Karjalan kutsu: Kulttuuriretkiä I. K. Inhan ja Elias Lönnrotin vanavedessä

By Olli Kuusisto

KARJALAN KUTSU tempaisee lukijan mukaansa Venäjän Karjalan maagiseen tunnelmaan ja sen lukuisiin ihmeisiin. Kuusiston retkikunta seuraa Elias Lönnrotin runonkeruu- ja I. K. Inhan kuvausreittejä vesitse meloen ja soutaen. Kirjan 7 kulttuuriretkeä kattavat koko Karjalan.
Laatokan pohjoisosan jylhä, sokkeloinen saaristo yllättää kauneudellaan. Vienan vesireitit veneen vetokannaksineen yhdistävät suurten runonlaulajien kotikylät toisiinsa.
Syrjäisen Vodlajärven saarilla on säilynyt lukuisia kappeleita 1600- luvulta ja hämmästyttävän hyvin säilyneitä asukkaistaan tyhjennettyjä kyliä. Ikimetsissä piilotteli aiemmin Valkoisen armeijan sotilaita ja vankikarkureita. Nyt piilopirteissä asuu erakkomunkkeja.
Vienanmeren länsirannalta on löytynyt suuri määrä kalliokaiverruksia. Keskeltä merta nousevat esiin salaperäiset "Seitasaaret". Solovetskin munkit ovat rakentaneet saaren sisäosiin kymmeniä kilometrejä pitkän kanaaliverkoston. Luostarin seitsemän metriä leveiden muurien alla sijaitsevat vankityrmät.
Karjalassa on virinnyt innostus omaan kulttuuriin. Perinneveneitä rakennetaan ikivanhoin menetelmin. Ihmisiä puhututtaa vasta ilmestynyt oma karjalankielinen "Kalevala".

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Aug 20, 2019
• ISBN: 9789528013617

Olli Kuusisto

Lukemaan opittuani minua alkoi kiinnostaa suuret suomalaiset tutkimusmatkailijat kuten Castrén, Donner, Pälsi, mutta ahmin myös ruotsin-, norjan- ja tanskankielisiä kirjoja Amundsenista, Freuchenista, Rasmussenista, sillä siihen aikaan suomenkielisiä tietokirjoja oli vielä vähänlaisesti. Lukion käytyäni, huomasin, että minun oli ehdottomasti opiskeltava venäjää. Sillä tiellä olen edelleen. Venäjän Karjalassa Petroskoissa ja Kizhin saarella kävin ensi kerran v. 1968. Matkat jatkuivat kattaen koko Karjalan alueen ja osin Kuolaa. Liikuin enimmäkseen vesitse soutaen tai meloen. Ruijassa pisin melomani matka ystäväni Ari Laitisen kanssa alkoi Alteidetistä kiertäen koko rannikon Jøkelfjordenin, Arnøyan ja Skjervøyn kautta Lyngenin vuonon perukkaan samalla haastatellen ihmisiä. Sain tilaisuuden toimia venäjän kielen opettajana Åbo Akademissa ja sittemmin kansalaisopiston rehtorina organisoin ja vedin EU- sekä Suomi-Venäjä yhteistyöprojekteja. Järjestin myös vuosittain eri Itämeren maissa toistuvia Nordic Art taideseminaareja. Perustin opistooni Innoverstaan keksintötoimintaa varten ja tässä yhteydessä Eco-Trip Finland-tapahtuman uusiutuvaa energiaa käyttäville kulkuneuvoille. Osallistujia saapui koko Euroopan alueelta siis myös Venäjältä. Taas venäjän taidosta oli iloa.

Book preview

Teoksen julkaisemista on tukenut Suomen tietokirjailijat ry

Aikaisempaa tietokirjatuotantoa:

Kajakilla Karjalassa, 2009

Melan kärjessä jäätikkö, 2012

Aurinkoautosta velomobiiliin, 2013

Vesille uusenergialla, 2014

Iki-Kalevala, 2015

Munkkeja ja Mäkäräisiä, 2016

Suomi ja naapurit; Mikä meitä yhdistää, 2018

Kannen toteutus Juha Sievänen

Kuvat jollei toisin mainita Olli Kuusisto

Sisällys

Johdanto

I. K. Inhan ja Elias Lönnrotin runonkeruumatkat

Kalevala – Kenen eepos?

Kuolan könkäillä 1999 Kulttuuriretki I

Laatokan laineilla 2004 Kulttuuriretki II

Vienan vesiteillä 2005 Kulttuuriretki III

Vuonninen

Jyvöälahti

Takaisin Vuokkiniemeen

Uhtua

Vuorijärvi · Vienanmeri · Paanajärvi 2006 Kulttuuriretki IV

Vienanmerelle

Paanajärven pauloissa

Vesillä Vodlajärvellä 2015 Kulttuuriretki V

Vienanmeren vaahtopäät 2016 Kulttuuriretki VI

Petroglyfit kertovat

Zalavruga

Belomorsk

Seitasaaret

Leväreseptejä

Solovetskin luostari

Raskol

Vankiaalto I

Luostarin tyrmät

Houkutuksia

Vankiaalto II

Stalinin kanava

Leiriolot

Solovetskin linnoitus

Vankiaalto III

Vanhus

Anzerin saari

Luostarivierailu

Kasvitieteellinen puutarha

Kanavasoutu

Muksalma

Haikolaan ja Venehjärvelle

Bjarmia

Pomorit

Vienanmeren valkoinen kulta

Karjalainen rakennuskulttuuri

Äänisen petroglyfit ja hautalöydöt

Kolgostrovin kaikukivi

Äänisen aalloilla 2018 Kulttuuriretki VII

Karjalainen venekulttuuri

Kielenvaihto

Kirjallisuutta

Johdanto

Elias Lönnrotin sitkeys ja uupumattomuus kiehtovat minua erityisesti. Vaikkakin Kalevala lienee ollut metsäsuomalaisten apostolin Axel Gottlundin idea, Lönnrotin aikaansaannos on pieni ihme. Mieleni teki jo varhain lähteä entisille laulumaille, katsomaan millaista siellä on. Vieläkö karjalainen luonto herättäisi erityisiä tuntemuksia ja sielun herkkyyttä. Kävinkin jo vuonna 1968 22-vuotiaana luovutetussa Karjalassa Käkisalmessa ja Venäjän Karjalan Petroskoissa. Samana vuonna kävin Leningradista käsin Tallinnassa. Lisäksi ehdin käymää Hatsinassa ja tekemään pienen kävelyretken Inkerinmaalla yrittäen haastatella muutamia ihmisiä.

Samaa tunsi ilmeisesti myös kalevalaisen maiseman kuvaaja I. K. Inha. Vielä hänen aikanaan Karjala oli entisensä ja hänellä oli jopa vielä mahdollisuuksia löytää joitakin runontaitajia.

Joillakin matkoilla retkikuntamme seurasi hyvinkin tarkkaan varsinkin Inhan reittiä. Useimmilla matkoilla valitsimme myös Lönnrotin matkareitin lisäksi muita kohteita. Olen myös selostanut kohteidemme historiaa, jotta lukija saisi lisää lihaa luille. Tällöin lukijan on helpompi suorittaa mielessään vertailuja nykyisen ja menneen välillä.

Viimeisen runonkeruumatkansa Lönnrot teki Viroon vuonna 1844. Hän kävi Latvian rajalla ja piti esitelmän Tarton yliopistolla. Sattumoisin tein vaimoni Christinan kanssa 1990 matkan Tarttoon ja Latvian rajalle. Matkasimme sieltä Gaua-jokea myötävirtaan entisen Liivinmaan halki Neuvostoliiton armeijan kumilautalla tutustuen matkan varrella vanhoihin liiviläisiin linnoituksiin ja keskiaikaisiin kaupunkeihin. Matkamme päätteeksi vaimoni piti luennon Riian yliopistossa, siis ei Tarton kuten Lönnrot.

Sekä Inha että Lönnrot olivat hyväkuntoisia miehiä. Se oli tarpeen. Lönnrot käveli jalan mittavia matkoja vaativissa olosuhteissa. Tässä suhteessa ei polvi pojasta kovin paljon ole pahentunut. Me kulttuurimatkalaiset matkasimme käsivoimia käyttäen kajakilla, kanootilla ja soutuveneellä sekä tarpeen tullen jalkavoimin patikoiden. Ravintomme oli yksinkertaista luostariruokaa, siis kasvisruokaa toisinaan kalalla höystettynä. Silti jaksoimme uupumatta kaukopartiossa tehdä pitkiä päivämatkoja teltassa ja autiomajoissa yöpyen, vaikka se Suomen puolustusministerin vuosimallia 2015-2019 mukaan kasvisdieetillä mahdotonta onkin.

Tässä kirjassa käsittelen vain itään suuntautuneita kulttuuriretkiäni.

Elias Lönnrotin runonkeruumatkat:

I 1828 Sammatista Karjalaan ja takaisin (130 peninkulmaa). Käynti Valamossa. Runonlaulaja Juha Kainulainen, Kesälahti

II 1831 Viena; Matka keskeytyi koleran vuoksi. Merkitsi muistiin Helkavirret

III 1832 Viena; Lönnrot ei käynyt Kuusamon Paanajärvellä

IV 1833 Viena; runonlaulajat Ontrei Malinen ja Vaassila Kieleväinen Vuonnisissa

V 1834 Viena; runonlaulaja Arhippa Perttunen Latvajärvellä

VI 1835 Lönnrot kulki 800 km kuuden viikon aikana, kävi rajan takana Lapukan syrjäkylässä

VII 1836 Suurretken ensimmäinen vaihe.

VII 1837 Lönnrotin henkeä uhataan Jäletjärvellä

VIII 1838 Keruumatka Ilomantsin ja Pielisen seudulle

IX 1841 Retki keskeytyy Petroskoissa passiongelmien vuoksi

X 1841-1842 Kemi-Inari-Ruija-Kuola-Arkangeli

XI Viro 1844

Into Kondrad Inhan (1865-1930) kuvausmatkoja:

Paanajärvi 1892

Laatokka 1893

Viena 1894

Vienan Karjalan runokylät

Kalevala – kenen eepos?

Venäjän Karjalasta kuuluu kummia. Itärajan takana Kalevalalla tehdään taas politiikkaa, kirjoittaa Helsingin Sanomat 28.2.2019 ja jatkaa:

"Hämmentävä venäläisväite. Elias Lönnrot palkattiin viemään Kalevala karjalaisilta ja nyt se pitää antaa takaisin.

Viime vuoden lopussa Pietarissa ilmestyi karjalankielinen Kalevala-aiheinen runoelma. Sen tekijät yrittävät korjata vuosikymmenten vääryyksiä siitä, miten suomalaiset veivät karjalaisilta heidän eepoksensa.

Dmitri Anatoljevitš Bakulin julkaisi veljensä Aleksandrin kanssa vuonna 2018 kalevalaaiheisen kirjan Sampo; Pohjolan runot. Kirjan esipuhe on herätellyt kansallisia tunteita niin Suomessa kuin Venäjällä.

Ensiksi on todettava, että Venäjällä Kalevala on aina herättänyt kiinnostusta. Miksi ei olisi? Onhan Kalevalan runot kerätty suurimmaksi osaksi Venäjän maaperällä. Silti runoja on laulettu Suomessakin sekä suomeksi että ruotsiksi.

Taustaksi Dmitri Bakulin kertoo, että hän jo pienenä kuuli karjalaisia lauluja, satuja ja legendoja isoisältään Ivan Ivanovitš Bakulinilta. Isoisä syntyi ennen vallankumousta Kuujärven kylässä Aunuksen Karjalassa, missä hän toimi opettajana. Dmitri luki Belskin käännöksen Kalevalasta ja sen jälkeen teoksen suomeksi. Hän suoritti yliopistotutkinnon Petroskoin yliopistossa.

Kirjansa esipuheessa Bakulin moittii Lönnrotia karjalaisen mytologian vääristelystä. Bakulinit esittävät, että Lönnrot toimi poliittisen ja ideologisen tilauksen tähden. He esittävät myös, että Lönnrot ja Suomi ovat omineet Kalevalan karjalaisilta ja karjalaa ei Suomessa ole pidetty eikä pidetä edes omana itsenäisenä kielenä!

Suomessa kirjoitusta on tulkittu siten, että Lönnrotia ja Suomea syytetään karjalaisen kulttuurin omimisesta, muotitermillä ilmaisten kulttuurisesta approprioinnista. (Tätä termiä on käytetty Suomen saamelaisten yhteydessä heidän paheksuessaan virallista Suomea kulttuurinsa omimisesta.)

Mitä muuta hän sitten kirjansa esipuheessa sanoo? Alla seuraa muutamia poimintoja:

- Sakari Topelius keksi karjalaiset runot ja kirjoitti muistiin 16 runoa karjalaisilta kulkukauppiailta.

- Anders Sjögren kirjoitti Vuonnisten kylässä vuonna 1825 muistiin Sampo-runon Ontrei Maliselta. (Siis hieman ennen Lönnrotia). Mielenkiintoista on, että venäläisessä tietokirjassa Sjögren esitellään venäläisenä tiedemiehenä nimeltä Andrej Mihajlovitš Sjögren. Tarkemmin ajatellen näinkin voinee sanoa. Tähän aikaan Suomi oli osa Venäjää.

Bakulin jatkaa:

- Täytyy sanoa, että ei silloin eikä nyt, Suomessa lueta karjalaa itsenäiseksi kieleksi, mutta kylläkin Karjalan kansan erilliseksi etnokseksi suomalaisista. Syynä harhakäsitykseen ei niinkään ole nuoren kansakunnan sairaalloinen itserakkaus kuin Ruotsin kuningaskunnan aggressiivinen politiikka 1600-luvulla." Tällä tavalla Suomen sivistyneistön toimesta Karjalan kansan eeppisistä runoista tuli Suomen kansan omaisuutta ottamatta huomioon, että suurin osa runoista kirjoitettiin muistiin Venäjän Karjalassa. Suomen oli saatava oma eepos ei tieteellisistä vaan poliittisista syistä. Vain sellaiselle henkilölle kuin Elias Lönnrot saatettiin antaa tehtäväksi suomalaisen kansalliseepoksen laatiminen.

- Lönnrot merkitsi kuulemansa muistiin huolimattomasti, ei eksaktisti.

Seuraavassa Bakulin vertaa Lönnrotin Arhippa Perttuselta muistiin merkitsemää runoa ja kansanperinteen tutkijan A. A. Boreniuksen Perttusen pojan Mihkalilta muistiin merkitsemää runoa toisiinsa:

Lönnrot: Vesi päällesi vetäköö / Ajoa karetteloopi

Borenius: Vesi peälläsi vetähö / Ajoa karettelouve

Lönnrot: Päälle selvien vesien

Borenius: Peältä šelvien vesien

Annetaanpa Sampo-teoksen kirjoittajalle vielä suunvuoro:

- Vähitellen Lönnrot alkaa enenevässä määrin lisäillä, parannella ja korjailla tekstejä. Edes toponyymiä Kalevala ei tunneta lainkaan eeppisissä runoissa. Lönnrot onnistui aikaansaannoksessaan hyvin taiteellisesta näkökulmasta tarkastettuna.

Bakulinin veljekset toteavat, että he pyhittivät voimansa luodakseen karjalaisen eeppisen teoksen. He katsovat, että heidän työnsä korjaa tapahtuneen syvän epäoikeudenmukaisuuden, joka oli kohdannut Karjalan kansan kulttuurista omaisuutta.

Suomen nouseva kansallinen itsetunto vaati oman kirjallisuuden luomista. Suomalaisen kirjallisuuden kulmakiveksi tulisi oma eepos, joka oli mahdollista koota karjalaisista runoista".

Bakulin siteeraa kirjailija Armas Mishiniä: "Kalevala ei ole kokoelma kansanrunoutta vaan 1800-luvulla luotu runoelma.

On vääryys, että Karjalan kansa on antanut ainekset maailmankuuluun Kalevalaan, eikä eeposta ole julkaistu sen omalla kielellä."

Bakulin esittää syntyneeseen vääryyteen muutaman syyn:

Perinteinen venäläinen matelu Lännen ja läntisten auktoriteettien edessä

Heikkous ja epäusko omiin voimiin ja sen seurauksena epäusko oman kansan lahjakkuuteen ja voimiin

Tässä Bakulin siis selvästi kritisoi omiaan.

Kirjoittajan huomioita:

Totta on, että Ruotsin ollessa suurvalta sen politiikka oli aggressiivista. Luterilaisuudesta oli vasta tullut valtion virallinen uskonto ja yleensä uudet uskonnot suhtautuvat kielteisesti muihin.

Usein uusi uskonto tuhoaa edestään vanhan. Ruotsin muuttuessa suurvallaksi, ortodoksisuutta tunnustavat karjalaiset joutuivat pakenemaan sortoa syvemmälle Venäjälle. Suomalaiset tinkimättömät virkamiehet ja papit tuhosivat vanhaa kulttuuria niin perusteellisesti, että Suomesta ei ole löydetty esimerkiksi ainoatakaan ehjää noitarumpua. Toisaalta luterilainen ahkeruus ja rehellisyys on ratkaisevasti auttanut maan kehitystä.

Voitaneen todeta, että Lönnrot pelasti kalevalaisen tai jos niin halutaan karjalaisen runoaarteen jälkimaailmalle. Tämän teki mahdolliseksi suomalaiskansallinen herääminen. Jollei Lönnrot olisi kerännyt kyseisiä runoja, olisiko sen tehnyt joku toinen? Ehkä. Suomessa oli muitakin runonkerääjiä kuin Lönnrot ja Sjögren. Aikaa oli kuitenkin rajallisesti. Vallankumouksen tulo tuhosi paljon. Mutta tuskinpa olisi syntynyt maailmankuulua eeposta, Kalevalaa, ilman Lönnrotin luovuutta ja taitoja.

Lönnrot sepitti noin 2% Kalevalasta. Hän yhdisteli eri säkeistä arviolta 30% ja alkuperäisiä säkeitä Kalevalassa on yli puolet. Valtaosan hän keräsi Vienan Karjalasta. Säilyneet runokylät sijaitsivat noin 100 km säteellä Kostamuksesta. Lönnrot arvelee runoissa kuvatut tapahtumat Permian vallan aikaisiksi ja sijoittaa ne tapahtuneiksi Vienanmeren kaakkoisrannalle.

Jo yllä olevan perusteella voi vetää johtopäätöksen, että ei ollut olemassa mitään valmista Kalevalaa, jota sellaisenaan voisi omia. Lönnrot muodosti keräämänsä aineiston perusteella ja luovuuttaan käyttäen juonellisen kertomuksen.

Omivatko Lönnrot ja Suomi Kalevalan? Mikä nimitys on se oikea? Kenen eepos Kalevala oikeastaan on? Alle olen listannut muutamia suomalaisia ja venäläisiä Kalevala-teoksia.

Kalewala taikka wanhoja Karjalan runoja Suomen kansan muinaisista ajoista, 1835

Kalevala; Finlands nationalepos. Översättning av Lars och Mats Huldén, Stockholm 1999

Kalevala; Karjalais-suomalainen kansaneepos, Petroskoi 1979. Liitteenä on Neuvosto-Karjalan taiteilijain kuvituksia

Калевала; Карело-финский народный эпос (Karjalais-suomalainen kansaneepos. Belskin käännös ja Metševin kuvitus). Петрозаводск 1956

Калевала; Карело-финский эпос. Пересказала для детей Александра Любарская, Москва 2015. (Kotšerginin kuvitus ja Aleksandra Ljubarskajan lapsille toimittama Kalevala; Karjalais-suomalainen eepos.)

The Kalevala; Epic poem of Finland; käänt. John Crawford

Yhteenvetona voin todeta, että Suomessa Kalevala koetaan suomalaiseksi eepokseksi. Venäjällä Kalevala nimetään karjalais-suomalaiseksi eepokseksi. Lisäksi Suomessa on kyse kansalliseepoksesta ja Venäjällä jo Otto-Ville Kuusisen mukaan kyseessä on kansaneepos. Tässäkin kohtaa suhtautumisessa on siis ero.

Myös SKS (Suomen kirjallisuuden seura) toteaa, että Kalevala on Suomen kansalliseepos.

Risto Turunen kirjoittaa (SKS) "Kalevalasta tuli jo varhain väline poliittisten, ideologisten ja kulttuuristen julistusten vahvistamiseksi.

Mitä asiassa painotamme? Kieltämättä kansalliseepos kuulostaa nationalistisemmalta. Kansaneepos kertoo, että sisältö on kansalta. Siinä mielessä kansaneepos on mielestäni oikeampi nimitys.

Entä onko kyseessä nimenomaan Suomelle kuuluva eepos? Runot kerättiin karjalaisilta ja suurin osa Venäjän Karjalasta. Siinä mielessä Venäjällä painettujen Kalevala-eeposten nimi karjalais-suomalainen tuntuu oikeammalta ja hyväntahtoisen kohteliaalta. Mikäli korostetaan sitä, mistä runot on kerätty, pelkkä karjalainenkin miltei kävisi.

Tällainen ajatus herättää varmasti tunnekuohuja kovin kansallismielisissä. Heitä ei ole vain Venäjällä vaan myös Suomessa.

Entä jos painotamme Elias Lönnrotia, jonka ansiota Kalevalan syntyminen on? Lönnrot oli suomenkielinen ja siinä mielessä Kalevala on suomalainen. Hän käytti myös omaa luovuuttaan teoksen valmistumisprosessissa. Juuri tämä teki mahdolliseksi sen, että koko maailma saattoi mieltyä Kalevalaan. Bakulinin teos tuskin maailmaa valloittaa, mutta tärkeä ja tervetullut se on. Toisaalta tällöin Suomi oli osa Venäjää ja olimme venäjänsuomalaisia.

Karjalan kielen sisäiset murre-erot ovat niin suuret, että yhteisen kirjakielen luominen on ollut ylivoimaista. Siksi aikanaan suomenkielinen koulu lienee ollut luonteva ratkaisu. Totta on, että karjalaa ei Suomessa aina ole pidetty oman kielenään. Murteen ja kielen ero on kuin veteen piirretty viiva. Karjala tunnustettiin Suomessa omaksi vähemmistökielekseen vasta vuonna 2009.

Onko tosiaan totta, että Suomen oli saatava oma eepos poliittisista syistä, jonka toteuttamiseen Lönnrot värvättiin? Ajatus tuntuu hieman haetulta. On luonnollista, että nouseva kansallinen itsetunto vaati oman kirjallisuuden luomista, mutta että Lönnrot olisi tähän erityisesti värvätty - tuskin. Tietysti kansallistuntoisessa sen aikaisessa Suomessa, teosta käytettiin hyväksi monella tapaa. Suomellakin oli oma sankaritarinansa kuten monilla muilla kansoilla.

Bakulinin teos ilmestyi parahiksi tukemaan Venäjän Karjalassa virinnyttä innostusta omaan kieleen ja kulttuuriin.

Iki-Kalevala – Kuva Kim Nivalinna

Väitteestä, että Kalevalaa ei ole julkaistu karjalaksi voi hyvinkin olla samaa mieltä. Toteamuksen voi ymmärtää niinkin, että se kehottaa omia viranomaisia toimintaan asiantilan korjaamiseksi.

En pidä Bakulinin väitteitä kovinkaan ihmeellisinä ja sellaisina, joista tulisi kiivastua. On vain tervetullutta, jos karjalaksi ilmestyy kirjallisuutta. Toivottavasti Venäjän valtio ryhtyy tuntuvasti tukemaan oman maan vähemmistökulttuureja.

Positiivisesti nähtynä suomalaiset ja Venäjän karjalaiset toimivat yhteistyössä kätilöinä Kalevalan synnyttämisessä. Karjalaiset lauloivat ilmoille heillä säilyneen runoaarteensa ja Lönnrot kasvatti ja kouli vastasyntyneestä eepoksen. Tähän aikaan eivät karjalaisten omat rahkeet olisi riittäneet tähän työhön.

Tämä yhteistyö tavallaan toistui Kalevalan 180-vuotispäivänä vuonna 2015. Innostukseni kalevalaiseen luontoon ja Kalevalaan kasvoi siinä määrin, että työryhmämme (Laserspesialisti Kim Nivalinna, taiteilija Sergej Minin ja kirjoittaja) valmistimme metallisen laserilla merkatun, kuvitetun Iki-Kalevalan juhlavuodeksi 2015. Kirjaa valmistetaan tilauksesta yksittäin numeroiduin kappalein.

Kalevala herättää jatkuvasti kiinnostusta. I: V Kondratjev julkaisi 2011 kirjan: Todellista Sampoa etsimässä. Kirjoittaja aloittaa esittelemällä eri teorioita Sammon olemuksesta. Hän päättelee, että Sampo syntyi meren tuntumassa. Kondratjev päätyy etsimään Sampoa Leningradin oblastin alueelta Inkerinmaalta ja löytää Sampo-nimisen järven, jonka tuntumaan hän sijoittaa Kalevalassa kerrottuja tapahtumia.

Kuolan könkäillä 1999 Kulttuuriretki I

Heikki Kauhanen · Antero Korhonen · Olli Kuusisto · Aulikki Laine (Lipponen) · Christina Mether · Priitta Pöyhtäri

Matkareitti:Raja-Jooseppi - Kallojoki – Ylä-Kallojoki – Veneenvetolaakso – Jonlaki – Vuonnijaur – Luttojoki

Ensimmäinen leiri; Kuva Heikki Kauhanen

Lönnrotin aikana saamelaiskulttuuri oli hengissä ja toimiva myös Kuolan niemimaalla. Lönnrotin kiinnostussfääri piti sisällään myös saamelaiset ja saamen kielet.

Heikki Kauhanen on Metsäntutkimuslaitoksen Metlan palveluksessa ja tutkii rajantakaisia metsiä. Toiveena on säilyttää hakkuilta pitkin Suomen ja Venäjän rajaa vielä säilynyt yhtenäinen metsäalue. Alueen suojeluarvoja kävi selvittämässä maantieteilijä Jorma Mattsson kesällä 1997. Seuraavana kesänä puolestaan Heikki kävi inventoimassa alueen metsiä.

Kultaseppä Antero Korhonen on lomillaan toiminut hänen monivuotisena avustajanaan. Niin hän tekee nytkin, sillä hän kärsii parantumattomasta samoilusyndroomasta. Samoin Heikkiä auttavat koiravaljakkoyrittäjä Priitta Pöyhtäri Muoniosta ja Petroskoissa opiskeleva silloin vielä Aulikki Lipponen. Retkemme jälkeen Priitta muutti Huippuvuorille.

Retkikunnalla on käytössään oma terapeutti. Perheterapeutti Christina ja kirjoittaja lähtevät matkaan mielessään miltä entiset kolttasaamelaisseudut nykyään näyttävät. Sodan jälkeenhän osa koltista siirtyi Sevettijärvelle Suomen puolelle ja osa siirrettiin Neuvostoliiton viranomaisten toimesta keskemmälle Kuolan niemimaata.

Elias Lönnrotin matkustaessa Inariin ja Kuolaan saamelaiset siirtyivät paikasta toiseen melko lailla niin kuin aina olivat tehneet. Talvi oli matkustamiseen hyvää aikaa. Lönnrotkin liikkui poronkyydillä.

On kesäkuun alkupuoli ja marrasta maata kaunistavat vielä lumilaikut siellä täällä. Joet virtaavat vuolaina ja kosket ovat kuohuvimmillaan. Olen melonut Heikin kanssa Porkkalassa sen siirryttyä takaisin Suomelle, Saaristomerellä ja Jäämerellä. Juuri siksi syntyy väärinkäsitys. Muut luulevat, että olen koskenlaskuekspertti, mitä en suinkaan ole. Gauajoessa Latviassa oli joku mitätön koski ja jossakin Etelä-Suomen joessa. Siinä kaikki.

Poikkeamme Murmanskin tieltä metsätielle. Metsää ei vain näy. Kaikki on hakattu niin pitkälle kuin silmä kantaa. Olo on kuin avomerellä. Tienvieret on merkitty erilaisilla metalliromuilla. Syvimmät kuopat on lapioitava umpeen. Muuten ei edes maasturi tarkene. Lopultakin alkaa metsä ja piakkoin saavumme kuohuvalle Koallajoelle. Nyt alkaa todellinen erämaa. Nyt ei kannata loukkaantua sairastua. Apua ei löydy ei mailta halmeilta. Koskematon ikimetsä seisoo seinänä edessä. Ikihonkien seassa näkyy keloja ja nuorempia yksilöitä. Tasapaino vallitsee.

Laskemme kanootit joen sivu-uomaan. Aulikki ja Heikki pakkautuvat yhteen, Priitta ja Antero toiseen, Christina ja minä kolmanteen kanoottiin. Sivu-uomasta on helpompi lähteä liikkeelle. On melottava tosissaan voimakasta virtaa vastaan. Muutaman kilometrin jälkeen alkaa kuulua, kosken kohinaa. Suvantopaikassa vedämme kanootit maihin ja valmistaudumme yöpuulle. Rantapajuissa ja koivuissa ei vielä näy elonmerkkejä.

Aikaisin aamulla alkaa taisteluni, lainatakseni tunnetun kirjan otsikkoa. Edessä on julma niva. Joudumme vuoroin kantamaan vuoroin raahaamaan kanootit nivan yläpuolelle. Jonkin matkaa virta säälii meitä ja pystymme kituuttamaan eteenpäin vinhasti melomalla.

Taas kohina voimistuu. Joudumme nousemaan kanooteista.