Kertomuksia Lapista osa 3: Itä-Lappi

By Juha Kivekäs

Kirjaan on koottu vanhoja lehtikirjoituksia Utsjoen-, Inarin-, Kittilän-, Sodankylän-, Kuusamon-, Paanajärven- sekä Kemijärven seuduilta. Mukana on mielenkiintoisia, historiallisia, kuvauksia alueiden tapahtumista ja ihmisten elämästä näillä karuilla seuduilla. Matkaa näille seuduille tehdään Oulun, Kemin ja Rovaniemen kautta, kirjoituksissa on mielenkiintoisia kuvauksia näistä kasvavista asutuskeskuksista.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jun 3, 2015
• ISBN: 9789523182684

Juha Kivekäs

Maiju Näkkäläjärven, Reino Rinteen, Yrjö Kortelaisen, Seppo Tolvasen, Ritva-Liisa ja Ilkka Su-mun, Marja Vuorelaisen, Erik Thermanin, Tommi Pöykön, Pekka Peitsin / Urho Kekkosen, Riitta Kyllin, Pekka Sammallahden, Matti Enbusken, Inga Saaren, Juha Virkkusen, nim. Kuusikkomiehen, Elina Karjalaisen, Kari Auton, Aimo Kallion, Tuula Sääksen, Fanni Salmelan, Taisto Laak-son, Einari Palon, Seppo J. Partasen, Ale Rivinojan, Kalle Vuontisjärven, Jouko Vahtolan ja Juha Kivekkään muistelukset Lapista elävöittävät kuvien kerrontaa, mukana on myös muutamia vanhoja lehtikirjoituksia.

Book preview

Savo.

Kuvaelmia oloista ja elämästä Suomen pohjoisessa Lapissa.

Suomen Lapin alasta eri käsitykset.—

Kittilä Lapinmaan keskipisteenä. — Inari ja Utsjoki varsinainen Lappi. Inari Suomen lavein ja Utsjoki asukkaista vähälukuisin seurakunta. Suolaselkä on kansan seassa tuntematon. Mitä merkitsee nimi lantalainen? Kirkko ja pappila keskuspisteenä Inarissa ja Utsjoella. Lapin kylä.

Lapinmaaksi nimittävät meikäläiset tavallisesti nykyistä Lapin kihlakuntaa, siihen luettuina lisäksi Kuusamon ja Kuolajärven seurakunnat. Kaksi viime mainittua seurakuntaa luetaan kuitenkin kuuluviksi edellinen Oulun ja jälkimäinen Kemin kihlakuntaan. Lapin kihlakunta käsittää siis Kittilän, Muonioniskan/ Enontekiäisten kappeliseurakunnan kanssa, Sodankylän, Inarin ja Utsjoen seurakunnat.

Nämä viisi eri kirkkoherrakuntaa ovat oikeudellisessa ja hallinnollisessa suhteessa yhdistetyt yhdeksi kihlakunnaksi, joka myöskin muodostaa yhden piirilääkärin piirin. Kittilä on tämän avaran kihlakunnan keskuspiste, jossa sentähden asuvat piirilääkäri, tuomari ja kruununvouti. Mutta jos esim. kittiläläinen puhuu omasta seurakunnastaan verrattuna esim. Inarin seurakuntaan kutsuu hän jälkimäistä Lapinmaaksi ja sen asukkaita lappalaisiksi, mutta Kittilää ei hän lue Lapinmaahan kuuluvaksi eikä myöskään itse tahdo lappalaisen nimeä kantaa. Niinikään Inarin seurakunnan eteläisin ja suurin kylä, Kyrönkylä. jossa asuu suomalaisia, eroittaa itsensä Kyrön kylänä muusta Inarista, eivätkä tämän kylän asukkaatkaan tahdo kernaasti olla muiden saman seurakunnan jäsenten vertaisia. — Siis ahtaimmassa merkityksessä jäisi Suomen Lapiksi ainoastaan Inari (paitsi Kyrön kylä) ja Utsjoki. Utsjokionkin ainoa seurakunta, jossa kaikki vakinaiset asukkaat ovat lappalaisia. Inarissa on noin kolmas osa asukasluvusta suomalaisia ja kaksi kolmatta osaa lappalaisia. — Inari on laajuudeltaan lavein seurakunta koko maassamme, vaikka asukasluku on vähäinen, nimittäin vähän yli 1000 hengen. — Utsjoella taas, joka Inarin rinnalla ei ole laaja alaltaankaan, ei ole asukkaita edes täyteen 400 henkeen. — Ne olot ja se elämä, joista tässä teemme joitakuita kuvauksia, koskevat siis niitä asukkaita, jotka asustavat Suolaselän pohjoispuolella, Inarin ja Utsjoen seurakunnissa.

Nimitys, Suolaselkä on itse kansassa tuntematon. Se nimi on saatu maan kartasta. Mutta mistä on karttaan tullut tämä nimi Suolaseltä? Eräs lapin virkamies lausui minulle kerran, että nimitys —Suola on tullut lapinsanasta,— Suolo, joka merkitsee Saari. Suolaselän oikea nimi pitäisi siis olla Saariselkä.

Puolestani olenkin aivan taipuvainen uskomaan tätä ilmoitusta, johonka uskoon minut on saattanut Inarin tuhatsaarinen ja satasalminen järvi.— Pitkän Kemijoen ja muiden jokien alankoja lienee Suomenlahti muinoin ollut yhteydessä Pohjoisjäämeren taikka Vienanmeren kanssa.

Kuten sanottu, asuu Inarissa sekä suomalaisia, että lappalaisia. Suomalaisia kutsutaan kuitenkin täällä pohjolassa — tuolla kummallisella nimellä, lantalaiset, jonka sanan johdanto antaisi sangen ruman merkityksen, jos perussana olisi sana lanta, joka on sama kuin, sonta. Mutta tätä merkitystä ei ole nimellä lantalainen. —Lappalainen kutsuu itseään nimellä, saameladsch suomalainen ja suomalaista nimellä, laddeladsch — lantalainen. Helposti näkyy että sana lantalainen johtuu lapin sanasta, laddeladsch. Mutta mistä johtuu tuo Lapin sana laddeladsch? Erään lapinkieltä taitavan ruijalaisen kauppiaan selitys on minua enin miellyttänyt. Lapin sana, ledde joka merkitsee, verka, on pidettävä alkusanana. Ledde-sanassa äännetään kuitenkin molemmat d-äänet, ei niinkuin tavalliset dd, vaan niinkuin kaksi hyvin pehmeästi sorahtavaa r-ääntä, aivan samalla tavalla kuin joku pehmeä kielinen ärrää särkee., Laddeladsch merkitsee siis suomeksi, verkalainen, veran- kauppias. Vanhoina aikoina lienee suomenmies kulkenut Lapissa verkaa kaupitsemassa lappalaisille, jotka verkakappaleilla reunustivat porontaljoista tehtyjä vaatteitaan ja tästä sai hän nimekseen lantalainen

Utsjoella ja Inarissa ei ole suuria kyläkuntia, paitsi Kyrönkylä Inarissa. Utsjoen kylien nimet ovat nämä kolme: Kirkonkylä, Outakosken kylä ja Nuorgamin kylä. Inarin kylät taas ovat: Ivalo, Kyrö, Muddusjärvi, Paadar, Patsjoki ja Näytämö. Utsjoella eivät asu kirkon ja pappilan läheisyydessä enimmät asukkaat, kuten tavallista on muualla Suomessa. Inarissa on pappilalla vaan yksi naapuri kirkon luona ja kaksi naapuria asuvat kirkolta vähän yli virstan matkan. —Eikä Utsjoellakaan naapureista ole tulvaa. — Mutta sittenkin on kirkko ja pappila seurakunnan keskuspisteenä. Kaikilta suunnilta keräytyvät seurakuntalaiset sunnuntaina ja juhlina kirkolle josta syystä sunnuntaita kutsutaankin, kokouspäiväksi. Kokouspyhiksi kutsutaan sellaisia sunnuntaita jolloin kansaa enemmältä kirkkohon kokoontuu. Pitkät ja vaivaloiset matkat eivät salli asukasten joka pyhä kirkolle tulla, vaikka halu kuinkakin suuri olisi. Vaikka Inarissa nykyään pidetään jumalanpalvelus joka sunnuntai ja juhlapäivä, kantaa kuitenkin ainoastaan joka toinen sunnuntai kokous-pyhän nimeä, josta kansa myöskin vaatii kuulutuksen kautta kirkossa itselleen ilmoitettavan.

Inarilaiselle on hauskempi tulla kirkkoon, kun tietää, että muualtakin väkeä tulee silloin, kun on kuulutettu kokouspyhä. Kirkon ja pappilan läheisyys on se keskuspaikka, johon läheltä ja kaukaa kukin rientää, kun tietää milloin kokouspäivä on.

Lapin kylä on alaltaan hyvin lavea. Talojen väliä on useita peninkulmia, niin että voit kulkea lähes kymmenen peninkulmaa, mutta olet yhä samassa kylässä jos henkikirjaa tai kirkonkirjaa kysyt. Ei mitään todellista kylää olekaan, sillä yksi talo tekee todellisen kylän. — Tästä syystä onkin lappalaiselle hyvin vaikea tietää mihin kylään hän kuuluu kirkonkirjan tai henkikirjan mukaan.

Tunturilappalainen, joka poroineen liikkuu paikasta paikkaan, ei ole kirkonkirjassakaan —eikä henkikirjassa kiinnitetty määrättyyn kylään. Hän sanoo olevansa, jos häneltä sitä kysyt, sen ja sen nimisen miehen, porokylästä. Millainen on siis porokylä? — Se on yksi ainoa perhe mutta sitä ei perheeksi kutsuta vaan porokyläksi. — Poroja on paljo ja tarvitsevat ison alan, mutta ihmisiä vähän. Tekeepä yksi ainoa pariskuntakin, jolla ei edes ole lapsia, yhden eri porokylän, joskus yksi ainoa ihminenkin, jolla on porolauma tunturissa.

Niimitys kalalappalainen muutettava kalastaja lappalaiseksi. Ei kalastajalappalainenkaan elä ainoastaan kalasta. — Lapinpuku talvimatkoilla mukava ja välttämatön. Millainen on Lapin talvipuku? Matkoilla on tarpeen taitava opas. Tällaisen oppaan tuntomerkit.

Lappalaiset jakaantuvat kalastajalappalaisiin ja tunturilappalaisin, joita nimityksiä minä olen harrastanut käytäntöön otettaviksi vastoin ennen käytettyjä nimejä kalalappalaiset ja porolappalaiset. Jos vertaat toisiinsa sanat: kalalappalainen ja kalalokki, niin huomaat ilman laveampaa selitystä syyn miksikä nimi kalalappalainen olisi muutettava kalastajalappalaiseksi.

Ei kalastajalappalainenkaan elä paljaalla kalalla, vaikka kalastus on pääelinkeino. On hänellä myöskin lehmiä, lampaita, poroja, niittymaata sekä potaatti- ja naurismaata. Asuntona on hänellä myöskin hirsistä tehty tupa, kuten suomalaisellakin. Eikä hän vaatteensakaan puolesta tule toimeen ainoastaan porontaljoilla kuten meikäläiset useasti kuvittelevat.

Kyllä lappalaisella on alusvaatteet ja muut vaatteet kuten muillakin ihmisillä, vaikka hänellä on poron nahoista tehty peski lammas- taikka bisaminahkaisen turkin asemesta. —Peski on paljon lämpimämpi kuin turkki ja sitä paitsi mukavampi, varsinkin matkoilla. Tästä syystä käyttävät Lapissa peskiä sekä suomalaiset että lappalaiset, herrat ja talonpojat, ja kaikilla on yksi ja sama ajatus sen tarpeellisuudesta ja mukavuudesta. Jos talvella tahdot Lapissa matkustaa, niin sinun on itsellesi hankittava lapinpuku, sillä ilman sitä saat kärsiä sekä kylmyyttä että muutakin hankaluutta.

No, millainen on lappalaisen talvipuku? Sen opit tuntemaan, jos tahdot kuulla kuinka matkaan lähtevä itsensä vaatettaa. Ensiksi on hankittava poronnahkoista tehdyt isot karvakengät, joihin sopii paljon kuivia kenkäheiniä. Kengissä ei ole varsia vaan ne sidotaan nilkan ympärille lapitarten kutomilla, pauloilla eli nauhoilla, joita karvakengät välttämättömästi tarvitsevat. Sitäpaitsi tarvitse säpäkkeet eli säärykset nekin poronnahkaiset jotka suojelevat sääresi ja reitesi pohjan kylmää vastaan.

Kenkäheiniksi ei kelpaa mikä heinä tahansa eikä mikään heinä, semmoissaan kuin sen latoosi olet vienyt, — paitsi ainuastaan hätätilassa. Kenkäheinät ovat erittäin muokatut ja valmistetut syksyllä talven tarvetta varten. Kenkäin heinittäminen, niin että siitä hyvä tulee, ei myöskään ole niin helppo asia, kuin luulisi. Kenkään on saatava heiniä niin, että heinäkerros ympäröi jalan joka taholta ja että jalan ja varvasten on mukava olla. — Mutta tähän tarvitset Lapin naisten apua, jos jalkaisi hyvin vointia tahdot.

Tarpeeksi iso peski on vyötäisiltä leveällä nahkavyöllä kiinnittävä ja kaulasi varustettava sieppuralla,—se on ymmyrkäisellä karhun nahkalla, jossa on keskellä reikä, jonka läpi pää pistetään. Kun vielä saat päähäsi hyvin topatun lapinlakin, joka suojelee pääsi, korvasi ja kasvosi, ja käsiisi hyvin heinitetyt Lapinrukkaset, niin olet valmis matkalle lähtemään.

Kun saat vähän heiniä allesi pulkkaan, niin ei sinun tarvitse huolehtia vällyistä ja muista peitoista, joista pulkalla ajaessa on suuri vastus ja joita ei ensinkään tarvita. Jos näin olet vaatetettu, niin sinä olet ikäänkuin lämpimässä tuvassa, pakkanen on loihdittu, — se ei pysty sinuun, vaikka se jäädyttää elohopean. Mutta elä poikkea Lapin tavoista! Elä sano esimerkiksi: kyllä savottaren tekemät villakintaat kädet suojelevat, minä en rupea heinäntörkyjä rukkasissani pitämään. Ilman heinittä rupeaa pakkanen kynsiäsi tervehtimään, kun tuo lapittaren pehmittämä kiinnasheinä ei käsiäsi siltä suojele. Lappalaisella ei ole ensinkään villakintaita, mutta heinää on rukkasissa sitä enemmän. Eväslaukkusi, ellei se ole kovin suuri, on nuoritettava pulkan nokkaan ja nyt, jos sinulla on taattu opas. voit huoletta tarttua poron hihnaa puristamaan.

Oikea, luotettava opas tunnetaan näistä pian huomattavista tuntomerkeistä. Katso onko hänellä muassa kirves, sivakat ( pienet leveät sukset), kahvipannu ja poro joka saa perässä joutilaana juosta. Ellet ole tupakkamies, niin kysy myöskin, onko oppaallasi mukana tulitikkuja, sillä niitä paitsi on vaikea toimeen tulla. Katso vielä, onko oppaasi lappalainen, ja kysy, —onko hän ennen kertaakaan samaa matkaa talvella kulkenut. Jos hän antaa sinulle myöntävät vastauksen, niin silloin on kaikki hyvin. —Suomalainen opas eksyy pian Lapin tunturilla, vaikka hän olisi useinkin saman matkan kulkenut. Ei se ollut ilman syytä, kun Lemminkäisen äiti varoitti poikaansa uhalla lähtemästä pimeähän Pohjolahan, miesten syöjille sijoille. Tunturit ovat laajat, mitään merkkipaikkoja et voi huomata, teistä ei ole puhettakaan, Sää ja keli ei ole sinun vallassasi. Tyhjä poro on hyvä varalla, sillä siten voi aina antaa yhden poron vuorollaan kulkea joutilaana ja levähtää. Sivakat ovat hyvät pyryillä. Niillä voi opas edellä hiihtää ja siten tehdä tolaa pulkkaa vetäville, hänen perässään lumessa kahlaaville poroille.

Lapissa eri asunnot talvella ja kesällä. Samoin tiet toiset talvella kuin kesällä. Metsäteillä puihin veistetyt pilkat tienviittoja. Lyhyt kertomus eräästä kesämatkasta Inarista Utsjoelle.

Ruhtinaallisilla perheillä on tapana pitää talvella ja kesällä eri asunnot. Hämmästyt ehkä, kun kuulet, että lappalaisilla on sama tapa, etkä kentiesi tahdo sitä todeksi uskoa. Mutta niin on kuitenkin asian laita. Kesällä vetää lappalaisen puoleensa vesi ja veden kalat, talvella taas hyvät jäkälämaat. Tästä syystä on melkein jokaisella lappalaisperheellä eri talvi- ja eri kesäasunto.

Talvikelillä tapahtuu muutto sekä talvi- että kesäasuntoon, edelliseen vähää ennen joulua ja jälkimmäiseen keväällä vähää ennen lumen sulamista. Majan muutto ei ole mikään lystiä kenestäkään, siis ei myöskään lappalaisesta. Mutta sikäläiset olot vaativat tällaista muuttoa. Kesällä ovat porot vapaina luonnotarten ja metsänimpien hoidettavina,— mutta kun niitä talvella tarvitaan käytettäviksi, niin niiden tulee myöskin aina olla talon läheisyydessä.

Ei myöskään tiet ole samat talvella kuin kesällä. Talviteitä ajetaan Lapin varsalla, porolla, mutta kesäteitä saat taivaltaa apostolein hevosilla, omilla jaloillasi. Molemmat tiet ovat viitotetut ja jos ovat valtateitä ja kulkevat läpimetsän, ovat myöskin puut kaadetut eli tielinja avattu. Mutta elleivät ole valtateitä, niin on ainoastaan kirveellä veistetty aina vähän perästä merkki puihin ja tästä merkistä on sinun tarkka vaari ottaminen, ellet tahdo eksyä metsolan avarille, yksitoikkoisille aloille.— Polkuja kyllä on metsässä paljon, vaan niitä ei ole uskottava sillä ne ovat kesällä palkivain ( kesälaitumella vapaina juoksevain ) porojen polkuja. Ellet enään näe merkkiä puissa, niin sinä olet eksynyt ja silloin on sinulle parasta koettaa palata takasin sille paikalle, missä viimeksi veistetyn pilkan puussa huomasit. — Pilkat eivät aina ole vasta veistetyitä, vaan ovat useimmin pihkoittuneet ja tummenneet, niin että niiden huomaaminen vaatii harjaantunutta eli niin kuin raamattu sanoo yksinkertaista silmää. Lapissa matkustamiset ovat vaivaloisia, mutta samalla hupaisia sille, joka ei strapatseja pelkää.

Kerron tässä lyhyesti yhden matkan jonka tein kesällä Inarista Utsjoelle. Kesällä elokuun lopulla läksin Inarin kirkolta ensi kerran matkalle Utsjoelle. Inarin uusi kirkko ja uusi pappila on Inarinjärven läntisellä rannalla eteläpuolella tuon vesirikkaan ja virtavan Joenjoen suuta. Ensiksi on siis mentävä veneellä mainitun joen pohjoisrannalle, josta sitten alkaa jalkapatikassa tallustaminen erittäin vuorista ja vaivaloista tietä noin kolmeneljänneksen matkan, kunnes pääsin Joensuu nimiseen lappalaiseen taloon, joka on jokseenkin luonnonkauniilla paikalla erään järven rannalla. (1.

Tästä talosta pääsee kulkemaan veneellä aina kolme peninkulmaa pohjoiseen päin läpi Muddusjärven ja pitkin virtaavaa Kaamasjokea. Tämä onkin hauskin taival koko matkasta. — Muddusjärven rannalla on iso, Muddusniemi niminen talo, jossa asuu Inarin kauppias. Kruununnimismiehen virkatalo, Toivoniemi ja metsäherran yksityinen Thule niminen talo —ovat tällä taipaleella matkustajalle mieluista käynti- ja levähdyspaikkoja.(2.

Toivoniemen nykyinen haltija on innostunut maanviljelijä. —Hauskaa on matkustajan täällä pohjolassa, saada nähdä hyvästi hoidettua puutarhaa monine kukkalajineen sekä ohra ja ruisvainioita. Toivoniemessä viljellään ruistakin, joka useinkin, esim. tänäkin vuonna, antaa hyvän sadon. —Kaamasjoen rannat ovat ihanat kesällä, sillä ne kasvavat kaunista koivu- ja muuta lehtimetsää, niin että matkustaja mielellään katselee seutuja samassa kun soutajat soutavat venettä virtaa ylöspäin. Kaamasjoen ja Muddusjärven läheisyydessä on yhteensä 10 eri taloa, joten siis tämä seutu on Inarin tiheimmin asuttuja seutuja, paitsi Kyrönkylä Ivalojoen varrella.

Inarin jahtivoudin talon kohdalla jääpi Kaamasjoki Utsjoelle menevältä vasemmalle kädelle, vaikka vielä saa veneessä matkaa tehdä noin ½ peninkulmaa yli, Tuurajärvi nimisen sisä-järven. Sitten alkaa taas ½ peninkulman marssinta pitkin kivisiä kankahia ja yli n .k. Kaamassoitten, joissa joinakuina vuosina kasvaa äärettömän paljon lakkoja, joita ohitsekulkija ei malta olla kouran täydeltä suuhunsa työntämättä.

Nyt taas voi veneellä kulkea yli ison Syysjärven ja sitten peninkulman maamatkan perästä yli kentiesi vielä isomman Säytsjärven, jonka rannalla on inarilaisen Jouni Saijetsin kesä-asunto, josta on 4 peninkulman matka ensimmäiseen ihmisasuntoon Utsjoelle.

Säytsjärven päästä menee matka yli Petsikkotunturin, —jonka matkan puolivälissä on Inarin ja Utsjoen pitäjien rajapaalut — ja heti Utsjoen puolella n. k. Kruununtupa, jossa matkustaja saapi suojaa sekä kesällä että talvella. Tämän tuvan luona on erittäin kaunis näköala Lapin puhdasilmaisessa tunturimaailmassa. Huomaa jo että vedet rupeavat kallistumaan pohjoiseen päin josta syystä Inarilla ja Utsjoella on luonnolliset rajansa. Kaukaa pohjoisesta ja lännestä näkyy joitakuita ikuisella lumella peitettyjä korkeita tuntureita, jotka kuitenkin kaikki ovat Suomen rajan ulkopuolella, siis Ruijassa.

Tuntureista on nyt nähtävänä tuo majesteetillisesti komea, 1,000 metriä korkea tunturi, Rastekaise. Kun tätä suuremmoista luonnon taulua on hetkisen ihaillut, juonut ojassa juoksevaa kylmää vettä kyllänsä, katsellut tuvan ympärillä kasvavaa,— epilo-bium alpinum nimistä isoa kukkaa, jolla tuvan ympärystä on punaseksi reunustettu, juonut pari kolme kuppia kahvia jota opas on tuvan liedessä keittänyt, ja vihdoin sytyttänyt matkalaukusta otetun sikarin palamaan, niin voi tyytyväisellä mielellä taas lähteä askelillaan matkaa mittaamaan.

Mutta ei mitään suloa ja nautintoa tässä matoisessa maailmassa, joka ei ainakin osaksi olisi sekoitettu jollakulla nopalla katkeran koiruohon nestettä. Niinpä arvaan, että useinten matkustajain jalkoja joko vaivaa väsymys taikka hierovat kengät niitä, kun heidän on Petsikkotunturin tuvalta liikkeelle lähteminen. —Minua rasittivat molemmat vitsaukset. Kun on oikein matkasta väsynyt niin matka tuntuu ihan ijankaikkisuudelta, joka ei tahdo milloinkaan loppua. Ainoa lohduttava ajatus, johon voit siinä tilassa tarttua, on tuo: ,loppuuhan tämäkin surkeus kerran; tahi, viisi muusta, kun hengissä perille pääsee.

Ilma oli lämmin ja kaunis, vaikka tuulen henki kävi itäpohjosesta, kun minä eräänä iltapäivänä laskeusin Petsikkotunturilta väsyneenä Mie-rasjärven rannalle, — josta toivoin saavani veneessä matkaani jatkaa. Mutta toiveet ovat usein vain pettäviä mielikuvituksen utukuvia. Niinpä nytkin. Harmikseni ei ollutkaan vene järven eteläpäässä, vaan sillä rannalla, johon minun juuri oli meneminen. Jalkamatkaa olisi siis ollut tehtävä pitkin Mierasjärven rantaa ja järven näkö aina olisi muistuttanut minua pettyneestä toivosta.

Toisen jalkani olin niin pahasti tärähyttänyt kiveen, — että sillä tuskin enään voi seisoa, mielii vähemmän kulkea. Sentähden lähetin oppaani yksin kulkemaan järven toiseen päähän, josta hän sitten tuli minua ja matkakalujani veneellä noutamaan. Yksin jäin häntä odottamaan. Jos nyt tuo oppaani, Sammeli ( sama kuin Samuli ) ei tulisikaan minua noutamaan, niin kuinkahan minulle kävisi?

Tuo hurja ajatus vaivasi nyt minun henkeäni samassa kun sääsket (itikat ) ja vilu rupesivat kynsiään iskemään minun olentoni tomu-osaan. Odotan ja odotan, istun, seison, makaan, kävelen ja katselen kelloani. Joka sekunti tuntuu niin pitkältä. — Ilta lähenee ja ilma tulee yhä kylmemmäksi, sillä hiostumisesta matkaa tehdessä olivat vaatteeni tulleet läpimäriksi.— Kuuntelen ja tähystän, joko kuuluu airojen loisketta. Ei kuulu mitään; taikka jos kuulen, niin se ei ole totta korvissani kummittelee.

Muistuu mieleeni sulhoansa tähystävä torpan tyttö — ja monet muut odottavaiset. Järki sanoo: jos hän viipyy niin odota häntä hän varmaan tulee. Mutta kuinka voisin veneessä vilun tähden istua? Tuo ajatus rupesi nyt minua ahdistamaan. Ei, keino on keksittävä. Rupean hyppelemään, että vilu lähtisi. Mutta tuskin olin alkanut,—kun yht'äkkiä Sammeli jo on venheen kanssa ihan silmäini edessä. Katselee minua oudosti, mutta ei virka mitään. Hän voi luulla minua hulluksi. Täytyy ruveta selittämään, ajattelin itsekseni. Hyvä oli, kun tulit, mutta minulla on kylmä, kuinka voin tulla lämpimäksi?

Mierasjärven kruununtupa ei ole kaukana, vastasi Sammeli. — Kuinka kaukana se on? Noh, ei se kovin kaukana ole, oli vastaus. Matkan pituutta ei lappalainen milloinkaan tiedä. Ja kukapa muukaan sen säntilleen voisi tietää, kun ei ole virstantolppia, ei kievareita eikä päiväkirjoja. Tällä kertaa ei tupa kuitenkaan ollut kaumempana kuin noin peninkulman matkan päässä, kuten sitten jälestäpäin olen kuullut.

Tuvassa laitoimme nuotion jossa oli aika lysti lämmitellä ja juoda keittämäämme kahvia. Sitä juodessa alkoi taas iloisemmat ajatukset kierrellä aivoissani, josta syystä kohta jätimme tuvan, pitkittäen matkaamme sekä veneellä että jalkaisin, siksi kunnes ilta-yöstä saavuimme ensimmäiseen Utsjoen taloon, jolla on tuo omituinen nimi Paksujalka, mutta isännän sukunimi on, Aikio. (3.

Lopputaipaleella oli meillä venematka pitkin Utsjokea, — joka jo oli Mierasjärvestä alkanut. Tällä matkalla oli myöskin muutamia pienempiä koskeja, jotka minä, perässä kun istuin, laskin alas, vaikka en ole milloinkaan ennen eläissäni koskimiehenä ollut. — Mutta komemmat kosket Utsjoessa ovat vasta Paksunjalan ja pappilan välillä, jonka matkan kuljin vasta seuraavana päivänä. Saattajina tällä matkalla oli minulla Paksunjalan isännän nuorin poika, vasta juohdetun emäntänsä kanssa. Sittemmin kuulin että tämä pari oli sinä vuonna ollut ainoa pariskunta, joka koko pitkänä vuonna oli Utsjoen kirkossa kristilliseen avioliittoon kuulutettu ja vihitty. — Ei niitä Lapissa hymenin liittoja useinsolmita. Leivän puute lemmen puute Paksunjalan talo on köyhä ja tekee matkustajaan jokseenkin synkän kuvan Utsjokelaisista.

Lähelle tätä taloa on saman talon vanhinpoika, — Ola Aikio tehnyt asuntonsa. Olan tupaan astuessani pisti heti silmääni kaksi komsiota, jotka nuorasta riippuivat katosta ja joissa piika Saara heilutti emännän jonkun kuukauden vanhoja kaksoislapsia. Komsiota en ollut ennen nähnyt, jonka tähden sitä nyt lähemmältä tarkastin. Komsio on, näet sen, lappalaislapsen kehto, tehty laudoista ja päällystetty nahalla. Se on vähän pulkan eli veneen muotoinen ja lapsen ruumiin pituuden ja leveyden mukainen. Siinä on lapsen hyvä ja lämmin maata. Ja kun komsio riippuu katosta, niin lapsella on siinä lämpimämpi kuin kehdossa, jota suomalaisen äiti heiluttaa laattialla. Sitäpaitsi on komsiota helppo heiluttaa. Kun sitä kerran on heilauttanut, niin se liikunta lakien mukaan heiluu kau'an aikaa ihan itsestään, jolla aikaa lapsen hoitaja voi muitakin talouden toimia hoitaa. (4 — Näin oli piika Saarallakin kaksi rautaa tulessa samalla kertaa nimittäin lapsen lullaaminen ja kahvin keitto.

Tämän talon ja pappilan välillä on vielä kaksi muuta taloa, nimittäin, Kedonsuu ja, Jompala, vaikka matkaa on puoli kolmatta peninkulmaa. Utsjoki on virtava ja Paksunjalan ja Kedonsuon talojen välillä on useita kovia ja pitkällaisiakin koskeja. Mutta koskea on lysti kulkea alas virtaa.(5.

Utsjoki kulkee useampain tunturijärvien läpi ja yksi sellaisista järvistä on Mandojäyri — jonka länsi rannalla on Utsjoen keltaiseksi maalattu pappila ja harmaasta kivestä tehty kirkko. Herrastalot ja levähdys niissä ovat väsyneelle matkamiehelle yhtä suloiset kuin kosteikot Saharan tahi Arabian hiekkakarvissa ovat janoa kärsiville ja väsyneille matkailijoille tahi pyhiinvaeltajille. Lähellä Utsjoen ( pikkujoen ) laskua Taanajokeen on nimismiehen, Onnela niminen virkatalo. Utsjoessa pyydetään ja saadaan hyvää lohta.

Lapin kieli kuuluu vieraalta suomalaisen korvissa,—vaikka se on suomen heimokieli.—Lapin kansa sorrettu kansa.—Lappalaisia asuu neljässä erimaassa. Lapin omasta kansasta pitäisi ilmestyä Lapinkirjakielen luoja. Norjalaiset ja osaksi suomalaiset ovat lapinkieltä tutkineet. Suomen Lapin murteet ovat Inarin murret ja Utsjoen murret.

Tunnettu ja tunnustettu tosiasia on, — että Suomen- ja Lapinkieli ovat keskensä heimokieliä. Mutta kuitenkaan eivät suomalainen ja lappalainen ymmärrä toisiansa, jos ovat ummikoita, se on, eivät osaa muuta kuin yhtä kieltä suomea tai lappia. Lappalainen ei kuitenkaan milloinkaan suomalaiselta kysy: joko sinä ymmärrät lappia, vaan: ,joko sinä kuulet lappia? Lappalaisen mielikuvituksen mukaan ei korva kuule sanoja silloin kun kieltä ei ymmärrä.

Samoin lausutaan myöskin vanhassa hebrean kielessä, kuulla kuin ajatus vaatisi sanaa, ymmärtää. Ja tosi myöskin on mitä lappalainen ja hebrealainen sanoo. Jos annat lappalaisen lausua vaikka kuinka lyhyen lauseen ja sitten koetat lausua saman lauseen, niin et osaa lausua oikein. Sinä et ole kuullut oikein ääniä ja sanoja. Yhtenä surinana kuuluu korvissa heinäkenkäin puhe, kun sitä kuuntelet nuotiotulen ääressä. Ei siinä erota sananloppua eikä alkua. Tällaisessa seurassa olet sinä, kuinka oppinut muutoin lienetkin, aivan kuin lapsi, joka ei ensinkään puhua taida. Ja kuitenkin ovat suomalainen ja lappalainen kerran puhua melskanneet samaa kieltä saman äitin kotona, saman kurkihirren alla. Johtuu mieleemme Kalemalan sanat:

Kasvatti emo kanoja,

Suuren joukon joutsenia.

Kanat ai'alle asetti,

Joutsenet joelle saattoi;

Tuli kokko, niin kohotti.

Tuli haukka, niin hajotti.

Siipilintu niin sirotti:

Yhen kantoi Karjalahan,

Toisen vei Venäjän maalle.

Kolmannen kotihin heitti.

Minkä vei Venäehelle,

Siitä kasvoi kaupanmiesi.

Minkä kantoi Karjalahan,

Siitä se Kalervo kasvoi;

Kunkapa kotihin heitti.

Se sikesi Untamoinen

Ison päiviksi pahoiksi,

Emon mieli murtehiksi.

Untamoinen verkot laski

Kalervon kalavetehen;

Kalervoinen verkot katsoi,

kalat konttihin kokosi;

Untamo utala miesi.

Sepä suuttui ja vihastui,

teki soan sormistansa.

Kämmenpäistänsä keräjät.

Toran nosti totkusilta,

Artin ahven-maimaisilta.

Oppineet väitelkööt siitä, onko Untamo vai Kalervo lappalaisten kanta isä tai eikö kumpikaan. Runo viittaa sangen sattuvasti, että niitä suo mi-sukuisia kansoja, jotka jäivät uinailemaan vanhoille synnyinsijoilleen, edustaa Untamoinen. He ovat Untamoisen lapsia, jotka kaukana Aasian tundroilla torkkuivat ja nukkuivat aivan vieraina sivistyskansain elämän riennoista. Untamon lapsia ovat Samojedit, Voguulit. Ostjakit, ynnä muut.

Historia tietää kertoa, että lappalaiset ovat Suomessa asuneet ennen suomalaisia, joiden edellä heidän on täytynyt väistyä kylmän pohjolan perukoille. Maan ovat lappalaiset jättäneet suomalaisille viljelemättömänä. Mutta vedetkin, joissa ennen lappalaiset ovat kalastaneet, ovat joutuneet suomalaisten käsiin. Tuskin erehtynee jos otaksuu useita kahakoita muinaisina aikoina tapahtuneen lappalaisten ja suomalaisten välillä ja juuri samasta syystä, josta Untamo ja Kalervokin aikoinaan torailivat. Varmaan lie joskus suomalainenkin laskenut verkkonsa lappalaisen kalaveteen ja lappalainen koonnut verkosta kalat konttiinsa, tai myöskin päinvastoin. Se on ainakin varma, että jonkullainen veljesviha on vallinnut ja vallitsee vieläkin suomalaisen ja lappalaisen välillä.

Lappalaisen, joka on ollut heikompi veli, on aina täytynyt sortua alle kynsin. Täten on veli vieraantunut veljestä; oman sydämensä iloja ja suruja ei veli enään voi kielellään veljelle ilmoittaa. Surkuttelen sinua, sinä paljon kärsinyt Lapin kansa. Paitsi veljesi vihaa on myöskin kolme petolintua iskenyt niskahasi.

Kokko, haukka ja siipilintu ovat sinun jakaneet. Kenties nämä linnut ovat Venäjän kokko, Norjan merihavukka ja Ruotsin siipilintu, joka sinun sirotti osaksi Ruotsiin, osaksi Suomeen. Jos olisit edes yhden kansan yhteydessä, olisit varmaan voimallisempi. Ja se kansa, jonka kanssa sinun pitäisi yhdessä olla, — on veljesi Suomi.

Venäjän, Suomen, Ruotsin ja Norjanmaassa asustaa nyt lappalainen kansa. — Mutta kaikki neljä kansaa eivät ole tälle sorretulle kansalle muita asumasijoja voineet osoittaa kuin lumella ja jäällä peitetyltä tuntureja. Lapin kieli on kyllä säilynyt, mutta naapurikansain kielten vaikutuksesta on se jakaantunut sangen lukuisiin eri murteisin. Vaikka sinä Lapinlapsi olet kalastaja, niin ei sinulle vielä ole ilmestynyt