Marie - Laaksoissa ja vuoriteillä

By Eila Sarkama-Voigt

Marien kanssa koemme rakkauden hetkiä, epätoivoa ja toivoa, pääsemme kulttuurin sisäpiireihin, laulun ja oopperan maailmaan. Marie solmii elinikäisen ja läheisen suhteen säveltäjä ja oopperanjohtaja Gustav Mahleriin. Edvard Grieg kutsuu ihailemansa laulajattaren kotiinsa Troldhaugeniin. Marie - Laaksoissa ja Vuoriteillä on sarjan kolmas osa.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Dec 5, 2013
• ISBN: 9789524989527

Eila Sarkama-Voigt

Die Autorin wohnhaft in Porvoo, Finnland, hat schon seit Kindheit eine enge Beziehung zu Musik gehabt. Während ihrer Zeit als Journalistin hat sie viel Lob für ihre Artikel über Musik geerntet. Sie ist eine ausgebildete Sängerin und ist als Sängerin und Schauspielerin aufgetreten und hat Drehbücher für Theateraufführungen geschrieben. Dieses ereignisrechste Buch der Marie Serie könnte man am besten mit den Gedanken Maries beschreiben. Nur ein freier Mensch kann denken und Entscheidungen treffen, in der Lebenströmung, die Neues erschafft, wird all das, was sein soll, in Erfüllung gehen.

Book preview

vuoriteillä

TAIKAMETSÄÄN KADONNEET

Näkemiin Weimar

Pari tuntia Wilhelmin lähdön jälkeen Marie astui ovesta ulos. Hiljaa, hyvin hiljaa hän sulki Windischenstrassen kotinsa oven. Kodin, jonne hän oli astunut nuorena aviovaimona puoli vuotta aikaisemmin.

Ennen kuin hän astui portista ulos, hänen katseensa kohtasi syreenimajan, jossa hän edellisiltana oli istunut Wilhelmin kanssa. Kukkapenkissä mustasta mullasta nousi jo pieniä taimia.

Portin vierellä kukkiva kellanvihreä lehmus levitti makeaa tuoksuaan varhaiskesän aamuun.

Kadulle tullessaan Marie veti syvään henkeä. Hän mietti hetken, kumpaan suuntaan menisi. Jos hän lähtisi katua ylöspäin, hän tulisi Herder-Platzille, jossa sijaitsi hänen isänsä kahvila-konditoria Kultainen Rinkeli.

Ajatus siitä, että saisi nauttia hyvää tuoretta kahvia ja syödä makean perunaleivoksen, veti puoleensa. Mutta kahvilassa hän vääjäämättä kohtaisi isänsä, hän joutuisi selittelemään, voisi käydä niin, että mieli alkaisi horjua, eikä hänellä olisikaan voimia toteuttaa suunnitelmaansa.

Päättäväisin askelin hän lähti kulkemaan alaspäin, tuttujen talojen ohitse kohti Marktplatzia.

Maalaiset rattaineen ja kauppiaat kojuineen olivat asettaneet tavaransa esille tavalliseen tapaan. Kaunis ilma oli houkutellut runsaasti ostajia. Marien teki mieli ostaa kirjava kukkakimppu, mutta sille ei juuri nyt ollut käyttöä. Sitä paitsi hänellä oli kannettavanaan matkalaukku.

Hän kääntyi Frauentor-Strasselle, joka johti Goethen talolle. Hän sivuutti Norddeutsche Grund-Credit-pankin rakennuksen. Pitäisikö hänen käydä pankissa? Nopeasti hän päätteli, ettei ylimääräistä aikaa ollut. Eikä hän halunnut joutua tekemisiin pankkivirkailijan kanssa.

Pian hän jo kääntyi Schillerstrasselle, Weimarin keskustan vilkkaalle kauppakadulle. Sen päässä oli hänelle niin tutulla Theater-Platzilla Weimarin kansallisteatteri. Teatteri oli suljettu kesäksi, eikä Mariella ollut sopimusta esityksistä syyskaudellekaan.

Vanhalla paikallaan oli klassikkopari Goethe-Schiller, joiden näköispatsaiden sivuitse Marie usein oli kulkenut teatterille.

Mariella oli joskus tapana puhutella leikillään Schilleriä, johon hänellä oli aivan erityinen suhde, mutta tänään hänellä ei tuntunut olevan mitään erityistä asiaa. Vai oliko niin, että hänen oli pakko pitää ajatuksensa kurissa, turhalle tunteilulle ei ollut sijaa.

Marie ajatteli, että hänen pitäisi kenties ottaa ajuri, sillä matkaa oli vielä jäljellä. Matkalaukku ei ollut aivan kevyt, vaikka Marie oli pannut sinne vain vähäisen määrän henkilökohtaisia tavaroitaan, yhdet paremmat kengät ja vain yhden leningin päällänsä olevan matkavaatteen lisäksi. Lähes kaiken muun voisi ostaa myöhemmin.

Marie nopeutti askeleitaan päästessään jo lyhyelle Wielandstrasselle ja sieltä edelleen Karl-Platzin aukiolle. Aukion laidalla oli postirakennus. Sieltä Marie oli lähetellyt kirjeitä Pariisiin Franz Burmeisterille. Kirjeitä, joihin ei ollut vastattu. Nekin asiat oli myöhemmin selvitetty.

Marie hengitti syvään aamuraikasta ilmaa. Tuuli leyhytteli hänen pitkiä hiuksiaan. Hän tunsi olonsa joka askeleella kevyemmäksi.

– Vapaus, Marie sanoi itselleen. Hän ei enää ajatellut, mitä oli jättämässä taakseen, vaan katseli suoraan eteenpäin.

Hän sivuutti Carl-August-koulun, suuren talon, joka oli kuulunut varakkaalle porvarissuvulle Bertuchille. Talon takana oli suuri puisto, Schwanenteich ja Schwanseebad. Puisto oli vihreä keidas Weimarin keskustassa ja kaupunkilaisten virkistysalue.

Karl August-Platz ja Museums-Platz seurasivat toisiaan. Grossherzoglisches Museum oli suuri komea rakennus.

Ja sitten vain suoraan eteenpäin pitkin Sophienstrassea, joka päättyi Weimarin rautatieasemalle.

Elben rannalla

Marie lähti alkukesällä kotoaan Weimarista miehensä luota.

Leipzigissa hän tapasi Franz Burmeisterin. Yhdessä he jatkoivat matkaansa Dresdeniin ja Prahan kautta Wieniin. Wienistä he suuntasivat matkansa kohti etelää, Triesteen, Venetsiaan, Firenzeen ja Roomaan.

He olivat nyt rakastavaiset, erottamaton osa toisiaan.

Marie ei muistanut jälkeenpäin toista yhtä onnellista kautta elämässään. Hän saattoi taas hengittää vapaasti, oli tilaa uusille asioille, uusille maisemille, joita hän tarkkaili innostunein ahnain silmin.

He kirjoittautuivat Dresdenissä Europeischer Hofiin Pragerstrassella ja lähtivät katsomaan kaupunkia.

Dresdeniä kutsuttiin Elben Venetsiaksi.

Venetsiaa Marie ei vielä ollut nähnyt, joten hän ei tiennyt, vetääkö Dresden vertoja Venetsialle, jota oli kuvattu maalauksissa kanaalien, siltojen ja upeiden palatsien kaupungiksi.

Syy vertailulle lienee se, että italialainen, 1700-luvulla elänyt Giovanni Antonio Canale, paremmin tunnettu taiteilijanimellään Canaletto, asui kahteen otteeseen Dresdenissä ja kuvasi maalauksissaan sekä Venetsiaa että Dresdeniä.

Kaupungin halki virtasi pohjois-Saksasta alun saanut Elbe-joki, jonka ylittivät keskustassa monet sillat.

Vanhojen kirkkojen ja arvorakennusten siluetit piirtyivät siltojen välissä taivasta vasten juuri sellaisina kuin Canaletto oli ne oli ikuistanut. Hofkirche, Frauenkirche, Mariankirkko.

Dresdenin tunnetuin nähtävyys, Zwinger, oli alun perin 1500-luvulla laaja alue turnajaisille ja ulkojuhlille, kunnes August der Starke, August Väkevä, kaupungin tunnetuin hallitsija, kohensi sen 1700-luvun alkupuoliskolla vaikuttavaksi linnabarokin alueeksi.

Suuren aukion molempiin sivukaariin rakennettiin kahdet paviljongit, upeat Wallpavillon ja Glockenpavillon. Lähderakennelmat, niistä kaunein, barokkiluomus Nympfenbach, ranskalaisen paviljongin takana, kevensivät viehättävästi kokonaisuutta.

Zwingerin ulkoalueella oli vesitäytteinen vallihauta Graben ja Zwingerteich-lammikko.

– Tämä viehättävä alue on säilynyt Augustin aikaisessa alkuperäisessä asussaan, Marie ihasteli.

– Aukiota ympäröivät rakennukset eivät ole barokkimaisen raskaita, vaan lukuisat sinisävyiset kaari-ikkunat ja samansävyiset kattorakennelmat vaaleassa kokonaisuudessa, tekevät alueesta ilmavan.

Franzin silmissä värien raikkaus vielä korostui sinivalkoista taivasta vasten.

– Teatteriaukio Zwingerin vieressä on varmaan myös yksi Saksan kauneimpia kokonaisuuksia, Franz sanoi. – Sitä reunustaa suuressa kaaressa katolinen Hofkirche, Residenz-hallintolinnan koillislaita, Altstädter Wache, Gemäldegalerie, Semper-ooppera ja hotelliravintola Italienisches Dörfchen.

Ensimmäinen Semper-ooppera paloi 1869. Nykyinen oli toinen, uudelleen rakennettu. Oopperassa olivat saaneet ensiesityksensä Richard Wagnerin Rienzi, Lentävä hollantilainen ja Tannhäuser.

Carl Maria von Weber oli oopperan kapellimestarina ennen Wagneria.

Altstädter Wachen oli suunnitellut kuuluisa arkkitehti Karl Friedrich Schinkel berliiniläisen klassisismin tyyliin.

Italienisches Dörfchen, josta oli näköaka Elbelle, taas oli saanut nimensä siitä, että italialaiset jotka olivat rakentamassa Hofkirchea, asuivat alueella.

– Alue tuntuu olevan suosittu kohtauspaikka tässä kauniissa kaupungissa, Franz arveli. – Mutta meillä on vielä paljon näkemättä, joten jatketaan matkaa.

Venus lepää

Marie ja Franz riensivät katsomaan Gemäldegallerie Alte Meister -taidegallerian kuuluisia maalauksia.

August von Sachsen, August Saksilainen, oli alkanut kerätä maalauksia jo 1500-luvulla. Hänen työtään jatkoi August der Starke, August Väkevä, 1700-luvulla hovihankkijoidensa avulla.

Uusia taideteoksia hankittiin vielä 1800-luvulla. Viimeisimmät hankinnat olivat Dresdenissä asuneiden romantikkojen maalaukset. Heitä olivat Anton Graff, Adrian Zingg, Caspar David Friedrich ja Adrian Ludwig Richter.

Marien ja Franzin tarkastellessa maalauksia suosikiksi kohosi italialaisen renessanssimaalarin Giorgionen Nukkuva Venus.

– Venus oli myös August Väkevän lempitaulu, Franz huomautti.

– Ei kumma, Marie nauroi.

– August Väkevä oli naisiin menevä mies. Hänen monista lapsistaan vitsaillaan, väitetään niitä olevan jopa satoja. Minua maalauksessa viehättää nukkuvan Venuksen lähes lapsenomainen viattomuus, Franz sanoi.

– Viattomuus ei ole tahatonta, Marie sanoi. – Levätessään poimutetulla kankaalla, pelkistetty maaseutumaisema takanaan, Venus suorastaan kutsuu luokseen aistillisuudellaan. Valkea iho, käsi jalkovälissä.

– Ihminen maisemassa on tyypillistä renessanssitaidetta, Franz sanoi.

Marie katseli myös kiinnostuneena Tintoretton Musisoivia naisia ja Peter Paul Rubensin Villisikajahtia.

– Se tuo mieleeni isoisäni, joka kuoli jahdissa, koska häntä luultiin ruskean puvun takia hirveksi, Marie selitti. – Minua harmittaa, etten tutustunut isoisääni. Isoäiti ei ole antanut hänestä kovin imartelevaa kuvaa. Onnettomuuden jälkeen oli oikeudenkäyntejä. Ilkeämielisimmät olivat keksineet, että isoäiti oli palkannut jonkun ampumaan hänet.

– Arvokkain tauluista on varmaan Raffaellon Sikstiiniläinen madonna, Marie arveli.

– Hovihankkija Graf Heinrich von Brühlilla oli suuri työ sen saamiseksi kokoelmiin. Hänen mukaansa varmaan on saanut nimensä Brühlsche Terrasse. Hallitsijat ovat viis veisanneet siitä, olisiko rahoilla ollut järkevämpää käyttöä, Franz sanoi. – Kaikki haluavat jättää jälkipolville näyttävän muistomerkin omista saavutuksistaan.

– Ne kaikki nälkää nähneet ovat kuolleet, mutta me saamme nauttia taideteoksista, Marie sanoi.

– Onhan madonna ja lapsi varsin kaunis taideteos kaikkineen, mutta ei mitenkään kovin kiinnostava aiheensa puolesta, Franz sanoi.

– Muistomerkistä puheen ollen, jaksammeko vielä käydä katsomassa August Väkevän Grüne Gewölben kallisarvoisia kruununjalokiviä barokkisalissa? Entä hänen keräämäänsä vanhan kiinalaisen ja Meissenin posliinin kokoelmaa?

– Minä pidän kauniista esineistä, Marie sanoi. – Onkohan siellä samanlainen astiasto kuin meillä kotona?

– Kun Goethe kävi täällä 1768, hän sanoi: Ihailuni ja ihmetykseni ylittää senkin, mitä olin etukäteen kuvitellut.

– Goethesta emme pääse eroon missään, Marie nauroi. – Minne menemmekin, Goethe on kaikkialla.

Muistojen maisemat

Rakastavaiset kävelivät Elben rannalla Brühlsche Terrassen näköalapromenadilla katsellen elämää joen varrella.

Siltojen alitse lipuivat matkustajalaivat, huvilaivat ja tavaralaivat kohti läheisiä ja kaukaisempia määränpäitään.

Eräänä päivänä Franz ja Marie hyppäsivät risteilyalukseen, joka kuljetti heidät Pillnitzin metsästyslinnaan, sieltä Pirnan ohitse Liliensteinin ja Königsteinin kukkuloille ja aina Bad Schandauhin asti.

Joen vasemmalla rannalla kohosivat kukkulaiset kaupunginosat Loschwitz ja Weisser Hirsch taloineen ja arvohuviloineen.

1800-luvulle asti Loschwitzin rinteet olivat viiniviljelmiä. Dresdeniläiset aatelis- ja porvarisperheet omistivat viiniviljelmät ja niiden yhteydessä perheillä oli kesäasuntonsa. Loschwitzin rinteiden vanhat viiniviljelmät saivat vähitellen antaa tilaa asutukselle.

Näitä maanomistajia olivat olleet säveltäjä ja kanttori Heinrich Schütz, rakennusmestari W.C von Klengel, kultaseppä Dillinger, taidemaalari F.von Kügelgen ja myöhemmin runoilija Theodor Körnerin isoisä Christian Körner.

Körnerin talossa vieraili aikansa henkisen elämän merkkihenkilöitä: Goethe, Kleist, Arndt, Novalis, L. Tieck, veljekset Schlegel, Mozart ja Anton Graff. Vuodesta 1785 vuoteen 1787 Schiller asui Körnerin luona ja kirjoitti siellä näytelmänsä Don Carlos.

Elbelle näkyi myös komean suuren huvilalinnan Albrechtsbergin pääty. Linnan oli rakennuttanut keisari Wilhelm I:n nuorin veli prinssi Albrecht.

Nimi von Kügelgen toi Marielle mieleen Hanna von Kügelgenin, joka oli sukua Dresdenin Kügelgeneille. Vieläkö Wilhelm oli kiinnostunut Hannasta?

Mariella ei ollut tietoakaan siitä, mitä Wilhelm mahtoi puuhata. Nyt kun hän oli poissa, monille nuorille naisille oli taas tie avoinna komean ja halutun miehen suosioon.

Marie yritti karistaa mielestään Wilhelmin naisystävät. Miksi hän ajattelisi koko asiaa? Wilhelm kuului menneisyyteen. Marie ei halunnut vanhojen asioiden häiritsevän uutta onneaan.

Kuin Franz olisi lukenut Marien ajatukset, hän sanoi: – Mariechen, me menemme syksyllä Rüdesheimiin, kun uusi viini on valmiina. Minä haluan esitellä sinut vanhemmilleni.

– Onko teillä siellä omat viiniviljelmät?

– Se on meille arkipäivää, Franz vastasi.

– Tosiasiassa viinin viljelemisessä ei juuri ole romantiikkaa. Se on arkista puurtamista. Mutta kun viini on kypsää, juhlitaan. Vanhempani ovat akateemisella alalla. Viininviljely tarkoittaa lähinnä vain harrastusta. Viiniä viljellään vain omiin tarpeisiin.

– Meillä oli todella hauskaa isoäitisi kanssa viinijuhlissa viime vuonna. Olin hämmästynyt, miten isoäiti vielä osasikaan kaikki ne vanhat tanssit. Olin aivan läkähdyksissä.

– Minun isoäitini on ihmeellinen nainen, Marie sanoi. – Hän tuntee minut paremmin kuin minä itseni. Aivan kuin olisimme yksi ja sama ihminen ikäerostamme huolimatta. Luuletko, Franz, olevan sattumaa, että olemme rakastuneet samaan mieheen?

– En oikeastaan, kohtaamme elämässämme paljon hämmentävää ja hämmästyttävää, Franz sanoi. – Ja tämä on yksi sellainen.

– Mariechen, kun olin konsertissasi ja kuulin sinun laulavan, koin jotain ainutkertaista. Ihmettelin, mikä ihme maailmassa oli johtanut minut sinun luoksesi. Tajusin, että on olemassa salattuja voimia, joita emme voi tietoisesti hallita. Nämä voimat vetävät meitä sinne minne kuulumme. Kaikki sellainen toteutuu, minkä täytyy toteutua.

He kiipesivät Königsteinille ja Liliensteinille katsellen ohitse kulkevia laivoja ja junan kiitoa kohti etelää, Prahaa, heidän seuraavaa matkakohdettaan.

Heidän kävellessään kaupungin liepeillä avautuvissa metsissä Marie kuuli metsäpurojen solinassa, mäkien rinteillä ja tuulen äänessä yli laajan Dresdener Heiden nummialueen, Carl Maria von Weberin Taika-ampujan sävelten kaikuja, mestariampuja Maxin kuulien äänen ja morsian Agathen kiihkeän odotuksen rukoukset.

Marien toiveissa oli joskus esittää Agathen osa. Hän oli saanut itseluottamusta menestyksekkäistä esiintymisistään Mozartin oopperoiden nuorten naisten osissa, Susannana ja Zerlinana. Agathe oli juuri sellainen rooli, jonka hän halusi tehdä uransa tässä vaiheessa.

Dresdeniä ympäröivissä metsissä, Sachsen- ja Bömischen Schweizissa, Bastein kallioilla, katsellessaan jyrkkiä hiekkakivimuodostelmia, Marie koki olevansa rakastamansa musiikin alkulähteillä.

He kohtasivat maisemia, jotka olivat tuttuja Caspar David Friedrichin tauluista ja kuparikaivertaja Ludwig Richterin töistä.

Kuuluisa Felsentor Utterwaldin Grundissa oli juuri sellainen kuin maalauksissa, kuten myös Basteibrücken näköalasilta kummallisille hiekkakivimuodostelmille.

Maalarintien maisemat palauttivat Marien mieleen David Caspar Friedrichin aavemaisen maiseman kuun loisteessa von Schaunien olohuoneessa.

Rakkaus Franz Burmeisteriin oli niin kokonaisvaltaisesti saanut otteen Marien mielestä, että se oli pyyhkäissyt hänen mielestään kaiken von Schauneihin liittyvän kuin kaukaisen unen. Nyt tuttu maisema pysähdytti hänet miettimään, minkälaisia reaktioita hänen yllättävä katoamisensa oli kenties saanut aikaan.

Miten Wilhelm oli reagoinut saatuaan Marien jälkeensä jättämän lyhyen viestin? Oliko hän raivoissaan? Helpottunut, katunut, surrut?

Wilhelmin yhtäkkinen ajatteleminen iski Marieen niin kipeästi, että hänen sydämensä hetkeksi lakkasi lyömästä.

Entä Wilhelmin äiti? Oliko hän ollut mielissään?

Tuskin. Hänen poikansa vaimon yllättävä katoaminen oli neuvoksettaren mielestä luultavasti vain taas uusi katala temppu perheen maineen tuhoamiseksi.

Mariesta oli oikeastaan samantekevää, mitä von Schaunit ajattelivat. Selittäköön heidän poikansa Wilhelm itse.

Koska Marie ei halunnut huolestuttaa vanhempiaan, hän oli kirjoittanut voivansa hyvin ja olevansa onnellinen saadessaan tutustua niin moniin mielenkiintoisiin paikkoihin hänelle rakkaan ihmisen kanssa. Tarkkaa olinpaikkaansa hän ei ollut ilmoittanut, koska hänellä ei itselläänkään ollut opintomatkansa, kuten hän asian oli ilmaissut, jatkumisesta tarkkaa tietoa. Kenenkään ei tarvinnut olla huolissaan ja lähteä etsimään häntä.

Varmaa kuitenkin oli, ettei hänen aikomuksensa ollut palata vähään aikaan Weimariin. Hän tarvitsi elämäänsä uusia asioita.

Vastaisuudessa hänen tarkoituksenaan oli opiskella lisää, yrittää saada esiintymisiä toisissa Saksan kaupungeissa.

Isoäiti Gertrude arvasi, ainakin osittain, syyn äkilliseen lähtöön. Mutta oliko hän isoäidin mielestä toiminut järkevästi.

Täällä he ovat kulkeneet

Marie ja Franz kävivät katsomassa Hosterwitzissa taloa, jossa Carl Maria von Weber oli asunut. Siellä olivat syntyneet Euryanthe, Taikaampuja ja Tanssiinkutsu.

Tuossa on säveltäjän soitin, tuossa tuolissa hän on istunut, tuossa säveltäjän muotokuva. Mustat hiukset, suuri pitkä nenä, turkiskauluksinen asu.

Pitkän etsinnän jälkeen he löysivät katolisen hautausmaan, jonne lähes kansallisoopperaksi kohonneen Taika-ampujan säveltäjä oli haudattu.

Eräästä hautakivestä löytyi tuttu nimi Casanova. Kyseessä ei kuitenkaan Marien pettymykseksi ollut Don Giovannin esikuvana ollut naistenmies Casanova, vaan hänen veljensä G.B. Casanova.

– Samapa tuo, Franz huomautti. – Kuolema vie kaiken. Liha on kuolevaista, maine jää.

He löysivät Loschwitzissa talon, jossa Clara Schumannin isä Friedrich Wieck oli antanut soittotunteja Robert Schumann -nimiselle nuorukaiselle sillä seurauksella, että kiihkeämielinen haaveilija oli iskenyt silmänsä isän silmäterään Claraan. Eikä siinä auttanut isän vastus, oikeustoimet, ei mikään. Clara sai Robertinsa.

Lähellä Wieckin taloa oli runoilija Körnerin mukaan nimetty aukio. Marie ja Franz huomasivat, että Körnerplatzilta pääsi sähköistä rataa pitkin tasanteelle, jossa sijaitsi näköalaravintola Luisenhof. Rata oli kuulemma ensimmäinen laatuaan koko Euroopassa ja rakennettu 1895.

Laskeuduttuaan Luisenhofista alaspäin he tulivat pienelle sillalle, jolla oli synkeitä ajatuksia herättävä nimi Mordgrundbrücke. Nimi sai rakastavaiset miettimään, mistä silta oli saanut nimensä. Oliko joku onneton heittäytynyt sillalta alas kapeaan, lehtien lähes peittämään vetiseen rotkoon?

Marien isoäidin Gertruden ihailema ja Andersenin ja Mendelsohnin rakastama maailmantähti Jenny Lind oli asunut Dresdenissä viiden vuoden ajan 1850-luvun keskivälissä. Sitä ennen hän oli mennyt Amerikassa naimisiin pianisti Otto Goldschmidtin kanssa.

Marie olisi mielellään nähnyt laulajattaren kaupunkitalon, mutta kukaan ei tuntunut tietävän, missä talo oli ollut.

Kesäisin pariskunta vuokrasi Dresdenin läheltä maaseutuasunnon Wackefelt Ruhen, jossa syntyivät pariskunnan kaksi lasta, poika Walter ja tytär Jenny. Siellä ihailtu laulajatar viihtyi parhaiten näyttämöiltä vetäytyneenä puutarhaansa hoitaessaan.

Jenny Lind oli luopunut oopperoissa esiintymisistä rasittavan Amerikan-matkan jälkeen. Hän esiintyi jälleen perheen siirtyessä Englantiin, jossa Jenny valloitti kuulijansa vielä oratorioissa ja konserteissa.

Mahtoiko kukaan Dresdenissä enää edes muistaa, että täälläkin olivat joskus helisseet pohjolan satakielen kotimaan ruotsalaiset kansanlaulut, joita Lind mielellään esitti konserttiensa yhteydessä, usein itseään säestäen.

Täällä minä vielä laulan

Marien ja Franzin istuessa viimeistä Dresdenin iltaansa Elben rannalla Italienisches Dörfchen -ravintolassa Marie katseli kuun hohtavaa auraa Frauenkirchen yläpuolella, Elben veden tummaa välkettä ja vastapäisen aukion laidalla kohoavaa Semper-oopperan erikoista muotoa.

Kuin kaksi rakennusta olisi ollut päällekkäin, toinen suurempi ja toinen pienempi. Marie oli kuullut ylistettävän oopperan aistikkaita katto- ja seinämaalauksia.

Marie oli haaveillut laulamisesta maineikkaan arkkitehdin Semperin piirtämässä oopperassa. Ja nyt tuo unelmien rakennus oli suoraan hänen silmiensä edessä. Vain lyhyt matka aukion lävitse, ja hän olisi siellä. Mutta miten hän pääsisi sinne sisään?

– Tuolla minä kyllä vielä laulan, Marie sanoi.

Suudelma Elben yllä

Praha oli kaunis, kultivoitunut kaupunki, jonka siltojen alla virtasi pitkän matkan tehnyt Elbe, nyt Vltavan nimellä.

Suuret virrat Elbe, Volga ja Tonava ovat suurta kuohuvaa draamaa. Kapeat joet, kuten Ilm, ovat lehtevän suvannon rauha. Ollaan tässä ja nyt, levätään, ei ole kiirettä rientää mihinkään.

Vaikka Marien kotikaupungin Weimarin Ilm-joki oli vain vaivainen kapea uoma mahtavan Elben rinnalla, se sopi pieneen kaupunkiin ja oli Marielle joka tapauksessa maailman tunnelmallisin ja rakkain virta.

Sen rannalla Marie oli istunut lukemassa ja haaveilemassa, ja sen ylittävillä silloilla oli vaihdettu maailman tunteellisimmat suudelmat.

Olihan Marie ollut rakastunut Wilhelm von Schauniin, sitä oli turha kiistää. Wilhelmissä oli aivan uskomatonta miehistä vetovoimaa, peräänantamatonta kiihkoa, joka vaati antautumaan.

Wilhelm oli johdatellut nuoren Marien tämän ensitanssiaisista suoraan Sternbrückelle ja suudellut tätä. Ehkä Wilhelm halusi heti intohimoisella suudelmalla sitoa kokemattoman tytön vaikutuspiiriinsä?

Marie ajatteli tapahtumaa näin jälkeenpäin hieman huvittuneena. Ja olihan Wilhelm siinä totta vie onnistunutkin!

Robert Wieland? Marien yllätykseksi Robert oli suudellut häntä Naturbürckellä ja sanonut rakastavansa häntä. Vai oliko se ollut yllätys?

Robert oli kihloissa Clara Jacobin kanssa, mutta ihastunut päätä pahkaa elinvoimaiseen, ruskeatukkaiseen laulunopiskelijaan ja intoutunut kirjoittamaan tälle lauluja. Ich träumte einst von Myrten und Reseden. Unelmoin kerran myrteistä ja resedoista.

Se oli silloin.

– Sinä et ole koskaan suudellut minua millään sillalla, Marie huomautti ilkikurisesti Franzille heidän kävellessään kaikkien maailmanmatkaajien tapaan patsaiden reunustamalla Kaarlen vanhalla barokkisillalla.

– Se korjaantuu helposti, Franz nauroi. Hän otti Marien kasvot käsiinsä ja suuteli tätä innokkaasti uteliaista katseista välittämättä.

– Noin, oletko nyt tyytyväinen!

He jatkoivat matkaansa nauraen. Franz ei muistanut kuulleensa Marien nauraneen koskaan aikaisemmin yhtä vapautuneesti.

He kävivät tutustumassa joen toisella puolella Hradcanyn alueella olevaan, keskiajalla perustettuun, yli 100 metriä leveään Prahan linnaan ja goottilaiseen Pyhän Vituksen kappeliin,

He kävivät Prahan vanhassa kaupungissa Stare Mestossa, raatihuoneen torilla, ihmettelemässä astrologista kelloa. Kello oli rakennettu jo vuonna l410. Se näytti ajan lisäksi vuodenajan, kuukauden, auringon ja kuun paikan ja eläinradan merkit.

– Mikä eläinradan merkki sinä olet? Marie tiedusteli Franzilta. `

– Eläinradan merkki? Franz ihmetteli. – En kai mikään.

– Ne määrittyvät kuulemma syntymäkuukauden mukaan. Niin Marie oli lukenut.

– Kesäkuussa, Franz vastasi.

– Sitten olet kaksonen, Marie sanoi. – Minä olen syntynyt joulukuussa ja olen jousimies. Täsmälleen kaksosen vastakkaismerkki. Sen mukaan me vedämme toisiamme puoleemme, mutta olemme myös toistemme vastakohdat.

– Enpä tiedä, Franz sanoi.

– Katso nyt. Kohta on tasatunti, ja silloin kellotaulujen vieressä avautuvat luukut, joista työntyy esiin kaksitoista apostolia.

Niin todellakin tapahtui. Mutta ei siinä vielä kaikki. Luurankonukke soitti kelloa, käänsi kellon tiimalasia ajan loppumisen merkiksi syntisiä paheita esitteleville nukeille. Ne pudistivat päätänsä ja katosivat takaisin luukkujensa taakse kukon kiekaistessa.

– Kammottava, mutta hauska kello, Marie ihasteli.

He ehtivät vielä käydä katsomassa romanttista Bertramkan viinitilaa, jossa Mozart oli asunut muusikkoparin Duseksin vieraana 1787 viimeistellessään Figaron häitä, jonka Susannana Marie oli onnistunut hyvin ensiesiintymisessään Weimarin oopperassa. Myrskyisän suosion saavuttanut ensi-ilta oli tosin ollut Wienissä.

Vuonna 1791 Mozart oli jälleen Bertramkassa ja sillä kertaa säveltämässä Don Giovannia. Sivutyönä oli myös syntynyt viehättävä sopraanoaaria Bella, mia fiamma, addio. Siihen Mozartin oli innostanut talon emäntä, laulajatar Josefina Duskova.

– Oi, se on ihana aaria, Marie lausahti. – Miten paljon sellaista löytyykin, jonka haluaisin laulaa.

Ennen matkansa jatkumista Marie ja Franz kävivät katsomassa hoviteatteria, jossa Mozartin Don Giovanni oli esitetty ensimmäisen kerran.

– Minkälainen Zerlina heillä mahtoi olla? Marie ihmetteli.

– Tuskin hän pudotti vaatteensa yleisön edessä, Franz huomautti ilkikurisesti.

Marie nauroi. Zerlina oli jatkuvan pilailun aihe. Tyttö, joka pudotti vaatteensa.

Wieniläiselämää

Ja pian rakastavaiset löysivätkin itsensä Marien unelmien kaupungista Wienistä.

– Muistatko, Franz, vakuutit minulle, että pääsisin vielä Wieniin? Silloin kun tapasimme ensimmäisen kerran. Ja nyt olen täällä. En vain arvannut, että olisimme täällä yhdessä.

Wien tuotti pienen pettymyksen, sillä Tonava ei virrannut kaupun gin lävitse. Oli vain vaivainen Tonavan kanava.

Tonavan kanava ei alun perin ollut rakennettu kanava, vaan nykyistä paljon leveämpi Tonavan uoma. Kaupungin keskusta oli todella aikaisemmin ollut sen varrella, mutta kun syntyi uusi keskusta, jos sellaisena pidetään oopperaa ja Ringstrassea, kaupungin kaavan suhteet muuttuivat.

Marien ja Franzin ollessa Wienissä keskustaan rakennettiin kiivasta tahtia uusia rakennuksia. Seuraavalla kerralla kaupunki näyttäisi taas erilaiselta.

Wienin hoviooppera oli aivan kaupungin keskustan ytimessä. Sen edusta Ringstrassella oli koko maailman kohtaamispaikka.

Marie ja Franz istuskelivat oopperaa vastapäätä olevassa kahvilassa. He katselivat ohikulkevia ihmisiä. Fiakereita, ajurien ohjaamien, hevosten vetämien vaunukyytien asiakkaita, pitkin Ringiä kulkevien raitiovaunujen etenemistä ja näyttäytymään lähteneitä rikkaita pankkiireja, heidän elegantteja vaimojaan, aatelisia, suurliikemiehiä ja taiteilijoita.

Kaikkia heitä saattoi nähdä kulkevan ohitse tai istahtavan kahvilaan virkistäytymään ja näkymään.

Teatteria tai oopperaa ei juuri kesäaikaan ollut mahdollista nähdä, kuuluisa Burg-teatteri ja hoviooppera olivat kesätauolla.

Wienissä oli kuitenkin paljon historiallisia rakennuksia ja ihania puistoja. Oli suorastaan hengästyttävää ravata niissä kaikissa.

Praterin suuressa puistossa oli ulkoilmakonsertteja, joissa soitettiin sotilasmarsseja, Lannerin ja Straussien valsseja. Wienin monissa puistoissa oli paljon muutakin ihmeteltävää. Puistot olivat kaupunkilaisten virkistys- huvittelu-ja näyttäytymispaikkoja.

Praterissa ja Wienin keskustan kaduilla kävelevät ihmiset olivat pukeutuneet parhaimpiinsa. Kauniista vaatteista kiinnostunut Marie sai hyvän käsityksen uusimmasta muodista.

Marie tunsi itsensä perin vaatimattomaksi tuossa joukossa, sillä hän oli ottanut mukaansa vain joitakin vaatteitaan. Hän ostikin muutamia pukuja täydentämään melkoisen vähäistä matkapuvustoaan, joka tosiasiassa käsitti vain kolme leninkiä, yhden matkalle, yhden juhliin ja kolmannen jokapäiväiseen käyttöön.

Marie katui kuitenkin pian ostoksiaan, sillä olisihan yksikin uusi puku riittänyt mainiosti, sillä hänen rahavaransa olivat rajoitetut. Eihän hän liikkunut missään seurapiireissä. Kukaan ei tuntenut häntä eikä odottanut mitään.

Marie näki keisari Franz Josefin, ainakin hetken, hänen sivuuttaessaan vaunuissaan suositun Naschmarktin, jossa Marie ja Franz olivat aterioimassa.

Keisarin saattoi hyvinkin nähdä, jos tunsi hänen päivärytminsä. Sen olivat oppineet tuntemaan ihmiset, jotka olivat antaneet rakentaa asuntonsa ja ainakin yhden parvekkeensa sen tien varrelle, jota pitkin keisarilla oli tapana lähes päivittäin liikkua siirtyessään Schönbrunnista kaupunkilinnaansa.

Aivan köyhillä ei ollutkaan varaa asettua keisarin tien varrelle. Asunnot keisarin tien varrella olivat tavallista kalliimpia. Mutta jos siihen vähänkään oli mahdollisuutta, kadun varren talossa asuminen nosti perheen statusta.

Beethovenin teillä

Leveämmän, oikean Tonavan saattoi nähdä kauempana keskustasta, vaikkapa Nussdorfin viinikylän lähellä.

Siellä rakastavaiset, nautittuaan paikallista viiniä, lähtivät kävelemään samoja teitä, joilla Beethoven oli vaellellut; metsiköissä, peltoteillä, viiniviljelmillä, kuunnellut luonnon ääniä, lähteen solinaa ja lintujen liverryksiä.

Pastoraalisinfonia oli saattanut saada inspiraationsa juuri siellä. Eroica-sinfonia ainakin, koska eräs katu ja talo kantoivat sinfonian nimeä.

Beethoven ehti asua monessa paikassa, Marie ja Franz jäljittivät niitä Döblingissä, Heilingenstadtissa ja Nussdorfissa, josta Beethoven piti eniten. Siellä Beethovenin kävelyreittiä saattoi seurata Nussdorfista Kahlenbergiin.

He tekivät pitkiä kävelymatkoja Sieveringissä, Heiligenstadtissa, Döblingissä ja Grinzingissä. Ruokaa ja juomia saattoi nauttia matkan varrella pienissä ravintoloissa ja viinituvissa.

Baden Baden oli idyllinen kylpyläkaupunki Wienin lähellä. Sieltäkin löytyi talo, jossa paikkakuntaan viehättynyt Beethoven oli asunut.

He humaltuivat paitsi viinistä, myös siitä ihanasta tunteesta, että saivat olla kahden ja tehdä aivan mitä halusivat. Luonto, joka oli inspiroinut wieniläissäveltäjiä, esittäytyi koko kesäisessä loistossaan.

Beethovenin jälkien tarkka seuraaminen oli lähes mahdottomuus, sillä levoton säveltäjä oli asunut monessa paikassa Wienin kaupungissa ja ympäristökylissä.

Beethoven oli jokakesäinen vuokralainen jossain Wienin lähellä. Joinakin kesinä hän matkusti Unkarin puolelle Martonvasariin, missä odottivat kreivi Brunsvikin henkevät ja viehättävät tyttäret Therese ja Josephine.

Beethoven oli antanut tytöille pianotunteja kreivi Joseph Deymin talossa osoitteessa Franz-Josef Kai 1. Kun Deym hävisi kaksintaistelun, hän menetti aatelisarvonsa ja otti nimekseen tavallisen nimen Müller, taloa alettiin kutsua müllertaloksi.

Müller perusti taloonsa taidegallerian, jossa oli vahanukkeja ja mekaanisia soittimia. Mozart sävelsi gallerian soittimelle yhden sävelmän. Talo purettiin 1889.

Josephine Brunsvik meni myöhemmin naimisiin kreivi Deymin kanssa. Toisen avioliittonsa hän solmi kreivi Stackelbergin kanssa. Arveltiin syynä olevan sen, että hän halusi turvata neljän lapsensa tulevaisuuden.

Kun mietittiin kenelle Beethoven oli osoittanut kirjeet kuolemattomalle rakastetulle, yhtenä ehdokkaana oli Josephine, jonka kanssa Beethovenilla oli ollut läheinen suhde.

Kuolemattoman rakastetun kirjeiden kohteeksi oli ehdolla monia muitakin. Kreivittäret Guicciardi, Brunsvik, Deym, Erdödy, Amalia Sebald ja Therese Malfatti.

Martonvasarissa Beethoven rakastui myös kauniiseen mutta petolliseksi kuvattuun kreivitär Giulietta Guicciardiin. Beethovenin oletetaan ajatelleen Giuliettaa säveltäessään Kuutamosonaattiaan.

Vaikka Beethoven saavutti jo eläissään mainetta teoksillaan, rakkaudessa hänellä ei ollut onnea.

Marie liikuttui katsoessaan medaljongissa Beethovenin harmaata hiusta hänen kuolinhuoneessaan Schwarzspanierstrassen talossa.

Niin vähän oli tallella hänen maallisesta olemuksestaan. Mutta sitä suurempi ja pysyvämpi oli hänen musiikkinsa. Ei ollut montakaan sellaista, joka ei olisi kuullut tuota nimeä.

Beethovenin ensimmäinen asunto Wienissä oli ollut vuonna 1792 Alserstrasse 13. Kun Beethoven oli kuollut maaliskuussa 1827, poikkesi ruumissaatto Minoriten-kirkossa, Alserstrasse 17, jossa vainaja siunattiin. Matka jatkui Währingerin seutuhautausmaalle. Samalle hautausmaalle haudattiin Franz Schubert neljä vuotta myöhemmin, l831.

Huhtikuussa 1873 hautausmaa suljettiin ja ruumiit maadutettiin. Sitä ennen Beethovenin ja Schubertin maalliset jäännökset oli jo viety Keskushautausmaalle. Vaikka paikalle myöhemmin rakennettiin muuta, jätettiin molempien säveltäjien ensimmäinen lepopaikka jäljelle ja se merkittiin. Paikan nimeksi tuli Schubertpark.

Tuttuja tapaamassa

Marie halusi tavata hänelle rakkaat, jo kuolleet säveltäjät, jotka olivat vaellelleet noita samoja teitä pitkin, syntyneet, ponnistelleet, menestyneet, kärsineet ja kuolleet. Beethoven, Mozart, Schubert, Brahms, Bruckner, Straussit.

Johann Strauss nuorempi eli vielä, mutta ei enää johtanut orkesteriaan, vaan oli vetäytynyt säveltämään. Strauss-orkesterin johtamisen oli saanut tehtäväkseen hänen säveltävä veljensä Eduard. Myös tämän poika Johann Strauss kolmas johti orkesteria.

Matkalaiset eivät kuitenkaan onnistuneet kuulemaan heitä Wienissä ollessaan. Ei Leopoldstadtin viinituvissa, ei Straussien kantapaikassa Dommayer-ravintolassa.

Schubert ystävineen oli istunut retkillään kenties aivan samoissa viinituvissa kuin rakastavaiset nyt. Schubertin ilonaiheita oli ollut yhdessä ystävien kanssa vietetty aika. Yhteisissä illoissa luettiin, soitettiin, laulettiin ja jopa tanssittiin. Monin tavoin lahjakkaasta Schubertista tuli itseoikeutettu seurueiden keskipiste.

Marie oli nähnyt Julius Schmidin maalauksen schubertiadeiksi kutsutusta tilaisuudesta. Siinä kiharatukkainen Schubert istuu salongissa pianon ääressä hienosti pukeutuneiden nuorten naisten ja miesten keskellä.

Kuvasta näkee että Schubertista pidetään ja häntä ihaillaan. Miten mielellään Marie olisikaan ollut yksi noista nuorista naisista, jotka saivat tuntea tämän kaikesta päätellen miellyttävän miehen.

Marie katseli liikuttuneena Schubertin synnyinkodissa liettä, jossa äiti Schubert oli valmistanut ruokaa perheelleen. Musiikillisesti oppinut isä oli ollut kiertokoulun opettaja. Yksi koululuokista oli ollut talon alakerrassa. Schubertkin opetti koulussa, vaikka ei pitänytkään erityisemmin siitä puuhasta.

Schubertilla oli erittäin monipuolinen musiikkikasvatus, ja hän sävelsi jo opiskeluvuosinaan.

Opettamisesta hän luopui saatuaan kahtena kesänä kiinnityksen kreivi Esterhazyn musiikinopettajaksi tämän maatilalla Selészissa Unkarissa.

Ne olivat ainoat kaudet, jolloin Schubert oli poissa Wienistä. Kreivin palveluksessa Schubertilla oli tilaisuus kirjoittaa nelikätisiä pianosävellyksiä.

Muutettuaan pois kotoaan Schubert asui ystäviensä Franz Schoberin ja runoilija Johann Mayrhoferin luona.

Kerrotaan, ettei Schubert riisunut silmälasejaan edes nukkumaan mennessään, vaan piti ne yölläkin päässään, jotta näkisi heti aamulla kirjoittaa muistiin nuotit sävellyksiinsä.

Laulaessaan Marie oli huomannut, että Schubert ymmärsi laulajia ja osasi säveltää laulettavaa musiikkia.

– Koska hänellä oli ollut lapsena kaunis poikasopraanoääni ja hän oli saanut itsekin oppia laulamisessa.

Schubert oli suunnattoman ahkera säveltäjä. Hänen aktiivista sävellystyötään kesti vain kymmenen viimeistä vuotta. Siinä ajassa hän sai aikaan enemmän kuin moni iäkkääksi elänyt.

Kerrottiin, että Schubert sävelsi aina jotain ja joka paikassa. Vaikka tulitikkuaskin kanteen. Tämä sanonta tuli tutuksi ja jäi elämään. Se kertoo, miten nero pystyy luomaan missä vain. Pienestä tulee suurta.

Marie itki vuolaita kyyneleitä katsoessaan Wiedenin kaupunginosassa vuodetta, jossa sairas säveltäjä oli odottanut kuolemaa veljensä Ferdinandin kodissa.

Schubert oli sairastunut keuhkokuumeeseen, joka yhdessä toisen ikävän pitkäaikaisen taudin väsyttämänä riudutti hänet pois.

Asunnon kostea ilma ei ainakaan edistänyt säveltäjän mahdollisuuksia toipua. Iloisen ja elämänhaluisen Schubertin kohtalona oli kuolla aivan liian varhain, vain 31 vuoden ikäisenä.

Bruckner ja Brahms

Säveltäjä Anton Bruckner oli saanut 1895 keisari Franz Josefilta asunnokseen hovipalvelijoiden pohjakerroksen kahden huoneen asunnon Belvederen linnan portin luona. Hän eli viimeisiä kuukausiaan Marien ja Franzin vieraillessa kaupungissa.

Brucknerin ihailijat Marie ja Franz eivät tienneet sitä kävellessään Belvederen puistossa, josta saattoi nähdä kauaksi Wienin