Paavo-ukin tarinoita I: Satukirja

By Paavo Penttinen

Paavo-ukin tarinoissa seikkailee mielikuvitusmetsän eläimet ja heille sattuu ja tapahtuu jos jonkinlaisia kommelluksia. Mukana on myös yksi totuuteen pohjautuva tarina pojasta ja hänen lapsuuden seikkailuistaan sekä hänen suuresta unelmastansa joka lopulta toteutui.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Aug 26, 2021
• ISBN: 9789528078432

Paavo Penttinen

Metsä ja sen eläimet ovat aina olleet minulle läheisiä ja siellä retkeillessäni olen saanut useita hauskoja kertomuksia tuliaisiksi tähän satukirjaan. Kirjan tarinat on kirjoitettu mielikuvitusmetsässä asuvien eläinten elämästä ja heidän seikkailuistaan kaikkine inhimillisine kommelluksineen.

Book preview

Sisällysluettelo

MIKKO REPOLAISEN KEVÄTMIETTEET

LÄÄKET. LIS. CARL ANDREAS LENNART COQ

KETTUKORVEN JOULUVALMISTELUT

LOKKI JANSSONIN KAIPUU KAUKOMAILLE

ULRIKAN KUMMALLINEN PÄIVÄ

PÄÄSIÄISEN TAIKAA JA KEPPOSIA

TERVEISET MARSISTA

ERÄÄN POJAN TARINA

MIKKO REPOLAISEN KEVÄTMIETTEET

Tänään ei ollut Mikko Repolaisen paras päivä. Mieli ei hehkunut kilpaa auringon kimmellyksen kanssa keväthangella. Kettukorven talvi oli hiipimässä jo Pohjolan takamaille, kun aurinko paistoi korkealla ja kevät tuntui kolkuttelevan aivan ovella. Jopa muutamia puroja oli herännyt talviuniltaan, ja ne solisivat iloisesti keväisessä metsässä.

Yleensä keväällä Mikko olisi loiskinut purossa kepin kanssa saaden aikaan melkoisia molskahduksia. Mutta nyt Repolaisen mieli ei ollut kovinkaan keväinen, paremminkin se muistutti nuotiossa hiipunutta hiiltä.

Nälän saadessa suolet kurnimaan ei kenenkään mieli ole muutoinkaan parhaimmillaan, saati sitten nyt. Jokin muu kuin nälkä kalvoi pahasti tänään Repolaisen mieltä.

Repolainen huokaili syvään ja tuijotti mietteissään nuotiossa paistuvaa makoista ateriaa. Tikkuun hän oli työntänyt pyydystämänsä melko suuren kuhan ja rasvasta tirisevän ryynimakkaran. Ne helpottaisivat pian Mikon nälkää ja maistuisivat hyvälle, mutta silti hän pohti ruokalajitelmansa laajennusta.

Häntä niin kyllästytti tuo ainainen nuotion loimussa paistettu kala ja myös aina niin makoisalle maistunut ryynimakkara. Usein ne saivat kyllä Mikon mielialan kohoamaan, mutta nyt nekään eivät tepsineet. Kyllä ne nyt saisivat kelvata, mutta jotain oli tehtävä, että komea punainen talviturkki ei haisisi kalalle ja makkaralle, kun kettujen kevätkokouksen aika olisi.

Syynä synkkiin mietteisiin ei suinkaan ollut ruoka, tai turkkiin jäävä haju ja noki. Ei, eivät nuo syyt riittäneet Mikon synkistelyyn laisinkaan, syyt olivat paljon syvemmällä.

Nyt Mikon mieltä polttelivat aivan toiset ajatukset. Ajatus siitä mitä Kalle Repolainen ja ennen kaikkea ylhäistä sukua oleva neiti Alina Rebover olisivat tuumanneet, jos hyvässä maineessa oleva Mikko saapastelisi Kettukorven kevätkokoukseen turkki pahasti kalalle haisten ja nokeen sotkettuna. Se ei nyt kävisi päinsä, ei laisinkaan, tuumi hän.

Mikko päätti näyttää tuolle koppavalle Kalle Repolaiselle. Kalle saapui yleensä aina hieman myöhässä kokoukseen ja naapurin kanalan kanan sulkia mukamas kuin unohtaneena turkin kaulukseen. Sitä kyllä muistettiin kehua: Onpa komea talviturkki ja mikä ihana koriste tuo kanan pyrstösulka onkaan turkissasi! Vaikka koko näytelmän syynä oli vain tehdä vaikutus Alinaan!

Miksi tuo korni näytelmä aina palkittiin kehuin? Miksi ei koskaan huomattu Mikkoa, vaikka hän on aina niin kohtelias ja huomaavainen? Lisäksi vielä uuttera kalastaja. Nyt saisi riittää, synkisteli Mikko nuotion ääressä itsekseen.

Heti huomenna höyhennän naapurin kanalan suurimman kukon ja laitan sen pyrstösulkia pitkin turkin kauluksia. Lisäksi saavun vieläkin myöhemmin paikalle kuin Kalle, niin silloin minut varmasti huomataan. Saapastelen kynitty kukko kainalossa paikalle luoden hieman ylimielisiä katseita ja tervehdin Alinaa kuninkaallisella vilkutuksella ja majesteetillisella kumarruksella. Kuinkas sitten suu pannaan, Kalle?

Tuumasta toimeen, Mikko hiipi aamun sarastaessa naapurin kanalan aidan taakse etsimään sisäänpääsyä kanatarhaan. Nyt kukko kokee elämänsä yllätyksen, mietti Mikko jo hilpeänä ja lipaisi vaistomaisesti huuliaan.

Mutta kuinkas kävikään taas kerran? Pahaa aavistamaton Mikko iloitsi tempauksestaan aivan liian aikaisin.

Kanalan uusi, suuri vahtikoira oli valppaana, ja Mikko sai tuntea pian ilkeän puraisun hännässään loikkiessaan koiraa pakoon minkä ikinä käpälistään pääsi. Ei tullut kukkopaistia ei, ja pyrstösulatkin jäivät kukolle itselleen taas tälläkin kertaa.

Mutta ei tuo viekas ja sinnikäs Mikko ollut ensi kertaa saalistamassa, ja tuo oivallinen ideakin tyrehtyi tällä kertaa ainoastaan isännän uuteen vahtikoiraan, jota hän ei tiennyt siellä olevan.

Aiemmin nuo Mikon katalat yritykset olivat valuneet tyhjiin kanalan isännän heilutellessa tekemäänsä pitkävartista luutaa kohti Mikon takalistoa. Tätä kuritusta hän muistelee vieläkin karvaasti takalistoissaan.

Tällä kertaa tuo kurja hurtta sotki hienon yrityksen ja oli aivan liian nopea hänelle, mietti Mikko, jos mahdollista entistäkin synkempänä.

No ehkä seuraavalla kerralla näytän, kuka on Kettukorven kruunaamaton kunkku, myös naapurin kanalan suhteen. Jotain vain olisi keksittävä sitä ennen tuolle ilkeästi häntää käsitelleelle vahtihurtalle.

Mikko istui kotonaan Kettukorven kodin pihalla lämmitellen itseään keväisessä auringossa ja mietti samalla niin kuin kuumeen polttelemana uusia katalia juonia. Kuinka saisi kohotettua asemaansa Kettukorvessa ja tullakseen paremmin huomatuksi ainakin Alina Reboverin silmissä.

Ah, huokaisi Mikko syvään, kun hän vain muistikin Alinan mukanaan tuomia korvapuusteja, ne kyllä maistuivat ja tuoksuivatkin niin ihanilta. Mikä unelman täyttymys oli syödä niitä Alinan kanssa ja hörppiä kylmää maitoa palan painikkeeksi, muisto siitä suorastaan kuumotti Mikon poskia.

Samassa lensi yli vanha luotettu posteljooni ja sotki Mikon kaihoisat mietteet. Leevi haikara, joka oli Lonksu-Leevinäkin tunnettu. Hän lentää lonksutteli tuttuun verkkaiseen tahtiinsa. Siipiniveliä vaivaava reuma oli saanut Leevin nivelet lonksumaan, minkä kuulikin jo kaukaa.

Siitä kai tuo kutsumanimikin Lonksu-Leevi tuli. Nyt Leevi pudotti Kettukorven Sanomat Mikolle, kuten niin usein aiemminkin, ja jatkoi verkkaisesti matkaansa kohti Pupulan rinnettä nahkaisen jo parhaat päivänsä nähneen postisalkun roikkuessa rennosti hänen kaulassaan.

Mikko avasi saamansa lehden ja toivoi löytävänsä sen mainossivuilta visaiseen pulmaansa ratkaisun. Hän kiinnostui heti nähdessään lehdessä vanhan ystävänsä, Sepede-suden kuvan. Lehdessä mainostettiin Hiidenrinteessä esiintyvää kuuluisaa oopperalaulajaa, sopraano Sebede Wulffia. Hän konsertoisi tulevana yönä, täydenkuun aikaan paikallisen susikuoron säestyksellä. Sebede oli Mikon vanha lapsuuden ystävä. Olivathan he lapsuudessaan telmineet metsäpuron varrella sijainneen sudenpesän edessä turkit pöllyten. Kerran leikin tiimellyksessä Sebede molskahti vahingossa kevätpuroon, vaikka vanhemmat olivat juuri sen vaaroista niin monesti varoittaneet Sepedeä ja Mikkoa. Mikko kiskoi Sepeden puron pyörteistä kuiville, ja siitä alkaen heidän luja ystävyytensä oli sinetöity.

Mikko nouti liput yön konserttiin ja istui nyt eturivissä kuunnellen Sepede Wulffin soljuvaa esitystä. Auu, aloitti Sepede vaikuttavalla suden ulvonnalla, ja takana seisova, kymmenen suden taustakuoro säesti hänen esitystään soinnukkaasti. Sepede istui valkoiselle hangelle tehdyllä esiintymiskorokkeellaan laulaessaan laajalle Kettukorven yleisölle. Esiintyessään hänen valkoiset, suuret kulmahampaansa välkähtelivät vaikuttavasti täydenkuun loisteessa. Yleisö istui vaiti ja kuunteli esitystä haltioituneena.

Konsertin päätyttyä Sebede kumarteli tovin yleisön taputuksille ja aplodeerauksille. Vihdoin hän loikkasi notkeasti Mikon viereen juttelemaan, kuten ystävysten on tapana tehdä. Sepede ei ollut laisinkaan koppava käytökseltään, vaikka olikin alueen kuuluisimpia asukkaita.

Ehkä vain Ville Karhunen oli tunnetumpi Kettukorvessa. Niin tosiaan, saattoikin olla, kun hän voitti kultaa edellisvuonna alueen painikisoissa, alle kaksisataaviisikymmentäkiloisten sarjassa. Tosin montaa osallistujaa tuohon sarjaan ei tohtinut ilmoittautuakaan.

Alkupunnituksessakin tarkkuus oli ilmeisesti hieman niin ja näin, kun kanipariskunnalta lainattu vaaka ei kestänyt edes Villen punnitusta. Jouset lensivät vingahtaen pihalle, kun Ville astui puntariin. Paino jätettiin vain silmämääräisen arvion varaan. Samoin meneteltiin, kun Jorma Mörkönen astui areenalle pullean, marjoja täynnä olevan vatsansa kanssa.

Kuulumisten ja kohteliaisuuksien jälkeen purki Mikko Sepede-sudelle mustaa mieltään ja