtasivat puroina alas laaksoihin. Runsaat sateet kastelivat Jumalattarien käskystä merestä esiin nousseen Atlaksen Alkumantereen makealla vedellä, elämän eliksiirillä, synnyttäen näin yhdessä laaksoihin virtaavien vesien kanssa mantereen ensimmäiset järvet, joet ja sisämeret. Siellä täällä pöytämäisen mantereen reunoilla oli mereen laskevia putouksia.

Jumalattaret loivat myös kaiken muun tarvittavan, oli se sitten hyödyksi tai vain silmien iloksi. Kun kaikki tämä oli tehty, koitti Atlaksen seitsemäs päivä – heräämisen ensimmäinen päivä, jolloin elämä heräsi luomakunnassa. Silloin pään peittäviin koruttomiin maforeihin pukeutuneet Jumalattaret kulkivat paljain jaloin eripuolilla Alkumannerta vuodattaen tahoillaan sivuille levitettyjen käsiensä kautta Valkeuden Hengestä lähtöisin olevaa elämänmahtia elämälle otolliseen maahan ja veteen. Näytti kuin He olisivat astelleet näkymättömällä pellolla antaen tähkäpäiden hipoa Heidän avoimia kämmeniään. Kulkiessaan He lauloivat heleä-äänisesti elon laulua Taivaasta tulleiden valkoisten valkeuden kyyhkysten kujerruksen säestyksellä herättääkseen luonnon ja nopeuttaakseen heräävien kasvien kasvua ja muuta toimintaa. Siellä, missä Jumalattaret kulloinkin liikkuivat, koko kasvikunta heräsi täyteen kukoistukseen aivan silmissä. Heräämisen toisena päivänä Jumalattaret muovasivat savesta sanan voimalla maan matoset ja muun eliöstön sekä kaikki taivaan linnut, kaikki maassa matelevat eläimet ja kaikki meren ja makean veden kalat ja kaikki karja-, pien- ja villieläimet sekä kaikki muut maan eläimet, jotka hyödyttivät koko kasvikuntaa. Kaikki eläimet elivät keskenään sopusoinnussa toistensa kanssa syöden vain kasvikunnan antimia, joista ne saivat tarvitsemansa ravinnon. Lampaan ei tarvinnut pelätä sutta, kauriin ei karhua, gasellin ei leijonaa, varpusen ei haukkaa, sisiliskon ei käärmettä eikä delfiinin haita, sillä hyvyys vallitsi luomakunnassa. Valkeuden Hengen puhaltaessa näihin saviolentoihin elämänhengen ja sielun ne heräsivät heti eloon. Ohuen vesihöyryvaipan ansiosta Atlaksen ilmasto oli miellyttävän lauhkea kuin kasvihuoneessa. Ilmanalaltaan se oli sopivan kostea, ei liian kuuma eikä kylmä vaan sopiva, jossa elämä kukoisti. Atlas oli rehevä paratiisi. Kahdella jalalla kulkevat, mieleltään Jumalan kaltaiset olennot, luotiin kaikkein viimeisimpänä heräämisen kolmantena päivänä. Tuolloin Basileuksen tahdosta ja Valkeuden Hengen vaikutuksesta paratiisilehdoissa syntyivät nämä jumalankipinän omaavat sielulliset olennot, jotka edustivat Atlaksen esikansoja. Näin ollen he olivat olemassa heti alussa – heräämisen kolmannesta päivästä alkaen. Heidän synty luomisen viimeisenä päivänä valmiiseen maailmaan paratiisilehdoissa oli jo oma ihmeellinen tarina, johon Sinisellä valtiattarella oli merkittävä osa.

Kun Jumalattaret saivat vietyä Basileuksen aloittaman luomistyön päätökseen, Basileus kulki maan päällä ja sanoi:

– Kaikki mitä näen, on erittäin hyvää.

---

¹ Aamen.

² Olento.

³ Ilmakehä ja lähiavaruus.

⁴ Noin 900 metriä.

Pilvipalatsi

Taivaan valtakunnan Jumalien valtaistuinsalin marmorikorokkeella, joka antoi kahdeksaan eri ilmansuuntaan, oli kahdeksan kultaista valtaistuinta, joissa kussakin istui yksi kruunupäinen purppuranpunaiseen pitkään silkkiviittaan sonnustautunut Kuningas Basileuksen henkiruumiillistuma kaikessa loistossaan. Basileuksien norsunluunvalkoinen iho oli sävyltään vaalea roosa. He kantoivat päässään kultaisia kruunuja, joiden alta Heidän hartioilleen laskeutuvat hiukset loistivat valkoisina kuin puhdas lumi ja hohtivat valkoisen villan tavoin. Heidän jalkansa, joissa Heillä oli kultaiset sandaalit, ja Heidän käsivartensa, jotka olivat paljaat kyynärpäiden yläpuolelle saakka, välkehtivät kuin sulatusuunissa sulana hehkuva pronssi. Heidän kasvonsa loistivat kirkkaina kuin luomakunnan aurinko. Ja uumillaan Heillä oli kultaiset vyöt. Valtaistuimeltaan Basileus näki kaikkine kahdeksansine kasvoineen kaikki ympärillään istuvat seitsemän Jumalatarta omilla kultaisilla istuimillaan. Hipiältään He olivat Isänsä kaltaisia. Jumalien ympärillä hieman Heitä alempana oli valkoisia valtaistuimia, joissa istuivat kuusitoista Taivaan vanhinta valkeissa vaatteissa päässään kultaiset laakeriseppeleet. Basileus näki istuimiltaan myös alapuolellaan avautuvan taivaallisessa valossa kylpevän taivaanpiirin sekä maisen valtakunnan. Taivaan valtakunta käsitti Taivaan pyhimmistä pyhimmän alueen ja sitä kehämäisesti ympäröivän pyhän Esitaivaan.

Esitaivaassa oli yhdeksän Taivaan esikartanoa, jotka ympäröivät Taivaan pyhimmistä pyhintä aluetta yhdeksässä allekkaisessa tasossa portaittain. Taivaan pyhimmistä pyhimmän alueen ja Esitaivaan välissä oli korkea muuri, samoin kuin eri esikartanoiden välissä. Basileusta palvelleet hengelliseen maailmaan luodut ruumiittomat henkiolennot, enkelit, saattoivat ottaa joko ruumiillisen tai henkiruumiillisen muodon. Heidät oli jaettu yhdeksään taivaalliseen hierarkia-asteeseen, arvoluokkaan. Arvoluokat muodostivat kolme hierarkiaa, ja kussakin hierarkiassa oli kolme kuoroa; korkein hierarkia koostui serafeista, kerubeista ja valtaistuimista, keskihierarkia taas herrauksista, voimista ja valloista, ja alin hierarkia, hallituksista, ylienkeleistä ja enkeleistä. Enkelit jaettiin arvoluokkiin sen mukaan, kuinka lähellä Jumalan kirkkautta he olivat hengessään. He asuttivat arvoluokkiensa mukaisesti yhdeksää Taivaan esikartanoa, mutta se ei estänyt heitä liikkumasta vapaasti koko Taivaan valtakunnan alueella.

Enkelit ylistivät ja palvelivat Jumalaa koko sydämestään. Heidän hengelliset kykynsä olivat paljon voimallisemmat ja suuremmat kuin Atlakseen luoduilla. He olivat lisäksi voimiltaan paljon vahvempia kuin ruumiilliset olennot ja heidän älykkyytensä oli näitä korkeampi. Enkelit elivät iankaikkisessa hyveessä. Heidän ainaisesti jatkuvia ilon ja autuuden lähteitään olivat läheinen ja katkeamaton yhteys Jumaliin ja toisiin enkeleihin. He rakastivat palavasti Jumalien lisäksi muita luotuja ja toisiaan. He tunsivat suunnatonta iloa voidessaan auttaa luotuja. Enkeleitä sanottiin Basileuksen pojiksi, vaikka he olivat sukupuolettomia. Enkelit esiintyivät Altaksen luoduille lähes aina ruumiiltaan miespuolisina. Kasvoiltaan he olivat kauniita naisten tavoin. Ikä ei painanut kuolemattomia enkeleitä, he pysyivät aina sellaisina, miksi heidät oli luotu.

Taivaan valtakunnan pyhimmistä pyhimmän alueen kumpuilevien niittyjen yllä leijui monessa eri tasossa valtavia, reheviä saarekkeita. Saarekkeiden alapuolelta tuli esiin puiden paksuja ja pitkiä juurakoita. Niittyjen poikki polveilevat kultaiset tiet liittyivät saarekkeista lähteviin ilmassa kulkeviin kultaisiin katuihin. Saarekkeiden ehtymättömistä lähteistä kumpuava sateenkaaren väreissä helmeilevä vesi valui vaahtoavina putouksina alas niityillä oleviin lammikkoihin, joista se jatkoi matkaa haarautuvina puroina saavuttaen lopulta pyhän Kaislameren, joka oli Taivaan valtakunnan sydämessä. Saarekkeita oli kaikkiaan 7 kertaa 77. Ne olivat valtoihin kuuluvien enkeliruhtinaiden hallitsemia ruhtinaskuntia, joita he hallitsivat jäänsinisistä saleistaan. Pilvipalatsista käsin Basileus hallitsi kuninkaana valkeutta ja koko luomakuntaa yhdessä Jumalkuningattarien ja aina näkymättömän, kaikkialla vaikuttavan Valkeuden Hengen kanssa. Nämä Jumaluudet muodostivat yhdessä yhdeksänyhteisen Jumalan. Jumalattaret olivat syntyneet Basileuksen Hengestä, ja Valkeuden Henki oli puolestaan lähtenyt Basileuksesta silloin, kun Basileus oli perustanut Taivaan valtakunnan ja kaiken näkymättömän.

Pilvipalatsi sijaitsi Basileuksen pyhän saaren yläpuolella Taivaan korkeuksissa leijuvan kultaisen pilven päällä. Jumalien palatsi oli tehty kultaisena hohtavasta kristallista, ja se loisti korkeuksista kaikkialle taivaallista valtakuntaa kuin kirkas tähti.

Oliivipuu ja Tulenpunainen lintu

Taivaan valtakunnan keskellä olevalla Basileuksen pyhällä saarella tämän savitiilitalon kupeessa kasvanut taivaallinen Oliivipuu lankesi pahuuteen kateudesta kuultuaan sen oksilla istuvilta valkeuden linnuilta, että kullankeltaisen pilviverhon ympäröimän Basileuksen pyhän saaren ulkopuolella Kaislameren takana kasvoi sitä itseään koreampia ja mahtavampia puita. Ne hohtivat taivaallisessa kirkkaudessa kuin kulta ja sädehtivät kuin kristalli kaikissa sateenkaaren väreissä. Sillä seikalla, että Oliivipuu oli saanut kunnian kasvaa Herransa Basileuksen savitiilisen talon ikkunan alla, ei tuntunut olevan sille paljoakaan merkitystä, koska sen vaa’assa ulkoiset seikat painoivat enemmän kuin kasvaminen Jumalan läheisyydessä. Taivaan valtakunnan jokainen puu olisi ollut valmis luopumaan mistä tahansa itselleen tärkeästä, jos vain olisi voinut edes hetkeksi vaihtaa kasvupaikkaa Oliivipuun kanssa. Kaikkien taivaallisten olentojen mielestä oli suuri kunnia ja etuoikeus saada elää Jumalan läheisyydessä ja aistia tämän läsnäolo kaikessa täyteydessään. Oliivipuulle ei riittänyt se, että se oli saanut katsella valkoiseen pellavavaatteeseen pukeutuneen, jumalallista kirkkautta säteilevän Basileuksen toimia tämän työskennellessä sandaalijalkaisena savitiilisessä talossa, bambukatoksella katetulla kattoterassilla ja ulkoseinän kupeessa olevan palmunlehväkatoksen alla sekä läheisellä pyhällä pellolla ja hedelmätarhassa. Palmunlehtikatoksen alla Basileus pui puisella varstalla pyhästä pellosta kultaisella sirpillä korjaamaansa taivaallista viljaa. Valtaosan sadosta Hän varastoi ja vain pienen osan Hän jauhoi hienoksi jauhoksi pyöreillä jauhinkivillä. Talonsa seinustalla kasvavien viiniköynnösten rypäleistä Hän puristi makeaa mehua valmistaakseen siitä viiniä, mikä tunnetusti oli Jumalten juomaa. Hän paistoi savipadan sisäpinnalla happamattomia lituskoja leipiä jauhamistaan jauhoista ja puristi poimimistaan oliiveista öljyä, jota Hän käytti ruokiin ja pyhien lamppujen polttoaineena, sekä kuivatti ja korjasi kalaverkkoja, joilla Hän kalasti hopea-, kulta- ja platinasuomuisia eväkkäitä ja niin edelleen. Basileus kalasti vain saadakseen kaloilta mätiä, jonka Hän oli tarkoittanut Jumalien ruoaksi, ja jota kalat halukkaasti luovuttivat Hänelle. Hänen heittäessään verkon veteen kalat uivat Luojansa kutsusta vapaaehtoisesti verkkoon, jotta Basileus saattoi nostaa ne veneeseen punakullan värisen mädin luovutusta varten, jonka jälkeen Basileus päästi ne takaisin veteen. Oliivipuulla oli ollut kunnia kantaa lehtevillä oksillaan linnunpesiä, joista Basileus keräsi lintujen Hänelle munimia ruskeita purppurapilkullisia munia. Lintujen tekemän hyvän työn Basileus palkitsi ruokkimalla niitä leivänmuruilla ja keltaisena lainehtivan pyhän pellon kullankeltaisilla vehnänjyvillä. Vaikka taivaallisen viljan jyvät näyttivät ja maistuivat aivan vehnältä, ne olivat kaikkea muuta kuin vehnää. Ne olivat elämänmahdin siemeniä, jotka sisälsivät elämänmahtia puhtaimmillaan.

Jumalan Hengen muutettua olemattomuutta olevaiseksi Hän oli tehnyt itsestään henkiruumiillisen jumalolennon ja antanut itselleen nimen Basileus, joka tarkoitti kuningasta. Basileuksen kirkkaus oli synnyttänyt Hänen tekemäänsä olevaisuuteen valkeuden, minkä tyhjyyteen Hän oli perustanut Taivaan valtakunnan, missä Hänestä lähtenyt Valkeuden Henki oli aina läsnä. Valtakunnan muurien ulkopuolelle jääneessä olevaisuudessa, jossa vallitsi tyhjyys ja jota Jumala ei taivaanlamppuna valaissut, oli täydellisen pimeää. Basileuksen valkeuteen tekemä elämänmahdin siemeniä tuottava pyhä pelto oli niin pyhä, ettei yhdelläkään luodulla ollut oikeutta omin luvin kajota sen antimiin. Pyhän pellon tuottamia elämänmahdin siemeniä enkelit kylvivät kaikkialle valkeuteen. Elämänmahdin siemenistä kasvoi kristallinkirkkaita värikkäitä sateenkaarikukkia, joiden kukinnoista vapautui elämänmahtia koko Taivaan valtakunnan alueelle. Nimensä kukat olivat saaneet siitä, että valo leikitteli niiden kristallisilla terälehdillä kaikissa sateenkaaren väreissä. Sateenkaarikukkien hoidettua oman tehtävänsä ne sulautuivat osaksi valkeutta. Vielä nytkin elämänmahdin siementen kylväminen valkeuteen on yksi enkelien armoitetuista tehtävistä.

Oliivipuun kateus sai sen kurottamaan ahnaat juurensa pyhään peltoon imeäkseen sieltä kaiken elämänmahdin omaksi elinvoimaakseen, minkä seurauksena kultaisena lainehtiva pyhä pelto kuihtui ja Oliivipuusta kasvoi mahtava ja korea puu. Kun Basileus näki, mitä oli tapahtunut Oliivipuun kateuden tähden, Hän sanoi syvänsiniset silmät suuttumuksesta salamoiden:

– Mitä oletkaan tehnyt, olet kajonnut pyhään peltoon ja tuhonnut sen koko sadon. Julkean tekosi tähden rankaisen sinua, jotta ottaisit opiksesi. Rangaistukseksi annan juuriesi näivettyä, oksiesi kuivettua, lehtiesi kuihtua ja hedelmiesi mädäntyä. Linnut hylkäävät oksillasi olevat heinistä punomansa pesät, joihin ne munivat munansa. Annan varjon langeta yllesi, jotta tietäisit, millaista on elää ilman Jumalan kirkkautta. Jos kadut, annan tämän hirvittävän synnin sinulle anteeksi, ja se on vapauttava sinut tästä ikeestä ja palauttava sinut ennalleen, sillä minä olen Jumala.

Suureksi ja mahtavaksi kasvaneen Oliivipuun paksut juuret olivat tunkeutuneet myös Basileuksen talon perustuksien alle tehden talon savitiiliseen seinään halkeaman. Ja Basileus sanoi:

– Olkoon tämä halkeama pyhän taloni seinässä niin kauan kuin minun ja Oliivipuun välillä on särö.

Basileuksen antama rangaistus nostatti vihan Oliivipuun sydämessä. Se koki tulleensa väärin kohdelluksi. Sen mielestä syy oli kokonaan Basileuksen, koska tämä oli luonut siitä niin vaatimattoman puun. Oliivipuu kovetti sydämensä niin, ettei siinä ollut sijaa katumukselle. Oliivipuun tuntema viha ei kuitenkaan johtunut ainoastaan sen saamasta rangaistuksesta, vaan kaikesta siitä, mitä Basileus oli ja edusti, eikä se rajoittunut yksistään Basileukseen itseensä, vaan se koski yhtä lailla Hänen tyttäriään, koska Heidät kaikki oli veistetty samasta puusta. Mitä kauemmin Oliivipuu oli rangaistuksen alaisena, sitä vihaisempi ja katkerampi siitä tuli. Lopulta sen sisimmässä kytenyt katkeruus ja viha kasvoivat sellaisiin mittoihin, että se alkoi silmittömästi vihata Basileusta koko sydämestään. Se halusi kostaa tälle saattamalla Atlas pahuuden valtaan, mikä toisi kaikille Atlakseen luoduille paljon kärsimystä, keskinäistä epäsopua ja hajaannusta, sillä se tiesi, ettei se kykenisi hävittämään Jumalia ja Atlasta.

Katkeruuden riuduttama Oliivipuu vuodatti kaiken elinvoimansa yhden pahuuden mustaaman oliivin kasvattamiseen, jonka se aikoi saada viedyksi Atlakseen.

Kerran Tulenpunainen lintu istahti onnettomuudekseen Basileuksen vaatimattoman savitiilitalon kupeessa kasvavan ison kuivettuneen ja lähes lehdettömän Oliivipuun paksulle oksalle. Puuta peitti synkkä varjo. Se, että lintu oli päätynyt istumaan juuri rangaistuksen alaisena olevan Oliivipuun oksalle, oli julmaa kohtalon ivaa. Tästä alkoi tapahtumaketju, joka määritti koko luomakunnan tulevaisuuden.

Tulenpunainen lintu tarkasteli, olisiko Oliivipuussa kypsiä oliiveja.

– Mitä etsit, kuomaseni? Oliivipuu virkkoi puumaisesti natisevalla äänellä.

– Öljymarjoja etsin, hedelmiä etsin, mutta siemenet myös kelpaavat, lintu lauloi heleästi.

Se tarkasteli puuta ja kysyi ihmetellen:

– Miksi synkkä pilvi varjostaa sinua, sinua se miksi varjostaa? Miksi valo ei lankea yllesi, lankea ei?

– Minä pidän Taivaan yöstä enemmän, siksi valo ei lankea ylleni, Oliivipuu valehteli.

– Entä miksi sinussa on vain vähän lehtiä?

– Olen Taivaan vanhin puu, Oliivipuu kertoi totuudenmukaisesti, mutta jatkoi valheella. – Silloin, kun minut luotiin, Basileus ei ollut antanut puille enempää lehtiä.

Lintu ei osannut lainkaan epäillä Oliivipuun puheita, sillä se ei pyhänä lintuna tuntenut pahuutta.

– Mistä marjoista pidät eniten?

– Pidän hunajamarjoista, hunajamarjoista pidän, ne ovat todella maukkaita, lintu liversi iloisesti.

– Mistä hedelmistä pidät?

– Pidän todella paljon granaattiomenista, granaattiomenista pidän, lintu sirkutti vastaukseksi.

– Niitä molempia kasvaa tässä lähitienoilla, tiedätkö missä?

– En tiedä, en tiedä. En ole ennen käynyt pyhällä saarella.

– Etkö ole kuullut, että pyhällä saarella kasvaa kaikenlaisia mahdollisia marjoja ja hedelmiä? Täällä kasvaa ainakin vadelmia, mansikoita, meloneja ja Basileuksen hedelmätarhassa on viikunoita, taateleita, omenoita, kirsikoita ja sitrushedelmiä.

– En ole kuullut, kuullut en ole en, lintu visersi ilahtuneena kuulemastaan.

– Haluatko kuulla, missä niitä granaattiomenoita ja hunajamarjoja kasvaa? Oliivipuu tiedusteli.

Linnun tulenkeltainen otsatöyhtö nousi innostuksesta pystyyn.

– Kyllä kiitos, kyllä kiitos, haluan kyllä kuulla, missä, se sirkutti malttamattomana ja nyökytti pitkän kaulan päässä olevaa tulenpunaista päätään kuin papukaija.

– Hunajamarjapensaita ja granaattiomenapuita on aivan kaislikon tuntumassa.

Tulenpunainen lintu katsoi kauaksi pyhän Kaislameren suuntaan ja sanoi tyytyväisenä:

– Näen ne siellä.

Silloin lintu huomasi viiniköynnöksen Basileuksen savitiilitalon seinustalla.

– Ovatko nuo mehevät viinirypäleet tuolla talon seinustalla kypsiä, kypsiä ovatko ne, kun ovat niin vihreitä? lintu kysyi.

– Oletpa sinä tarkkaavainen. Osa noista rypäleistä on kypsiä, vaikka ovat väriltään vihreitä. Eikö pyhän saaren ulkopuolella sitten ole vihreitä viinirypäleitä?

– Ei ole, ei ole ei. Ne varmasti ovat herkullisia.

– Makeita kuin viini, Oliivipuu kehui.

Lintu päästi ilosointuisen laulun lurituksen.

– Ihmettelen, kuinka et huomannut yläilmoista tänne lentäessäsi kullankeltaisia hunajapensaan marjoja ja punaisia granaattiomenapuun hedelmiä, kun silmäsi ovat niin tarkat.

– En huomannut, huomannut en. Tulin suoraan saaren pyhimpään ympärilleni tarkkaamatta. Arvelin, että parhaat herkut löytyisivät täältä Basileuksen talolta, enkä erehtynyt.

– Viisaskin vielä, Oliivipuu kehräsi.

– Niin, niin viisas ja tarkka, lintu röyhisti ylpeästi höyhenpeitteistä kiiltävän tulenpunaista rintaansa.

– Haluatko maistaa pyhän pellon antimia? Oliivipuu kysäisi muina puina.

Tulenpunaisen linnun itseensä tyytyväinen olemus vaihtui hetkessä tyrmistykseen. Sen tulenpuhuva päälaen töyhtö nousi pystyyn ja se kiekaisi kauhistuneena:

– Se on kiellettyä!

– Rauhoitu ystävä hyvä, en tarkoittanut, että sinä söisit suoraan tuosta pyhästä pellosta, sehän olisi… En edes keksi sanoja, mitä se olisi.

– Pyhäinhäväistystä, lintu tiesi.

– Niin juuri, ja se olisi edesvastuutonta. Tarkoitukseni oli ehdottaa, että voisit syödä maasta niitä jyviä, jotka ovat pudonneet peltoalan ulkopuolelle.

Lintu kallisti päätään nähdäkseen maahan. Sen kastanjanruskeat silmät poimivat hetkessä Basileuksen talon katoksen alla olevalta sinisenharmaalta mosaiikkilattialta joitakin kultaisia siemeniä. Lintu kohotti päänsä ja alkoi mietteliäänä keinutella itseään oksalla puolelta toiselle ollen kahden vaiheilla. Pohtiessaan se jopa kipristeli kuparinpunaisia varpaitaan, joissa kiilui pronssiset kynnet.

– Jos sinun mieltäsi askarruttaa niiden ottamisen oikeellisuus, niin voit esittää itsellesi seuraavat kysymykset: Onko Basileus milloinkaan kieltänyt syömästä pyhän pellon jyviä muualta kuin suoraan pyhästä pellosta? Ei! Ovatko nuo yksittäiset siemenet paikassa, jossa Hän säilyttää niitä tai käyttää itseään varten? Eivät! Entä ovatko ne voineet pudota maahan Hänen tietämättään? Eivät ole! Kun kerta näin ei ole, niin olisivatko siemenet saattaneet joutua maahan tarkoituksella? Kyllä. Voisiko olla mahdollista, että valtias on tiputellut jyviä vain koetellakseen lintuja ilman, että olisi erikseen kieltänyt ketään kajoamasta niihin? Ehdottomasti EI! Jumalat eivät milloinkaan houkuttelisi ketään viekkaudella tai valheilla tekemään mitään, mikä on Heidän tahtonsa vastaista.

– Kun