Mikael Kohlhaas

By Heinrich von Kleist and Elvi Sinervo

Mikael Kohlhaas on brandenburgilainen hevoskauppias, joka lähtee hevosineen kohti Saksin osavaltiota. Pian matka katkeaa – aatelismies Wenzel von Tronkan virkamies väittää, ettei Kohlhaasilla ole asianmukaisia matkustusasiakirjoja. Kohlhaasin täytyy jättää kaksi hevosta von Tronkalle pantiksi, jos hän haluaa jatkaa matkaa. Dresdenissä Kohlhaasille selviää, että häntä on höynäytetty – ja hevoset ovat joutuneet raakalaisten huomaan. Kun Kohlhaas alkaa perätä oikeutta, sitä ei kuitenkaan heru. Lopulta Kohlhaas päättää ottaa oikeuden omiin käsiinsä.Mikael Kohlhaas on klassikko, joka oli myös Franz Kafkan suosikkiromaaneja. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 2, 2022
• ISBN: 9788728101988

Heinrich von Kleist

German writer, 1777-1811

Book preview

Mikael Kohlhaas

Translated by Elvi Sinervo

Original title: Michael Kohlhaas

Original language: German

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright © 1810, 2021 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728101988

1st ebook edition

Format: EPUB 2.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

H avelin rantamilla eli kuudennentoista vuosisadan keskivaiheilla hevoskauppias nimeltään Mikael Kohlhaas, koulumestarin poika, aikansa rehellisimpiä ja samalla hirmuisimpia ihmisiä. Aina kolmenkymmenen vuoden ikään saakka tätä erinomaista miestä olisi voinut pitää kunnon kansalaisen esikuvana. Hän omisti vuokratilan kylässä, jolla vieläkin on hänen nimensä, ja ansaitsi siellä ammattiaan harjoittaen hiljalleen toimeentulonsa; vaimonsa hänelle lahjoittamia lapsia hän kasvatti Herran nuhteessa työteliäiksi ja luotettaviksi; naapurien joukossa ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi saanut iloita hänen oikeamielisyydestään ja avuliaisuudestaan; lyhyesti sanoen: maailma olisi joutunut siunaamaan hänen muistoaan, ellei hän eräässä hyveessään olisi mennyt liiallisuuksiin. Mutta oikeudentunto teki hänestä rosvon ja murhamiehen.

Kerran hän ratsasti yli rajan mukanaan lauma nuoria hevosia, kaikki hyvinravittuja ja kiiltäviä, ja mietiskeli juuri sen voiton sijoittamista, jonka toivoi saavansa niiden myynnistä markkinoilla — osaksi hyvän isännän tapojen mukaan lisää voittoa saadakseen, osaksi nykyhetkestäkin nauttiakseen — kun hänen eteensä Elbelle saavuttaessa, Saksin alueella sijaitsevan ritarilinnan kohdalla tuli puomi, jota hän ei koskaan aikaisemmin ollut tällä tiellä huomannut.

Satoi kaatamalla juuri sinä hetkenä, kun hän pysäytti hevoset ja huusi puominvartijaa, jonka äreät kasvot kohta ilmestyivätkin ikkunaan. Hevoskauppias kehoitti avaamaan. »Mitäs uutta tämä on?» hän kysyi, kun tullinvartija hyvän aikaa vitkasteltuaan tuli ulos.

»Maan hallitsijan myöntämä oikeus junkkeri Wenzel von Tronkalle», vartija vastasi ryhtyessään avaamaan.

»Vai niin», Kohlhaas sanoi, »junkkerin nimi on siis Wenzel.» Hän tarkasteli linnaa, joka tornit välkkyen katseli ympärilleen pelloille. »Onko vanha herra kuollut?»

»Halvaukseen kuoli», tullimies vastasi ja nosti puomin.

»Hm! Vahinko», Kohlhaas jatkoi. »Kunnianarvoisa vanha herra, joka mielellään seurusteli ihmisten kanssa, edisti kauppaa ja elinkeinoja siinä missä voi ja rakennutti kerran tuonne kylään vievän tien varteen kiviaidan, koska yksi tammoistani oli sattunut siellä katkaisemaan jalkansa. Kas niin! Mitä olen velkaa?» hän kysäisi ja sai vaivoin kaivetuksi tuulessa lepattavan viittansa taskusta tullinvartijan pyytämät rahat. »Niinpä niin, ukkoseni», hän vielä lisäsi tullinvartijan mutistessa: »nopeasti!» ja kiroillessa säätä. »Parempi olisi minulle ja teille, että puu olisi saanut jäädä metsään kasvamaan.» Näin sanoen hän antoi miehelle rahat ja aikoi ratsastaa eteenpäin.

Mutta hän oli tuskin alittanut puomin, kun tornista hänen selkänsä takaa kajahti uusi ääni: »Seis, hevoshuijari!» ja hän näki linnanvoudin paiskaavan ikkunan kiinni ja kiiruhtavan kohti. »No, mitä tämä nyt sitten merkitsee?» Kohlhaas mietti itsekseen ja pidätteli hevosia. Linnanvouti napitti vielä tullessaan liivejä laajan vartalonsa ympärille, saapui paikalle puskien kenossa tuulta vasten ja kysyi passia.

»Passia?» Kohlhaas kysyi. Hiukan hämmästyneenä hän sanoi, ettei hän sellaista tietääkseen omistanut, mutta että jos hänelle selitettäisiin, mikä kapine se oli, ehkäpä hänellä sattumalta olisi sellainen mukanaan.

Linnanvouti vastasi häntä syrjäkarein silmäillen, että ilman hallitsijan lupatodistusta ei ketään hevoskauppiasta päästetä hevosineen rajan yli.

Hevoskauppias vakuutti, että hän oli seitsemäntoista kertaa elämänsä aikana kulkenut rajan yli ilman sellaista passia; että hän tunsi tarkalleen kaikki ammattiaan koskevat hallinnolliset säädökset; että tämä varmaankin oli erehdys, jota hänen piti saada miettiä, ja ettei häntä saanut turhaan viivyttää, koska hänellä oli pitkä päivämatka edessään. Mutta vouti vastasi, että kahdeksattatoista kertaa hän ei pääsisi pujahtamaan lävitse, juuri sentähdenhän määräys oli tullut aivan hiljattain, ja että hänen oli joko lunastettava heti passi tai palattava takaisin sinne mistä oli tullutkin.

Hevoskauppias, jota tällaiset laittomat kiristysyritykset alkoivat suututtaa, laskeutui hetkisen harkittuaan ratsailta, jätti hevosen eräälle rengilleen ja sanoi haluavansa keskustella asiasta junkkeri von Tronkan itsensä kanssa.

Hän lähtikin linnaan. Vouti seurasi häntä mutisten jotakin kitsaista rahankerääjistä ja terveellisistä suoneniskuista. Toisiaan katsein mitellen he astuivat linnan saliin. Sattuikin niin, että Kohlhaasin saapuessa saliin valittamaan junkkeri par’aikaa istuskeli muutaman hilpeän ystävänsä seurassa pikarin ääressä ja jonkin sukkeluuden laukaisema loputon naurunremakka juuri kajahteli joukossa.

Junkkeri kysyi, mitä mies tahtoi. Vieraan miehen nähdessään ritarit vaikenivat, mutta mies oli tuskin aloittanut hevosia koskevan anomuksensa, kun he jo joukolla huusivat: »Hevosia? Missä ne ovat?» ja ryntäsivät ikkunaan katsomaan. Välkehtivän hevoslauman nähtyään he junkkerin ehdotuksesta kiiruhtivat pihalle.

Sade oli tauonnut; linnanvouti ja tilanhoitaja ja palvelijat kerääntyivät eläinten ympärille niitä tarkastelemaan. Joku kiitteli laukkiotsaista raudikkoa, toinen mieltyi kastanjanruskeaan, kolmas taas silitteli mustan- ja valkoisenkirjavaa — ja kaikki olivat sitä mieltä, että nämä hevoset olivat kuin hirviä ja ettei parempia voinut löytää koko maasta. Kohlhaas vastasi hilpeästi, etteivät hevoset olleet parempia kuin ne ritarit, jotka niillä ratsastaisivat, ja kehoitti heitä kaupantekoon.

Junkkeri, joka oli kovin ihastunut raudikkooriiseen, kysyi hevoskauppiaalta hintaa; tilanhoitaja kehoitti ritaria ostamaan pari mustaa, joita arveli tarvittavan tilan töissä, hevosista kun oli puutetta. Mutta kun hevoskauppias oli maininnut hevosten hinnat, ritarit pitivät niitä liian korkeina, ja junkkeri sanoi, että hevoskauppiaan täytyisi ratsastaa Pyöreän Pöydän ritarien luo itsensä kuningas Arthurin puheille, jos arvioi niin kalliiksi hevosensa.

Kohlhaas, joka näki linnanvoudin ja tilanhoitajan kuiskuttelevan keskenään ja samalla luovan puhuvia silmäyksiä mustiin, teki pahojen aavistusten valtaamana voitavansa saadakseen ritarin ostamaan hevoset. Hän sanoi junkkerille: »Herra, olen ostanut nämä mustat kuusi kuukautta sitten kahdestakymmenestäviidestä kultarahasta; antakaa minulle kolmekymmentä, niin ne ovat teidän.»

Junkkerin vieressä seisovat kaksi ritaria lausuivat varsin selvästi, että hevoset hyvinkin olivat sen arvoiset, mutta junkkeri arveli voivansa raudikosta kyllä maksaa, mutta ei juuri näistä mustista ja hankkiutui lähtemään. Tähän Kohlhaas sanoi, että ehkäpä hän ensi kerralla matkatessaan hevosineen tästä ohi saisi tehdä kaupat junkkerin kanssa, hyvästeli tätä ja tarttui hevosta suitsista ratsastaakseen edelleen.

Sinä silmänräpäyksenä linnanvouti astui esiin ja muistutti, että ilman passia hän ei saanut matkustaa. Kohlhaas kääntyi junkkerin puoleen ja kysyi, miten tällaisen säädöksen laita oikein oli, sehän tuhoaisi koko hänen elinkeinonsa. Junkkeri vastasi poistuessaan hämillisen näköisenä: »Niin, Kohlhaas, passi sinun on lunastettava. Sovi linnanvoudin kanssa ja mene matkaasi.»

Kohlhaas vakuutti, että hänen tarkoituksensa ei suinkaan ollut kiertää määräyksiä, jotka koskivat hevosten maastavientiä. Hän lupasi Dresdenin kautta kulkiessaan lunastaa passin sikäläisestä virastosta ja pyysi, että hän tällä kertaa saisi jatkaa matkaansa, koska hän ei ollut lainkaan tiennyt tästä määräyksestä. »No niin», junkkeri sanoi sateen juuri kiihtyessä ja tunkeutuessa hänen ohuitten vaatteittensa lävitse, »menköön mies parka! — Tulkaa nyt», hän sanoi sitten ritareille, käännähti ja oli aikeissa mennä. Silloin linnanvouti sanoi junkkeriin kääntyen, että hevoskauppiaan olisi ainakin jätettävä pantti vakuudeksi siitä, että lunastaisi passin. Junkkeri jäi seisomaan linnan porttiholviin. Kohlhaas tiedusteli, kuinka paljon rahaa tai tavaraa hänen sitten pitäisi jättää. Tilanhoitaja mutisi partaansa, että juuri mustathan hän voisi jättää pantiksi. »Tosiaankin», linnanvouti sanoi, »se on tarkoituksenmukaisinta. Kun passi on lunastettu, hän voi noutaa hevoset pois milloin tahansa.»

Hämmästyneenä moisesta julkeasta vaatimuksesta Kohlhaas sanoi junkkerille, joka hytisten kietoi jakkunsa liepeitä ympärilleen, että hänellähän oli ollut aikomuksena myydä juuri mustat. Mutta kun tuulenpuuska samassa paiskasi kuuron vettä ja rakeita portista sisään, niin ritari päästäkseen asiasta eroon huusi: »Jollei halua jättää hevosia, niin heittäkää takaisin puomin taakse!» ja poistui.

Tietäen hyvin, että tässä oli alistuttava väkivallan edessä, hevoskauppias päätti suostua vaatimukseen, irrotti mustat laumasta ja vei ne talliin, jonka vouti hänelle osoitti. Hän jätti yhden rengeistään hevosten luo, antoi hänelle rahaa ja kehoitti huolehtimaan hevosista, kunnes hän itse palaisi. Hän jatkoi sitten laumoineen matkaansa kohti Leipzigiä, jossa aikoi