Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit 1

By Charles Dickens and Eino Palola

Eletään 1800-lukua Englannissa. Samuel Pickwick on iäkäs herrasmies, jolla on turhan paljon aikaa. Mutta mitä ylimääräisellä ajalla voisi oikein tehdä? Kun herra Pickwick päättää lähteä seikkailemaan ympäri Englantia, syntyy hänen nimeään kantava Pickwick-kerho. Kerhoon kuuluvat runoilija Augustus Snodgrass, romantiikkaan taipuvainen Tracy Tupman, nuori Nathaniel Winkle ja myöhemmin myös Samuel Pickwickin palvelija Sam Weller. Vaan mitä miesporukan seikkailuista mahtaa oikein tulla? Onhan konkkaronkka hieman viinaan menevää sorttia... Kun seurue matkustaa kohti majataloa toisensa jälkeen, luvassa on takuulla väärinkäsityksiä – huumoria unohtamatta!¨Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit on rakastetun Charles Dickensin esikoisromaani, joka naurattaa takuulla.Kun Pickwick-kerho matkustaa ympäri Englantia, luvassa on väärinkäsityksiä ja kommelluksia oikein olan takaa! Dickensin esikoisromaani on kestänyt aikaa – kerhon edesottamukset kutittelevat nauruhermoja myös 2000-luvulla.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 9, 2022
• ISBN: 9788728250112

Charles Dickens

Charles Dickens (1812-1870) was one of England's greatest writers. Best known for his classic serialized novels, such as Oliver Twist, A Tale of Two Cities, and Great Expectations, Dickens wrote about the London he lived in, the conditions of the poor, and the growing tensions between the classes. He achieved critical and popular international success in his lifetime and was honored with burial in Westminster Abbey.

Book preview

Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit 1

Translated by Eino Palola

Original title: The Posthumous Papers of the Pickwick Club

Original language: English

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright © 1836, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728250112

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Ensimmäinen osa

1. luku.

PICKWICKILÄISET.

Ensimmäinen pimeyden hälventävä valonsäde, joka muuttaa häikäiseväksi hohteeksi sen hämäryyden, johon kuolemattoman Pickwickin julkisen uran aikaisemmat vaiheet näyttävät olleen verhoutuneina, loistaa lukijalle Pickwick-kerhon pöytäkirjojen seuraavasta kohdasta. Näiden papereiden julkaisija tuntee mitä suurinta iloa saadessaan asettaa ne lukijoittensa eteen todisteiksi siitä huolellisesta tarkkuudesta, väsymättömästä ahkeruudesta ja terävästä arvostelukyvystä, joka on johtanut häntä tässä hänelle uskottujen moniluontoisten asiakirjojen tutkimisessa.

»Istunto toukokuun 12. p:nä 1827. Puhetta johti hra Joseph Smiggers, P. V. P. M. P. C.¹Seuraavat päätökset tehtiin yksimielisesti:

että yhdistys on, sekoittumattomaksi tyydytyksekseen ja verrattomalla suosiolla, kuullut luettavan tutkielman, jonka seuralle on jättänyt herra Samuel Pickwick, G. C. M. P. C.²ja jonka nimenä on: Tutkimuksia Hampsteadin lammikoiden³ lähteistä sekä eräitä huomautuksia rautakaloja koskevasta teoriasta. Yhdistys lausuu täten lämpimimmät kiitoksensa mainitulle Samuel Pickwickille G. C. M. P. C.;

että samalla kuin yhdistys on syvästi tietoinen niistä eduista, joita tieteen asialle tuottaa tutkielma, johon juuri olemme viitanneet, yhtä paljon kuin herra Samuel Pickwickin G. C. M. P. C. väsymättömät Hornseyssa, Highgatessa, Brixtonissa ja Camberwellissa suorittamat tutkimukset, sen täytyy olla elävästi tietoinen niistä arvaamattomista eduista, joita ehdottomasti tarjoutuu tietojen edistämiselle ja opin levittämiselle, jos tämä oppinut mies pääsee jatkamaan niitä laajemmassa mittakaavassa, jos hänen matkansa ulottuvat kauemmaksi ja jos hänen havaintopiirinsä siitä laajenee;

että yhdistys on äsken mainitussa tarkoituksessa ottanut vakavasti harkitakseen ehdotusta, jonka on tehnyt juuri mainittu herra Samuel Pickwick G.C. M. P.C. sekä kolme muuta pickwickiläistä, joiden nimet mainitaan myöhemmin, perustaakseen Yhtyneiden Picwickiläisten uuden haaraosaston, jonka nimeksi tulee Pickwick-kerhon kirjeenvaihtajayhdistys;

että sanottu ehdotus on saavuttanut yhdistyksen hyväksymisen ja vahvistuksen;

että täten on Pickwick-kerhon Kirjeenvaihtajayhdistys perustettu ja että herra Samuel Pickwick G.C. M. P. C., herra Tracy Tupman M. P.C., herra Augustus Snodgrass, M. P.C. ja herra Nathaniel Winkle, M. P. C. nimitetään ja vahvistetaan sen jäseniksi. Heidän tehtävänään on silloin tällöin lähettää Pickwick-kerholle Lontooseen väärentämättömiä tietoja matkoistaan ja tutkimuksistaan, huomioistaan, luonteista ja tavoista ja kaikista seikkailuistaan niiden kaikkien tarinoiden ja muistelmien ohella, joihin paikalliset nähtävyydet tai niihin liittyvät muistot saattavat antaa aihetta;

että yhdistys tunnustaa lämpimästi sen periaatteen, että Kirjeenvaihtajayhdistyksen jokainen jäsen itse sourittaa matkakustannuksensa ja että sillä ei ole mitään sitä vastaan, että yhdistyksen jäsenet jatkavat tutkimuksiaan kuinka kauan hyvänsä samoilla ehdoilla;

että samalla saatetaan täten kaikkien sanotun Kirjeenvaihtajayhdistyksen jäsenten tietoon, että yhdistys on harkinnut heidän ehdotustaan itse suorittaa postimaksut kirjeistään ja lähetystensä kuljetuksesta ja että yhdistys pitää tätä ehdotusta sen tekijöiden jalomielisyyden arvoisena ja ilmoittaa täten täydellisesti suostuvansa siihen.»

Satunnainen tarkastelija — lisää sihteeri, jota saamme kiittää seuraavasta selonteosta — ei ehkä olisi huomannut mitään merkillistä siinä kaljussa päässä ja niissä pyöreissä silmälaseissa, jotka olivat kiinteästi suuntautuneet hänen (sihteerin) kasvojaan kohti edellä esitettyä pöytäkirjaa luettaessa. Niille, jotka tiesivät, että herra Pickwickin jättiläisaivot työskentelivät tuon otsan alla ja että herra Pickwickin ilmeikkäät silmät välähtelivät noiden lasien takana, oli näky mielenkiintoinen. Siinä istui mies, joka oli seurannut Hampsteadin mahtavia lammikoita niiden lähteille saakka ja herättänyt kiihtymystä tieteellisessä maailmassa rautakalateoriallaan, istui yhtä tyynenä ja liikkumattomana kuin noiden lammikoiden syvät vedet pakkaspäivänä tai ehkä paremminkin kuin rautakalayksilö saviastian syvyyksissä. Mutta kuinka paljon mielenkiintoisemmaksi näky muuttuikaan, kun jatkuvan »Pickwick! Pickwick!»-huudon kajahtaessa tuo kuuluisa mies nousi eloisana ja vilkkaana seisomaan Windsor-tuolilleen, jolla hän äsken oli istunut, ja alkoi puhua kerholle, jonka hän itse oli perustanut. Minkälainen aihe tuo mieltäylentävä näky olisikaan ollut taiteilijalle! Siinä seisoi kaunopuheinen Pickwick, toinen käsi sirosti takin hännyksen alla, toinen ilmassa viittiloiden tehostamassa hänen hehkuvaa lausuntaansa. Hänen korkea asemansa toi näkyviin ruumiinmukaiset housut ja säärykset, jotka olisivat jääneet huomaamatta, jos olisivat pukeneet tavallista miestä, mutta jotka nyt, kun Picwick puki niitä — jos niin saamme sanoa — vaistomaisesti herättivät pelkoa ja kunnioitusta. Hänen ympärillään olivat miehet, jotka olivat vapaaehtoisesti ottaneet jakaakseen hänen matkojensa vaarat ja joitten kohtaloksi oli tuleva päästä osallisiksi hänen löytöjensä tuottamasta kunniasta. Hänen oikealla puolellaan istui herra Tupman, ylen herkkä Tupman, jossa kypsyneen iän viisauteen ja kokemukseen liittyi pojan innostus ja kiihko ihmisen kaikkein mielenkiintoisimpaan ja anteeksiannettavimpaan heikkouteen, rakkauteen. Aika ja ravinto olivat paisuttaneet tuon herran romanttisen vartalon. Mustat silkkiliivit olivat laajenemistaan laajentuneet, tuuma tuumalta olivat niiden alaosassa komeilevat kultaiset kellonvitjat kadonneet Tupmanin katseen näköpiiristä, ja asteittain oli laaja leuka levittäytynyt valkean kauluksen reunojen yli. Mutta Tupmanin sielu ei ollut yhtään muuttunut: kauniimman sukupuolen ihailu oli yhä sen vallitseva intohimo. Suuren johtajan vasemmalla puolella istui runollinen Snodgrass ja hänen vieressään urheilija Winkle, edellinen runollisesti kietoutuneena salamyhkäiseen siniseen viittaan, jossa oli kaniininnahkainen kaulus, kun taas jälkimmäinen antoi lisäloistoa uudelle, vihreälle metsästyspuvulle, skotlantilaiselle kaulaliinalle ja ruumiinmukaisille, harmaille housuille.

Herra Pickwickin tässä tilaisuudessa pitämä puhe ja sitä seurannut keskustelu on merkitty kerhon pöytäkirjoihin. Molemmat muistuttavat läheisesti muissa kuuluisissa yhdistyksissä tapahtuneita keskusteluja, ja koska aina on mielenkiintoista vertailla suurten miesten menetelmiä, jäljennämme niitä koskevan kohdan tähän.

»Herra Pickwick lausui (sanoo sihteeri), että kunnia on kallis joka ihmisen sydämelle. Runoilijakunnia oli kallis hänen ystävälleen Snodgrassille, hurmaajan maine yhtä kallis hänen ystävälleen Tupmanille, ja se maine, joka saavutetaan urheilulla, kentillä, ilmassa ja vedessä, oli kaikkein korkeimmalla paikalla hänen ystävänsä Winklen ajatuksissa. Hän (herra Pickwick) ei halunnut kieltää, että inhimillisillä intohimoilla, inhimillisillä tunteilla oli vaikutusta häneenkin (hyvä!),ehkäpä inhimillisillä heikkouksillakin (voimakkaita huutoja: Ei! ei!), mutta sen hän tahtoi sanoa, että jos milloin itserakkauden tuli puhkeaisi hänen rinnassaan, halu tehdä hyvää ihmiskunnalle sammuttaisi sen heti kokonaan. Ihmiskunnan kiitos oli hänen kannustimensa, ihmisystävällisyys hänen vakuutustoimistonsa. (Voimakkaita hyvä-huutoja.) Hän oli tuntenut jonkinmoista ylpeyttä — hän tunnusti sen mielellään ja salli vihamiestensä käyttää sitä parhaansa mukaan hyväkseen — hän oli tuntenut jonkinmoista ylpeyttä esittäessään maailmalle teoriansa rautakaloista. Se saattoi olla mainio tai huono. (Huudetaan: Se on hyvä — ja: Hyvä, hyvä!) Hän hyväksyi sen kunnon pickwickiläisen vakuutuksen, jonka ääni äsken kuului. Teoria oli jo kuuluisa. Mutta jos tuon tutkielman maine leviäisi tunnetun maailman kaukaisimmillekin rajoille saakka, ei se ylpeys, jota hän tuntisi tuon tuotteen luojana, olisi mitään verrattuna siihen ylpeyteen, jota tuntisi katsellessaan ympärilleen tänä hänen elämänsä kauneimpana hetkenä. (Hyvä, hyvä!) Hän on vain vähäpätöinen yksilö. (Ei, ei!) Mutta silti hän kykenee käsittämään, että yhdistys oli valinnut hänet suorittamaan kunniakkaan, joskin hiukan vaarallisen työn. Matkustusolot olivat kurjat, ja kyytimiesten keskuudessa oli havaittavissa kuohuntaa. Luokoot kuulijat silmänsä mannermaalle ja katselkoot kaikkea, mitä siellä tapahtuu! Kyytivaunuja kaatuilee joka puolella, hevosia pillastuu, laivoja uppoaa ja höyrykattiloita räjähtää. (Hyvä, hyvä, — yksi ääni: Ei!) Eikö! (Hyvä, hyvä!) Se kunnon pickwickiläinen, joka niin äänekkäästi huusi ’ei’, astukoon esiin kumoamaan sanani, jos kykenee. (Hyvä, hyvä!) Kuka huusi ’ei’? (Innostuneita hyvähuutoja.) Oliko se joku turhamainen, pettynyt mies (hän ei tahtonut sanoa poroporvari), joka kateellisena siitä kunniasta, jota ehkä ansiottomasti oli osoitettu hänen (herra Pickwickin) tutkimuksille, ja ärtyneenä siitä ankarasta arvostelusta, joka oli kohdannut hänen omia, heikkoja kilpailuyrityksiään, nyt käytti tuota alhaista ja loukkaavaa keinoa …»

Herra Blotton (Algatesta) vaati puheenvuoroa. Tarkoittiko arvoisa pickwickiläinen häntä. (Huutoja: Asiaan, asiaan! Puheenjohtaja: Ei! Jatkakaa! Jo riittää! j. n. e.)

Herra Pickwick ilmoitti, ettei hän aikonut antaa melun keskeyttää puhettaan. Hän oli tarkoittanut tuota arvoisaa herraa. (Suurta kiihtymystä.)

Herra Blotton tahtoi vain sanoa, että hän torjuu arvoisan herran väärät ja kierot syytökset niitä syvästi halveksien. (Voimakkaita hyvä-huutoja.) Arvoisa herra oli suuri humpuukimestari. (Tavatonta hälinää ja äänekkäitä huutoja: Istukaa! Järjestykseen!)

Herra Snodgrass nousi vaatimaan palaamista asiaan. Hän otti itse puheenvuoron. (Kuulkaa!) Hän halusi tietää, aiottiinko sallia tämän epämiellyttävän riidan kahden kerhon jäsenen välillä jatkua. (Kuulkaa, kuulkaa!)

Puheenjohtaja oli varma siitä, että arvoisa pickwickiläinen itse peruuttaisi äsken käyttämänsä sanat.

Herra Blotton lausui syvän kunnioituksensa puheenjohtajalle ja sanoi, ettei hän sitä tee.

Puheenjohtaja piti ehdottomana velvollisuutenaan kysyä arvoisalta herralta, käyttikö hän äsken lausumaansa sanaa siinä merkityksessä, mikä sillä tavallisesti on.

Herra Blotton ei ollenkaan epäillyt vastata kieltävästi; hän oli käyttänyt sanaa pickwickiläisessä merkityksessä. (Kuulkaa, kuulkaa!) Hän katsoi velvollisuudekseen tunnustaa, että hän henkilökohtaisesti tunsi mitä suurinta kunnioitusta ja ystävyyttä arvoisaa herraa kohtaan. Hän oli vain väittänyt häntä humpuukimestariksi pickwickiläisessä merkityksessä. (Kuulkaa, kuulkaa!)

Herra Pickwick lausui, että hänen arvoisan ystävänsä vilpitön ja suora selitys täydellisesti tyydytti häntä. Hän pyysi ottamaan huomioon, että hänenkin huomautuksensa oli tehty täysin pickwickiläisessä mielessä. (Hyvä, hyvä!)

Tähän päättyy pöytäkirja, emmekä ollenkaan epäile, ettei keskustelulle käynyt samoin, kun kerran oli päästy vain perin tyydyttävään ja selvään päätökseen. Meillä ei ole mitään virallisia tietoja niistä tosiasioista, jotka lukija löytää muistiin merkittyinä seuraavassa luvussa, mutta ne on huolellisesti koottu kirjeistä ja muista käsinkirjoitetuista todistuskappaleista, jotka ovat niin varmasti alkuperäisiä, että niiden kertominen yhtäjaksoisesti on täydellisesti oikeutettua.

2. luku.

ENSIMMÄISEN PÄIVÄN MATKAT JA ENSIMMÄISEN ILLAN SEIKKAILUT SEURAUKSINEEN.

Kaiken maailman täsmällinen palvelija, aurinko, oli juuri noussut ja alkanut valaista toukokuun kolmannenkymmenennen päivän aamua vuonna kahdeksantoistasataa kaksikymmentäseitsemän, kun herra Samuel Pickwick kohahti valveille kuin toinen aurinko, avasi huoneensa ikkunan ja katseli alhaalla edessään leviävää maailmaa. Goswell-katu oli hänen jalkojensa alla, Goswell-katu oli hänestä oikealla, niin pitkälle kuin silmä kantoi, Goswell-katua jatkui hänen vasemmalla puolellaan, ja Goswellkadun toinen puoli oli häntä vastapäätä. »Tällaisia», tuumi herra Pickwick, »ovat niiden filosofien ahtaat näköpiirit, jotka tyytyvät tarkastelemaan vain heidän näkyvissään olevia asioita eivätkä etsi niiden taakse kätkeytyneitä totuuksia. Yhtä hyvin voisin minä tyytyä ikuisesti katselemaan Goswell-katua.» Ja päästettyään ilmoille tämän ylevän ajatuksen herra Pickwick ryhtyi toimiin pannakseen olemuksensa vaatteisiin ja vaatteitaan matkalaukkuun. Suuret miehet ovat harvoin turhan tarkkoja ulkoasunsa suhteen. Parranajo, pukeutuminen ja kahvin nauttiminen oli nopeasti suoritettu, ja jo seuraavalla tunnilla herra Pickwick oli saapunut matkalaukku kädessä, kiikari päällystakin taskussa ja muistikirja liivin taskussa valmiina ottamaan vastaan kaikki muistiinmerkitsemisen arvoiset löydöt ja havainnot St Martin’s-le-Grandin ajuriasemalle.

»Ajuri!» huusi herra Pickwick.

»Tääll’ ollaan, herra», vastasi omituinen ihmisrodun yksilö, jolla oli yllään säkkikankainen virkapuku ja samasta aineesta tehty esiliina ja jonka kaulassa riippuva messinkinen numerolevy sai hänet näyttämään siltä kuin hänet olisi luetteloitu johonkin harvinaisten tavarain kokoelmaan. Mies oli hevostenjuottaja. »Täällä on, herra. Hei, nokimmainen pirssissä!» Ja kun pirssin ensimmäinen ajuri oli saatu haetuksi kapakasta, missä hän istui poltellen aamupiippuaan, työnnettiin herra Pickwick matkalaukkuineen ajoneuvoihin.

»Golden Cross», sanoi herra Pickwick.

»Vain shillingin reisu, Tommy!» huusi ajuri äreästi tiedoksi ystävälleen hevostenjuottajalle, kun vaunut lähtivät liikkeelle.

»Kuinka vanha on hevosenne, hyvä ystävä?» kysyi herra Pickwick hieroen nenäänsä shillingillä, jonka oli varustanut kyytirahaksi.

»Kahden viidettä», vastasi ajuri katsoen syrjinkarin herra Picwickiä.

»Mitä!» pääsi herra Pickwickiltä, ja hän kopeloi kädellään muistikirjaansa. Ajuri toisti äskeisen ilmoituksensa. Herra Pickwick silmäili tarkoin miehen kasvoja, mutta tämän piirteet pysyivät liikkumattomina, niin että hän muitta mutkitta kirjoitti asian muistiin.

»Ja kuinka kauan pidätte sitä yhtä mittaa ulkona?» kysyi herra Pickwick janoten lisää tietoja.

»Kaksi tai kolme viikkoa», selitti mies.

»Viikkoa!» sanoi herra Pickwick ällistyneenä ja tarttui taas muistikirjaansa.

»Niin, sen koti on Pentonvillessä, kun se on tallissa», selitti ajuri tyynesti, »mutta ei sitä juuri viedä kotiin, kun se on niin heikko.»

»Heikkouden takia», toisteli yhä ällistyneempi herra Pickwick.

»Se kaatuu aina, kun se riisutaan valjaista», jatkoi ajuri. »Mutta kun se on niissä, pidetään ohjakset kireällä, ettei se pääse kaatumaan. Ja meillä on tavallisen suuret pyörät, niin että kun hevonen kerran lähtee liikkeelle, ne pyörivät sen perässä ja sen täytyy vain mennä eteenpäin eikä mahda mitään.»

Herra Pickwick kirjoitti selityksestä joka sanan muistikirjaansa aikoen saattaa sen kerhonsa tietoon merkillisenä esimerkkinä hevosen hengen sitkeydestä vaikeissa olosuhteissa. Hän oli juuri pääsemässä valmiiksi, kun saavuttiin Crossille. Ajuri hyppäsi pukiltaan maahan, ja herra Pickwick kömpi vaunuista. Herra Tupman, herra Snodgrass ja herra Winkle, jotka olivat huolestuneina odottaneet kuuluisan päällikkönsä tuloa, tunkeutuivat tervehtimään häntä.

»Tässä on maksu», sanoi herra Pickwick ojentaen shillinkiä ajurille.

Kuinka suuri olikaan oppineen miehen hämmästys, kun ajuri paiskasi rahan katuun ja kuvarikasta puhetapaa käyttäen vaati iloa saada tapella hänen kanssaan sen arvosta.

»Oletteko hullu», sanoi herra Snodgrass.

»Tai humalassa», lisäsi herra Winkle.

»Tai kumpaakin», jatkoi herra Tupman.

»Käykää päälle!» sanoi ajuri, jonka käsivarret heiluivat ilmassa kuin kellon osoittimet. »Käykää päälle vain, kaikki neljä yhtaikaa!»

»Hei, tulee tappelu!» innostui puoli tusinaa ajureita. »Käy työhön, Sam!» ja he kokoontuivat kovasti riemuissaan ryhmän ympärille.

»Mistä riita, Sam?» kysyi herrasmies, jolla oli mustat karttuunihihat.

»Mistäkö riita?» vastasi ajuri. »Helkkariako hän minun numerollani teki.»

»En minä tarvitse numeroanne», sanoi hämmästynyt herra Pickwick.

»No, miksi sen sitten otitte?» kysyi ajuri.

»En minä sitä ottanut», sanoi herra Pickwick harmissaan.

»Uskooko kukaan», jatkoi ajuri puhuen koko joukolle, »uskooko kukaan, että tuollainen nuuskija nousee kärryihin eikä muka merkitse numeroa muistiin, vaikka kirjoittaa kirjaansa joka sanan, jonka toinen sanoo?» (Herra Pickwickin aivoissa välähti valo; mies tarkoitti muistikirjaa.)

»Uskooko kuka?» kysyi toinen ajuri.

»Kyllä se otti numeron», vastasi ensimmäinen. »Ja sitten kun se ärsyttää minut kimppuunsa, se ottaa vielä kolme todistajaa mukaansa. Mutta annanpa hänelle täyden rahan arvosta, vaikka siitä tulisi kuusi kuukautta. Tulkaa päälle vain!»

Ajuri paiskasi hattunsa maahan ilmaisten siten huoletonta välinpitämättömyyttä omaa yksityisomaisuuttaan kohtaan ja lennätti menemään herra Pickwickin silmälasit, jatkoi hyökkäystä antamalla iskun herra Pickwickin nenään, toisen herra Pickwickin rintaan, kolmannen herra Snodgrassin silmään ja neljännen vaihteen vuoksi herra Tupmanin liiveihin. Sitten hän hyppäsi keskelle katua ja sitten taas takaisin jalkakäytävälle, ja lopuksi hän iski herra Winklen ruumiista kaiken siinä sillä kertaa olleen ilmavaraston; kaikki tapahtui puolessakymmenessä sekunnissa.

»Missä on poliisi?» sarioi herra Snodgrass.

»Pistäkää ne pumpun alle», ehdotti lämpimien piiraiden kauppias.

»Tästä te joudutte vastuuseen», huohotti herra Pickwick.

»Urkkijoita», huusi väkijoukko.

»Tulkaa päälle!» huusi ajuri, joka kaiken aikaa oli lakkaamatta heilutellut nyrkkejään ilmassa.

Väkijoukko oli tähän asti pysynyt kohtauksen toimettomana katselijana, mutta kun sen keskuuteen levisi tieto, että pickwickiläiset olivat urkkijoita, se alkoi huomattavan vilkkaasti pohtia kuumien piirakoiden kauppiaan ehdotuksen soveltamista käytäntöön, ja on vaikea sanoa, mihin väkivallan työhön se olisi ryhtynyt, jollei erään uuden henkilön väliintulo olisi odottamatta keskeyttänyt koko metakkaa.

»Mikä hätänä?» kysyi pitkänpuoleinen, hoikka, vihreäpukuinen nuori mies, joka äkkiä astui ulos odotushuoneesta.

»Urkkijoita!» huusi joukko taas.

»Eikä olla!» kirkui herra Pickwick sellaisessa äänensävyssä, että puolueeton kuuntelija saattoi huomata siinä piilevän vakaumuksen.

»Ettekö ole? Ihanko varmasti?» kysyi nuorukainen vedoten herra Pickwickiin ja tunkeutuen joukon läpi pettämättömän menetelmän avulla: horjuttamalla kyynärpäillään joukon keskinäistä yhteyttä.

Muutamalla kiireellisesti lausutulla sanalla oppinut mies selitti asioiden oikean laidan.

»Tulkaa mukaan sitten», sanoi vihreätakkinen vetäen oppinutta perässään väkivoimin ja puhellen kaiken aikaa. »Tässä, numero 924, ottakaa kyytirahanne ja painukaa tiehenne! Kunnon mies, tunnen hänet hyvin … älä puhu roskaa … tätä tietä, herra, missä ovat toverinne? … Kaikki on väärinkäsitystä, huomaan … Älkää välittäkö … vahinkoja voi sattua … parhaitenkin järjestetyissä perheissä … Rohkeutta vain … älä hellitä … Nuttu nurin, onni oikein … Vetäkää oikeuteen … pistäköön piippuunsa, jos tuoksun sietää … Hemmetin lurjukset.» Ja päästellen yhtä mittaa samanlaisia katkonaisia lauselmia tavattoman kielevästi vieras eteni matkustajien odotushuonetta kohti, jonne herra Pickwick ja hänen opetuslapsensa seurasivat hänen kintereillään.

»Viinuri, hoi!» huusi vieras soittaen kelloa hurjan voimakkaasti. »Lasit kaikille … konjakkia ja vettä … kuumaa ja väkevää ja makeaa ja paljon … Silmäänkö sattunut, herra? … Viinuri, raaka pihvi herran silmälle. Ei mikään ole niin hyvää loukkaantumalle kuin raaka pihvi; hyvä on kylmä lyhtypylväskin, mutta epämukava … kirotun noloa seisoa avoimella kadulla puoli tuntia silmä lyhtypatsasta vasten, eikö niin, haha, ha ha!» Ja pysähtymättä henkeä vetämään vieras nielaisi yhdessä kulauksessa puoli mittaa höyryävää totia ja heittäytyi tuoliin niin mukavasti kuin ei mitään tavatonta olisi tapahtunut.

Sillä aikaa kuin herra Pickwickin kolme toveria innokkaasti kiittelivät uutta tuttavaansa, oli mestarilla itsellään tilaisuus tarkastella tuntemattoman pukua ja ulkonäköä.

Mies oli keskikokoa, mutta vartalon hoikkuus ja jalkojen pituus saattoi hänet näyttämään paljon pitemmältä. Vihreä takki oli ollut pääskyspyrstömuodin aikana hieno vaatekappale, mutta oli nähtävästi niinä aikoina koristanut paljon pitempää miestä kuin vieras, sillä haalistuneet ja tahraantuneet hihat ulottuivat tuskin hänen ranteisiinsakaan. Se oli napitettu leukaan saakka, niin että selkämys uhkasi revetä millä hetkellä hyvänsä, ja hänen niskaansa koristi vanha pinkokauluri, mutta paidankauluksesta ei näkynyt jälkeäkään. Hänen ahtaissa mustissa housuissaan näkyi siellä täällä tuollaisia kiiltäviä läiskiä, jotka kertovat pitkästä palveluksesta, ja ne oli alushihnalla pingotettu hyvin tiukasti paikattujen ja korjattujen kenkien yli ihan kuin kätkemään likaisia valkeita sukkia, jotka kuitenkin näkyivät selvästi. Hänen pitkä musta tukkansa valui huolimattomina suortuvina esiin molemmin puolin vanhaa, kuhmuista hattua, ja hänen hansikkaittensa ja takkinsa hihojen reunusnauhojen välistä näkyivät vilahdukselta paljaat ranteet. Kasvot olivat laihat ja harmaan kalpeat, mutta koko miehestä uhkui selittämätöntä kevytmielisen hävyttömyyden ja täydellisen itsensähallitsemisen tuntua.

Sellainen oli mies, jota herra Pickwick katseli kakkuloittensa läpi (ne olivat onneksi löytyneet) ja jolle hän ryhtyi lausumaan, kun hänen ystävänsä olivat tyhjentäneet sanavarastonsa, valituin sanoin lämpimiä kiitoksia äskeisestä avusta.

»Mitäs siitä!» sanoi vieras lopettaen puheen hyvin lyhyeen. »Riittää jo … ei mitään enää. Aika poika tuo ajuri … käytteli hyvin nyrkkejään … Mutta jos minä olisin ollut tuo ystävänne, jolla on vihreä metsästyspuku … Helkkari! … Vasten kuonoa … kuin leikillä! … piirasmiehelle myös … valehtelematta.»

Tämän ihmeen yhtenäisen puheen keskeytti Rochesterin ajurin saapuminen ilmoittamaan, että Commodore oli valmis lähtemään.

»Commodore», sanoi vieras hypäten pystyyn, »minun vaununi … paikka tilattu … katolla. Maksakaa viina ja vesi … pitäisi vaihtaa viitonen … huonoa rahaa … Birminghamin nappeja … ei kelpaa … eivät käy … häh?» Ja hän pudisti päätään hyvin tietäväisen näköisenä.

Nyt sattui niin, että herra Pickwick ja hänen kolme toveriaan olivat päättäneet myös ensiksi pysähtyä Rochesterissa ja ilmoitettuaan äsken saamalleen tuttavalle, että heillä oli matka samaan kaupunkiin, he järjestivät niin, että saivat vaunujen takaistuimen, jossa kaikki saattoivat istua yksissä.

»Ylöspäin vain!» huusi vieras auttaen herra Pickwickiä katolle niin kiireesti, että tämän herrasmiehen ryhdin arvokkuus oli joutumaisillaan hyvin perusteellisesti pois tasapainosta.

»Onko tavaroita?» kysyi ajaja.

»Kenellä, minullako? Ruskea paperikääry täällä … siinä kaikki. Muut tavarat menneet vesitietä … tavaralaatikoita … kiinni naulatuita … suuria kuin talot … raskaita, raskaita, kirotun raskaita», selitti vieras, työntäen taskuunsa kaikin voimin mahdollisimman suuren osan ruskeasta käärystä, jonka ulkonäkö hyvin epäilyttävästi ilmaisi, että se sisälsi paidan ja nenäliinan.

»Varokaa, varokaa … varokaa päätänne!» huusi vieras, kun he tulivat matalan holvin alle, josta vaunut siihen aikaan saapuivat vaunupihaan. »Vaarallinen paikka … vaarallinen rakennus … Eräänä päivänä … viisi lasta … äiti … pitkä nainen … söi voileipiä … unohti holvin … rrats, muksis … Lapset katselevat ympärilleen … Äidin pää poissa … voileipä kädessä … ei suuta minne pistää … Perheen pää poissa … kamalaa, kamalaa! Katselette Whitehallia, herra? … Hieno paikka … pienet ikkunat … joku muu menettänyt päänsä siellä … Eipä ollut hänkään ollut varuillaan … häh, herra, mitäh?»⁴

»Mietiskelinpä juuri», sanoi herra Pickwick, »ihmiselämän tavatonta muuttuvaisuutta.»

»Niin, ymmärrän kyllä … palatsin ovesta sisään tänään, ulos ikkunasta huomenna. Filosofiko, herra?»

»Inhimillisen luonteen tarkastelija», selitti herra Pickwick.

»Aha! niin minäkin. Sellaisia ovat useimmat ihmiset, kun heillä on vähän tekemistä ja vielä vähemmän voitettavaa. Runoilijako, herra?»

»Ystävälläni, herra Snodgrassilla, on suuret runolliset taipumukset», sanoi herra Pickwick.

»Niin on minullakin», sanoi vieras. »Eepillinen runo … kymmenentuhatta säettä … heinäkuun vallankumouksesta … itse paikalla sepitetty … Mars päivällä … Apollo yöllä … jyrisytän kenttätykkiä … helskytän harppua.»

»Olitteko läsnä tuossa juhlallisessa tapahtumassa, herra?» kysyi herra Snodgrass.

»Läsnäkö! Olinpa kyllä.⁵ Ammuin musketilla … ammuin aate mielessä … Hyökkäsin viinitupaan … kirjoitin muistiin … taas takaisin … pum, pam … Toinen aate … taas viinitupaan … kynää ja mustetta … taas takaisin … isku ja humaus … Ylevää aikaa! Urheilijako, herra?» kysyi hän äkkiä Winkleen kääntyen.

»Hiukan sinnepäin», vastasi tämä.

»Hienoa hommaa, herra … hienoa hommaa … Koiria?»

»Ei juuri tällä hetkellä», vastasi herra Winkle.

»Ei! kyllä teidän tulisi pitää koiria. Hienoja eläimiä … älykkäitä luontokappaleita … Minulla itselläni oli koira … pointteri … hämmästyttävä vainu … Olin kerran metsällä … tulen aitaukseen … vihellän … Koira pysähtyi … vihelsin taas: Ponto! … turhaan; paikallaan kuin seiväs … Huusin sitä: Ponto, Ponto! … ei tahtonut liikkua … kivettynyt koira … tuijotti ilmoitustaulua … Katselin sinne ja näin kirjoituksen … ’Metsänvartijalle on annettu käsky ampua kaikki tässä aitauksessa tavatut koirat’ … Se ei tahtonut tulla aitaukseen … Ihmeellinen koira … arvokas koira … perin arvokas.»

»Omituinen seikka tuo», sanoi herra Pickwick. »Sallitteko minun merkitä sen muistiin?»

»Olkaa hyvä, herra, olkaa hyvä … satoja muita juttuja samasta eläimestä … Komea tyttö, herra», jatkoi mies kääntyen herra Tracy Tupmaniin päin, joka tuontuostakin heitti hyvin epä-pickwickiläisiä silmäyksiä nuorelle tytölle tien varteen.

»Aika komea», sanoi herra Tupman.

»Englantilaiset tytöt eivät ole niin komeita kuin espanjalaiset … jaloja olentoja … hiukset kuin hiili … mustat silmät … suloiset muodot … hempeitä olentoja … kauniita.»

»Oletteko ollut Espanjassa?» kysyi Tracy Tupman.

»Elänyt siellä ihmisiän.»

»Paljon valloituksia?» kysyi herra Tupman.

»Valloituksia! Tuhansittain. Don Bolaro Fizzig … grandi … Ainoa tytär … donna Kristina … huikaiseva olento … Rakasti minua hulluuteen saakka … Isä kateellinen … tytär jalomielinen … kaunis englantilainen … Donna Kristina joutuu epätoivoon … ottaa sinihappoa … Minulla vatsapumppu matkalaukussa … Suoritan puhdistuksen … Vanha Bolero innoissaan … suostuu liittoomme … kädet yhtyvät ja kyyneleet virtaavat … Romanttinen juttu … hyvin romanttinen.»

»Onko lady nyt Englannissa?» tiedusteli herra Tupman, johon naisen sulojen kuvaus oli tehnyt voimakkaan vaikutuksen.

»Kuollut, sir … kuollut», vastasi vieras painaen oikealle silmälleen hyvin vanhan batistinenäliinan vähäiset jätteet. »Hän ei koskaan toipunut vatsapumpun käytöstä … Elimistö heikontunut … sortui sen uhrina.»

»Entä isä?» kysyi runollinen Snodgrass.

»Omantunnon tuskat ja kurjuus», vastasi vieras. »Katosi äkkiä … koko kaupunki puhumaan … etsittiin kaikkialta … ei löydy … Suihkulähde suurella aukealla lakkaa äkkiä suihkuttamasta … Viikkoja kuluu … yhä tukossa … Työmiehet koettivat puhdistaa … Vesi laskettiin pois … Appeni löydetään pää työnnettynä avarimpaan putkeen ja täysi tunnustus oikeassa saappaassaan … Vedimme hänet ulos, ja lähde suihkusi taas, yhtä hyvin kuin ennenkin.»

»Sallitteko minun kirjoittaa muistiin tämän pienen romaanin?» kysyi herra Snodgrass syvän liikutuksen vallassa.

»Kyllä, kyllä, herra … viisikymmentä lisää, jos haluatte kuunnella … Minun elämäni on kummallinen … hyvin merkillinen tarina … ei ihmeellinen, mutta omituinen.»

Tätä vauhtia, jonka kuin sulkumerkkinä keskeytti muutama olutlasi ajajan vaihtaessa hevosia, vieras jutteli, kunnes he saapuivat Rochesterin sillalle. Silloin sekä Pickwickin että Snodgrassin muistikirjat olivat täynnä hänen valituita seikkailujaan.

»Suurenmoiset rauniot», sanoi herra Augustus Snodgrass koko hänelle ominaisella runollisella innolla, kun vanha, kaunis linna tuli näkyviin.

»Millainen aihe muinaistutkijalle, olivat herra Pickwickin omilta huulilta lennähtäneet sanat, kun hän asetti kiikarin silmilleen.

»Näin kaunis paikka», sanoi vieraskin, »juhlallinen röykkiö … uhkaavia valleja … horjuvia kaaria … pimeitä soppia … kierteleviä portaita … Onpa vanha katedraalikin … maan hajua … portaat kuluneet pyhiinvaeltajien askeleista … pienet saksilaiset ovet … rippituolit kuin lippuluukut teatterissa … Omituista väkeä nuo munkit … paaveja ja veronkantajia ja kaikenlaisia vanhoja veikkoja, suuri punainen naama ja katkennut nenä, jollaisia kaivetaan maasta joka päivä … puhvelin nahkaisia takkeja myös … piilukkopyssyjä … ruumisarkkuja … Mainio paikka … myös vanhoja tarinoita … kummia tarinoita, hämmästyttäviä, suurenmoisia», ja vieras jatkoi yksinpuheluaan, kunnes saavuttiin pääkadulle »Härän» ravintolaan, jonka edustalle vaunut pysähtyivät.

»Aiotteko asettua tänne?» kysyi Nathaniel Winkle.

»Tännekö? … en … Mutta teidän on parempi täällä … hyvä talo … somat vuoteet … Wrightin hotelli vieressä, kallis … hyvin kallis … puoli kruunua laskuun, jos silmäättekään viinuria … Saatte maksaa enemmän, jos syötte tuttavienne luona ettekä hotellin ruokasalissa … Kummallisia veitikoita … hyvin kummallisia.»

Herra Winkle kääntyi herra Pickwickin puoleen ja kuiskasi muutaman sanan. Kuiskaus kulki herra Pickwickiltä Snodgrassille, Snodgrassilta Tupmanille, ja hyväksyviä nyökkäyksiä vaihdettiin. Herra Pickwick puhutteli vierasta:

»Teitte meille hyvin tärkeän palveluksen tänä aamuna», sanoi hän. »Sallitteko meidän antaa vaatimattoman merkin kiitollisuudestamme ja pyytää teitä hyväntahtoisesti syömään päivällistä kanssamme?»

»Mielihyvin … En halua määrätä, mutta käristettyä lintua ja herkkusieniä … mainioita ruokia, vai mitä? … Mihin aikaan?»

»Katsotaanhan», sanoi herra Pickwick silmäillen kelloaan. »Lähes kolme. Sanotaanko viideltä?»

»Sopii mainiosti», sanoi vieras. »Tasan viideltä … siihen asti pitäkää huolta itsestänne.» Nostaen käyrälieristä hattuaan muutaman tuuman päälaeltaan ja asettaen sen huolimattomasti takaisin hyvin kallelleen vieras käveli reippaasti pihan yli ja kääntyi pääkadulle ruskean paperikääryn pistäessä puoliksi esiin hänen taskustaan.

»Nähtävästi monessa maassa käynyt matkustaja ja terävä ihmisten ja asioiden tarkkaaja», sanoi herra Pickwick.

»Tahtoisinpa mielelläni nähdä hänen runonsa», sanoi herra Snodgrass.

»Olisinpa mielelläni nähnyt tuon koiran», sanoi herra Winkle.

Herra Tupman ei sanonut mitään, mutta hän ajatteli donna Kristinaa, vatsapumppua ja suihkulähdettä ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.

Hankittuaan yksityisen ruokasalin, katseltuaan makuuhuoneita ja tilattuaan päivällisen matkailijat lähtivät ulos katselemaan kaupunkia ja sen ympäristöä.

Emme saata huomata suoritettuamme tarkan tutkimuksen neljää kaupunkia, Stroudia, Rochesteria, Chathamia ja Bromptonia, koskevista herra Pickwickin muistiinpanoista, että hänen vaikutelmansa niiden olemuksesta eroaisi missään oleellisissa kohdin samalla maaperällä liikkuneiden matkailijoiden huomioista. Hänen kuvauksensa pääkohdat sisältyvät hyvinkin seuraavaan:

»Näiden kaupunkien päätuotteina», — sanoo herra Pickwick — »näyttävät olevan sotilaat, merimiehet, juutalaiset, liitu, äyriäiset, upseerit ja veistämöväki. Katujen varsille näytteille asetetut tavarat ovat pääasiallisesti laivanvarusteita, laivakorppuja, omenoita, kampeloita ja ostereita. Kadut näyttävät eläviltä ja vilkkailta, minkä erikoisesti aiheuttaa sotaväen hyvätuulisuus. Ihmisystävällisen luonteen on tosiaan mieluista nähdä noiden urheiden miesten hoippuroivan kaduilla sekä henkisten että aineellisten virkistysjuomien yltäkylläisyyden vaikutuksesta, etenkin jos otamme huomioon, että heidän seuraamisensa ja pilkkaamisensa suo halpaa ja viatonta huvia poikaväestölle. Ei mikään (lisää herra Pickwick) voita heidän hyvää tuultaan. Päivää ennen saapumistani oli erästä heistä hyvin karkeasti loukattu ravintolassa. Tarjoilijatar oli ehdottomasti kieltäytynyt antamasta miehelle lisää juotavaa, josta syystä tämä oli (aivan leikillään) ottanut pistimensä ja haavoittanut tyttöä olkapäähän. Ja kuitenkin tuo oiva nuorukainen heti seuraavana aamuna ihan ensimmäisenä kiiruhti ravintolaan ja ilmaisi olevansa valmis katselemaan kaikkea sormiensa läpi ja unohtamaan tapahtuman.»

»Tupakan käyttö näissä kaupungeissa (jatkaa herra Pickwick) on nähtävästi hyvin yleistä, ja kaduille leviävä haju on kai hyvin suloinen niille, joille tupakoiminen on erikoisen mieluista. Pintapuolinen matkailija moittisi ehkä likaa, joka on niiden ominaisin luonnepiiri, mutta sellaisista, joista se todistaa vain liikenteen vilkkautta ja kaupallista varakkuutta, se on todella mieluista.»

Tasan kello viisi vieras saapui ja kohta senjälkeen päivällinenkin. Mies oli eronnut ruskeasta paperikäärystään, mutta ei ollut millään lailla muuttanut pukuaan, ja oli, jos mahdollista, vielä puheliaampi kuin ennen.

»Mitä se on?» kysyi hän, kun tarjoilija kohotti vadin kantta.

»Kampelaa, herra.»

»Kampelaa..! Mainio kala … kaikki Lontoosta … Antavat poliittisia päivällisiä … kuormallinen kampeloita … tusinoittain koreja … sukkelia poikia. Lasi viiniä, herra?»

»Mielihyvin», sanoi herra Pickwick, ja vieras joi maljan, ensin hänen kanssaan, sitten herra Snodgrassin, sitten herra Tupmanin ja sitten herra Winklen ja lopuksi koko seurueen kanssa yhtaikaa, jokseenkin yhtä nopeasti kuin puhuikin.

»Pirunmoinen hälinä tuolla porraskäytävässä, tarjoilija!» sanoi vieras. »Penkkejä viedään ylös, puuseppiä tulee alas … lamppuja, peilejä, harppuja. Mitä siellä tapahtuu?»

»Tanssiaiset, herra», sanoi tarjoilija.

»Jonkin seuranko?»

»Ei, herra, ei seuran. Tanssiaiset pidetään hyväntekeväisyystarkoituksessa.»

»Tiedättekö, onko kaupungissa paljon kauniita naisia?» kysyi herra Tupman innostuneena.

»Ihania … loistavia. Kent, herra … Jokainenhan tuntee Kentin … omenia … kirsikoita … humalaa ja naisia. Lasi viiniä, herra?»

»Erittäin mielellään», vastasi herra Tupman. Vieras täytti ja tyhjensi lasin.

»Menisinpä mielelläni sinne», sanoi herra Tupman palaten tanssiaiskysymykseen, »hyvin mielelläni.»

»Lippuja on saatavana kassasta, herra», selitti tarjoilija, »puoli guineaa kappale.»

Herra Tupman ilmaisi taas vakavan halunsa olla läsnä juhlassa, mutta kun hän ei enää saanut vastausta herra Snodgrassin sumentuneista silmistä eikä herra Pickwickin epämääräisestä katseesta, antautui hän innokkaasti nauttimaan portviiniä ja jälkiruokaa, joka juuri oli kannettu pöydälle. Tarjoilija poistui, ja seurue jäi yksin nauttimaan niistä kodikkaan hauskoista tunneista, jotka seuraavat päivällistä.

»Suokaa anteeksi», sanoi vieras, »pullo seisoo paikoillaan … lähettäkää kiertämään … myötäpäivään … Ei meri juomalla vähene!» Hän tyhjensi lasinsa, jonka oli täyttänyt pari minuuttia sitten, ja kaasi tottuneesti uuden.

Viini kiersi, ja uutta tilattiin. Vieras jutteli ja pickwickiläiset kuuntelivat. Herra Tupmanin halu mennä tanssiaisiin kasvoi joka hetki. Herra Pickwickin olemuksesta uhosi ylimaallista ihmisystävyyttä; ja herrat Winkle ja Snodgrass vaipuivat syvään uneen.

»Ne aloittavat jo siellä ylhäällä», sanoi vieras. »Kuulkaa, kuinka ne kolisevat … viuluja viritetään … nyt soi harppu … ja nyt se alkoi.» Erilaiset alakerrokseen tiensä löytäneet äänet ilmoittivat ensimmäisen katrillin alkaneen.

»Voi, kuinka mielelläni menisin sinne!» huokasi herra Tupman taas.

»Niin minäkin», yhtyi vieras … »peevelin matkatavarat! … kelvottomat laivanrojot … ei minkäänlaista sopivaa pukua … eikö ole hullua?»

Pickwickiläisen opin yhtenä pääpiirteenä oli yleinen hyväntahtoisuus, eikä kukaan ollut niin huomattavan innokas noudattamaan tuota ylevää periaatetta kuin Tracy Tupman. Yhdistyksen pöytäkirjoissa on mainittu melkein uskomaton määrä tapauksia, jolloin tuo erinomainen mies oli lähettänyt avunpyytäjiä toisten jäsenten luo saamaan käytetyitä vaatteita tai rahallista avustusta.

»Olisin onnellinen, jos voisin lainata teille vaatekerran tähän tarkoitukseen», sanoi herra Tracy Tupman, »mutta te olette laihan puoleinen ja minä …»

»Lihavahko … täysikasvuinen Bacchus … Leikannut köynnökset … laskeutunut tynnyriltä … vetänyt vaatetta ylleen, hahah! Selvä ja sakia: kirkas ja makia … ha ha! … Viiniä tänne.»

Oliko herra Tupman hieman harmissaan tuosta vieraan siekailemattomasta äänensävystä tämän kehoittaessa ojentamaan viiniä, jonka hän taas sukkelasti veti liiviinsä, vai oliko hän syystä kyllä suuttunut siitä, että Pickwick-kerhon vaikutusvaltaista jäsentä kursailematta verrattiin tynnyriltään laskeutuneeseen Bacchukseen, on seikka, jota ei vielä ole täysin selvitetty. Hän ojensi viinipullon, yskäisi kahdesti ja katseli vierasta muutaman sekunnin ankaran kiinteästi. Mutta kun tuo olio kuitenkin näytti hänen tutkivasta katseestaan täysin kykenevältä hoitamaan itsensä ja ihan rauhalliselta, hänen katseensa ankaruus lieveni vähitellen ja hän alkoi taas puhua tanssiaisista.

»Aioin huomauttaa», sanoi hän, »että vaikka pukuni olisikin liian laaja, niin ehkä ystäväni Winklen vaatekerta sopisi teille paremmin.»

Vieras otti silmillään mittaa herra Winklestä, ja hänen piirteensä kirkastuivat tyydytyksestä hänen huudahtaessaan: »Sopii mainiosti.»

Herra Tupman katseli ympärilleen. Viini, joka oli saattanut herrat Snodgrassin ja Winklen nukuttavan vaikutuksensa alaiseksi, oli pettänyt herra Pickwickinkin aistit. Tuo herra oli asteittain kokenut kaikki ne eri olotilat, jotka käyvät päivällisen ja sen seurauksien synnyttämän horroksen edellä. Hän oli kokenut tavalliset väliasteet hilpeyden korkeuksista synkeyden syvyyksiin ja synkeyden syvyyksistä hilpeyden korkeuksiin. Kuten kadulla kaasulyhty, jonka putkeen tuuli on tunkeutunut, hän oli eräinä hetkinä säteillyt luonnottomasti ja sitten vaipunut tuskin huomattavaksi tuikkeeksi. Lyhyen väliajan jälkeen hän oli taas leimahtanut loistaakseen hetken, sitten värissyt epävarmana, häilähtelevänä valona ja lopuksi sammunut kokonaan. Hänen päänsä oli painunut rinnalle, ja tuon suuren miehen läsnäolon ainoana kuuluvana todisteena oli tasainen kuorsaus, jonka lyhyt nikotus joskus keskeytti.

Kiusaus päästä tanssiaisiin ja luomaan ensimmäiset käsitykset kentiläisten naisten kauneudesta ahdisti raskaasti herra Tupmania. Kiusaus ottaa vieras mukaansa oli myös ankara. Hän ei ollenkaan tuntenut paikkaa eikä sen asukkaita, ja vieraalla näytti olevan molemmista niin tarkka käsitys, kuin hän olisi elänyt siellä lapsuudestaan saakka. Herra Winkle nukkui, ja herra Tupman oli kylliksi kokenut tällaisissa asioissa tietääkseen, että sinä hetkenä, jolloin hän heräsi, hän tavallista luonnonlakia noudattaen laahautuisi raskaasti vuoteeseen. Hän epäröi silti. »Täyttäkää lasinne ja antakaa pullo tänne», sanoi väsymätön vieras.

Herra Tupman menetteli kuten pyydettiin ja tämän viimeisen lasin suoma lisävirkistys sai hänet tekemään päätöksensä.

»Herra Winklen makuuhuone avautuu minun huoneeseeni», sanoi herra Tupman. »En saisi häntä käsittämään, mitä haluan, jos herättäisin hänet nyt, mutta tiedän, että hänellä on vaatekerta käsilaukussaan, ja edellyttäen, että puette sen yllenne tanssiaisiin ja riisutte sen palattuanne, saattaisin panna sen taas paikoilleen häiritsemättä häntä ollenkaan tällä asialla.»

»Oivallista», sanoi vieras. »Mainio suunnitelma … kirotun kiero tilanne … neljätoista pukua matka-arkuissa ja pakko käyttää toisen miehen vaatteita … Oikein hyvä ajatus tuo, oikein hyvä.»

»Meidän täytyy ostaa liput», sanoi herra Tupman.

»Ei kannata särkeä guineaa», sanoi vieras. »Lyödään rahalla arpaa, kumpi maksaa molempien puolesta … Minä sanon … te heitätte … Ensimmäinen kerta … nainen … nainen … hurmaava nainen.» Kultaraha putosi pöydälle ja päällimmäiseksi kääntyi lohikäärme, jota kohteliaisuudesta sanottiin naiseksi.

Herra Tupman soitti kelloa, osti liput ja käski viemään kynttilöitä huoneeseensa. Seuraavan neljännestunnin kuluttua vieras oli sonnustautunut Nathaniel Winklen pukuun.

»Se on uusi puku», sanoi herra Tupman, kun vieras ilmeisesti mielissään katseli itseään seinäpeilistä. »Ensimmäinen, johon on pantu meidän kerhomme napit», ja hän kiinnitti toverinsa huomiota suuriin kullattuihin nappeihin, joissa oli keskellä herra Pickwickin muotokuva ja kirjaimet »P. C.» sen molemmin puolin.

»P. C.», sanoi vieras … vaikea selittää … vanhan herran naamataulu ja P. C. … Mitähän P. C. tarkoittaa? … ehkäpä peculiar coat?» (kummallinen puku).

Pidättäen suuttumustaan ja hyvin tärkeänä herra Tupman selitti salaperäisten kirjainten merkityksen.

»Takki on hiukan lyhyt vyötäisiltä, eikö niin?» kysyi vieras taivuttaen ruumistaan voidakseen peilistä nähdä lantionapit, jotka nousivat hänen selkänsä puoliväliin. »Tämähän on kuin postiljoonien päällysmiehen puku … ne ovat merkillisiä pukuja, ne … tehdään urakalla, ilman mittaa … sallimuksen salaperäisyyteen luottaen … Kaikki pitkät miehet saavat lyhyet ja kaikki lyhyet pitkät takit.» Tällä lailla lörpötellen herra Tupmanin uusi toveri järjesteli pukuaan tai oikeammin herra Winklen pukua ja lähti sitten, herra Tupmanin seuraamana, portaita ylös tanssisaliin.

»Nimenne, olkaa hyvä!» sanoi ovenvartija. Tracy Tupman astui askeleen eteenpäin lausuakseen omansa, kun vieras ehätti hänen edelleen. »Ei mitään nimiä», ja sitten hän kuiskasi herra Tupmanille: »Nimet eivät kelpaa … tuntemattomia … tavallaan oikein hyviä nimiä, mutta ei suuria … loistavia nimiä pienessä seurassa, mutta eivät vaikuta suuressa joukossa …

Menemme incognito … se on parasta … Herroja Lontoosta.. hienoja ulkomaalaisia … mitä hyvänsä.» Ovi lensi auki, ja Tracy Tupman ja vieras astuivat tanssisaliin.

Se oli pitkä huone, jossa oli punaisella kankaalla peitetyt penkit ja vahakynttilöitä lasisissa kynttiläjaloissa. Soittajat oli asetettu turvaan permantoa korkeammalla olevaan komeroon, ja kaksi tai kolme ryhmää tanssi katrilleja järjestelmällisesti alusta loppuun. Viereiseen pelihuoneeseen oli asetettu kaksi korttipöytää, ja kaksi paria vanhoja rouvia ja vastaava määrä lihavia herroja pelasi, siellä whistiä.

Loppuvuoron päätyttyä tanssijat kävelivät edestakaisin huoneessa, ja herra Tupman tovereineen asettui nurkkaan tarkastelemaan seuruetta.

»Ihastuttavia naisia», sanoi herra Tupman.

»Odottakaa hetkinen»! kehoitti vieras. »Kohta tulee hauskaa, suuruudet eivät vielä ole saapuneet … omituinen paikka … Korkeamman asteen veistämöväki ei ole tuntevinaan alemman asteen veistämöväkeä … Alemman asteen veistämöväki ei tunne pieniä maalaisherroja … maalaisherrat eivät tunne liikemiehiä … Hallituksen edustaja ei tunne ketään.»

»Kuka on tuo pikku poika, jolla on vaalea tukka, punertavat silmät ja naamiopuku?» kysyi herra Tupman.

»Hiljaa, olkaa hyvä … punertavat silmät … naamiopuku … pieni poika … roskaa … Sehän on 97. rykmentin vänrikki, arvoisa Wilmot Suipe … suurta sukua … Suipet … jaloa sukua.»

»Sir Thomas Clubber, lady Clubber ja neidit Clubber», huusi ovenvartija ukkosäänellä. Salissa syntyi aika kohina, kun sisään astui siniseen, kiiltävänappiseen pukuun pukeutunut pitkä herra, kookas rouva, jolla oli sininen satiinihame, ja kaksi saman mallin mukaista nuorta neitiä, joilla oli hieno, samanvärinen muotipuku.

»Valtion edustaja … veistämön päällikkö … mahtava mies, hyvin mahtava mies», kuiskutti vieras herra Tupmanin korvaan, kun hyväntekeväisyysyhdistyksen johtokunta saattoi sir Thomas Clubberin perheineen salin yläpäähän. Arvoisa Wilmot Suipe ja muut arvohenkilöt kiiruhtivat kunnioittamaan tervehdyksellään Clubberin neitejä, ja sir Thomas Clubber seisoi paikoillaan komean suoraselkäisenä, luoden mustan kaulahuivinsa yli majesteetillisia katseita koollaolevaan seuraan.

»Herra Smithie, rouva Smithie ja neidit Smithie», kuului seuraava esitys.

»Kuka on herra Smithie?» kysyi Tracy Tupman.

»Jokin veistämön herra», vastasi vieras. Herra Smithie kumarsi kunnioittavasti sir Thomas Clubberille, ja tämä vastasi tervehdykseen alentuvasti. Lady Clubber silmäili rouva Smithietä ja perhettä lorgnettinsa läpi kuin jostakin äärettömästä kaukaisuudesta, ja rouva Smithie puolestaan tarkasteli rouva »ketä hyvänsä», jonka mies ei ollut missään tekemisissä veistämön kanssa.

»Eversti Bulder, everstinrouva Bulder ja neiti Bulder» saapuivat sitten.

»Varusväen päällikkö», sanoi vieras vastaukseksi herra Tupmanin kysyvään katseeseen.

Clubberin neidit ottivat neiti Bulderin lämpimästi vastaan, ja everstinrouva Bulderin ja lady Clubberin tervehdykset olivat mitä sydämellisimmät. Eversti Bulder ja sir Thomas Clubber tarjosivat toisilleen nuuskaa ja olivat kuin kaksi Alexander Selkirkiä⁶ »kaiken heidän silmiinsä näkyvän yksinvaltiaita».

Kun paikkakunnan ylimystö — Bulderit, Clubberit ja Suipet — täten saattoivat arvokkuutensa turvaan salin yläosaan, muut yhteiskuntaluokat jäljittelivät heidän esimerkkiään huoneen muissa osissa. Vähemmän aristokraattiset, 97. rykmentin upseerit lyöttäytyivät veistämön vähemmän tärkeiden virkailijoiden perheiden seuraan. Asianajajain ja viinikauppiaiden rouvat olivat omien ryhmiensä etunenässä (oluenpanijan rouva kävi