Särkynyt sädekehä

By Florence L. Barclay

Dick Cameron on nuori lääkäri, jolla on kaikki elämässä menestymisen edellytykset. Hänellä on kyky ja vahva tahto saada asioita aikaan. Kaikki ei elämässä kuitenkaan mene aina niin kuin olettaisi, ja pian Cameron menettää kykynsä uskoa ihmisiin ja Jumalaan.
Kun Cameron kohtaa sydänkohtauksen saaneen vanhemman naisen, miehen elämässä aukeaa uusi sivu. Ikäerosta huolimatta Cameronin ja naisen suhde syvenee, ja nainen opettaa Cameronille paljon niin elämästä kuin myös Jumalasta.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 24, 2021
• ISBN: 9788726541427

Book preview

I:

Dinglevalen kellot.

Sunnuntai-aamu Surreyssä kauneimmassa Englannin kihlakunnista; aurinkoinen, tuulinen päivä kesäkuun alussa.

Koko luonto täynnä rauhaista lepopäivän hiljaisuutta.

Puhtaaseen työpuseroon puettu vanha paimen, jonka ainoana ajanmittaajana oli taivas, ja jonka mielestä aurinko oli asetettu sinne tuota tarkoitusta varten, katseli silmiänsä varjostaen ylöspäin ja päätteli päivän ehkä olevan noin puoli tuntia vailla kaksitoista. Niinpä olivatkin noin puoli tuntia sitten Dinglevalen kellot lakanneet kumisemasta.

Dinglevalen kellot olivat hyvin erikoiset, ja taipuvaisia olemaan äänensävyltään hyvin omintakeiset. Kaikkia kahdeksaa kelloa ei tavallisesti soitettu yhteen jumalanpalveluksen edellä, vaan ainoastaan kolme ma talaäänisintä kelloa soi noin kymmenen minuuttia oktaavissa juhlallisesti toistaen: »Tulkaa kirkkoon! tulkaa kirkkoon! tulkaa kirkkoon! Sitten ääni äkkiä muuttui ja viisi kelloa puhkesi soittamaan innokkaasti kehoittaen: »älkää — menkö — kap-pe-liin! älkää menkö — kappeliin!», kunnes taas välillä silloin tällöin kuului: »tulkaa — kirkkoon! tulkaa — kirkkoon! tulkaa — kirkkoon!»

Sillä välin kappelin ainoa, pienen katoksensa alla, tuon vaatimattoman rakennuksen huipulla oleva kello koetti parastansa vaimentumattomalla innolla ja hellittämättömästi toistaen: »tule! tule! tule! tule!»

Kaikki tuo heiluminen ja huojuminen, kolina ja tärinä, koko tuo kumiseva kirkollinen äänenkaiutus, joka tapahtui vanhassa kirkontornissa, ei pystynyt vaimentamaan eikä hukuttamaan tuota pikkukatoksen alta tulevaa urhoollista pientä pimputusta, tuota innokasta »tule! tule! tule!»

Mutta kun tunti oli täysi, vaikenivat kaikki muut äänet; ja kun yksitoista lyöntiä oli hitaasti kaikunut, riensivät myöhästyneet sanankuulijat kirkkoon jã hävisivät punaisten ovien taakse, joiden avautuessa kuuluivat urkujen alkusoiton pehmeät säveleet.

Kappelissa soitti urkuharmoonia miss Emily Dink — apteekkarin kaunis tytär, jonka melkein varmasti tiedettiin menevän kihloihin pastorin kanssa —; hän oli juuri lopettanut alkusoiton ja siirtyi alkuvirren äänilajiin.

»Uusi pastori» — siten nimitetty ei senvuõksi että hän olisi ollut erikoisesti uusi, vaan erotukseksi joku aika sitten kuolleesta »vanhasta pastorista» — oli irlantilainen. ITän oli pannut toimeen hengellisen konsertin kappelissa ensimäisenä talvenansa, ja oli jo edeltäkäsin selittänyt loitompaa saapuneille avustajille ohjelmaa ja paikkakunnan oloja, huomauttaen: »valitettavasti on harmoonio ainoa soittokoneemme.»

Kirkossa kaikuvista sävelistä ei kuitenkaan yksikään kantanut mäen huipulle saakka; ne eivät liioin tunkeutuneet vanhan paimenen korviin, jonka ainoa tunnustus pyhäpäivälle oli puhdas työpusero ja joka nojasi veräjään pyöritellen oljenkortta hampaattomíssa leuoissaan, nauttien olemassaolostaan, mietiskellen menneisyyttä ja aivan válinpitämättömänä tulevaisuudesta.

Säveliä ei liioin kuullut eräs polkupyöräilijä, joka ilmestyi näköpiiriin täsmälleen puoli tuntia kellojen lakattua soimasta ja ajoi niin nopeaan, että oltuaan äsken vain pieni piste avaralla Surreyn lakeudella, uskomattoman lyhyessä ajassa jo kiiti alas valkoista tietä pitkin, joka kierteli kullankeltaisen kanervikon läpi pitkää mäkeä kohti, joka kohoaa loivasti Dinglevalen laaksosta.

Ajaja oli tukeva nuorukainen, joka ajoi pää pystyssä, oikea kätensä ohjaustangolla, vasen pistettynä vanhan sinisen flanellipuseron taskuun, jonka rinnalla oli jonkun klubin tai koulun merkit. Hänen valkoiset Nousunsa, jotka olivat käännetyt ylöspäin urheilukenkien yläpuolelle, eivät suinkaan näyttäneet yhtä moitteettoman pubtailta pyhäpuvuksi kuin paimenen työpusero. Sininen lakki, johon myöskin oli kirjailtu mainitut merkit, oli painettu keveästi niskaan päin. Hänen päivettyneet kasvonsa olivat ruskeat ja sileäksi ajetut, otsa oli leveä ja matala, josta musta tukka nousi tiheänä ja alaalta alkavana, ja koko muoto osoitti lannistumatonta, miehuullista, itseensä luottavaa tarmoa.

Hän polki pyörää jalkaterällä, tuolla nopealla, keveällä liikkeellä, joka panee pyörät liukumaan ajajan näyttämättä sanottavasti ponnistãvan.

Hänen ruskeat, kirkkaat ja terävät silmänsä näkivät koko maiseman hänen ajaessaan, ja hilpeä elämänilo hänen poikamaisilla kasvoillaan oli niin tarttuvaa, että väsyneet sivukulkij at, jotka näkivät sen, hymyilivät huomaamattaan ja jatkoivat matkaansa tietoisina siitä, että maailma sittenkin on kaunis.

Kun hän polkematta kiisi vapaapyörällänsä alaspäin mäkeä kuten liitävä lintu, olisi häntä voinut pitää etevänä tennispelaajana, joka kiirehtii osoittamaan, että hän voi puolustaa mestaruuttansa kaikkia vastaan; tai sitten jonakin krikettijoukon kapteenina, joka oli valmis todistamaan maineestansa, punaisena ei vain luonnollisen ylpeyden ja innon vuoksi, vaan aivan asiaan kuuluvasti, peläten sen tehtävän puolesta, jonka oli ottanut suorittaakseen.

Päätellessä hänen olevan »kapteenin» olisimme osuneet joka tapauksessa oikeaan; hänen tärkein elämänsääntönsähän oli: »olen kohtaloni herra; olen sieluni kapteeni!» Hän aikoi menestyä kaikessa mihin ryhtyi. Hänen kirkkaat silmänsä olivat aina pelottomasti »puun» latvaan kiinnitetyt. Hän ei siellä vielä ollut; todellisuudessa hän `oli vasta tyvellä. Mutta hän aikoi päästä sinne.

Mutta väärässä olisi oltu — tykkänään väärässä — jos olisi luultu hänen tuona sunnuntai-aamuna olleen vain urheilemassa.

Todellisuudessa hän oli kovaa työtä tekevä lääkäri, joka ajoi kotiinsa lopettamaan aamiaistansa ja juomaan loppuun kupin kahvia, joka oli jo aikaa sitten jäähtynyt.

Hän oli aivan äskettäin suorittanut loistavan tutkinnon korkeimmilla arvosanoilla, mutta hänellä ei ollut varoja enempää kuin vaikutusvaltaakaan, jota tarvittiin aivan välttämättä oman lääkäritoimen alkamiseen. Hän oli juuri nyt erään maaseutulääkärin, sijaisena, tämä kun oli sairastunut ja oli senvuoksi pakotettu ottamaan pitkän ja täydellisen loman.

Työala oli laaja ja sen antamat kokemukset monenlaisia ja hyödyllisiä. Niinpä. Richard Cameron M. B., ¹ löysi runsaasti tilaisuutta käyttääkseen tarmoansa ja kehittääkseen uudenaikaisia teorioitaan ja aatteitaan.

Sitä paitsi oli Dinglevale ollut hänen lapsuudenaikansa koti, ja hänestä puhuttiin kunnioituksella menneitten vuosien ystävien keskuudessa, aluksi nimellä Master Dick, josta kuitenkin vähitellen tuli tohtori Dick, kun saatiin tietää hänen uusi arvonsa.

Siten häneen luottivat koko seudun asukkaat taydellisemmin ja eheämmin kuin mitä olisivat tehneet, jos tuntematon, nuori ja niin vähän lääkärimäinen mies olisi sattunut tulemaan heidän sairasvuoteittensa ääreen, heidän oman vakavan ja vanhan lääkärinsä sijaan.

Tuona mainittuna sunnuntai-aamuna oli tohtori Dick suunnitellut ottavansa lomaa. Hän oli joutunut työssänsä hyvin; kukaan hänen potilaistaan ei tulisi varmaankaan tarvitsemaan häntä ennenkuin iltapäivällä.

Hän meni aamiaispöytään vaaleissa urheilupuvussaan, aikoen sitten leikata ja siistiä emäntänsä ruohokentän ja se n jälkeen asettua lepäämään auringonpaisteeseen ja mietiskellä asioita yleensä ja omaa loistavaa tulevaisuuttaan erittäinkin.

Hän oli juonut ensimäisen kahvikuppinsa puoleksi,. kun hänelle tuotiin kirje, johon oli merkitty »tärkeä. Se oli nopeasti kirjoitettuja lähettäjä oli naapurilääkäri, joka oli äkkiä tapaturman kautta joutunut kykenemättömäksi. Siinä pyydettiin häntä ajamaan viisi (engl). penikulmaa loitolla olevaan pappilaan.

Hän oli lukenut ensi sivun ja ehtinyt pyyntöön kiirehtiä tuonne vieraaseen pappilaán.

»Kyllä minun puolestani saavat odottaa!» sanoi tohtori Dick. »Ulkokullatut vanhat lepopäivänrikkojat!» Sitten hän käänsi lehteä.

»Kaksinkertainen keuhkokuume ja sydämen herpautuminen Suoraan sanoen tuskin mitään toivoa.»

»Ei mitään toivoa!»,. huudahti tohtori Dick. »Mitä se hupsu. puhuu?»

Hän pudotti kirjelipun lautasellensa ja hyökkäsi pie neen suojaansa, jota — pitäen silmällä huippuunpääsemismahdollisuuksiansa hän jo nimitti »vastaanottohuoneekseen.»

Hän oli tietenkin tunteeton ja itsekäs kuten nuoret ovat, mutta olihan hengenpelastaminen hänen intohimonsa.

Hän pisti mitä uusimmanmallisen kuuntelutorven sinisen puseronsa rintataskuun, useita lääkkeitä muihin taskuihin ja kantoi omin käsin polkupyöränsä kapeata puistopolkua ja ulos veräjästä, kun miss Prettyman — joka sillä välin oli löytänyt kirjeen lautaselta ja kuivannut sen imupaperilla, — juoksi hänen jälkeensä ja koetti saada häntä tulemaan takaisin ja lopettamaan ensin maukkaan aamiaisensa.

Tohtori Dick toivotti pois ajaessaan aamiaisensa erääseen paikkaan, jossa se ainakin olisi pysynyt lämpimänä, ja miss Prettyman meni alakuloisena huoneeseensa katselemaan keskenjäänyttä ateriaa; sitten hän päätteli olevansa oikeutettu lukemaan kirjeen, koskapa se oli hänen kädessään avoinna.

Kovasti ajettuaan astui tohtori Dick pappilan veräjästä sisään puoli tuntia aikaisemmin kuin levottomat odottajat olivat uskaltaneet toivoa hänen saapuvan.

Hänen vanhat tenniskenkänsä eivät synnyttäneet mitään kolinaa hänen astuessaan huoneeseen, jossa pastorin nuori vaimo makasi taistellen kuoleman kourissa; ja hänen ruskeat voimakkaat kätensä olivat niin varovaiset kun hän siirsi syrjään hänen yöpukunsa pitsit ja kumartui kuuntelemaan läpättävää sydäntä, että rouva luuli tuota kosketusta äitinsä aiheuttamaksi, ja kun ei tuntenut voivansa kyetä avaamaan silmiänsä, ei myöskään aluksi saanut tietää, kuinka voimakas liittolainen oli tullut auttamaan häntä toivottomassa taistelussaan — liittolainen, joka oli kääntävä melkein varman tappion lopulliseksi voitoksi.

Mutta kirkonkellot olivat lakanneet soimasta ennenkuin tohtori Dick pääsi, lähtemaan takaisin keskeneräiselle aamiaisellensa; ja vanha paimen oli oman ajanmittaajansa mukaan päättänyt kellon olevan puoli kaksitoista, kun polkupyörä vilahti hänen ohitsensa mäen huipulla.

Nuoren lääkärin tarkastelevat silmät panivat merkille maiseman kaikki yksityiskohdat hänen ajaessaan, ja hänen toimiva mielensä muodosti kaikista niistä nopeita arvosteluja.

Minkähän vuoksi tämä mäkien ja laaksojen näköala niin selvästi julistaa tänä päivänä mitä iso-tätini Lovisan oli tapana nimittää ’siunatuksi sunnuntai-aamuksi’? Katso vain noita tuhmia vanhoja lehmiä! Siinä ne makaavat märehtien parhaimmalla pyhäaainutavallaan. Nuo lampaat tuossa mäen rinteellä syövät tekopyhän juhlallisesti. Ja liikkuessaan näyt Itävät niiden pikkuiset tiu’ut kilvan kilkattavan erityistä pyhää säveltä».

»Ja tuossa seisoo vanha kirkontorni rypistäen sammaleisia silmäkulmiansa tuolle jumalattomalle veitikalle, joka uskaltaa ajaa polkupyörällä itse jumalanpalveluksen aikana; se on kuin salaisesti tietoinen siitä, että sen korviahuumaava soitto on juuri saanut kymmenittäin kuolevaisia kokoontumaan sen katon alle viettämään tänä kirkkaana aurinkoisena päivänä pari tuntia ahdettuna neljän seinän sisälle, kuuntelemaan hölynpölyä, jota eivät yritäkään ymmärtää.»

»Ja kuitenkaan ei tuo vanha kirkontorni milloinkaan näytä niin siistityltä kuin pyhäaamuna; metsä, mäet, kedot eivät milloinkaan pidätä henkeänsä ja pysy niin hirveän hiljailsina kuin oi, sinä isotätini Lovisan haamu — tuona siunattuna sunnuntai-amuna! Onhan hyvä meidän, jotka julistamme järjen evankeliumia, välttää kirkkoa, ja pelata golfia sunnuntaisin, mutta niinkauvan kuin lehmät käyttäytyvät sunnuntaitavalla ja lampaat kilkattavat kelloillansa virsien säveliä ja englantilainen maisema viettää sunnuntaita, tulemme olemaan pelkkiä syrjäseikkoja näyttämöllä, häiritseviä sivuääniä yleisessä sopusoinnussa. Halloo! Mitä on tapahtunut?»

Hän oli menossa kirkkopihan ohi ja hänen tarkka silmänsä oli huomannut hiljaisen mutta kiihtyneen pienen ryhmän kirkon eteisessä.

Hän hyppäsi alas, pani polkupyöränsä aitausta vasten ja riensi nopeasti polkua ylös.

II.

Pieni valkoinen lady.

Kun Dick Cameron tuli kirkon eteiseen, oli siellä puolentusinaa henkilöitä hyödyttömänä katselijajoukkona, seisomassa pienen valkoisen naisen ympärillä, jonka silmät tuijottivat avuttomalla tuskalla eteensä. Vanha, kuluneeseen virkapukuun puettu kirkonpalvelija ojensi hänelle vettä; kookas suntio tukki ovenaukon estäen raittiin ilman melkein kokonaan pääsemästä sisään.

Pieni valkoinen nainen istui kyyryssä puisella penkillä ja häntä tuki vanhanpuoleinen mustiin puettu nainen, joka löyhytti ilmaa hänen rukouskirjallaan huudahtaen vähän väliä: »Jumala meitä auttakoon!»

Tohtori Dick pisti pitkän sinisen käsivartensa haalistuneen virkapuvun ja suntion. mustan takin väliin ja pani sormensa hennoimman, mitä läpikuultavaisimman käden valtimolle mitä hän milloinkaan oli nähnyt. Sitten hän viittasi kaikkia poistumaan ja kumartuen pienen valkoisen naisen yli irroitti nopeasti rintaneulan hänen kaulastaan. Samassa silmänräpäyksessä musta pumpulinen hansikas työnsi hänet suuttuneena pois ja hän huomasi vastassansa merinopukuun puetun jylhän naisen.

»Minun nimeni, nuóri mies», sanoi hän, »on Ellen Ransom; ja pyydän teitä ymmärtämään, ettette saa koskea lady-parkaani!»

»Nimenne, nuori nainen», sanoi tohtori Dick, »ei minua lainkaan liikuta. Se saattaisi olla Maher-Shalal-Hash-Bash, enkä siitä välittäisi, paitsi että sen lausu Iminen veisi kiusallisen pitkän ajan, jos kiireessä pitäisi teitä kutsua. Mutta teidän tulee ymmärtää ladyn olevan minun käsissäni ja teidän on noudatettava minun määräyksiäni. Niinpä siis joutukaa ja avatkaa tuo pitsilaitos kymmenessä sekunnissa tai minä otan esiin kynäveitsen.»

Tuo vanhahko neiti loi häneen vihaisen silmäyksen, mutta jotakin noissa kirkkaissa ruskeissa silmissä, jotka katsoivat häneen, ja tuon nuoren leveähartiaisen miehen lujassa päättäväisyydessä sammutti hänen vihansa ja pakotti hänet tottelemaan. Hän kumartui emäntänsä puoleen ja ryhtyi avaamaan hänen pukunsa monia kiinnikkeitä sekä kaulassa että rinnalla.

Kun tohtori Dick astahti hieman taaksepäin, työnsi hänen olkapäänsä kirkonoven osaksi auki ja hänen nenäänsä tuntui ilmanhenkäys, jossa oli selvät merkit sisälläolevan ilman ummehtuneisuudesta.

»Hm!» mutisi hän. »Sitähän voisi ammentaa kauhalla! Kipä kumma, että se on huumannut hänet. Heidän unettava jumaluusoppinsa pitäisi hyljätä, varsinkin kun julistavat sitä noin myrkyllisessä ilmapiirissä!»

Hän veti oven kiinni; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä se avautui hiljaa ja koulumestari tuli ulos kohottaen sormeansa ja sulkien oven jälkeensä.

»Tohtori Dick», sanoi hän pahastuneella äänellä, »huomautuksenne kuului kirkkoon!»

»Paras teksti minkä he ovat kuulleet pitkään aikaan», sanoi Dick, painaen nopeasti kokoon kuulotorvensa. »Jerry, jos voitte juosta tuossa virkapuvussanne, niin rientäkää ja noutakaa päänalus jostakin — mistä hyvänsä; saarnatuolin paksu punainen sámettityyny so veltuu, jollei muuta ole käsillä. Kaikki muut menkööt ulos, olkaa hyvä, paitsi Mrs Hash-Bash. Kaksi asiaa, joita nyt tarvitsemme, on hiljaisuus ja raitis ilma. Pysäyttäkää nuo urut, joku! En voi kuulla omaa ääntäni. Mitä? Virsi ennen saamaa? Lorua! He eivät voi veisata, ennenkuin potilaani on parempi. Menkää, suntio sisälle ja sanokaa niin, tai minun täytyy. Ehkäpä te osaatte sanoa sen taitavammin ja virallisem min. Ah Jerry! hyvä mies! siinä on sopiva esine, juuri se mitä tahdoimme! Asettakaa se tuohon kulmaan; sitten odottakaa syrjässä kunnes kutsun. Nyt rouva» — hänen äänensä ja käytöstapansa muuttuivat kokonaa, kun hän kumartui pienen valkoisen ladyn puoleen — »pian saamme teille helpotusta.»

Harmaat silmät katselivat häntä kauhistuneella ilmeellä; sanattomat huulet näyttivät vain pyytävän, ettei häntä siirrettäisi.

»Älkää pelästykö», sanoi hän lempeästi. »Jättäkää hänet minulle, Mrs Maher-Shalal.»

Sitten hän otti pienen valkoisen ladyn väkeville käsivarsilleen.

Dick Cameronin tottuneen korvan ei tarvinnut kauvan kuunnella tietääkseen mitä voikin saada tietää väsyneestä sydämestä, joka heikosti taisteli pysyttääkseen elämän pienen valkoisen ladyn raihnaisessa ruumiissa. `Hän huomasi aivan heti harvoin olleensa lähempänä kuolemaa, katsomassa sitä silmästä silmään, kuin tuossa kirkon eteisessä tuona aurinkoisena kesäaamuna. Hänen käytöksensä muuttui hyvin lempeäksi ja äänensä hyvin matalaksi, mutta hänen liikkeensä olivat.

nopeita; siinä ei ollut aikaa menetettävänä. Ottaen palasen pumpulia taskiistansà hän avasi pienen suljetun lasiputken ja kaatoi sisällyksen pumpuliin. Sitten hän piti sitä niin että pieni valkoinen lady hengitti sitä hitaasti.

Melkein heti rupesi hän hengittämään helpommin; heikko väri nousi hänen poskiinsa ja punasi hänen valkoiset huulensa. Harmaat silmät menettivät kauhistuneen ilmeensä ja sulkeutuivat hetkeksi ja samalla pääsi häneltä hiljainen helpotuksen huokaus. Mutta pian ne avautuivat jälleen ja katselivat hänen rúskeisiin silmiinsä, jotka niin kiinteästi häntä tarkastelivat.

Sitten pieni valkoinen lady hymyili tohtori Dickille.

Ihmeellistä», kuiskasi hän. »Ihmeellistä.

Tohtori viittasi kamarineidille antamaan vesilasin, otti taskustaan toisen pullon, jossa oli kirkasta punaista nestettä, kaatoi pois enimmän vedestä ja lisäsi jäännökseen huolellisesti mitatun annoksen väkevää sydämenvahvistajaa. Pistäen kätensä päänaluksen alle, hän kohotti pienen valkoisen ladyn päätä ja antoi hänen juoda lääkeannoksen. Sitten hän pani sormensa pehmeästi hänen valtimollensa.

Tällä kertaa Dick hymyili pienelle valkoiselle ladylle. Tämä avasi suunsa puhuakseen, mutta tohtori pudisti päätänsä.

»Päi mitään puhetta vielä», sanoi hän. Sitten hän kääntyi kamarineidin puoleen: »Missä asutte?

»Park Lanen varrella, sir», sanoi Ellen Ransom lyhyesti mutta kunnioittavasti. Tuo hämmästyttävä nuori mies, joka oli nimittänyt häntä pakanallisilla nimillä aivan ilman syytä, ja joka oli puettu niinkuin mikäkin pallon pelaaja ja joka ei kehään kysynyt mitään lupaa, oli todellakin aikaansaanut párantumisen ihmeen. Ilanen rehellisyytensä vaati häntä sen myöntämään. Hänen vastauksessaan oleva »sir»: oli vastahakoinen tunnistus siitä.

»Park Lane ei auta meitä tänään, mrs Hash-Bash. Tuskinpa tulitte sieltä tänä aamuna?»

»Ei mitään pakanallisia nimiä, olkaa hyvä, sir. Nimeni on Ellen Ransom, ja me tulimme Manor Housesta, sir, jonka olemme ottaneet kuudeksi viikoksi.*

»Manoristako?» sanoi tohtori Dick. »Ah, kuulinhan että se oli vuokrattu. Saavuitte sinne toissapäivänä, luullakseni? Ja mitenkä tulitte sieltä? »

»Kävellen sir. Minun ladyni ei voi käyttää vaunujansa sunnuntaisin. »

»Kävellen!» Tohtori Dick alotti pitkän vihellyksen, mutta keskeytti sen juuri oikeaan aikaan. »Ymmärrän; luulenpa sen olleen pitemmän kävelyn kuin mihin ladynne viime aikoina on tottunut? »

»Niin oli, sir, mutta me levähdimme usein tiellä. »

»Ymmärrän. Ja ponnisteltuaan siten jo aivan liiaksi. teidänladýnne tuli raittiista ilmasta ja auringonpaisteesta — aivan täydellisesti ummehtuneeseen ilmaan, josta kaikki happi oli jo vuosisatoja sitten loppuun käytetty! `.Eipä ihme, että hän — hm — tunsi pyörtyvänsä. Milloinka nuo papit saavat päähänsä, että on rikos, kun ei päästetä raitista ilmaa kirkkoihin? Tuo pyhyyden tuoksu, jota he harrastavat, on aiheuttanut paljon kärsimyksiä ja sairautta. Meidän on nyt kuitenkin saatava potilaana turvallisesti pois, ennenkuin koko seurakunta ryntää ulos.»

Hän astui eteisen ovelle ja viittasi kirkonpalvelijalle, joka hienotunteisesti pysyi syrjässä.

»Jeremias», sanoi hän, »menkää kapteeni Desartin luo niin nopeasti kuin voitte. Sanokaa hänelle, että tahdon hänen moottorinsa, — suuren suljetun Napierin — kirkon portille niinpian kuin. mahdollista. Jos kapteeni on poissa, etsikää kuljettaja ja viekää tämä määräys minulta hänelle. Sanokaa, ettei hän rupea muuttamaan vaatteitansa; millään muulla ei ole väliä, paitsi että hänen täytyy olla täällä neljännestunnin kuluessa. Juoskaa Jerry, juoskaa!»

Miten sattuikaan, Jeremias kohtasi vaunut portilla juuri kääntymässä sisään. Huutaen hän ilmoitti ajajille tohtori Dickin päättävän jyrkän käskyn, jota heti toteltiin. Kapteeni Desart nousi pois ja käski miehensä heti ajaa kirkolle. Hän itse saattoi hyvin kävellä loppumatkan.

Siten vaunu liukui nopeasti ja hiljaisesti kirkon portille kymmenen minuutin kuluttua siitä kuin Jerry lähetettiin, eikä kuitenkaan hetkeäkään liian aikaisin. Tohtori oli levottomana kuullut saaman loppusanat, joita seurasi seurakunnan nouseminen lopputoivotuksia kuulemaan.

Hän kumartui valkoisen ladyn puoleen.

»Katsokáas», sanoi hän, »minä kannan teidät. Ei, ei hyödytä vastustaa! Tiedän, että tunnette voivanne hyvin jälleen, mutta en anna teidän kävellä askeltakaan. Älkää vain pidättäkö henkeänne, kun nostan teitä tai jännittäkö lihaksianne, aivan niinkuin te kantaisitte minna! Hellittäkää ja antakaa itsenne vaipua aivan hervottomana ja raukeasti, ja muistakaa; että minulle ei ole vaikeampaa kantaa teitä kuin teille olisi vaivaa kantaa kissaa; ehkäpä ei niinkään paljoa. Älkää nyt pelätkö.»

Sitten pieni valkoinen lady tunsi tohtori Dickin voimakkaiden nuórien käsivarsien nostavan häntä ja ymmärsi, mitä merkitsee, kun nostaamassa on sellainen, joka tietää, miten se on oikein tieteellisesti tehtävä.

Hänestä tuntui kuin hänet liitelytettäisiin moottorivaunuun melkeinpä taikavoiman keveydellä, ja vaikka vaunuún nostaminen oli hankalampaa, toimitettiin sekin hänen tarvitsematta lainkaan ponnistella. Siinä hän lepäsi mukavasti — Ellen Ransom vieressänsä. Tohtori Dick, joka hypähti etuistuimelle, antoi määräyksen lähteä ja pois he kiisivät juuri silloin kun punaiset ovet avautuivat selkosen selälleen ja seurakunta tulvehti ulos urkujen vilkkaasti soidessa.

»Kautta Jupiterin, se oli täpärä hetki», nauroi tohtori Dick. Ajakaa hitaasti, Chambers. Äkkinäinen käänne tai hypähdys voisi merkitä pienen ladyn kuolemaa. Ihmettelenpä, mutisi tohtori Dick itsekseen, tietääköhän hän, kuinka lähellä hän oli tänä aamuna sitä, mitä täti Lovisa selitti mielellään ’tulevaisen maailman ikuiseksi sabatiksi’? No, joka tapauksessa toivon, että ne suojat ovat paremmin tuuletettuja kuin nämä täällä.»

III.

Tohtori dick ladyn kotona.

Kun tohtori Dick oli kantanut pienen valkoisen ladyn ylös Manor Nousen leveitä tammiportaita ja asettanut hänet turvallisesti vuoteellensa, jätti hän hänet Ellen Ransómin huostaan.

~

»Odotan talossa tunnin ajan», ilmoitti hän ovelta. »Tahdon tulla aivan vakuutetuksi siitä, miten asiat kehittyvät, kun sydämellä on ollut aikaa levätä j a rauhoittua hetken. Jos tarvitsette apua, olen saapuvilla.»

Hän sulki oven hiljaa; sitten kulki hän hitaasti avarassa käytävässä katsellen raskaissa kultakehyksissä olevia vanhoja tauluja, enimmäkseen Manor Housen omistajain esi-isien kuvia.

»Rumia vanhoj a olentoj a», ajatteli tohtori Dick. »Olisipa vuorelle kiipeämistä, jos ohjataksensa elämää ja saavuttaaksensa asemansa maailmassa täytyisi kulkea pitsikauluksessa ja olla varustettu tuollaisilla nenillä!»

Pääportaitten yläpäässä oli myöskin kultakehyksissä lattiaan ulottuva peili. Tohtori Dick irvisteli omalle pirteälle kuvalleen.

»Olenpa minä risainen!» sanoi hän. »Tuskinpa milloinkaan on vähemmän lääkäriltä näyttävä henkilö käyttänyt kuuntelutorvea. Eipä kumma, että tuo vanha lohikäärme kirkaisi: ’pois kädet, nuori mies’ ja tarttui minuun mustalla hansikkaallaan. Toivonpa että olisi ollut aikaa mennä kotiin ja muuttaa, ennenkuin potilaani näkee minut jälleen. Mutta en voi nyt mennä turvallisesti loitommaksi, en vielä. Voinhan kuitenkin edes pestä itseni, jos se jossain täällä käy päinsä.»

Käytävässä tapasi hän vanhan kamaripalvelijan, vakavan ja kunnianarvoisan miehen, joka vilkaisi hänen tomuisiin vaatteisiinsa ja sitten heti katsoi poispäin.

»Voisinko saada pestä ja harjata itseni? » kysyi tohtori Dick vakavasti. »Olin palaamassa kotiin pitkältä polkupyörämatkalta, kun emäntänne äkkiarvaamatta tarvitsi minua.»

Kamaripalvelija johti hänet ylös seuraavaan kerrokseen, täydellisesti varustettuun kylpyhuoneeseen, järjesti valmiiksi kaikki mitä hän siellä saattoi tarvita ja jätti hänet siihen.

»Onkohan kukaan milloinkaan joutunut tällaiseen kiusaukseen!» ajatteli tohtori Dick mietteissään, ottaessaan takkinsa pois. »Kuvittelepa kylvyn ihanuutta — tuota ylellisyyttä saada pitkin pituuttaan oikaista kylpyammeeseen istuttuaan tähän asti miss Prettymanin rautalevypytyssä! Kuitenkin se olisi uhkarohkeata kohtalon kiusaamista ja kohtalo on ollut kylläkin suopea tänä päivänä. Tuskin olisin hyvin kylpyyn ehtinyt ja saippuoinut itseni, kun jo tuon makuuhuoneen ovi lentäisi auki ja vanha Hash-Bash huutaisi minua tulemaan heti. Siinä oltaisiin! Tohtori vanhassa fla nellipuvussa oli jo kylliksi kelvoton; mutta kuvittelepa lääkäriä kylpylakanassa! Tuon pienen valkoisen ladyn lempeä harmaa silmä huomaisi niin suuren laiminlyömisen lääkärin puvussa, ettei sitä milloinkaan voisi sovittaa. Dick poikaseni, et uskalla sitä! Haluasi saada kylpy juuri nyt on mahdotonta maallisin sanoin kuvata; mutta et voisi rakastaa kylpyäsi niin paljon, ellet rakastaisi velvollisuuttasi vielä enemmän! Eikö sekin ollut teksti», kyseli Dick märältä ja punoittavalta peilikuvaltaan, kohottaessaan kasvonsa pesumaljasta ja pyyhkien niitä rajusti karkeaan pyyheliinaan, ekuuluuhan se samanlaiselta kuin mitä täti Lovisa tapasi nimittää ’lainatuksi pyhästä kirjasta’. Ei, Richard Cameron M. B., nykyinen osoite Woodbine villa, Dinglevale, mutta ehkä tulevaisuudessa Harley Street W., sinä et tosiaankaan uskalla esiintyä kylpylakanassa potilaan vuoteen vieressä, joka asuu Park Lanen varrella. Mutta kun olet päässyt, asettumaan suureen kaupunkitaloon, jossa potilaat odottavat joukottain saada kutsun vastaanottohuoneeseesi, — silloin voit hankkia juuri tämänkaltaisen kylpyhuoneen, ja joka kerta kun käytät sitä, voit sanoa: olen päässyt tähän asti, koska entisinä aikoina en kadottanut yhtään tilaisuutta enkä asettanut mitään vaaranalaiseksi. Nykyinen menestyksesi on palkinto ylevästä velvollisuudentunnosta, joka jalosti halveksi pelkkiä eläimellisiä mukavuuksia!»

Nauravat silmänsä heijastuivat nauraen takaisin peilistä kun hän pyyheliinalla pyyhki märkää tukkaansa, iloiten uúdistuneesta ulkonäöstänsä.

»Jospa nyt voisin varastaa neulan — on synti varastaa neula — päästä puutarhaan ja löytää jonkun kultaruusun, niin voisinhan esiintyä aivan erinomaisesti pienen valkoisen ladyn edessä, joka siihen mennessä on siksi. paljon toipunut kohtauksestaan, että hänellä olisi sydän vapaana itsestänsä osoittaakseen vähän myötätuntoa — etten sanoisi ihailua… Oh! odottava kahvini ja aarniaiseni! Toivon että he huomaavat olevan jo aamiaispäivällisen ajan ja että työssään kiinni olevan lääkärin joskus täytyy jäädä ilman kunnon aamiaista.»

Eteisessä odotti kamaripalvelija.

»Aamiaispäivällisenne on valmis, sir, ruokailuhuoneessa». Ja Dick kääntyi ilolla tuohon huonéeseen, jossa hän jo avoimen oven kautta saattoi nähdä lasin ja hopean kimalluksen ja lumivalkoisen pöytäliinan hohteen.

IV.

Sädekehän särkyminen.

Tohtori Dick nautti ateriansa vilpittömällä tyydytyksellä, mikä oli luonnollista terveelle nuorelle miehelle, mutta siihen liittyi vielä hienompaakin iloa kuin tuo pelkkä hyvän ja voimakkaan ruokahalun aiheuttama. Tämä ateria Manor Housen ruokähuoneèssa korvasi vanhan kaksikymmenvuotisen velan.

»Olen siis vihdoinkin tuon vanhan naisen tasalla! nauroi tohtori Dick. »Tässä istun hänen pöytänsä ääressä ja tilanteen herrana! Toivonpa että tämä vanha hieno hopea kuuluisi hänelle, eikä tuolle pienelle valkoiselle ladylle. Haluaisinpa, että trio vanha noita olisi saapuvilla ja näkisi minun täällä käyskentelevän ja mielinmäärin nauttivan. ’Mikä almas pikku poika!’ Ja nyt olen suunnattomasti ahnaampi kuin mitä silloin olin!»

Enemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten oli orpo pieni kirkassilmäinen poika, joka asui vanhan isoenonsa ja tätinsä kanssa pappilassa, kutsuttu lasten juhlaan, jonka pani toimeen tämän talon rouva. Hän oli noita vanhoja ihmisiä, joiden ystävällisyys aina muodostuu sietämättömäksi holhoomiseksi. Hän oli alentuvasti armollinen pikkulapsille, jotka hänen edessään matelivat, mutta osoitti heti, paikalla vastenmielisyyttä tummia silmiä kohtaan, jotka pelottomasti katselivat häntä, nuorta mieltä kohtaan, joka tyynesti ja silminnähtävästi tarkasteli häntä.

Tanakka seitsenvuotias poika oli saapunut innokkaana aikoen nauttia tästä harvinaisesta tilaisuudesta täysin siemauksin.

Heti alusta näytti hänen huvitustansa kohtaavan jatkuva käsittämätön este. Kun hän voitti juoksukilpailussa vanhemman ja suuremman pojan kuin hän itse oli, ja tuli perille hehkuvan varmana voitostansa, huomasi hän kuinka hänet aivan ilman syytä syrjäytettiin ja palkinto annettiin toiselle pojalle.:

Kun hän yhtyi täydellä innolla ja tarmolla leikkiin, temmattiin hänet syrjään ja käskettiin esiintymään vähemmän raa’asti.

Kun hän kertoi loistavin silmin pienelle ihailij apiirille jännittävää seikkailua, jonka hän sinä aamuna oli kokenut, ollessaan yksin erään kauppiaan hevosen kärryissä, pillastuneen hevosen sitä kuljettaessa, kuului talon emännän kylmä ääni huomauttavan jostakin hänen takaansa ja korkealta hänen päänsä yläpuolelta, ettei pikkupoikien pidä liioitella.

Mutta huippukohta oli sitten iltapäiväteen aikana. Hänen pieni sielunsa oli murrettu, oman arvonsa tunto haavoitettu ja mielensä kapinallinen tuntiessaan kärsineensä vääryyttä ja menettäneensä hyväksymisen, ihailun, toverien suosion ja menestyksen, jotka silloinkin jo tuntuivat hänestä niin tärkeiltä. Kohtalo oli ollut tuon suuren ja kalseaäänisen emännän muodossa häntä vastaan, katsellen häntä siinä, missä hän koetti panna parhaansa ja terävimpänsä, jäätävällä paheksumisella. Mutta hän aikoi korvata kaiken tämän teepöydässä. Hän aikoi saada täyden osansa siitä pöydästä ja nauttia siitä täysin siemauksin. Hän voi luottaa ruokahaluunsa. Sitä voi tavallaan verrata tuon Manorin ladyn suuruuteen, eikä se milloinkaan häntä pettänyt. Niinpä siis, kun kello soi ja lapset, jättäen vanhan puutarhan kaikki hauskuudet, joukolla riensivät ruokasaliin, hän oli ensimäinen hyökkäämään paikalle ja kun hän istui tuoliinsa ja näki runsaat varustukset pöydällä, oli kaikki pettymys ja mielipaha unohdettu. Joka tapauksessa hän tahtoi menestyä tässä! Hänen ruskeat silmänsä loistivat. Hänen ahkera pieni kielensä oli vaiti. Hän oli saavuttamassa ennätystä kilpailussa voileipäin ja hyytelö-leipäin syömisessä samoin kuin innossa saavuttaa tuo kaikkien toivoma päämäärä, päästä käsiksi kakkuihin.

Aterian kestäessä saapui nuori apupastori, ja talon emäntä, joka itse istui teekannun ääressä, pyysi häntä jakamaan herkkuja lapsille ympäri pöytää.

Tämäpä äskentullut sattui olemaan pienen Dickin erityinen ystävä ja sankari. Hän käytti polkupyörää ja osasi ajaa — Dickin ollessa ainoa näkijä — toinen jalkansa kauniisti ohjaustangon päälle heitettynä. Hänellä oli syvä bassoääni ja hän lauloi sotaisia lauluja, ja kun hän nòusi lavalle esittääkseen »Punaisia poikia» kyläkonsertissa, puristi pieni Dick, joka istui juuri ensimäisen rivin keskuksessa, varpaansalujasti tuolinsa etujalkaa vastaan ja piti kiinni molemmista sivuista ka sillänsä: Ja joka kerta kun pastori joutui loppusäkei siiri: »tässä he rummuttàen tulevat!» tunsi Dick kurkkuansa kuristavan ja kuumain kyyneleiden kohoavan silmiinsä. Hän ei voinut selittää mistä se johtui, mutta kun hän kuuli tuon laulun, tuntui hänestä kuin näkisi hän äkkiä kultaisen ja purppuraisen auringonlaskun tai kuulisi soittokunnan lähestyvän kaukaa. Apulaispappi piti paljon pappilan pienestä tyttärenpo jasta. Olihan hauskaa olla ihailevan kunnioitúksen, esineenä, vaikkapa ihailij ana oli vain seitsenvuotias poiká.

Mutta Manor Housessa hän ei kiinnittänyt vähääkään huomiota Dickiin, vaikka ruskeat silmät olivat hänen tullessaan säteilleet häntä vastaan. Hänen koko huomionsa oli kohdistunut talon suureen emäntään. Tätä hän palveli melkeinpä niinkuin Rough, pappilan foxterrier koira, joka odotti saavansa keittäjältä jäännöksiä tai luita. Dick ihmetteli tätä. Samoin ihmetteli hän miksi papin tukka oli niin huolellisesti jaettu keskeltä ja miksi hänellä oli kauniit `silkkiliivit, joita, hän tavallisesti käytti vain suurina juhlina iltaisin ja miksi hän nauroi ääneen ja pitkään, asioille, jotka eivät olleet hauskoja, ja miksi hän nouti ja kantoi kaiken jonkinlaisella levottomalla kiireellä, melkein niikuin Betsy palvelijatar kotona pöydässä, silloinkuin täti Lovisa sattui olemaan keittiössä. Dick ei ymmärtänyt, että kun Manorin