Pirstoutuneet Kädet

By Mikko Kosonen

Harrison Davies on Valtion virallinen ja menestynyt Käsikirjoittaja, mutta hän elää tuskallista aikaa. Panokset ovat kovat: paikallinen mafia kiristää Harrisonia kirjoittamaan täydellisen käsikirjoituksen Baglion perheen rikastuttamiseksi.

Uskottavan tarinan loihtiminen kuolemanvaarallisen paineen alla tuntuu Harrisonista kuitenkin mahdottomalta tehtävältä, eikä pelkästään hänen oman perfektionisminsa vuoksi. Mafian toimesta Harrisonille asennetut, tunnottomat ja teknologisesti edistykselliset titaanikädet kiristävät tilannetta entisestään, luoden kysymyksiä niiden tarkoitusperästä.

Aika käy vähiin, mutta kumman kärsivällisyys pettää ensin, mafian vai Harrisonin?

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Aug 13, 2021
• ISBN: 9789528092223

Mikko Kosonen

Pirstoutuneet Kädet on Mikko Kososen toinen teos. Ensimmäinen, Kuutyttö, julkaistiin vuonna 2017.

Book preview

Aiempia teoksiani:

Kuutyttö (2017)

Kannen kuva: Jani Clarén

Sisällysluettelo

Esipuhe

Vaihe 1

Vaihe 2

Vaihe 3

Vaihe 4

Vaihe 5

Vaihe 6

Vaihe 7

Vaihe 8

Vaihe 9

Vaihe 10

Vaihe 11

Vaihe 12

Vaihe 13

Vaihe 14

Vaihe 15

Vaihe 16

Vaihe 17

Vaihe 18

Vaihe 19

Vaihe 20

Vaihe 21

Vaihe 22

Vaihe 22

Vaihe 23

Vaihe 24

Vaihe 25

Vaihe 26

Vaihe 27

Vaihe 28

Vaihe 29

Vaihe 30

Vaihe 31

Vaihe 32

Vaihe 33

Vaihe 34

Vaihe 35

Vaihe 36

Vaihe 37

Vaihe 38

Vaihe 39

Vaihe 40

Vaihe 41

Vaihe 42

Vaihe 43

Vaihe 44

Vaihe 45

Vaihe 46

Vaihe 47

Vaihe 48

Vaihe 49

Vaihe 50

Esipuhe

Arvoisa lukija, suuri kiitos Sinulle, että olet tavalla tai toisella saanut tämän kirjan haltuusi ja tällä hetkellä silmäilet näitä nöyriä alkusanojani.

Pirstoutuneet Kädet on järjestyksessä toinen painettu teokseni, ensimmäinen (Kuutyttö) julkaistiin vuonna 2017 ja uskoisin, että noista ajoista olen oppinut kirjoittamisen kuin tavallisen elämänkin osalta yhtä sun toista.

Halusin kirjoittaa jonkinlaisen saatteen ja mietteen tähän, koska yksinkertaisesti kaikessa aloittelijan innossani unohdin aikoinaan sisällyttää sellaisen Kuutytön kansien väliin. Sanoja olisi kuitenkin löytynyt ja ne ovat monessa määrin samanlaisia kuin mitä nyt haluan sanoa, vaikka Kuutyttö olikin enemmän jännitystarina siinä missä Pirstoutuneet Kädet on scifiä.

Kirjoittaminen on ehdottomasti paras asia, jonka tiedän olevan olemassa. Luonnollisestikaan rakasta puolisoani ja päälle kolmevuotiasta villiä poikaani unohtamatta.

Kirjoittaminen sinänsä on helppoa ja niin älyttömän koukuttavaakin. Kun tarina alkaa muotoutua kirjoittajasta riippumattomista syistä (yleensä paikassa jossa en pääse koneen ääreen) alkaa ajatuksia syntyä kuin itsestään.

Hahmot, paikat kuin kohtalotkin heräävät henkiin ja jäävät odottamaan muistiin kirjoittamista.

Kuka tahansa kirjailija ja kirjoittaja, jolta kirjoittamisprosessista tulee kysyneeksi, vastaa todennäköisesti takaisin lähes samoilla ajatuksilla.

Kirjoittaminen on helppoa, koska se kuka niitä sanoja ja lauseita sormillani naputtaa en oikeastaan ole minä itse, vaan jonkinlainen kumma henki, joka ottaa ohjat. En itsekään aina tiedä mitä tarinassa tulee tapahtumaan, ennen kuin uusia kappaleita ja sivuja onkin jo kirjoitettuna ruudulla ja luen tarinaa ensimmäisenä sitä mukaa, kun jonkun toisen sormet naputtavat vauhdilla uusia sanoja näytölle.

Tunne on melkein kuin istuisi elokuvateatterin aivan alimassa rivissä tai olisi entuudestaan tuntemattoman vuoristoradan kyydissä etummaisessa vaunussa. Kaikki hyppää silmille varoittamatta. Kirjoittaminen on pelottavaa, samasta syystä kuin se on helppoa: hahmot ja paikat heräävät henkiin. Yleensä ne eivät vaikene, ennen kuin teoksen ensimmäinen vedos on tehty valmiiksi ja siinä voi kulua vuosi tai useampikin.

Hahmot, niin hyvät kuin pahatkin, huutavat taustalla ja haluavat kertoa tarinansa, joka kirjoittajalla on edelleen kesken.

Hahmot ja keskeneräinen tarina kutsuu loputtomasti kirjoituspöydän ääreen, mutta koska en tiedä ennakkoon mihin suuntaan tarina kulkee ja mitä tutustumiini hahmoille tulee lopulta tapahtumaan, on kirjoittamisen jatkaminen kauhistuttavaa. Vaakakupissa esiintyy myös ajoittainen huijarisyndrooma sekä mitä jos kaikki nauravat surkealle tarinalleni -ajatukset. Siispä me (kirjoittajat) keksimme kaikkea muuta tekemistä kuin kirjoittamista, vaikka kirjoittaminen on meille se elämän suola. Kirjoittamisen evääminen itseltä tuntuu kuitenkin pahalta ja liian pitkä tauko suorastaan käy ahdistamaan. Kello myös tikittää – hahmot eivät odota ikuisuuksia keskeneräisissä kulisseissa ja lopulta niiden persoonallisuudet haihtuvat, jos niitä ei vangita pulloon.

Silti katson ennemmin elokuvaa, kuin jatkan kirjoittamista.

Kunnes on pakko jatkaa ja jatkan, kunnes vastustus lyö uudelleen jarrut päälle ja välttelykausi alkaa taas. Kirjoitin ensimmäistä teostani kolme vuotta, mutta yhden kokonaisen vuoden käytännössä istuin valmiin tarinan päällä, vältellen sitä.

Pirstoutuneet Kädet oli näiltä osin ripeämpi ja ehkä seuraavan kanssa opin olemaan pelkäämättä prosessia yhä vähemmän.

Todennäköisesti en. Jos jaksoit lukea tämän loppuun, kiitos.

- Mikko Kosonen, 13.6.2021

Vaihe 1.

Jumalauta Harrison! Giuseppe huudahti kovalla pauhanneen tanssimusiikin keskellä ja taputti mestaria selkään isolla kämmenellään. Senkin hopeakettu! Sä todella teit sen!

Giuseppe mylvi ja otti raikkaasta drinkistään huikkaa. Lasin hän paiskasi lopuksi kovaäänisesti tiskille. Uhkaavasti sulamaan alkanut runsas jäämurskakasa kannatteli vielä toistaiseksi tukevanoloisesti pientä hammastikun näköistä piikkiä, joka yhdistyi keltaiseen paperisateenvarjoon.

Harrison kääntyi katsomaan selkään taputtelijaa baaritiskiltä.

No, mitä Giz! Se oli tuon italialaistollon lempinimi. Minä olin sen hänelle antanut – siinä oli jotain kumman tuttua ja turvallista. Giuseppe sen sijaan kuulosti liikaa joltain yksinäiseltä vanhalta mieheltä, joka asui verstaassaan veistellen puunukkeja.

Aivan mahtavat bileet olet järjestänyt! Giz hehkutti.

"Me tehtiin se! Sä teit sen!"

Giz seisoi vierelläni ja alkoi yllättäen roikkua olkaani vasten kuin mikäkin vanha ystävä.

En tiedä miksi, mutta jostain syystä olin aina tuntenut kummaa sympatiaa häntä kohtaan, vaikka hän oli mafian juoksupoika ja aika lailla kliseinen, vähä-älyinen kätyri. Käskettäessä hän käytti paukkurautaa ja väänsi niskoja nurin jos itse Big Boss sattui napsauttamaan sormiaan tietyllä tapaa.

Vuosi vaihtuu ihan pian ja missä tunnelmissa! Giz iloitsi.

Koko valtava sali oli valaistu hienoilla neonvaloilla. Baaritiskin viinakokoelman ylle asennettu tunnelmallinen UV-lamppu sai Gizin valkaistut hampaat hehkumaan kuin talviauringon koskettamat nietokset. Tulen pian lumisokeaksi, sanoin sille ja hörähdin.

Että mitä? Giz kysyi nostaen tuuheita kulmakarvojaan.

Ei mitään, sanoin ja heilautin sormiani ilmassa. Baarimikko huomasi oitis eleeni ja teki minullekin drinkin.

Kuinka epätodellista elämä joskus voikaan olla. Me kaikki, ihan jokainen ihminen tällä planeetalla – olemme oman elämämme taikureita kaikki tyynni, ajattelin.

Monessa tilanteessa meillä on tietysti se joku avustaja matkassa – joskus jopa tekemässä sen kaikkein vaikeimman työn. Tällä kertaa apurini ei ollut seksikäs tyttö minihameessa ja läpinäkyvissä verkkosukkahousuissa, vaan baarimikko, Alan.

Piikkitukkansa kanssa se muistutti vähän niiden kauhuleffojen naulapäätä. Selkeästi kauas menneisyyteen muotitietoisuudessaan jämähtänyt Alan nakkasi käteeni jumalaisen hyvän drinkin, pelkän tekemäni eleen jälkeen.

Drinkin resepti oli omani, jonka olin Alanille antanut. Olinhan alkuillasta täysin sattumalta käynyt röökillä baarimikon kanssa samaan aikaan. Lyhyt savuntäyttämä keskustelu ja hän kertoi tälle tavalliselle tallaajalle, kuka oli. Pyöritin hänen antamaa drinkkiä käsissäni muistellessani tuota hetkeä.

Taikaa, ajattelin ja otin ison maistuvan hörpyn.

Giz oli seissyt jähmettyneenä vieressäni kaksi, vai kolmeko minuuttia. Kai pitäisi antaa sen taas puhua välillä. Katsoin häneen.

No Giz, sanoin, kerro mikä fiilis on?

"Siis naisia on riittänyt joka sormelle tänään. Kauniita typyjä!

Isoja tissejä! Rusketusraitoja! Giz hehkutti. Oletko jo käynyt kylpylän puolella? hän vaahtosi ja sanoi: minä kävin porealtaassa parin kuuman typykän kanssa. Sain toiselta jopa numeronkin!"

Mahtavaa, Giz, todella – olen onnellinen puolestasi.

Me kaikki selvittiin, Giz sanoi. Huipulla ollaan perkele! Tää passaa hyvin! Hän nosti lasiaan riemuisasti. Osa siitä läikkyi paidalleni ja lattialle. Gizin kaulassa roikkunut ylisuuri kultakoru heilui puolelta toiselle kilahdellen.

Huipulla tuulee, totesin.

Mitä? Giz katsoi silmät pyörien ja olin huomaavinani pientä sammallusta hänen äänessään.

Mennäänkö tanssilattialle? Giz ehdotti innoissaan ja heilutteli yläkroppaansa. Kultamitalin näköinen iso koru heilui hänen rintakarvojensa ja muistutti vanhaa kaappikellon heiluria.

Gizin rullautuneesta hihan alta paljastui kultainen käsikoru.

Tietysti, koska miksipä ei.

Giz osoitti savukoneen verhoaman tanssilattian suuntaan, joka oli täynnä ihmisiä. Pian vuosi vaihtuisi naamiaismerkeissä.

Diskopallo pyöritti peilaavia miniuniversumeitaan joka puolelle juottolaa, jossa nesteytyksestä vastasi Alan.

Baari, jossa olimme - Tiki Man Lounge - oli pyytänyt asiakkaitaan saapumaan paikalle 80-luvun vetimissä. Alan ei ilmeisesti ollut suostunut koskemaan tukkaansa, vaikka räikeä valkoinen kauluspaita kokonaisine ananaksineen olikin jotain vähän sinnepäin.

Kenties hän yritti olla Sid Viciousin klooni. Naamastaan vähän samannäköinen ehkä olikin – miinus finnit ja nuorekas kimmoisa iho. Sid tosin kuoli ennen 80-lukua. Mistäpä näistä tietää. Siitä olen kuitenkin varma, että Giz ei ollut pyntännyt itseään juhlia varten. Koru, valkoinen puku ja sen alla avoimen (ja liian vähän!) napitetun kauluspaidan alla kiinteästi roikkunut karvamatto kuuluivat Gizin persoonaan. Hän oli 80-luku.

"Mä meen ainakin tanssimaan jos sä et tule, Giz sanoi ja veti loput juomastaan ykkösellä kurkkuun. Hei! Odota Giz!" Hän oli jo lähtenyt tanssilattian suuntaan, mutta tuli keinahdellen takaisin. Hän kaivoi rintataskustaan mattamustan kamman ja suki sillä yhtä mustat hiuksensa taaksepäin. Tukka näytti baarin heikossa valaistuksessa siltä, kuin hänen päänsä olisi ollut öljyinen.

Miltä näytän? Hän kysyi.

Tämä ei toimi, sanoin hänelle.

Mikä niin?

Tämä koko homma, sanoin. Levitin käsiäni kuin olisin kuvaillut nappaamaani valtavaa kalasaalista. Ei kuulosta missään määrin uskottavalta tarinalta. Kliseistä paskaa, jos tarkkoja ollaan, huokaisin.

Nyt en ymmärrä, Giz sanoi. Huomasin jo, että se alkoi hermostua.

Jos kaivat sen aseen takistasi, niin kumitan sinut hemmettiin koko tarinasta Giz!

Yritäpä vaan Harrison!

Giz rauhoitu, tyynnyttelin sitä. En halunnut luopua hänestä.

Se oli jotenkin liian symppis katoamaan kokonaan."

En tarkoittanut loukata sinua, mutta minun on pakko palattava vielä piirustuspöydän ääreen, sanoin hänelle. Todennäköisesti hän ei ymmärtäisi, ei varmasti.

Tarkensin: tämä on saumani tehdä jotain hienoa, nousta huipulle. Tarvitsen tätä! Tämä on tilaisuuteni näyttää kaikille.

Laitoin drinkin sivuun, ei se miltään oikeasti edes maistunut.

Olin kuvitellut litkun ja nämä koko juhlat päässäni.

Loppu. Sen pituinen se. Giuseppe Puntello, Harrison Davies, sekä koko Baglion perhe oli onnistunut siinä, mihin oli tarkoitus ollutkin.

Laittoman viinan salakuljetus, huumekauppa ja suojelurahan periminen olivat osoittautuneet liian vaikeiksi tavoiksi tienata nykymaailmassa isoa rahaa, joten kirjoittajanero Harrisonin avulla Baglion perhe iski likaisine rahoineen kyntensä elokuvateollisuuteen. Rahoittamalla ja tuottamalla elokuvia pienellä budjetilla (Harrisonin käsikirjoitukset olivat halpoja) Bagliot saattoivat pestä rahaansa aivan rauhassa kenenkään siihen puuttumatta. Epäilyksiä oli, mutta niitä ei koskaan osoitettu toteen. Veri lensi ja toisinajattelijat päätyivät nopeasti betonikenkineen kalojen ruoaksi. He kaikki elivät onnellisina (ja suhteellisen vauraina) elämänsä loppuun asti.

Paperilla luki sana Loppu.

Kaiken sinetöivä huipentuma.

Huojentava ja surullinenkin tekstistoppari, joka antaisi luvan lopettaa. Kynä alas, tietokone kiinni.

Aivot narikkaan. TV päälle. Luomiset luotu. Fiktiiviset elämät ja hahmojen kohtalot purkitettuina.

Niin kovin lopullista.

Ei tämä kelpaa! Sanoin. Ei, ei, ei! sanoin ja pudistin päätäni.

Mitä nyt Harrison? Giz yritti kysyä, mutta hänen kätensä olivat alkaneet sulaa ja hän oli kauhuissaan. Tiki Man Loungen seinällä ollut jättimäinen, sekunteja kohti nollaa laskenut digitaalinen kello hajosi. Lasi paukahti hajalle ja sen jälkeen seinäkiinnitykset pettivät. Kello putosi seinältä juuri samaan aikaan, kun vuosi vaihtui uuteen.

Katsoin häntä: olen todella pahoillani, näemme vielä uudelleen, lupasin hänelle. Lopetin kirjoittamisen ja poistuin flow-tilasta, joka oli pitänyt minua niin kovin vahvasti otteessaan viimeiset kuusi tuntia. Siinä ajassa olin saanut koko tarinan valmiiksi.

Aivan ensiksi hengitin pitkään syvään, sisään ja ulos, sisään ja ulos. Tuntui siltä, kuin olisin ollut koko tuon ajan veden alla, henkeäni pidätellen. Normaali hapensaanti tuntui jälleen äärimmäisen hyvältä. Orgasmiselta. Keuhkoni laajenivat ja hahmot kuin keksityt paikatkin poistuivat yksitellen pääkopastani, mieltäni enempää rasittamasta. Karvarintainen Giuseppe Giz Puntello oli viimeinen, joka poistui. Giz on symppis ja pidän lupaukseni. Hänellä on paikkansa tarinassa, mutta ei näin, ei tällä tavoin.

Vaihe 2.

No? Miksi lopetit? Vihainen ja hämmentynyt ääni uteli.

Onko tarina valmis? Sitäkö se tarkoittaa? minulta udeltiin kiivastuneena. Pyysin aivan ensimmäisenä kuubalaisen sikarin ja lasillisen viskiä, ei jäitä. Se paska laimentaa koko elämän.

Nämä pyytämäni jumalan nektarit tuotiin eteeni. Kiitos, sanoin. Otin paksut sauhut sikarista ja sen jälkeen maistoin savuista viskiä. Mahtavaa, ajattelin.

Mikä vuosikerta? Ääni kertoi vastauksen: se oli kaksitoista tusinaa. Nopea päässälasku kertoi sen iäksi 144 vuotta. Se on pitkä aika istua pullossa.

Mainiota. Join loput viskistäni ja toivoin, että suuni puutuisi edes vähän. Odotin muutaman minuutin ja sanoin: käsikirjoitus on kirjoitettava uusiksi.

Vihainen, viskiä ja sikaria tarjoillut ääni ei aikaillut – kuten aavistinkin – ja turpaanhan sieltä tuli. Iso karvainen nyrkki kultasormuksineen teki kipeää oikeaan poskeeni. Syljin verta lattialle. Yksi hammaskin putosi kai – ei, kaksi se olikin.

Entistä dramaattisempaa.

Paskat! ääni huusi. Huone oli melkein pimeä. Vain näyttöpäätteeni valkoinen kajastus heijasti heikkoa valoa ympäröivään tilaan.

Olimmeko jonkinlaisessa varastohuoneessa? Ehkä. Melko lähellä olleet seinät olisivat siis betonia. Rumaa, harmaata ja niin tylsän mielikuvituksetonta.

Miksi? ääni kysyi. Jos muistan oikein, tuo ääni kuului Giuseppen parhaalle kaverille. Mikä sen nimi olikaan. Alfonso.

Varmistin asian häneltä itseltään: Alfonso? puhuessani suuni valutti verta lattialle.

Ääni vastasi takaisin murahtaen. Mitä?

Ymmärtänet, että näitä tarinoita ei hetkessä tehdä, sanoin hänelle. Se aiempi ei yksinkertaisesti ollut riittävän tehokas ja loppua kohden lässähti omaan epäuskottavuuteensa.

En edes olettanut karjun ymmärtävän pointtiani. Odotin uutta iskua. Sitä ei tullut. Alfonso naputti isolla etusormellaan kuluneen pulpettimaisen pöydän pintaa. Ties mistä tämäkin oli kannettu. Ehkä sieltä suljetusta ja umpeen laudoitetusta koulusta, jossa tapasin Perheen ensimmäisiä kertoja.

Ymmärrätkö sinä, sanoin, kuinka vaikeaa näillä käsillä on kirjoittaa? Näytin hänelle titaanista valmistettuja valkoisia kummajaisia. Käsien kämmenselän puolinen pinta kiilsi ja heijasti valoa. Kämmenen puoli oli mattamustaa. Mustan värityksen seassa kulki sinisiä valojuovia kohdissa, joissa olisi normaalisti kai kuulunut olla verisuonia. Ne vilkahtelivat ja sykkivät. Kenties synkronoidusti ja sydämenlyöntieni tahtiin.

En tiennyt sitä varmaksi.

Et totellut aikaisemmin, omaa syytäsi! Alfonso sanoi.

Oliko ihan pakko leikata molemmat kädet? kysyin ja heiluttelin kaikkia kymmentä sormeani.

Pomo käski, Alfonso sanoi ja yritti matkia isäntänsä ääntä sanoessaan: Jos Harrison ei suostu yhteistyöhön, molemmat kädet chop chop! Hän teki kädellään liikkeen, joka muistutti niitä tyyppejä, jotka televisiossa murtavat tiilikasoja käsillään tai otsallaan. Olisipa minulla nyt käsien sijaan titaanista tehty otsa. Voisin yllättää Alfonson ja pukata siltä nenän sisään, samalla kun pyytäisin käydä vessassa kusella.

Mistä te ylipäätään saitte nämä? Kysyin käsiäni levitellen.

Kädet irti leikannut ruosteinen viidakkoveitsi oli sattunut niin perkeleesti. Olin ollut taju kankaalla monta päivää. Kun heräsin, minulla oli nämä helvetin valkoiset robottikädet.

Jotain uusinta uutta tenkologiaa, Alfonso sanoi. Ei se mikään välkky todella ollut.

"Siis teknologiaa?"

Niinhän mä justiinsa sanoin! Alfonso tuhahti ja heristi nyrkkiään naamani lähellä. Saatoin haistaa äijän