Don Quijoten seikkailut

By Miguel de Cervantès

Keski-ikäinen Quijano näkee ympärillään ainoastaan seikkailuja. Hän päättää pukeutua haarniskaan ja lähteä pelastamaan maailman don Quijote -nimisenä ritarina. Aseenkantajanaan hänellä on itseään astetta kylmäpäisempi Sancho Panza, mutta tämäkään ei estä don Quijotea joutumasta mitä kummallisimpiin seikkailuihin, jotka asettavat hänet milloin vaaraan, milloin naurunalaiseksi. Uljaan ratsunsa Rosinanten kyyditsemänä don Quijote on valmis käymään taistoon esimerkiksi jättiläisiksi luulemiaan tuulimyllyjä vastaan.Espanjalaisen Miguel de Cervantesin Don Quijoten seikkailut vuodelta 1605 on kirjailijan kuuluisin teos ja yksi maailmankirjallisuuden tunnetuimmista klassikoista. Teos on jättänyt lähtemättömän jäljen sankarikuvauksiin ja seikkailuromaaneihin vuosisatojen saatossa.Tämä versio on lyhennelmä Cervantesin klassikosta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 2, 2021
• ISBN: 9788726315233

Book preview

www.egmont.com

I

Ritari don Quijote

Vähän aikaa sitten asui eräässä muuten peräti vähäpätöisessä kauppalassa sellainen aatelismies, joista Espanja ei vielä tänä päivänäkään kärsi puutetta. Hänen tulonsa olivat keskinkertaiset, ja kolme neljännestä niistä meni jokapäiväiseen kehnoon ruokaan. Viimeisellä neljänneksellä osti aatelismiehemme itselleen vaatteita, joihin kutakin vuotta varten kuului uusi verkatakki, samettihousut ja nahkaiset tohvelit. Hänen perhekuntansa käsitti hänen sisarentyttärensä, nuoren, kauniin, kahdeksantoista vuotiaan tytön, vanhan taloudenhoitajattaren ja vihdoin nuoren pojan, jonka täytyi ruokkia hevosta, kantaa vettä ja toimittaa muita sellaisia askareita.

Sinä ajankohtana, jolloin kertomuksemme alkaa, oli aatelismiehemme, jonka todellinen nimi oli don ¹ Quijote, miltei saavuttanut viidennenkymmenennen ikävuotensa. Kuitenkin oli hän vielä vahva ja hyvässä kunnossa, pitkä, mutta hyvin laiha; hänellä oli kapeat sisäänpainuneet kasvot, ja hän oli hyvin intohimoinen metsästäjä. Mutta enemmän kuin mitään muuta halusi hän syventyä lukemaan ritarikertomuksia, jolloin hän unohti sekä syömisen, juomisen ja nukkumisen että myöskin omaisuutensa hoitamisen ja myi monta kaunista maakappaletta saadakseen rahaa sellaisten seikkailuista rikkaitten ja harvinaisten kirjojen ostamiseen. Niin kokosi hän aikojen kuluessa itselleen suuren määrän sellaisia ja syventyi niin niitä tutkimaan, että hän joka päivä luki niitä aikaisesta aamusta lähtien myöhäiseen yöhön asti ja täytti päänsä kaikenlaisilla ihmeellisillä tarinoilla, kunnes hän vihdoin menetti järkensä paljosta lukemisesta ja tuli niin mielettömäksi kuin jänis maaliskuussa. Hänen päänsä oli täynnä turnauksia ja taisteluita, keihäitä ja miekkoja, lumouksia ja lemmenlauluja, haasteita ja haavoja, jättiläisiä ja lohikäärmeitä, ja oli onnetonta, että hän piti kaikkea tätä hulluutta todellisuutena ja järkkymättömänä totuutena ja että hän uskoi siihen vakaasti, kuin olisi paras maailmanhistoria joutunut hänen käsiinsä.

Tämä ihmeellinen sekaannus hänen käsitteissään sai hänet tekemään vielä ihmeellisemmän päätöksen ruveta kartuttaakseen omaa kunniaansa ja hyödyttääkseen ihmiskuntaa vaeltavaksi ritariksi, ratsastaa ulos maailmaan ritarin varuksissa, etsiä seikkailuja ja suorittaa sellaisia urotekoja ja sankaritöitä, joista hän oli lukenut vanhoissa romaaneissa. Hänen mielikuvituksensa kuvaili hänelle mitä vilkkaimmin niitä ennen kuulumattomia seikkailuja ja vaaroja, joiden sankarillinen voittaminen tuottaisi hänelle katoamattoman kunnian. Hän näki jo itsensä voimakkaan käsivartensa avulla kruunattuna mahtavaksi keisariksi ja oli Varma siitä, että hänen ainakin onnistuisi taistella itselleen kuningaskunta, kuten oli onnistunut niin monelle vaeltavalle ritarille häntä ennen. Hän heittäytyi suorastaan hillittömästi näitten hyväilevien mielikuvien valtaan eikä vitkastellut pannessaan mielettömän aikomuksensa täytäntöön.

Aivan ensiksi hän ryhtyi puhdistamaan ja kiilloittamaan vanhaa asepukua, joka hänen esi-isiensä ajoilta saakka oli maannut tomuisena ja ruosteisena romuhuoneessa. Hiessä päin hivutti hän villatilkuilla ja kiilloituskalkilla ruostepilkkuja ja hometta varuksista ja iloitsi kuin kuningas, kun joku osa sotisopaa oikein kirkkaana ja kiiltävänä loisti hänen silmiinsä. Vasta kun hän oli lopettanut tämän puuhan, huomasi hän melkoiseksi kauhukseen, että varustuksesta puuttui eräs hyvin oleellinen osa, nimittäin kypäri.

Tämä onneton seikka saattoi hänet peräti ymmälle ja tuotti hänelle paljon päänvaivaa. Hän käänsi ylösalaisin kaikki, mitä romuhuoneessa oli, toivoen saavansa selvää puuttuvasta kypäristä, mutta hän löysi ainoastaan vanhan huippulakin, joka ei missään suhteessa sopinut yhteen varustuksen muitten osien kanssa ja joka luultavasti entisinä aikoina oli kuulunut jollekin alempiarvoiselle asemiehelle. Hän iloitsi kuitenkin löydöstä, ja hänen teräväjärkisyytensä keksi pian keinon, millä saattoi muuttaa huippulakin joskaan ei komeaksi, niin toki mukiimneneväksi kypäriksi. Suurta vaivaa nähden teki hän kypärin alapuoliskon pahvista, sovitti sen yhteen huippulakin kanssa, väritti sen teräksenharmaaksi ja sai niin aikaan esineen, jolla oli lähes ritarillisen päähineen muoto.

Nyt tarvitsi don Quijoten vain panna toimeen koe, oliko hänen mestariteoksensa myöskin kyllin vahva voidakseen vastustaa vihollisen iskua. Saadakseen selville tämän hän veti esiin miekkansa, asetti kypärin pöydälle ja suuntasi kaikella sillä voimalla, mihin hänen käsivartensa kykeni, iskun kypäriä vastaan. Heti meni koko ihanuus rikki, ja kauhistuneena näki nyt sankarimme, että tämä monen päivän vaivaloinen työ, joka oli pusertanut häneltä niin monta hikikarpaloa, oli tuhottu yhdessä ainoassa hetkessä.

Suruissaan katseli hän hävitystä, tukahdutti kiivaasti muutamia esiin kumpuavia kyyneleitä ja istuutui ääneti erääseen nurkkaan keksiäkseen ankarasti pohtien keinon vahingon korjaamiseksi ja päästäkseen arvoisensa kypärin omistajaksi.

Pitkän tuumiskelun jälkeen hän päätti sisustaa kypärin sisäpuolella olevan pahvin raudankappaleilla, ja kun hän oli pannut tämän suunnitelmansa täytäntöön, oli hänellä kypärinsä jälleen valmiina.

»Nyt se on kyllin vahva!» ajatteli hän, muttei kuitenkaan uskaltanut panna tekelettään uudestaan koetteelle, vaan tyytyi yksinkertaisesti julistamaan sen maailman vahvimmaksi ja parhaaksi kypäriksi.

Sittenkun tämä oli tehty, käytti hän kolme tai neljä päivää keksiäkseen sotaratsulleen kaunissointuisen ja täyteläiseltä kajahtavan nimen. Eläin paralla oli tosin monta lyöttymää, mutta don Quijote oli sitä mieltä, että koska hevonen nyttemmin kuului jalolle ja kuuluisalle ritarille, sillä täytyi myöskin olla kuuluisa ja loistava nimi, joka vastasi sen uutta kutsumusta ja asemaa. Hän valitsi ja hylkäsi, tutki kaikki ritari- ja sankarikertomuksensa läpikotaisin ja päätti vihdoin pitkään ja vakaasti asiaa ajateltuaan hyväksyä suloisen ja kaunissointuisen nimen Rosinante.

Kun hän siten oli saanut tämän ylen tärkeän asian selväksi, johtui hänen mieleensä, että hänellä itselläänkin pitäisi olla joku lisä kunniallisen nimensä jälkeen, ja senjohdosta päätti hän miehekkäänä ja urhoollisena ritarina nimittää itseään don Quijote Manchalaiseksi.

Kun nyt vihdoin tärkeimmät vaikeudet oli raivattu pois tieltä, kun hänen varuksensa oli hangattu kirkkaiksi, Rosinante kastettu ja kun hän oli hankkinut itselleen arvoisensa nimen, puuttui häneltä enää vain se, että hän kaikkien ennen häntä esiintyneitten vaeltavien ritareitten tavoin valitsi itselleen suojelushengettären, jonka ylistykseksi ja kunniaksi suoritettaisiin kaikki ne suuret sankarityöt, jotka kangastivat hänen silmissään.

»Vaeltava ritari on mahdottomuus ilman ritarillista rakkautta», sanoi hän itsekseen. »Hän on puu ilman lehtiä ja kukkia, ruumis ilman sielua ja henkeä. Jos minä nyt matkoillani kohtaan jättiläisen ja urhoollisella käsivarrellani kaadan hänet maahan, halkaisen hänet päälaesta kantapäähän tai katkaisen hänen ruumiinsa kahtia, eikö minun silloin täydy lähettää hänet jonkun luo, joka sitten julistaa ja kaikkiin maihin levittää urhoollisuuteni mainetta? Ja kenen luokse voisinkaan lähettää hänet suuremmalla syyllä kuin sydämeni naisen luo, sellaisen, joka jokaisella seikkailuja rakastavalla sankarilla kaikkina aikoina on ollut? Minä tahdon ja minun täytyy löytää suojelijatar ajatuksilleni ja sielulleni!»

Kun hän kerran oli tehnyt tämän päätöksen, kävi hänelle myöskin helpoksi panna se täytäntöön.

Hänen kauppalansa läheisyydessä asui pienessä kylässä reipas punaposkinen maalaistyttö. Don Quijote oli nähnyt hänet monta kertaa aikaisemmin, ja tyttö tuntui hänestä täysin sopivalta tullakseen Valituksi hänen sydämensä kuningattareksi. Neitosen nimi oli oikeastaan Aldonza Lorenzo; mutta koska tämä nimi ei tuntunut don Quijotesta kyllin korkealle tähtäävältä, nimitti hän tytön Dulcinea Tobosolaiseksi arvellen, että tämä oli peräti sulosointuinen, kaunis ja salaperäinen nimi, joka olisi omiaan synnyttämään ajatuksen pikemminkin prinsessasta ja korkeasäätyisestä naisesta kuin tavallisesta talonpoikaistytöstä. Ja sehän oli pääasia sankarillemme.

II

Kuinka don Quijote valmistautuu ensimmäiselle retkelleen

Kaikki toimenpiteet öli nyt otettu huomioon, ja don Quijote tahtoi senvuoksi viipymättä panna rohkean ja suurenmoisen hankkeensa täytäntöön.

Eräänä kauniina heinäkuun aamuna pani hän siis asepuvun ylleen lausumatta ainoallekaan ihmiselle sanaakaan suunnitelmistaan, kumosi taidokkaasti kokoonpannun kypärin päähänsä, otti kilven käsivarrelleen, tarttui peitseensä, heilautti itsensä Rosinantensa selkään ja ratsasti kanatarhan takaportin kautta ulos vapaaseen luontoon. Sydämensä pohjasta hyvillään siitä, että hänen sankariuransa alku oli onnistunut niin erinomaisesti, istui hän sotaratsunsa selässä, ja hevosen ulkoneviin lonkkaluihin olisi hän mukavasti voinut ripustaa kaikki varustuksensa osat kuin pariin suunnattomaan, seinään lyötyyn naulaan. Mutta hänen iloaan ei kestänyt kauan, sillä äkkiä hånen äärettömäksi kauhukseen juolahti hänen mieleensä se ajatus, että häntä ei vielä todella ollut lyöty ritariksi, joten hän ei saanut antautua taisteluun kenenkään tielleen osuvan ritarin kanssa. Niin raskaasti painoi tämä ajatus hänen omaatuntoaan, että hän oli miltei valmis luopumaan koko matkasta ja lähtemään kotia. Hän oli jo kääntänyt Rosinanten ympäri, kun hänen päähänsä pälkähti kaikeksi onneksi, että hän saattoi antaa kenen tahansa, jonka hän ensiksi kohtasi, lyödä hänet ritariksi. Tämä aatos antoi don Quijotelle rohkeutta ja sai hänet jatkamaan onnellisesti aloittamaansa matkaa.

Koska alkoi tulla yö ja sekä don Quijote että hänen hevosensa olivat väsyneitä ponnistuksista ja heikkoja nälästä, katseli sankarimme ympärillensä kaikkiin suuntiin havaitakseen jossain ylväänä kohoavan ritarilinnan tai kimmeltävän palatsin, missä hän voisi saada tyydyttää nälkänsä ja levätä yön yli. Ilokseen huomasi hän lähellä tietä majatalon, ratsasti sinne niin nopeasti kuin saattoi ja saavutti sen juuri pimeän tullessa. Sattumalta seisoi ovella kaksi hanhenkaitsijaa, jotka pakinoivat hilpeästi keskenään täyttäen ilman iloisella naurullaan.

Mutta kun nyt ystävämme don Quijote katseli kaikkea havaitsemaansa harhaantuneen sielunsa silmillä ja kuvitteli niin ollen mitä ihmeellisimpiä asioita, piti hän majataloa aivan muuna kuin tavallisena matkustajain vastaanottopaikkana ja uskoi majatalon paikalla näkevänsä todellisen ritarilinnan torneineen ja vallihautoineen, nostosiltoineen ja tukipilareineen. Ollessaan vain muutaman askelen päässä majatalosta hän pidätti hevostaan ja oli varmasti vakuutettu siitä, että nyt täytyi kääpiön ilmestyä linnan muurinharjalle julistamaan räikyvällä torventoitotuksella, että sisään pyrkivä ritari oli linnanportin ulkopuolella. Hän odotti pitkän aikaa turhaan, ja Rosinante, joka hartaasti kaipasi talliin lepäämään ja rehun ääreen, päätti vihdoin omin päin hankkia tätä hyvää ja astui senvuoksi verkkaisin askelin eteenpäin majatalon porttia kohti, don Quijoten kykenemättä pidättämään itsepäistä eläintä. Se pysähtyi portin ulkopuolelle, ja don Quijote huomasi nyt molemmat likaiset hanhenkaitsijattaret, jotka ilmestyivät hänen eksyneen mielikuvituksensa eteen jaloina ja peräti viehättävinä linnanneitoina tekemässä pientä kävelyä viileänä iltahetkenä linnanportin ulkopuolella.

Don Quijoten luodessa kunnioittavia silmäyksiä neitoihin sattui, että sikopaimen tuli laumoineen kotia sänkipellolta ja puhalsi ehdittyään kylään muutamia voimakkaasti kaikuvia säveleitä torvestaan. Nyt uskoi don Quijote täysin varmasti, että se, mikä tähän asti oli hänen mielikuvituksessaan näyttänyt jotenkin arvoitukselliselta, oli nyt ratkaistu, silla hän, piti sikopaimenta viipyvänä kääpiönä ja hyppäsi iloisesti hevosen selästä tervehtiäkseen kunnioittavalla kumarruksella molempia kauniita linnanneitoja, siis hanhenkaitsijattaria. Mutta kun nämä näkivät haarniskaan puetun ritarin ryntäävän äkkiä heitä kohti, päästivät he kovan kirkaisun ja pakenivat täynnä kauhua majataloon. Kerrassaan hämmästyneenä heidän käytöksensä johdosta kiiruhti don Quijote heidän jälkeensä huutaen heitä takaisin, kohotti kypärinsilmikkonsa, paljasti laihat tomun tahraamat kasvonsa ja sanoi hellällä äänellä ja syvään kumartaen:

»Jalot ja korkeasäätyiset neidot, älkää paetko ritarimiestä, jonka puolelta teidän ei koskaan tarvitse pelätä mitään sopimatonta käyttäytymistä, vaan joka päinvastoin on halukas ja valmis omistamaan teille palveluksiaan.»

Kun molemmat tytöt kuulivat itseään puhuteltavan tällä omituisella ja heille oudolla tavalla, purskahtivat he raikuvaan nauruun, jota jatkui niin pitkään, että don Quijote joutui lopulta todellisen äkäännyksen valtaan. Hän tyyntyi kuitenkin sanoen:

»Kunnioitettavat naiset, se, että ilman syytä nauraa jollekin, osoittaa mielettömyyttä. Suvainnette olla käsittämättä tätä loukkaukseksi, sillä toistan mitä kunnioittavimmin edessänne, että haluan hengellä ja verellä vihkiytyä palvelukseenne.»

Mielettömän ritarin puheella oli, sensijaan että se olisi rauhoittanut tyttöjä, se vaikutus, että he nauroivat vielä äänekkäämmin, ja don Quijoten suuttumus oli jo kiihtynyt arveluttavassa määrin, kun vielä oikeaan aikaan paksu majatalonisäntä ilmestyi portille ja sävyisänä miehenä koetti rakentaa rauhaa. Vähältä piti hänen hyvästä tarkoituksestaan huolimatta, ettei hänkin purskahtanut nauruun, kun hän ryhtyi lähemmin tarkastelemaan ritarimme ihmeteltävän hullunkurista muotoa; vain uhkaavan pitkän peitsen näkeminen don Quijoten oikeassa kädessä pidätti hänet. Hän lähestyi nyt sankaria aivan kohteliaasti ja sanoi hyvin ystävällisesti:

»Herra ritari, jos haluatte yösijaa, niin saatte minun talossani erinomaisen palveluksen.»

Don Quijote katseli paksua majatalonisäntää ja teki hänen sanoistaan sen johtopäätöksen, että hänen täytyi olla linnanvouti kuvitellussa linnassa. Hän vastasi senvuoksi, että hän olisi tyytyväinen kaikkeen ja kehoitti majatalonisäntää ennen kaikkea huolehtimaan hyvin hänen hevosestaan, koska koko maailmassa ei ollut sen vertaista voimaan ja kauneuteen nähden.

Isäntä katseli laihaa Rosinantea ja pudisti hymyillen suurta päätään. Kuitenkin tarttui hän enemmittä huomautuksitta eläintä ohjaksiin, johti sen talliin palaten senjälkeen vieraansa luo saadakseen kuulla hänen mahdolliset toivomuksensa tai käskynsä.

Tullessaan vierashuoneeseen tapasi hän sieltä molemmat hanhenkaitsijattaret, joilla oli ollut liikuttava sovintokohtaus vaeltavan ritarin kanssa, riisumassa häneltä hänen raskasta varustustaan. Rinta ja selkähaarniska oli jo otettu pois, mutta kypäristä oli heidän mahdotonta selviytyä, koska se oli sidottu kiinni kaulaan vihreillä nyöreillä. Nämä oli kiristetty aukeamattomiin solmuihin, ja ne täytyi senvuoksi leikata poikki, jos ritarimme tahdottiin vapauttaa raskaasta päähineestään. Mutta tähän ei don Quijote millään ehdolla voinut suostua, vaan piti sentähden koko yön kypärin päässään — erinomaisen ihana ja viehättävä näky!

Sillaikaa kysyi isäntä, joka luuli suorastaan tukehtuvansa naurunhalusta, mitä jalo ritari halusi illalliseksi, ja suositteli pitkässä sanatulvassa oivallisia forelleja, joiden vertaisia ei koko Espanjassa ollut erinomaisen maun puolesta. Don Quijote uskoi isäntää, mutta tämä toi kuitenkin sisään suuren kappaleen suolaturskaa, joka oli huonosti liotettu ja huonosti keitetty; mutta vielä huonompaa oli se musta ja homeinen leipä, joka asetettiin vaeltavan ritari paran eteen.

Don Quijote ei siitä paljoakaan välittänyt, sillä hänellä oli kova ruokahalu. Hän syöksyi heti ruuan kimppuun, vei aimo palan suulleen, mutta huomasi nyt, ettei hän kypärin takia voinut syödä mitään. Tytöt nauroivat täyttä kurkkua hänen pulmalleen, mutta avustivat häntä sitten auliisti päästääkseen hänet pälkähästä. Toinen heistä piti kypärinsilmikkoa ylhäällä, ja toinen pisti ruokapalat hänen suuhunsa.

Tällä tavoin ruokittiin jalo sankari, mutta kuinka hän sammuttaisi janonsa, jota suolainen kala oli entisestäänkin lisännyt? Paksu isäntä keksi keinon siihen. Hän pisti jonkinlaisen putken toisen pään hänen suuhunsa ja kaasi toisesta päästä viiniä, joka tällä tavoin juoksi kerrassaan miellyttävästi don Quijoten kurkkuun. Se, että toinen puoli meni henkitorveen, ei ensinkään haitannut sankariamme, vaan hän kärsi tämän vähäpätöisemmän ikävyyden sen suloisen tietoisuuden vallassa, että hän siten oli pelastanut kypärinsä vihreät nyörit.

Hänen vielä istuessaan putkea imemässä kulki sattumalta muuan aasinajaja majatalon ohitse ja puhalsi sen ikkunoiden alla muutamia säveliä ruokopillistään. Tämä tilapäinen seikka vahvisti don Quijotea täysin siinä luulossa, että hän oli kuuluisassa ritarilinnassa, että häntä aatelisneidot palvelivat, että suolaturska oli forelleja ja homeinen leipä sämpylöitä, samoin kuin että paksu majatalonisäntä oli linnanvouti. Hän tunsi itsensä senvuoksi kerrassaan onnelliseksi ja voi hyvin, ja vain se ajatus, ettei häntä vielä ollut lyöty ritariksi, himmensi jossain määrin hänen huoletonta iloaan.

III

Ritarilyönti

Kun tuo omituinen ateria oli saatu pois käsistä, pyysi don Quijote majatalonisäntää seuraamaan häntä hiukan syrjään, vei hänet sitten talliin, sulkeutui sinne hänen kanssaan, vaipui polvilleen ja kohotti rukoilevasti kätensä häntä kohti.

»Oi te urhoollisin kaikista ritareista ja linnanvoudeista», sanoi don Quijote hänelle, »täällä tahdon laskeutua polvilleni ja olla nousematta, kunnes te yli-inhimillisen lempeästi ja armollisesti olette täyttänyt toivomuksen, jonka noudattaminen tuottaa teille ikuisen kunnian ja koko maailmalle mitä suurimman siunauksen».

Paksu majatalonisäntä katseli polvistuvaa sankaria kerrassaan hämillään ja tuskaisena sekä joutui peräti ymmälle. Hän ei tiennyt, kuinka hän menettelisi tässä tapauksessa, ja pyysi senvuoksi don Quijotea hyvin kohteliaasti, että hän nousisi ja sanoisi hänelle järkevällä tavalla, mitä hän halusi. Mutta don Quijote ei liikahtanutkaan paikaltaan eikä antanut perään, ennenkuin isäntä oli luvannut täyttää, mitä hän pyysi häneltä.

»Kiitän teitä ylevämielisyydestänne», sanoi don Quijote nyt, »ja tahdon senvuoksi esittää pyyntöni. Pyydän nimittäin sitä, että te huomenaamulla aikaisin lyötte minut ritariksi ja sallitte minun tänä yönä suorittaa varusvartioni linnanne kappelissa. Kun olette tehnyt sen, ratsastan ulos avaraan maailmaan taistelemaan ja ottelemaan, kunnes urotöitteni maine on täyttänyt kaikki maat hämmästyksellä ja ihailulla. Sillä niin käskee velvollisuus vaeltavia ritareita, ja niihin luen minä itseni.»

Paksussa majatalonisännässä oli hieman veitikkaa, ja kun hän nyt kuuli jalon don Quijoten lavertelevan sellaisia hullutuksia, tunsi hän itsensä täysin vakuutetuksi siitä, että tältä oli joku ruuvi höltynyt. Senvuoksi päätti hän tehdä hänestä aika lailla pilaa ja vastasi mitä ystävallisimmän vakavasti, että hän mielellään oli valmis täyttämään niin urhoollisen, täydellisen ja urotöitä haluavan ritarin toivomuksen. Hän vahvisti don Quijotea siinä uskossa, että hän todellakin oli suuressa ja komeassa linnassa, ja valitti vain sitä, että tällä hetkellä ei linnassa ollut mitään kappelia käytettävänä, koska vanha oli revitty, jotta uusi rakennettaisiin sen tilalle.

»Mutta siitä huolimatta, arvoisa sankari», jatkoi majatalonisäntä, »ei teidän tarvitse lyödä laimin varusvartionne suorittamista, sillä hätätilassa on jokainen paikka sovelias tähän tarkoitukseen. Pitäkää varusvartionne tänä yönä linnan pihalla, ja huomenna ryhdyn minä Jumalan avulla tarpeellisiin valmistuksiin ja järjestän asiat niin, että teistä tulee yhtä hyvä ritari kuin konsanaan kukaan maailmassa!»

Tämän pitkän puheen jälkeen kysyi hän don Quijotelta, oliko hänellä rahoja. Hänen hämmästyksekseen vastasi ritari tähän kieltävästi ja lisäsi, ettei hän vielä koskaan ollut lukenut kenenkään vaeltavan ritarin rasittaneen itseään viheliäisellä metallilla muussa kuin varustuksissaan.

»No, silloin on sellaisten ritarikertomuksien kirjoittajien täytynyt olla hyvin huonomuistisia», vastasi majatalonisäntä teeskennellyn vakavana. »Minä puolestani olen kuullut, että kaikki vaeltavat ritarit aina ottivat retkilleen mukaan hyvin täytetyn kukkaron ja puhtaita paitoja, että he sitäpaitsi kuljettivat muassaan pientä rasiaa haavavoidetta lääkitäkseen kiivaissa taisteluissa saamiaan haavoja ja että nämä tavarat säilytettiin erikoisessa satulaan kiinnitetyssä laukussa, ellei heillä ollut aseenkantajaa mukanaan. Ottakaa senvuoksi minulta vastaan hyvä neuvo, jalo don Quijote, ratsastakaa saatuanne minulta ritarilyönnin kotia, varustautukaa rahalla ja muulla, mitä tarvitsette, hankkikaa itsellenne sitten, kuten sankarille sopii, aseenkantaja ja lähtekää Jumalan nimessä uudelleen retkille ja seikkailuja etsimään.»

Don Quijote lupasi mitä tarkimmin noudattaa tätä hyvaätarkoittavaa neuvoa ja selitti olevansa valmis suorittamaan varusvartionsa linnan pihalla.

Viipymättä hän kantoi ulos varustuksensa eri osat asettaen ne pihalla olevan kaivon vesiruuhelle ja asteli kilpi käsivarrella ja peitsi kädessä juhlallisesti edestakaisin pihalla.

Sillävälin oli tullut yö täydellisesti, ja isäntä huvitti itseään kertomalla vierailleen tarjoiluhuoneessa pienimpiä yksityiskohtia myöten kaikki ihmeelliset jutut ritarilyönnistä ja varusvartiosta, jotka hän oli saanut kuulla don Quijotelta. Vieraat juoksivat nauraen ikkunaan, ja koska nyt oli komea kuutamo, näkivät he kelpo don Quijoten juhlallisena vaeltavan edestakaisin aseittensa vieressä. Silloin tällöin hän pysähtyi, tarkasti huolellisesti nojaten peitseensä varustustaan ja aloitti jälleen yksitoikkoisen vaelluksensa.

Nyt juolahti äkkiä erään vieraitten joukossa olevan muulinajajan mieleen ajatus mennä juottamaan eläimiään. Hän lähtikin senvuoksi pihalle ja lähestyi kaivoa, siirtääkseen aseet pois vesikaukalolta, koska eläimet eivät ilman sitä voineet päästä veden äärelle. Mutta tuskin huomasi don Quijote hänet, kun hän heti asettui puolustusasentoon ja julmistuneena katseli lähestyvää muulinajajaa.

»Takaisin, uhkarohkea ritari!» huudahti hän. »Kuka lienetkin, joka lähestyt niin urheasti anastaaksesi aseeni, niin varo itseäsi, ettet hengelläsi saa sovittaa röyhkeyttäsi!»

Muulinajaja välitti niin vähän näistä jalon don Quijoten korkealentoisista sanoista, että hän muitta mutkitta tarttui haarniskan hihnoihin ja lennätti sen kauas pihalle.

Nähdessään tämän hävyttömän teon käänsi don Quijote silmänsä aivan nurin vihasta ja mielipahasta; hän päästi kilven, tarttui peitseen molemmin käsin ja löi sillä muulinajaja parkaa päähän, niin että mies menetti sekä näkönsä että kuulonsa ja sortui tajuttomana maahan.

Huolehtimatta sen enempää voitetusta haali don Quijote aivan tyynenä varuksensa kokoon, asetti ne uudelleen vesiruuhen päälle ja alkoi taas äärimmäisen vakavuuden vallassa kulkea edestakaisin pihalla.

Jonkun ajan kuluttua tuli toinen muulinajaja, joka ei tiennyt mitään edellisen kohtalosta ja jota nyt don Quijote kehoitti samalla tavoin vetäytymään takaisin. Kun tätä käskyä ei heti toteltu, kohotti ritarimme jälleen peitsensä ja antoi mies paralle, joka ei mitään pahaa aavistanut, pari niin voimakasta iskua päähän, että veri virtasi monesta kohdin, ja mies poloinen alkoi vaikeroida kovaäänisesti. Kuullessaan valitushuudot syöksyivät isäntä ja hänen vieraansa heti pihalle ja näkivät suureksi hämmästyksekseen, mitä oli tapahtunut. Mutta kun don Quijote huomasi häntä lähestyvän joukon, otti hän miekkansa käteensä ja huudahti:

»Nyt; Dulcinea, sydämeni valtiatar, nyt on aika sinun luoda silmäsi minuun, sillä