Purppurantekijä

By Aarne Haapakoski

Hadoram purppurantekijä ja hänen rakastettunsa Ester kohtaavat mystisissä, ajoittain jopa vaarallisissa olosuhteissa. Heidän seikkailunsa kietoutuvat Persian suurkuninkaan Xerxeen ja profeetta Sakarjan kohtaloihin. Romantiikkaa ja jännitystä yhteen punova kertomus sijoittuu vuosituhansien takaiseen Foinikiaan, Persiaan ja Kreikkaan.Aarne Haapakoski, joka tunnetaan paremmin Outsiderina, sijoittaa Purppurantekijässä (1951) rakkaustarinan klassisen historian ytimeen. Historiallisen romaanin ikimuistoiset hahmot raottavat historian ovia rakkauden ja seikkailun keinoin.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 2, 2021
• ISBN: 9788726657944

Book preview

www.egmont.com

Ensimmäinen kirja

Tyyro

1. Luku

»Meren sydämessä ovat sinun rajasi ja rakentajasi ovat tehneet kauneutesi täydelliseksi. Seniirin sypresseistä ovat sinun huoneittesi koristukset ja Liibanonin setristä laivojesi mastot. Basanin tammista ovat laivojesi airot ja soututuhdot kittiläisestä norsunluusta ja serbipuusta. Kirjavakuteinen hieno pellava Egyptistä on purjeinasi ja lippunasi sininen ja punainen. Siidonista ja Arvadiasta ovat soutajasi ja taitavat miehesi laivojesi peräsimissä. Geban vanhukset ja sen taiturit ovat laivojasi rakentamassa ja kaikkien merien alukset ja venemiehet sinun tavaroitasi vaihtamassa. Persialaiset, puntialaiset ja lyydialaiset ovat laivojesi miehistönä ja he taistelevat kilvin ja keihäin puolestasi. Arvadin pojat ja omat sotajoukkosi seisovat muureillasi ja heidän kilpensä ovat suojanasi ja he antavat loistoa kaupungillesi. Tarsis tekee kauppaa kanssasi kaikenlaisten tavarain paljoudella ja hopealla, raudalla ja lyijyllä se maksaa sinulle. Javan, Tubal ja Mesek tekevät kauppaa kanssasi orjilla ja vaskella. Togarman heimolaiset tuovat hevosia, ratsuja ja muuleja sinulle tavaroittesi maksuksi, dedanin lapset ovat sinun kauppiainasi ja monet saarelaiset antavat sinulle norsun hampaita ja ebenpuuta. Aram tekee kauppaa kanssasi kiiltokivin, punaisella purppuralla, kirjavakuteisella pellavalla, hienoilla kankailla, koralleilla ja rubineilla he maksavat vaihtotavaransa. Juuda ja Israelin maa tekevät myös kauppaa kanssasi. Minnatin nisulla, balsamilla, hunajalla, öljyllä ja hajupihkalla he maksavat sinun vaihtotavarasi. Myös Damasko on kauppatuttavasi ja saat maksun Helbonin viinissä ja Saharin villassa. Vedan, Javan ja Usalis antavat sinulle rautatavaroita, kassiaa ja kalmanjuurta. Dedan tekee kauppaa kanssasi ratsastuspeitteillä, Arabia ja kaikki Kedarin ruhtinaat myyvät sinulle karitsoita, oinaita ja kauriita. Saban ja Raman kauppamiehiltä saat hienoimpia hyvänhajuisia aineita ja kullalla ja kalliilla kivillä he maksavat vaihtotavarasi. Niin myös Haran, Kane, Eden ja Saban ovat kaupankäynnissä kanssasi. He tuovat sinulle kalliita kankaita, sinipurppuraista ja kirjavakuteista, vaippoja ja lankatavaroita vahvasti nuoritetuissa arkuissa. Tarsis laivat ovat sinun kauppaliikkeesi kuljetusneuvot ja sinä rikastut ja olet suuresti kunnioitettu meren äärellä …»

Näin on suuri profeetta Hesekiel jo sata vuotta ennen syntymääni kirjoittanut.

Kuvaus ei kaipaisi paljonkaan täydentämistä minun taholtani, mutta haluan kuitenkin elämäni vaiheista kertoessani esitellä myös kaupunkiamme sellaisena kuin sen aikanani opin tuntemaan. Sillä Tyyrossa oli lapsuudenkotini, enkä koskaan saata puhua siitä kyllikseni. Se on kruunu kaupunkien joukossa, mahtavin ja suurin Foinikian meren rannalla.

Kalliolle olet sinä rakennettu ja siksi hebrealaiset nimittävätkin sinua Sooriksi, mikä merkitsee kalliota. Sinä olet loistava meren helmi, jota vieraat kuninkaat ja mahtavat valloittajat ovat vuosisadasta toiseen omakseen himoinneet. Mutta aina ovat muurisi kestäneet heidän hyökkäyksensä, eikä sinun vaskisia porttejasi väkivalta ole kyennyt avaamaan, sillä meri on joka puolella suojanamme ja urheat miehet ovat kaupunkiamme puolustaneet.

Olet luonut talosi avariksi ja porttisi korkeiksi. Sinun taitavat rakennusmestarisi ovat rakentaneet kuusikerroksisia taloja, joiden perustus lepää lujalla kalliolla. He ovat pystyttäneet uljaita temppeleitä, joiden pilarit ovat valkoista helleenien marmoria, seinät lasitetuilla tiilillä päällystetyt ja kullatuin korkokuvin kaunistetut. Niiden lattiat ovat punaisesta, mustasta ja vihreästä mosaiikkikivestä lasketut, ovien saranat puhdasta hopeaa ja ikkunoiden ristikot tuoksuvaa puuta. Eivät Babylonian, Egyptin eikä Assyrian temppelit pysty rikkaudessa ja jumalankuvien kauneudessa sinun kanssasi kilpailemaan, sillä tyyrolaiset kultasepät ja vaskenvalajat ja puunleikkaajat ovat ammoisista ajoista saakka olleet maailman taitavimpia.

Kauas meren äärille saakka on tyyrolaisten valta ulottunut, ja he ovat perustaneet kauppapaikkoja ja suuria kaupunkeja, joista Qart-hadasht on rikkaudestaan kuuluisin. Jo ammoin sitten Dido, Tyyron kuningatar, perusti tämän kaupungin ja sen linnoituksen, Byrsan, sen norsutallit ja sataman, joka on maailman suurin, sillä sinne mahtuu yhdellä kertaa yli tuhat laivaa. Tämä kaupunki on valloittamaton kuten Tyyrokin, jota Nebukadnesar turhaan yli kolmentoista vuoden ajan piiritti sekä maalta että mereltä kykenemättä kuitenkaan kaupungin portteja murtamaan.

Mahtavia ovat olleet myös Tyyron ruhtinaat, jotka ovat käyneet suuria sotia syyrialaisia, samarialaisia ja filistealaisia vastaan. Suuri valloittajakuningas Hiiram ensimmäinen teki liiton Israelin kuninkaan Salomon kanssa ja lahjoitti Jerusalemin temppelin rakentamiseksi kaksikymmentä sentneriä puhdasta kultaa ja taitavimman rakennusmestarinsa. Tyyro ei koskaan ole vapauttansa menettänyt, sillä vaikka Hiiram toinen suostuikin maksamaan veroa Tiglat Piliserille, ei synnyinkaupunkini ole Siidonin, Byblosin ja Akkon tavoin vielä milloinkaan joutunut muukalaisten hallittavaksi, vaan on säilyttänyt mahtavuutensa ja rikkautensa meren äärellä.

Jo ammoisista ajoista saakka kaupunki on käynyt kauppaa Harranin kanssa Mesopotamiassa, sen kamelikaravaanit ovat vaeltaneet Damaskon kautta itään, länteen ja etelään tuoden hienoja pellavakankaita, läpinäkyvää merenpihkaa, viiniä, öljypuunhedelmiä ja hyvänhajuisia voiteita antaakseen vastineeksi jaloa setripuuta, vaski- ja lasitavaroita sekä laajan merikauppansa tuotteita. Tyyron uljaat viisikymmensoudut ovat kuljettaneet egyptiläistä viljaa aina Sisiliaan ja Makedonian satamakaupunkeihin saakka, ja mahtavat tarsis-laivat tuovat tinaa, vaskea sekä kaikenlaisia jaloja metalleja, joita tyyrolaiset käsityöläiset ammatissaan tarvitsevat ja taidokkaiksi esineiksi takovat. Eikä missään muualla maailmassa niin suuria ja merikelpoisia laivoja rakenneta kuin Tyyron veistämöillä, sillä siellä ovat maailman taitavimmat laivanrakentajat ja sinne tuodaan virheettömimmät setripuut Libanonilta. Olen omin silmin nähnyt laivanrakentajat työssä ja ne lukemattomat kaksirivi-, kolmirivisoudut sekä tarsis-laivat, jotka ovat satamastamme täysin varustettuina purjehtineet, olen nähnyt niiden hohtavat setripuiset kannet ja niiden hopeiset ankkurit. Mutta niinpä ovatkin synnyinkaupunkini merenkulkijat maailman kuuluisimmat, sillä juuri he ensimmäisinä keksivät merenkulun ja laivoihinsa purjeet sekä oppivat ohjaamaan aluksiaan tähtien ja taivaanmerkkien mukaan.

Mutta minun on myös puhuttava tyyrolaisesta purppurasta, jonka vertaista ei missään muualla valmisteta. Tämän väriaineen, jota saadaan meressä elävistä pienistä simpukkaeläimistä, keksi tyyrolainen Herkules jo kuningas Miinos ensimmäisen aikana. Lyydialaiset, kreetalaiset ja siidonilaiset väittävät tosin sen myös keksineensä ja luulevat osaavansa oikeaa purppuraa valmistaa, mutta eivät he kuitenkaan kykene purppuranteon jalossa taidossa kilpailemaan tyyrolaisten kanssa, sillä heidän purppuransa on sini punervaa ja väriltänsä haileaa kuin kauan seisonut lammikon vesi. Oikea tyyrolainen purppura on sensijaan väriltään kuin kypsä kirsikan marja. Hallitsevat ruhtinaat ja ylimmäiset papit sitä käyttävät, siitä ovat myös temppelien pyhät verhot ja kuninkaallisten linnojen seinävaatteet. Oikealla purppuralla värjäävät tyyrolaiset purppurantekijät hienointa karitsanvillaa, niin myös kamelinvillaa, lankoja ja valmiita kankaita. Värjärien padat ovat paksua lyijyä ja heidän lipeänsä sekoitussalaisuutta ei kukaan ammattikunnan ulkopuolinen tunne, vaikka niin lyydialaiset kuin siidonilaisetkin koettavat lähettää urkkijoita ja vakoilijoita tyyrolaisten värjärimestarien luo tätä salaisuutta oppimaan.

Purppuranvärjäys ja Tyyro ovat minun mielessäni kytkeytyneet toisiinsa erityisen läheisesti, koska lapsuuteni varhaisimmat ja pysyvimmät muistot liittyvät juuri purppuranvalmistukseen. Isäni oli nimeltään Ahir Nahoninpoika, ja hän kuului toisessa polvessa niihin Tyyron juudealaisiin, jotka Jerusalemin hävityksen jälkeen olivat joutuneet etsimään itselleen uusia asuinsijoja. Isoisäni Nahon, joka kuoli lapsena ollessani, oli ammatiltaan kauppias, mutta siirryttyään Jerusalemista Tyyroon hän oli ostanut pienen purppuravärjäämön ja ruvennut pyydystämään purppurakotiloita ja värjäämään villaa, lankaa ja valmiita vaatteita. Hänen liiketoimensa olivat menestyneet hyvin, joten hän jätti isälleni perinnöksi Tyyron vauraimman purppuravärjäämön, paljon orjia ja monta kauppalaivaa, jotka purjehtivat aina kaukaiseen Tarsikseen saakka.

Sittemmin isäni laajensi liiketoimiaan alkaen harjoittaa myös karavaanikauppaa ja tuottaa viljaa Egyptistä. Purppuravärjäämö oli hänelle kuitenkin kaikista rakkain. Myös minut hän oli opettanut jo lapsuudestani saakka purppurantekijän ammattiin.

Olen siis kasvanut varakkaassa kodissa, mutta minut on myös opetettu tekemään työtä, sillä isäni kunnioitti profeetan sanoja: joka ei työtä tee, ei hänen myöskään syömän pidä.

Vaikka isäni tunnustikin Jahven jumalakseen ja noudatti Mooseksen lakia, ei hän ollut uskonasioissa kiihkoilija, vaan antoi arvoa vierasuskolaistenkin mielipiteille. Paaston suhteen hän noudatti Mooseksen lakia eikä hän myöskään sallinut sapattina alustalaistensa eikä palvelijoittensa työtä tehdä. Köyhiä ja vaivaisia hän ruokki talossaan ja istui kerran viikossa toisten tuomarien kanssa kaupungin portissa oikeutta jakamassa. Sillä niin arvossapidetty mies isäni oli Tyyron kaupungissa, että hänet oli myös tuomarin virkaan nimitetty.

Äitini Abigail on syntynyt köyhän juudealaisen tyttärenä Akkon kaupungissa. Hän ei voinut milloinkaan tottua rikkaan miehen elämään, jota kotonani vietettiin, vaan kävi keräämässä tähkäpäitä leikkuuvainioilta, säästi pöydiltä karisseet leivänmuruset ja talletti viiniruukkujen pohjalle jääneet viinipisarat. Ja vaikka hänen ei olisi tarvinnut tehdä raskasta työtä, hänet nähtiin usein jauhinkiven ääressä tai kantamassa vesiruukkua kaivolta. Hän oli vaatetukseltaan vaatimaton, sydämeltään nöyrä ja lempeä ja uskoi mielellään uniin ja ennustuksiin. Talon palvelusväki ja orjat kunnioittivat häntä suuresti, eikä hänellä varmaankaan koko Tyyrossa ollut ainuttakaan vihamiestä.

Vanhempi veljeni Jotam oli syntynyt neljä vuotta minua aikaisemmin. Hän oli huikentelevainen ja ilkeä ja oli tuottanut jo lapsuudestaan saakka vanhemmilleni paljon surua. Hän ei liioin ottanut oppia isäni nuhteista eikä kurituksesta, vaan viihtyi mieluummin pelihuoneissa ja huvipaikoissa kuin purppuravärjäämöllä. Jahven pyhätössä häntä ei oltu nähty täysi-ikäiseksi tulemisensa jälkeen, mutta monet olivat nähneet hänet Baalin temppelien pilaristossa tai Astarten temppelipapittarien seurassa. Minua hän ei koskaan ollut veljenään rakastanut. Ja siitä lähtien kun isäni oli päättänyt luovuttaa hänen esikoisoikeutensa minulle, Jotam oli käynyt kateelliseksi ja entistään ilkeämmäksi. Niin ei meillä ollutkaan mitään yhteistä Jotamin kanssa, vaikka söimme samassa pöydässä ja asuimme saman katon alla.

Paras ystäväni oli lapsuudentoverini Mattān, kaupungin rikkaimman laivanvarustajan poika. Hän oli kolme vuotta minua vanhempi ja palveli laivurinoppilaana isänsä omistamassa kolmirivisoudussa. Mattānin seurassa viihdyin hyvin, vaikka hän olikin luonteeltaan raisu, piti hyvistä viineistä ja etsi kauniiden naisten seuraa. Joka kerta meriltä palattuaan Mattān tuli kertomaan isälleni kuulumisia kaukaisista maista ja ilahdutti äitiäni jollakin pienellä lahjalla. Hän oli minulle kuin veli ja kaipasin häntä suuresti hänen ollessaan poissa kaupungista.

Tämä olkoon kerrottuna läheisistäni Persian kuninkaan Dareoksen neljäntenäneljättä hallitusvuonna, jolloin tuli kuluneeksi neljäsataa vuotta kuningas Salomosta ja sata vuotta Jerusalemin pyhän kaupungin joutumisesta persialaisten käsiin.

Sinä keväänä täytin kaksikymmentä vuotta, ja isäni oli päättänyt pitää suuret juhlat täysi-ikäiseksi tulemiseni kunniaksi. Juhlia oli valmisteltu jo kauan, siitä lähtien kun lumi alkoi sulaa Libanonin rinteiltä ja ensimmäiset haikaraparvet saapuivat pesimään Tyyron tasaisille kallioille.

Jo kokonaisen kuunkierron ajan olivat orjat ja palkolliset tehneet parhaansa saadakseen talon kuntoon. Milloinkaan ennen ei isäni ollut pitänyt suuria juhlia talossaan, vaikka se oli avara asunto ja aikanaan kuninkaan palatsiksi tehty. Sen huoneiden seinät ovat kallisarvoisella sypressilaudoituksella päällystetyt, lattiat punaista, mustaa ja keltaista mosaiikkia, katot tyyrolaisten puunleikkaajien koristamat ja ovien kahvat puhtainta hopeaa. Tämän talon isäni oli aikoinaan ostanut Madai Siidonilaiselta, joka oli suoraan alenevassa polvessa kuningas Hiiramin sukua. Siellä oli eebenpuisia istuimia, jotka olivat hienommalla purppuralla päällystetyt, matalia pöytiä, joiden vaskikoristukset olivat taitavien käsityöläisten tekoa, vaskesta valettuja maljakoita, alabasteriuurnia ja monenmoisia kalliita tavaroita, elamilaisia ja armenialaisia mattoja, egyptiläisiä lasitavaroita ja hyvänhajuisten voiteiden astioita. Taloomme kuului myös avara aurinkoparveke, jota akaasia- ja mantelipuut varjostivat. Parvekkeelta johtivat leveät marmoriportaat tasaiselle katolle, missä iltapäiväateriat tavallisesti nautittiin ja missä isäni kirkkaina kuutamoöinä istui katsellen taivaan tähtiä ja arvaillen niiden asennoista tulevia kohtaloita.

Kun juhlapäivä sitten koitti, oli talomme valmistautunut juhlavieraita vastaanottamaan. Kutsuttuja alkoi saapua jo aamuvarhaisesta lähtien. Isäni oli pukeutunut juhlavaatteisiinsa ja kähertänyt partansa ylhäisten miesten tavoin. Hänen ryhtinsä oli ylväs ja hän toivotti jokaisen vieraan tervetulleeksi suutelemalla häntä molemmille poskille.

Ensimmäisinä saapuivat Tyyron purppurantekijöiden vanhimmat. He olivat rotevatekoisia miehiä ja useimmilla heistä oli rinnalle saakka ulottuva harmaa parta. Heidän kätensä olivat lipeästä karkeiksi turvonneet, ja purppura oli värjännyt ne helakanpunaisiksi. He kävelivät arvokkaasti ja lausuivat harkiten sanansa lahjansa tuodessaan. Purppurantekijöiden jälkeen tulivat Tyyron äveriäimmät kauppiaat ja laivojen isännät, jotka toivat lahjaksi sinetillä suljettuja ruukkuja ja alabasteripulloja, jotka sisälsivät mirhaa, nardusta ja aloeta.

Sitten saapui joukko isäni kaukaisempia kauppatuttavia Jerusalemista ja Damaskosta sekä äitini köyhiä sukulaisia Akkosta. Kun isäni oli toivottanut kaikki vieraat tervetulleiksi ja orjat olivat pesseet heidän jalkansa, siirryttiin suureen saliin, missä palvelijat tarjoilivat mausteviinejä, pieniä hunajakakkuja ja rusinaleivonnaisia.

Olin ensimmäistä kertaa mukana tällaisissa juhlissa ja kaikki oli minulle outoa. Pysyttelinkin taka-alalla ystäväni Mattānin seurassa enkä ottanut osaa keskusteluun. Viiniä join pidättyvästi, sillä halusin pitää pääni selvänä, etten olisi aiheuttanut häpeää isälleni. Kuuntelin kuitenkin tarkkaavaisena vieraitemme puheita. Varsinkin kaikki se, mitä kuulin Marathonin taistelusta, kiinnosti minua suuresti, sillä en saattanut käsittää, kuinka niin pieni kansa kuin helleenit oli kyennyt lyömään persialaisten sotajoukon.

Päivän kuluessa saapui vieraita yhä lisää; tuli Tyyron kaupungin vanhimmat, portissa istuvat tuomarit ja kaupungin persialainen käskynhaltija ja korkeimmat sotaväen päälliköt. Talomme avarat huoneet täyttyivät ja kielten sekoitus oli monenmoinen, sillä vaikka useimmat vieraistamme puhuivat foinikian tai aramean kieltä, oli joukossa myös paljon persian kieltä puhuvia sekä myös sellaisia, jotka puhuivat vain hebreaa tai helleenien kieltä. Mutta koska olin lapsuudesta saakka joutunut tekemisiin isäni vierasmaalaisten kauppamiestuttavien kanssa, ymmärsin monia vieraita kieliä ja pystyin myös keskustelemaan vierailla kielillä vieraittemme kanssa.

Päivän alkaessa kallistua iltaan kokoonnuttiin suureen saliin. Sinne oli pystytetty kolme pitkää pöytää, joihin vieraamme ohjattiin kukin arvonsa mukaan. Ensimmäisen pöydän ääreen sijoitettiin kaupungin rikkaimmat kauppiaat, sotaväen päälliköt, tuomarit ja läheisimmät sukulaisemme. Toinen pöytä oli varattu laivanisännille, isäni kaukaisemmille kauppamiestuttaville, tyyrolaisille purppurantekijöille ja kaupungin alemmille virkamiehille. Kolmannessa pöydässä istuivat käsityöläismestarit, kultasepät, vaskisepät ja varastojen päälliköt ja isäni kauppahuoneen vähäarvoisemmat edustajat. Niille harvoille naisille, joita oli juhlaamme kutsuttu, oli katettu pöytä naisten puolelle taloa. Siellä oli äitini Abigail emäntänä. Talon palkolliset ja orjat aterioivat pihalle levitettyjen vuotien ääressä ikivanhan paimentolaistavan mukaan.

Ateria alkoi hämärän laskeutuessa, kun öljylamput oli sytytetty ja ikkunoiden puuristikot suljettu. Isäni istuutui pöydän päähän, piti lyhyen rukouksen ja paloitteli leivän. Sen jälkeen hän omakätisesti jakoi liharuoan kullekin arvonsa ja säätynsä mukaisesti, arvossapidetyimmille suuremmat ja vähäarvoisemmille pienemmät palat. Ylijuomanlaskija seisoi isäni takana ja hänen apulaisinaan oli kaksi orjaa jokaista pöytää kohti, lisäksi orjattaria, jotka kantoivat ruokia keittiöstä ja viiniruukkuja viinin säilytyshuoneesta.

Lihaa syötäessä kallisteltiin monta viinimaljaa ja vieraat tulivat puheliaiksi. Niinpä he tahtoivat kilvan ylistää isääni. Tyyron purppurantekijöiden vanhin Kahat Naominpoika puhui hänelle näin: »Me Tyyron kaupungin purppurantekijät ja kauppamiehet pidämme sinua ja sinun huonettasi suuressa arvossa, sillä vaikka et kuulukaan meidän heimoomme etkä palvele meidän jumaliamme, olet sinä sukuinesi juurtunut tähän kaupunkiin lujilla juurilla. Sinun purppuravärjäämösi tuotteet ovat maailman mahtavimpien ruhtinaitten vaatetuksena ja heidän huoneittensa kaunistuksena. Sinun kauppa-aluksesi purjehtivat Kreetan ja Melitin vesillä aina Gadiriin ja Tarsikseen saakka. Sinun kamelikaravaanisi nähdään Damaskoksen suurella tiellä ja Magiddon tasangoilla, niin myös Baabelin porteilla ja Theben torilla. Jumalasi on siunannut kättesi työn, eikä Tyyron kaupungissa ole halvinta orjaa, joka voisi sinusta pahaa puhua. Siksi sinua kunnioitamme ja pidämme arvossa. Auttakoon jumalasi Jahve sinua edelleenkin runsain antimin ja kulkekoon poikasi kompastumatta isänsä polkuja kartuttaen sitä omaisuutta, mikä hänelle on kerran sinun jälkeesi tuleva …»

Katsahdin pöydän alapäässä istuvaan Jotamiin ja näin hänen kasvojensa synkkenevän raivosta. Myös Mattān havaitsi tämän ja kuiskasi: »Varo veljeäsi, sillä hän vihaa sinua entistä enemmän eikä tule varmaankaan kaihtamaan minkäänlaisia keinoja vahingoittaakseen sinua.»

Kun viinimaljat oli tyhjennetty, nousi isäni puhumaan, ja hänen luja äänensä vaimensi pöydissä vallitsevan puheensorinan:

»Kiitän sinua sanoistasi, Kahat Naominpoika, sillä tunnen kielesi vilpittömyyden ja puheesi on lämmittänyt sydäntäni. Te tiedätte kaikki, että isäni tuli köyhänä pakolaisena Jerusalemista ja asettui asumaan Tyyron kaupunkiin ryhtyen täällä purppurantekijäksi. Te tiedätte minut juudealaiseksi, joka vasta toisessa polvessa on kuulunut tämän kaupungin väestöön, mutta ehkä ette tiedä sitä, ettei isäni suinkaan tullut Tyyroon kuin muukalainen, vaan niinkuin tuhlaajapoika isänsä kotiin. Sillä jo ennen kuningas Daavidin aikaa oli Tyyrossa juudealaisesta Danin sukukunnasta polveutunut mies nimeltä Huram Abi. Tämä mies on sukuni kantaisä.

»Jo siihen aikaan olivat Tyyron käsityöläiset maailmankuuluja. Niinpä Huram Abi oli laajalti tunnettu kultaseppä, vaskentakoja ja puunleikkaaja. Itse kuningas Salomo, joka niihin aikoihin rakennutti Jahven temppeliä Jerusalemissa, oli kuullut Huram Abin taitavuudesta ja tahtoi saada hänet uuden temppelin koristelutöitä johtamaan. Niinpä Salomo kirjoitti kuningas Hiiramille ja pyysi tätä lähettämään kuulun mestarin Jerusalemiin. Kuningas suostui tähän ja Huram Abi otti vaimonsa ja lapsensa sekä matkusti Jerusalemiin palvellakseen kuningas Salomoa.

»Nämä kultaiset käädyt, jotka näette kaulassani, sekä tämän sinettisormuksen sai Huram Abi palkkioksi Salomolta. Sukuni kantaisä mieltyi Jerusalemin kaupunkiin siinä määrin, että jäi sinne asumaan. Hänen jälkeläisensä asuivat sitten kaupungissa aina sen hävitykseen asti, jolloin isäni palasi jälleen Tyyroon, mistä hänen kantaisänsä seitsemän miespolvea sitten oli lähtenyt. Sukuni kuuluu näin ollen vanhimpiin, mitä tämän kaupungin muurien sisäpuolella on syntynyt …»

Päätettyään puheensa isäni antoi palvelusorjien täyttää vieraiden maljat, kohotti kultaisen juoma-astiansa ja tyhjensi sen Tyyron kunniaksi. Vieraat ylistivät kilvan isääni ja tuhlasivat myös minulle monenmoisia kohteliaita sanoja. Ymmärsin tämän johtuvan siitä, että he tiesivät minusta kerran tulevan isäni seuraajan.

Ensimmäinen yövartio oli jo pitkälle kulunut, ja aasien huuto kuului takapihoilta, mutta orjat kantoivat yhä viiniä ja herkkuja pöytiin. Monet vieraista, etenkin merenkulkijat ja laivojenisännät, alkoivat olla jo kovaäänisesti juovuksissa, kaadella viiniruukkuja ja ylenantaa pöytien alle. Siidonilaiset ja tyyrolaiset purppurantekijät väittelivät kiivaasti purppuransa paremmuudesta, jolloin tyyrolainen Henok löi nyrkkiään pöytään ja huusi:

»Mitä puhut sinä, siidonilainen, joka et purppuranteosta mitään ymmärrä. Milloin ovat siidonilaiset oppineet valmistamaan purppuraa, joka olisi edes halvimmankaan tyyrolaisen purppuran veroista? Te keitätte purppuranne raa’assa merilipeässä ja savipadoissa. Jos te tuntisitte hyvän purppuran valmistustavan, ei teidän tarvitsisi lähettää miehiänne salakavalasti meiltä purppurantekoa oppimaan. Siidonilainen purppura on kuin kamelinsonta.»

Tämän kuultuaan siidonilaiset hyökkäsivät ylen loukkaantuneina tyyrolaisen purppurantekijän kimppuun. Huoneessa olisi pian ollut ilmitappelu, ellei isäni olisi korottanut ääntään:

»Hillitkää vihanne, miehet! Muistakaa, että olette vieraina kattoni alla ja että nämä pidot ovat poikani Hadoramin kunniaksi. Ei ole soveliasta riidellä purppurasta; vaikka tosin jokainen tietää, että tyyrolainen purppura on maailman parasta.»

Riitelevät taltuttivat luontonsa ja joivat veljenmaljoja keskenään. Ja niin oli yövartion ensimmäinen hetki päättynyt. Isäni, joka ei milloinkaan juonut liikaa viiniä, nousi pöydästä, hyvästeli vieraitaan ja jätti heidän jatkuvan kestitsemisensä minun tehtäväkseni.

Ensimmäisten kukonlaulujen kuuluessa ikkunaristikoiden takaa olivat jäljelle jääneet vieraat siirtyneet yhden pöydän ääreen, eikä arvojärjestyksestä ei enää pidetty lukua. Niinpä värjäysmestarimme Adam, joka oli juhlinut palkollisten seurassa pihalle levitettyjen vuotien ääressä, julisti suurella äänellä olevansa Tyyron taitavin purppuran värjääjä ja otti pöydältä täysinäisen viinimaljan tyhjentäen sen kunniakseni. Osa viinistä valui hänen päälleen, mutta Adam siitä välittämättä pyyhki vain partansa ja istahti kaupungin käskynhaltijan vierelle alkaen kertoa ruokottomia juttuja.

Tästä ei kukaan kuitenkaan pahastunut, sillä viiniä oli juotu niin paljon, että arvoasteiden väliset raja-aidat olivat kadonneet. Moni äveriäs purppurantekijä ja rikas kauppias tekivät ystävyydenliittoja heitä alempiarvoisten kanssa eivätkä eri uskontoja tunnustavat riidelleet jumaliensa voimasta. Melkarten palvelijat joivat samasta viinimaljasta Jahven ja Dagonin palvelijain kanssa, ja palvelusorjat uskalsivat tyhjentää viinipikarin vapaiden miesten seurassa. Tämä ei suinkaan ollut ensimmäistä kertaa, kun havaitsin, että hyvä viini on paras ystävyyden rakentaja ylhäisten ja alhaisten välillä. Sillä kerjäläinenkin saattaa silloin tuntea itsensä rikkaaksi ja rikas alentua keskustelemaan kerjäläisen kanssa. Mutta ne, jotka ovat riidanhaluisia ja ilkeitä, eivät saisi juoda muuta kuin vedellä sekoitettua viiniä.

Kolmannen yövartion kuluessa, jolloin jauhinkivien jyrinä jo kuului takapihalta ja imettäjät olivat paljastaneet rintansa, kävi öljylamppujen valo kalpeaksi ja ensimmäinen aamunsarastus hiipi ikkunaristikoiden takaa. Monet vieraat olivat nukahtaneet pöytien ääreen ja kuorsasivat raskaasti. Mutta kestävimmät olivat kokoontuneet ryhmäkunnittain ja puhuivat riettaita juttuja.

Juhlasali tyhjeni kuitenkin vähitellen. Kun viimeiset istualleen nukahtaneet vieraat oli kannettu heille varattuihin huoneisiin ja palvelusorjat puhdistivat pitojen jälkiä lattioilta, lähdimme myös minä ja Mattān juhlahuoneesta. Mattān hoilasi iloista merimieslaulua ja heitteli kompasanoja naisorjille, sillä hän oli juonut enemmän kuin minä, vaikka hänen jalkansa eivät horjuneetkaan.

Aurinko oli jo noussut meren sylistä ja vankkurien jyrinää kuului kadulta. Portin ulkopuolella huutelivat kerjäläiset äänekkäästi riidellen pitoruokien tähteistä, joita orjat hyvän tavan mukaan olivat köyhille heittäneet. Niin Mattān, jolla aina oli kujeita mielessä, ehdotti, että lähtisimme härnäämään Astarten temppelin pilaristossa istuvia naisia tai kivittämään muurilla käveleviä vartijoita, kuten poikasina olimme tehneet. Silloin orjapihalta kuuluva äänekäs rähinä ja huudot saivat meidät pysähtymään.

»Siellä on värjäysmestari Adam», Mattān huudahti, »ja Adam on juuri sopiva mies seuraamme kolmanneksi. Menkäämme hakemaan häntä.»

Kiersimme talon ja tulimme orjapihalle, missä jauhinkivet jyrisivät ja orjat puuhailivat aamuaskareissaan. Mattān oli ollut oikeassa, sillä värjäysmestari Adam siellä todellakin oli käsikähmässä erään rotevan naisorjattaren kanssa, orjattaren, jolta hän yritti riistää viiniruukkua.

»Adam, sinä vanha pukki», Mattān huusi. »Anna orjattarien olla rauhassa ja lähde meidän kanssamme Astarten luo.»

Kuullessaan Mattānin äänen Adam päästi kiusattavansa irti ja lähti hoipertelemaan luoksemme. Nauroimme niin että kyynelet kohosivat silmiimme, sillä Adam oli todellakin surkean näköinen. Riidellessään orjattaren kanssa hänen vaippansa oli revennyt, jolloin näkyviin oli tullut ryhmyinen kyttyrä, joka muistutti jättiläiskokoista, sinipunervaa purppurasimpukkaa. Hänen partansa oli sekaisin ja viinin tahmoittama ja vaipan liepeet laahasivat maata. Mutta hänen pienet, kiiluvat silmänsä katsoivat terävinä takkuisten kulmakarvojen alta, kun hän manaili:

»Belsebubi vieköön kaikki orjattaret! He ovat röyhkeitä kuin satamaportot eivätkä tahdo antaa minulle viininpisaraa janoisen kurkkuni kostukkeeksi eivätkä kuivattua kalaa aamueineekseni. Itse he sen sijaan syövät ja juovat ja lihoovat kuin kuohilaat. Tänä päivänä minä tahdon kuitenkin juhlia nuoren herrani täysi-ikäiseksi tulemista ja julistaa kaikille, että hän on taitavin purppurantekijä maailmassa.»

»Oikein, Adam», Mattān vastasi. »Sinun pitää totisesti saaman viiniä kylliksesi. Ja sitten lähdemme Astarten luo. Vai menemmekö herättelemään sisaresi voiteidentekijän, jotta hän hieroisi kohmelon päästämme ja ennustaisi meille tulevaisuutemme.»

Adam pärskytti sieraimiaan ja vastasi:

»En lähde Baalin temppeliin, koska olen oikeauskoinen juudealainen. Ja minä sylkäisen Astarten naisille. Sillä olen löytänyt helmen, joka ilahduttaa vanhaa sydäntäni ja virkistää minut kuin vesioja janoisen peuran. Mutta sinulle, Mattān, en hänen nimeään sano, ettet ryöstäisi vanhan miehen silmien iloa.»

Mattān alkoi udella kuka tämä kaunotar oli, mutta Adam kieltäytyi itsepäisesti mainitsemasta hänen nimeään. Silloin Mattān tarttui Adamia vyötäröihin ja alkoi pyörittää häntä ympäri heittäen väliin tanssitettavan korkealle maasta. Tämä tanssi oli niin hullunkurista, että pihaorjat keskeyttivät työnsä ja alkoivat huutaa ja paukuttaa käsiään yhteen. Lopulta Adam riistäytyi Mattānin käsistä alkaen manailla kauheasti. Samalla huomasimme keittiöstä tulevan nuoren orjattaren, joka kantoi vesiruukkua olkapäällään. Orjatar oli äskettäin ostettu taloon ja hänen nimensä oli Edla. Hän oli syntyperältään kyprolainen eikä vielä kahdeksaatoista täyttänyt. Tyttö oli vartaloltaan niin kaunis ja virheetön, ettei hänenlaistaan vielä ennen ollut orjattariemme joukossa nähty. Veljeni Jotam, joka myös oli luonut katseensa tähän orjattareen, oli nimittänyt hänet Kypron liljaksi.

Mattān oli myös huomannut tytön, tuijotti häneen tuokion ja lähti sitten juoksemaan pihan yli. Hän tavoitti tytön, sieppasi hänet syliinsä ja nosti hänet jauhinkivelle, jota kaksi orjatarta parhaillaan kiersi. »Kautta Baalin ja Melkarten», Mattān huudahti, »tämä on kaunein orjatar mitä olen milloinkaan nähnyt ja varmasti Adamin uusi löytö. Eipä vanhan korpin silmä ole erehtynyt.»

Silloin minäkin riehaannuin Edlan takia ja juoksin jauhinkiven luo, jota aloimme Mattānin kanssa yhdessä vääntää. Sivelimme Edlan paljaita sääriä ja hyväilimme hänen rintojaan, eikä Edla pannut tätä pahakseen, vaan hänen silmänsä ilakoivat ja hänen hampaansa hohtivat kuin helmet hänen nauraessaan.

Orjat ja orjattaret kerääntyivät ympärillemme ja taputtivat innokkaasti käsiään. Mutta vanhat naiset, jotka kadehtivat Edlan kauneutta, käänsivät selkänsä ja huutelivat tytölle kompasanoja. Eräs vanha imettäjäorjatar, joka vain vaivalloisesti pääsi liikkumaan lihavuutensa takia, ivasi Adamia, jolloin tämä heitti herjaajaansa aasinkakareella. Tästä kimpaantuneena toiset orjattaret alkoivat pommittaa Adamia pihalta keräämillään pienillä kivillä, eikä Adam yksin voinut heitä vastaan mitään, vaan hänen täytyi julmia manauksia huudellen paeta pihalta.

Vapautimme Edlan ja päästimme hänet kaivolle. Sitten marssimme käsi kädessä tiehemme, sillä päivän ensimmäinen hetki oli jo pitkälle kulunut ja viinihöyryt alkoivat päästämme haihtua. Tapasimme Adamin portin ulkopuolella olevan eläintenjuottoaltaan äärellä valelemassa kylmällä vedellä päätään. Hän pärskytteli vettä kasvoilleen, painoi välillä päänsä hartioita myöten vesialtaaseen ja manaili välillä orjapihan naisia. Sitten hän hankasi poskiaan lipeänturvottamilla käsillään, veti repeytyneen vaippansa olkapäittensä yli ja toivotti Jahven siunausta miehuudelleni.

Myös minä erosin Mattānista, joka sanoi menevänsä vielä Ismael Makedonialaisen viinitupaan satamakorttelissa. Ylihuomenna hänen laivansa lähtisi merelle eikä hänellä taas moneen viikkoon olisi tilaisuutta juhlimiseen.

2.Luku

Niihin aikoihin oli Persian maailmanvalta mahtavimmillaan. Yhdelläkään hallitsijalla ei ollut ennen kuningas Dareosta ollut yhtä suurta valtaa kansojen yli, ei Egyptin faaraoilla, ei Assyyrian ruhtinailla eikä Babylonian yksinvaltiailla, Dareos oli luonut todellisen Suur-Persian, jonka alaisuuteen kuuluivat lukemattomat kansat Indus-virrasta Makedonian rajoille ja Kaukasus-vuorista Etiopian äärille saakka.

Rautapaitoihin puetut ratsumiehet, joiden hevosten valjaat olivat kullalla ja hopealla silatut, pitivät valtakunnassa ankaraa kuria, kuninkaalliset tarkastajat valvoivat veronkantajia ja ’Kymmenentuhatta kuolematonta’, jotka kuningas oli henkikaartikseen asettanut, vartioivat Susan ja Persepolin kuninkaallisia palatseja, kuninkaan aarteita, hänen naistentaloaan ja valtaistuintaan. Kaikki vapaat persialaiset ylistivät ja kiittivät kuningasta, sillä heidän ei tarvinnut maksaa veroa eikä tehdä työtä kuninkaalle. Mutta Eufratin varrella kiersivät orjat raskaita savimyllyjä, lyydialaiset, skyyttiläiset, syyrialaiset ja kaikki muut, jotka oli sotaretkien aikana tuotu orjiksi Persiaan. Mutta niin kerrottiinkin, että Persian valtakunnassa oli enemmän orjia kuin vapaita ihmisiä. Kaikki orjat olivat menettäneet vapautensa persialaisten kuninkaiden suuren vallanhimon tähden. Siksi vallitsi valtakunnassa levottomuus ja pelko, sillä helleenit olivat kieltäytyneet luovuttamasta Dareoksen lähettiläille maata ja vettä, vapautta rakastavat egyptiläiset olivat nousseet kapinaan persialaisvaltaa vastaan, eivätkä myöskään intialaiset, arabit ja skyyttiläiset tahtoneet luopua vapaudestaan.

Olen jo maininnut, että isäni kauppatoimet olivat hyvin moninaiset mutta että kaikista rakkain hänelle oli purppuravärjäämönsä, joka oli alallaan Tyyron suurin. Siellä värjättiin mitä hienointa syyrialaista lampaanvillaa, samarialaisten naisten kehräämiä villalankoja ja valmista kangasta. Myös värjättiin siellä monenmoisia telttakankaita damaskolaisesta vuohenvillasta, joka on luonnostaan punertavaa, niin myös kamelinkarvaisia kankaita laivojen purjeiksi ja temppelipappien peittohuoviksi sekä myös kallista sireenin nahkaa, josta ruhtinaat ja ylhäiset naiset sandaalinsa teettivät.

Värjäämö sijaitsi parin sadan ruokomitan päässä kaupungin muurien ulkopuolella, lähellä vanhaa satamaa, jonne pienemmät kauppalaivat ankkuroivat. Siellä oli monia tiilistä rakennettuja varasto- ja kuivaushuoneita, katoksia, missä värjätyt langat tuulessa kuivatettiin, pitkiä kivestä rakennettuja pöytiä, joiden ääressä taitavat kotilonmurskaajat vaskivasaroineen työskentelivät, puusta ja savesta tehtyjä altaita, joissa värjätyt kankaat huuhdottiin, sekä suuria lyijypatoja, joissa purppuraväri ja lipeä kiehutettiin. Kallioisella niemellä, värjäämöalueen uloimmassa laidassa, sijaitsi matala laituri, jonne purppurakalastajien veneet ja lautat saapuivat kuormiaan tyhjentämään. Siellä oli myös korkea masto, jonka huippuun sytytettiin vilkkuva lamppu pimeinä myrskyöinä purppurankalastajien merkkivaloksi. Laiturien äärellä sijaitsivat nostolaitteet ja paksuköytiset väkipyörät, joiden avulla raskaita kotilokoreja siirrettiin murskauspöydille. Aamusta iltaan ratisivat orjien vääntämät purppuramyllyt, joissa vialliset ja alamittaiset kotilot jauhettiin halpojen kankaiden taikka karkean villan värjäystä varten. Myllyorjien työ oli hyvin raskasta ja sitä pidettiinkin purppurantekijöitten keskuudessa halveksittuna työnä, johon vain rangaistavia orjia taikka Tinasaarilta tuotettuja barbaareja määrättiin.

Varsinaiset purppurantekijät sen sijaan olivat arvonsatuntevia miehiä, sillä useimmat heistä olivat jo lapsuudesta saakka työskennelleet värjäämöissä ja oppineet purppuranteon moninaiset vaiheet, joista varsinkin värin sekoittaminen oli ammattimiesten työtä. Nämä säilyttivätkin visusti salaisuutensa.

Värjärien jälkeen olivat purppurakotiloiden murskaajat tärkeimpiä. Palveluksessamme ei ollut ainuttakaan murskaajaa, joka ei olisi ollut ammatissaan kymmenen vuotta taikka enemmänkin. He olivat myös värjärien jälkeen parhaiten palkattuja, sillä heidän sormiensa näppäryys kotiloita murskattaessa oli ihmeellinen. Mutta koska minulla ei ole oikeutta paljastaa purppurantekijöiden salaisuuksia, en voi kertoa enempää kuin mitä kuka tahansa värjäämössä käynyt vieras on voinut nähdä.

Kotilonmurskaajat seisoivat matalien kivipöytien ääressä, jonne tuoreet purppurakotilot koreissa siirrettiin. He ottivat pienillä pihdeillä — taikka paljain sormin — kuten kreetalaisten murskaajien on tapana tehdä —, kotilon kerrallaan, käänsivät sen pystysuoraan asentoon ja iskivät pienellä vaskivasaralla juuri siihen kohtaan kotilon kuoressa, minkä alla tuo pieni mutta tärkeä purppuraeliö oli. Vasaraniskusta lohjennut kuorenpalanen paljasti eliön, joka ei ollut iilimatoa suurempi, ja sen murskaaja vetäisi taitavasti esille ongenkoukkua muistuttavalla väkäsellä ja heitti suolaliuosta sisältävään lyijypataan. Kun pataan oli kertynyt tarpeellinen määrä eliöitä, lisättiin liuokseen suolaa ja lipeää sekä erästä ainetta, jonka nimeä en voi paljastaa. Tämän jälkeen siirtyikin työ värjäysmestareille ja värjäreille, jotka huolehtivat purppuran keittämisestä. Parhaiten tämän taidon osasivat tyyrolaiset purppuravärjärit, ja siksi onkin tyyrolainen argwana maailman parasta.

Villojen karstaajina käytettiin naisorjia, sillä he olivat siinä työssä miehiä taitavammat. Villojen pesijät, kankaiden vanuttajat ja hakkaajat taas olivat enimmäkseen lyydialaisia taikka kreetalaisia orjia taikka vapaita miehiä.

Purppurankalastajat taas muodostivat oman ammattikuntansa, sillä heidän täytyi pyyntitapojen lisäksi tuntea myös laajoja merialueita, mistä purppurakotiloita pyydetään. Kevään tullen lähtivät pyyntikunnat lautoilla ja veneillä Tyyron sataman suulla oleville matalikoille ja ankkuroivat aluksensa sinne, missä harauskokeiden perusteella oli todettu parhaat pyyntialueet. Pyytäminen tapahtui seuraavalla tavalla:

Pyytäjä asetti matalareunaiseen pyyntikoriin muutamia eläviä simpukoita syötiksi. Sitten kori kiinnitettiin pitkän ruo’on päähän ja laskettiin pohjaan. Kun purppurakotilot tulivat syömään korista simpukoita, nämä raottivat kuorensa ja sulkivat sen taas äkkiä, kun purppurakotilo oli yrittänyt tunkeutua raosta sisään. Näin jäivät purppurakotilot simpukoiden vangiksi ja nostettiin korilla lautalle taikka veneeseen. Mutta ilma ja auringonvalo voi olla nostetuille kotiloille hyvin vaarallista ja siksi tapahtuikin kotilonpyynti mieluummin pilvisinä päivinä. Myös viisihaaraisella koukulla pyydettiin purppuraa, mutta tätä tapaa käytettiin enemmän lyydialaisten purppurankalastajien keskuudessa eivätkä tyyrolaiset sitä hyväksyneet, vaan pyysivät purppuransa koreilla ja simpukoilla kuten kuningas Miinos ensimmäisen ajoista saakka oli tehty. Purppuraeläin oli hyvin myrkyllinen ja moni pyytäjä oli kuollut punaiseen kuumeeseen saatuaan purppuran myrkkyä ruumiiseensa. Siksi sanottiinkin, että purppura oli kuninkaiden väri, mutta se kätki sisäänsä kuoleman.

Tämän kaiken tiedän purppuranteosta, johon olen perehtynyt jo lapsuudesta saakka. Siksi onkin minua kutsuttu Hadoram Purppurantekijäksi, jolla arvonimellä vain vanhempia purppurantekijöitä kunnioitetaan.

Palattuani eräänä iltana purppuravärjäämöltä sain talomme pihaorjilta kuulla, että karavaanin mukana oli saapunut kaukainen vieras. Eikä minun tarvinnut montakaan kysymystä tehdä, kun tiesin, että vieras oli Ester, rahanvaihettaja Sikemin tytär Jerusalemista, jota olimme odottaneet keväästä saakka.

En ollut koskaan aikaisemmin tavannut Esteriä, mutta äitini oli kertonut hänestä paljon, koska vanhempani Jerusalemissa käydessään olivat asuneet Esterin isän luona. Niinpä olinkin hyvin utelias tutustumaan tähän nuoreen Jerusalemin tyttäreen, jonka kauneutta ja siveyttä äitini oli minulle monesti ylistänyt. Peseydyin siis tavallista huolellisemmin, voitelin ruumiini hyväntuoksuisilla voiteilla ja pukeuduin juhlavaatteisiini, koska tahdoin jo ensi näkemältä tehdä edullisen vaikutuksen kauniiseen sukulaiseeni.

Kohtasin Esterin talomme hallissa ja hämmästykseni oli todella suuri. Sillä hänen olemuksestaan uhkui ihmeellinen sulo. Hänen hiuksensa olivat yötä mustemmat, hänen ihonsa maidonkarvainen, ja hänen silmänsä muistuttivat mantelipuun silmuja. Hän ei ollut pukeutunut täysikasvuisen naisen tavoin, sillä hänen hameensa liepeet olivat vain polviin saakka eikä hänellä ollut otsakoristetta. Kaulassaan hänellä oli vain ohuet kultakäädyt ja korvissaan korvarenkaat.

»Tässä on kaukainen sukulaisesi Ester», esitteli äitini. Syleilin ja suutelin Esteriä molemmille poskille toivottaakseni hänet tervetulleeksi. Mutta myönnän, että käteni vapisivat ja että uskalsin koskettaa huulillani vain hyvin keveästi hänen poskiaan. Käyttäydyin kuin ujo nuorukainen, joka on ensimmäisen kerran joutunut kauniin naisen seuraan.

Mutta isäni ja äitini puhelivat vilkkaasti Esterin kanssa ja kyselivät häneltä monenmoisia asioita. Ester kertoi isänsä kuolemasta ja sukulaisestaan Mardokaista, joka oli määrätty hänen holhoojakseen ja joka asui Persian valtakunnan pääkaupungissa, minne hän Baabelin vankeuden jälkeen oli vapaaehtoisesti jäänyt. Mardokai toimi virkamiehenä Persian hovissa ja oli luvannut ottaa orvoksijääneen Esterin hoiviinsa. Puolitoista kuunkiertoa sitten olikin Mardokailta tullut tiedotus, että Esterin pitäisi matkustaa ennen syksyn tuloa Persiaan. Tällä matkalla Ester kuitenkin oli päättänyt käydä tapaamassa myös minun vanhempiani, joihin hän jo lapsuudesta pitäen oli syvästi kiintynyt. Niinpä hän jäisi luoksemme Tyyroon jatkaakseen vasta myöhemmin syksyllä matkaansa Persian pääkaupunkiin. Kuulin tämän kaiken, mutta en voinut ottaa osaa keskusteluun, sillä tuijotin vain kuin lumottuna Esteriin. Vasta sitten, kun veljeni Jotam saapui seuraamme ja alkoi häikäilemättömään tapaansa liehitellä Esteriä, rohkeuteni palasi ja tein parhaani kilpaillakseni veljeni kanssa kauniin sukulaisemme suosiosta.

Sinä iltana valvoimme myöhään talomme kattopuutarhassa. Ja mitä pitemmälle yö kului, sitä kiihkeämmin tunsin rakastavani Esteriä. Palvoin hänen katsettaan, olin mustasukkainen vanhemmilleni ja ennenkaikkea veljelleni jokaisesta hymystä ja jokaisesta päännyökkäyksestä. Sillä halusin omistaa Esterin vain itselleni, yksin kuulla hänen puhettaan, yksin katsoa häntä silmiin ja tuntea hänen vaatteittensa tuoksun ja hänen ihonsa raikkauden.

Kirkas helat välkkyi jo taivaankannen laella ja kiman seitsemän tähteä olivat seestyneet, kun isäni antoi merkin, että oli aika mennä makuuhuoneisiin. Äitini otti Esterin hoiviinsa ja vei hänet naisten puolelle, minä astelin äänettömänä isäni rinnalla portaita alas. Jotam oli jo aikaisemmin eronnut seurastamme. Mutta laskeutuessani vuoteelleni yksinäisessä kammiossani oli pimeys täynnä säteileviä tähtiä ja outo levottomuus karkotti unen silmistäni ja kuulin jo aasien huudot takapihalta, ennenkuin uni vihdoin sai minut valtoihinsa.

Lähtiessäni aamulla purppuravärjäämölle en tavannut Esteriä. Niinpä aamupäivä tuntui minusta pitemmältä kuin milloinkaan ennen. Mädäntyvien simpukoiden haju saattoi minut pahoinvoivaksi ja värjäyspadoista nouseva lipeänhöyry kirveli sieraimiani. Värjäysmestari Adamin ruokottomat jutut eivät huvittaneet minua ja tein monta virhelaskelmaa tilitaulujen ääressä. Työajan päätyttyä olinkin ensimmäisten kotiinpalaavien joukossa enkä milloinkaan ennen ollut kävellyt matkaa nopeammin kuin silloin.

Kotiin tultuani näin kuitenkin harmikseni Esterin istuvan Jotamin kanssa pihalla mantelipuiden alla, ja heillä näytti olevan hyvin hupaisaa. Ester ei edes havainnut tuloani kuunnellessaan veljeni kertomaa kaskua. Illallispöydässä koin sitten uuden pettymyksen, sillä Jotam koetti aivankuin kiusaa tehden eristää minut Esterin seurasta. Eikä Ester näyttänyt olevan siitä millään tavoin pahastunut, vaan jutteli ja nauroi iloisesti veljeni kanssa kuunnellen vain hajamielisesti minun huomautuksiani. Kun ajattelen nyt jälkeenpäin tuon illan tapahtumia, on minun myönnettävä, että jo silloin kylvettiin ensimmäinen vihansiemen sydämeeni — siemen, josta sittemmin kasvoi suuri puu, joka heitti synkän varjonsa myöhäisempien vuosieni elämään.

Sain siis katkeruudekseni havaita, että joutuisin jakamaan Esterin suosion veljeni kanssa. Sillä isäni oli uskonut Jotamille kauppatoimiensa hoidon satamassa eikä hänen tarvinnut olla määrätunteja työssään, vaan hän saattoi tulla ja lähteä oman mielensä mukaan tavoitellakseen Esterin seuraa. Niin aloin myös minä lyhentää työaikaani purppuravärjäämössä ja saavuin monesti kotiin auringon ollessa vielä korkealla. Huomasin, ettei isäni tästä pitänyt, mutta hän ei myöskään minulle siitä mitään huomauttanut, sillä hän tiesi minun kaikesta huolimatta hoitavan tehtäväni moitteettomasti.

Näin kuluivat päivät, mantelipuiden kukinta lakastui, kuuma tuuli puhalsi erämaasta ja viinitarhat alkoivat tuleentua. Laivat olivat lähteneet pitkänmatkan purjehdukselle ja