Kuningas Oidipus

By Sófocles

Kuningas Oidipus hallitsee Thebaa kuningatar lokasteen ja lastensa kanssa, mutta kaupunkia uhkaavat vaikeat ajat. Jumalten mukaan kaupunki on pelastuva rutolta ja kuolemalta, mikäli Oidipuksen edeltäjän kuningas Laioksen murha selvitetään ja kostetaan. Pikku hiljaa Oidipuksen karmea rooli murhassa ja oma salainen alkuperä alkaa selvitä, traagisin seurauksin.Sofokleen Kuningas Oidipus (429 eaa.) on antiikin Kreikan aikainen tragedia, joka pureutuu ihmisyyden teemoihin uskonnon avulla. Tarinasta on tehty lukuisia teatteri- ja elokuvasovituksia, kuten Oedipus the King (1968), jossa nimikkoroolia esittää Christopher Plummer.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 4, 2021
• ISBN: 9788726797244

Book preview

www.egmont.com

Henkilöt:

OIDIPUS, Theban kuningas.

IOKASTE, hänen puolisonsa.

KREON, Iokasten veli.

TEIRESIAS, iäkäs, sokea tietäjä.

Zeus jumalan pappi.

Sanansaattaja.

Paimen.

Palvelija.

Kaksi lasta, Oidipus kuninkaan molemmat tyttäret.

Kuoro, kunnianarvoisia Theban vanhuksia.

Pappeja, nuoria poikasia, Oidipuksen, Iokasten ja Kreonin saattueväkeä ym.

Tapahtuu Thebassa muinoisen Hellaan taruperäisellä sankarikaudella.

Näyttämön taustana Theban kuninkaanlinnan kolmiovinen etusivu. Sen vieressä Apollon alttari ja kuvapatsas. Joukko nuoria poikia pappien johtamina asettuu alttarien ympärille ja laskee niille öljypuunlehviä valkeavillaisine palvenauhoineen. Oidipus saattueineen.

Oidipus. Pappi.

OIDIPUS.

Oi lapset, latva muinaiskantaa Kadmoksen,

näin miksi näillä portailla nyt istutte,

käsissä pyhät lehvät turvanpyytäjäin?

Miks uhrisauhuun saartuu kaikki kaupunki,

paiaanit kaikuu, parku, voihke, voivotus?

Näen oikeaksi, ettei muut, ei viestit vain

sit’ ilmoita, siks itse, lapset, tänne käyn,

ma kuulu Oidipus, niinkuin mua kutsutaan.

Sa, vanhus, lausu — sunhan näitten puolesta

puhua sopii — mikä teidät tänne tuo,

mi pelko vai mi toive? Teitä auttamaan

ma kaikess’ olen altis. Mieli tunnoton

mull’ ois, jos moist’ en säälis avun anontaa.

PAPPI.

Niinp’, Oidipus, oi maani valtias, sa näät

meit’ alttareittes ääress’ ikäkautta kaks.

Ei toisen siivet kanna viel’, ei kauas vie,

vaan toista vanhuus painaa, ovat pappeja,

Zeun pappi minä, nuorisomme valioin

taas nuo; muu kansa istuu palvelehvineen

toreilla, luona Pallaan kahden pyhätön

ja myös Ismenon lieden ennustuhkaisen.

Sill’ itsekin sen huomaat, turman tyrskyihin

jo Theba hukkuu, enää päätä kohottaa

ei kurimuksen hurmekuilusta se voi.

Jo siltä riutuu viljan täydet tähkäpäät,

kedoilla karjat kaatuu, lapset kuolevat

emonsa kohtuun; tulisen sit’ ahdistaa

jumalan ruoska, julma rutto runtelee.

On tyhjät suojat Kadmoksen, ja liioin saa

nyt musta Hades murhe-, voihkesaalista.

Ma vaikk’ en katso kaltaiseks sua jumalain,

ei lapset nää, luon’ uhrilietes istujat,

niin meille miesten ensimmäinen elämän

sa vaiheiss’ olet ynnä jumalsallimain.

Vapahdit meidät, tullen linnaan Kadmoksen,

verosta, jonka Sfinksin turmavirsi vei.

Sen teit sä, vaikka ohjett’, opastusta et

meilt’ ollut saanut; tulla turvaksemme soi

jumala sun, sen tunnustamme, tunnemme.

Myös nyt, oi suurin mahtajista, Oidipus,

me rukoellen kaikki puolees käännymme:

pelastuskeino keksi meille, mielees ken

jos jumalista tuo tai vihjaa viisas mies.

Näet kokeneitten neuvo ennen muuta voi

kovankin onnen myötäiseksi elvyttää.

Niinp’, oi sa miesten oivin, nosta Theba taas,

niinp’ ollos valpas; sillä pelastajakseen

maa tää sua kiittää ammoisesta avustas.

Se älköön meille valtas muisto jääkö vain,

ett’ ensin nousta saimme, sitten sortua,

vaan kaatumattomaksi nosta kaupunki.

Sill’ entein suotuisinpa meille silloinkin

toit onnen, sama ollos onnentuoja nyt.

Jos maata mielit vallita sa vastakin,

on sulle sorjemp’ ihmismaa kuin erämaa;

näet mitään linna ei, ei laiva lie, jok’ on

jo tyhjä, tyyten menettänyt miehistön.

OIDIPUS.

Oi lapset koidot, tuttu mulle, outo ei,

on huoli, teidät tänne tuova. Kärsitte,

sen tiedän, kaikki. Mutta kärsienkään ei

niin kärsi, kuin ma kärsin, teistä yksikään.

Näet teidän koskee tuskanne yht’ ainoaa,

vain omaa kohtaa, muita ei; mun sieluni

teist’, itsestäni, Thebasta se murheess’ on.

Niinp’ unest’ ette uinuvaa te herätä,

vaan tietkää, monta kyyneltä jo vuodatin,

ja monianne murheaatos harhaili.

Pelastuskeinoon keksimääni ainoaan

jo ryhdyin. Näät on mennyt lankoni Kreon,

Menoikeun poika, pytholaisest’ anomaan

Apollon temppelistä tietoa, mi vois

sanani taikka työni Theban pelastaa.